Kleemens Aleksandrialainen kasvattajana

Kaikki tutkijat eivät usko, että Klemens Aleksandrialainen olisi ensimmäinen kristitty, joka käsittelee  kasvatuksen teoriaa. Sellainen väite on esitety pyhästä Justinus Marttyyrista (n. 100-165), jonka sanotaan olevan ensimmäinen ajattelun teorian kehittäjä. Tämän lisäksi hänen  arvellaan  selittäneen kristillistä ajattelua pakanamaailmalle. Siitä huolimatta, mitkä lienevät olleetkaan Justinuksen puolelta  epätavallisen menestyksekkäät pyrkimykset selittää kristinuskon järkevyys pakanamaailmalle, on vaikea nähdä ,miksi pitäisi esittää vaatimuksia  hänen puolestaan kasvatuksen teorian  alueella. Kieltämättä ei ole helppoa erottaa minään aikana kasvatuksen teoriaa, ja tällä kaudella se oli vielä vaikeampaa, mutta Justinus ei varmaankaan ollut yksin yrittäessään selittää kristinuskoa pakanoille. Tämä oli monien kristittyjen kirjoittajien harrastuksena ja sillä ei mitään tekemistä kristillisen kasvatusteorian muodostamisen kanssa. Tällä alueella Klemens oli uranuurtaja.

Klemens Aleksandrialainen oli ensimmäisiä kristillisiä ajattelijoita, joka todella oli tietoinen kasvatusteoriasta. Tässä tarkoitetaan tietenkin kasvatusteoriaa yleisessä ja muodollisessa mielessä, sillä  laajasti käsitettynä kristinusko itse voidaan ymmärtää kasvatusteoriana.  Tunnistaessaan ja yrittäessään kehittää kasvatusteoriaa täydellisemmäksi Klemens oli melko erilainen verrattuna kristittyihin kollegoihinsa. Pääasiassa näin oli kahdella tavalla: Hän osoitti ymmärtävänsä itseopiskelun tarpeen ja hän oli  tietoinen roolista, jota älyllisellä  kulttuurilla voisi ja pitäisi olla kristillisen sanoman levittämisessä ja vahvistamisessa. Samalla kun kukaan ei uhrannut ajatustakaan hänen kiinnostukselleen oppimisesta puhtaasti inhimillisenä kykynä, hänen ilmeinen esitaistelijan asemansa suvaitsevan kulttuurin vuoksi korkeamman kristillisen ajattelun ja toiminnan apurina sai melkoisesti arvostelua. Käytettiinpä tai ei tätä sanontaa hänen aikanaan, hänen aikalaisensa  olivat taipuvaisia pitämään häntä “liberaalina kristittynä”. Kuitenkaan hänen ns. liberalisminsa  ei ole voinut olla erityisen silmiinpistävää tai hyökkäävää, sillä monilla seuduilla monina vuosisatoina Klemensiä on kutsuttu pyhäksi. Paavi Klemens VIII ja Benediktus XIV kuitenkin saivat syyn poistaa hänen nimensä Rooman kirkon pyhimysluettelosta. Tässä olemme kiinnostuneita hänen kasvatuksellisista ideoistaan ja hänen  paikastaan kasvatuksen historiassa emmekä vaatimuksista puolesta tai vastaan, joita on esitetty hänen pyhimyslaadustaan.

Ylipäänsä  näyttää turvalliselta sanoa, eikä kukaan todellisuudessa ole eri mieltä sen johtopäätöksen suhteen, että Klemens oli suuri opettaja tai että hänen suunnitelmansa rakentaa koulu Aleksandriaan oli arvokas; tai että hänen tukensa vapaalle kulttuurille  kirkossa  oli hyvä; tai että  katsottaessa  kristinuskoa suhteessaan koko inhimillisen ajattelun kenttään hän kulki ortodoksian tietä. Silti häntä on syytetty gnostisismista ja harhaoppisuudesta, syytös, jonka suhteen meillä on tehtävä joko todistaa se oikeaksi tai vääräksi. Mutta hänen omana  aikanaan, kun kristinusko nähtiin kehittyvänä oppina, Klemensin  näkökulma on saattanut olla hieman liian konservatiivinen. Varhaisten vuosisatojen kristityt odottivat täysin Vapahtajan palaavan tekemään tiliä ihmiskunnan kanssa muutaman vuoden sisällä. Suurimmaksi osaksi he eivät nähneet hyvää syytä, ainakaan pakottavaa syytä, vahvistaa vakaumustaan  tai perususkoaan intellektualismiin. He ei nähneet tarvetta teologialle muodollisessa mielessä toteuttaa tai vahvistaa kristillistä oppia, vielä vähemmän tarvetta filosofiaan, eikä ollenkaan tarvetta  käyttää pakanallista kirjallisuutta tai muuta pakanallisen oppimisen  mallia, jotka ilmenivät parhaiten kieliopissa ja retoriikassa. Lisäksi heistä oli vaikeaa ellei mahdotonta  tehdä eroa pakanallisen taiteen  ja tieteen  ja pakanallisen elämänkatsomuksen välillä. Kulkiessaan pakanallisten käsien kautta, tai pakanallisesta mielenlaadusta peräisin olevina , kaikki nämä asiat himmenivät. Jopa siinäkin tapauksessa, että kristityt olisivat ajatelleet pakanallisen kirjallisuuden hyödyttävän kristinuskoa, he olisivat välttäneet sen käyttöä. Tässä mielessä muutamat varhaiskristityt olivat edistyksellisiä. He käänsivät selkänsä menneisyydelle ja tunsivat, ettei he tarvinneet menneisyyttä sekä olivat ymmärrettävästi ennakkoluuloisia ketä tahansa veljistään  kohtaan, joka osoitti vanhoillisuuden merkkejä. Klemens oli joidenkin tällaisten ennakkoluulojen kohteena kuten muutkin, joiden kanssa Klemens on saattanut tuntea  älyllistä yhteyttä. Hänen maineensa opettajana on saattanut luoda enemmän pelkoja hänen moitteettoman  ortodoksiansa  suhteen kuin hälventää niitä. Mutta mitkä hänen arvonsa olivatkaan, ne olivat vähemmän kritiikin aiheena hänen omana aikanaan – luultavasti eittämättömän vitkastelun vuoksi tiedonvälityksessä ja  järjestäytymättömän ja sekavan katolisen kirkon tilanteen vuoksi-  kuin kaksi tai kolme vuosisataa myöhemmin. Mutta kaikessa tässä Klemens  voisi pitää itseään hyväonnisena, vaikkei hän  huomannut hyvää onneaan, sillä jos hän olisi elänyt  Gregorious Suuren aikana tai myöhemmin ja hänellä olisi ollut sama ns. liberaalinen  katsomus, hänen vaikutuksensa olisi saattanut mitätöityä ja hänen paikkansa historiassa peruuntua.

Klemens ei ollut syntynyt kristinuskon parissa. Vaikka tiedot hänen elämästään vaihtelevat, aleksandrialaisesta  opettajasta ilmeisesti tuli kristitty varhaisaikuisuudessa. Kenties hän koki älyllisen kääntymyksen. Mikäli niin, vain vähän siitä on jälkiä hänen kirjoituksissaan.  Nähtävästi uskonnollinen kokemus, joka sai hänet hyväksymään kristinopin, oli hänestä  vain vähän tai ei ollenkaan vaikea. Ja mahdollisesti hänen oli annettava hieman periksi aikaisemmille toimilleen ja uskolleen voidakseen täysin osallistua kristillisen kirkon elämästä. Vapaa-aika ja opiskelu olivat hänen elämänsä ilmiselvät piirteet ennen kristillistä elämäänsä.  Sitten hänestä kristittynä, päinvastoin, tuli pappi, ja lopulta kakkien kuuluisin opettaja seudullaan ja omana aikanaan.

Saataisi olla virhe ajatella Klemensiä akateemikkona  suppeassa mielessä. On totta, että hänen maineensa on suurin opettajana, ja se laitos, johon historia kiinteimmin hänet yhdistää, oli katekeettikoulu. Kuitenkaan  Klemens ei ollut vain opettaja, hän oli paimen ja myöhempinä vuosinaan kirjailija. Hänen koulunsa, jonka  Pantainos oli jättänyt hänen huostaansa, tuskin oli koulu tavallisessa nykyaikaisessa merkityksessä. Enemmänkin se oli Platonin Akademian tai Aristoteleen  Lyceumin kaltainen. Se oli hyvin valittu koti, jossa oli hyvä, mahdollisesti erinomainen kirjasto, jonne  Aleksandrian nuoriso, joka tuli hyvistä perheistä, saattoi tulla. Historiallisissa kirjoissa sitä kutsutaan katekeettiseksi kouluksi, vaikka  se oli huomattavasti enemmän kuin tuon ajan tai minkä tahansa kauden katekeettisten koulujen tavallinen toiminta. Kristinoppia selitettiin, Raamatun kirjoitukset olivat  keskeisellä sijalla, ja koko oppimsen laajaa aluetta harjoitettiin. Kuitenkaan pojat, joilla oli hyvä onni päästä kouluun, eivät ainan olleet kristittyjä, ja nillä, jotka olivat, ei suurimmaksi osaksi ollut mitään kutsumusta tai kiinnostusta katekeesiin. Toisin sanoen, koulu oli eräänlainen opiskelukerho, jossa nuoret miehet tutustuivat krislliseen opetukseen persoonallisista syistä, joko uskonnollisista tai  vapaamielisistä syistä. Ajatus, että tämä koulu, jota Klemens johti, olisi kristittyjen opettajien laitos, edustaa kapeaa ja virheellistä näkemystä.

Sitten on kolme aluetta, joilla on tarpeen tutkia Klemensin paikkaa kasvatuksen teorian historiassa: hänen johtamansa koulun luonne ja tavoitteet. Hänen työnsä opettajana ja hänen kirjoituksensa. Hänen koulunsa luonteesta olemme luultavasti sanoneet tarpeeksi, paitsi lisäksi vielä se, että Klemensin johtamisaikana se ei ollut kirkollisen valvonnan  alainen. Se oli riippumaton tällaisesta kontrollista. Klemensin työ tunnettiin hyvin ja sitä ihailtiin Aleksandriassa. Aleksandrian piispan istuimella olevat miehet oivalsivat hänen vetovoimansa kaupungin korkeammassa asemassa  oleviin ihmisiin. Kaupungin piispat Klemensin kasvatustoiminnan aikana olivat myönteisesti suhtautuvia kultturilliseen lähestysmistapaan kristillisessä opetuksessa. On mahdollista, että myöskään Klemensin toimintaa ei selvästi ymmärretty, niinpä se, mitä myöhempinä aikoina ja muualla tultaisiin sanomaan suoranaisena kaksijakoisuuteena, ts. vapaa oppiminen vs. kristinusko, ei herättänyt kiinnostusta. Mahdollisesti Klemensin  maine oli  kiistaton.. Mikä lieneekään  syy koulun vapaudelle, se oli riippumaton Klemensin johtaessa sitä. Kun hän luopui johtajuudestaan, koska hänen oli pakko lähteä kaupungista, koulu jäi  Origeneen johtoon, jonka aikana sitä valvoivat kirkon viranomaiset.

Klemensin toiminnansta opettajana tiedetään tarkasti vain vähän ja useimmat käsitykset hänen kyvykkyydestään johtunevat hänen maineestaan  koulun johtajana. Häviämätön maine opettajana – ei pelkästään joidenkin tyytyväisten opiskelijoiden kohteliaisuutta -on kunnioitusta, jonka historia on antanut Klemensille. Klemensin akateeminen ryhti ja hänen maineensa tutkijana on ollut  ankaran kritiikin kohde, mutta kukaan ei ole kiistänyt hänen asemaansa suurena, ellei suurimpana varhaiskristillisistä opettajista. Hänet kuvataan lempeänä, perusteellisena, oppineena miehenä. Kun hänen omaperäisyyttään tutkijana mainitaan vain vähän ja vielä vähemmän osoitetaan arvonantoa  hänen kirjalliselle kyvykkyydelleen, opttajana hän oli hyvin valmistautunut ohjaamaan ja opstamaan  opiskelijoita älyllisiin seikkailuihin. Hän oli sekä paljon  lukenut  ja laajasti oppinut, ja hänen elämänsä oli täydellisesti pyhitetty oppimiselle. Tämä antaumuksellisuus on saattanut olla todellinen perusta hänen menestykselleen opiskelijoiden kanssa, joota hän epäilemättä innosti esimerkillään ja joiden on sanottu antaneen monia todisteita kasvatuksensa erinomaisuudesta. Sen lisäksi mitä hienoja avuja miehellä lieneekään ollut oppineena ja innostavana opettaja, saattaa olla, että  se rohkea linja, jota hän veti koulussaan, on hänen maineensa todellinen perusta. Hänen päämääränsä ei ollut vähempää kuin tiedon ja uskon – järjen ja ilmoituksen-  synteesi.  Alkuvuosinaan kristinusko ei ollut oppi, joka olisi suuresti vetänyt puoleensa oppineita tai sivistyneitä. Ilmeni jopa  jossain määrin vihaa opiskelua kohtaan kristittyjen piirissä. Esimerkiksi klassikot väärine jumalineen ja moraalittomine   kertomuksineen usein tuomittiin ja pakanalliset ajattelijat olivat  paheksunnan aiheena ja heidän ajattelunsa aiheita pilkattiin. Kuitenkin tässä asiassa oli Klemens- ei yksin, mutta varmasti vähemmistönä – joka lempeydellä mutta  jämerästi hillitsi ja puolusti selustaansa klassikkojen opiskelussa, kun hän liittyi kirkkoon ja lähti etsimään sovintoa opetuksessaan ideain maailman ja uskon maailman välillä.

Klemens ei olisi voinut olla kuvainraastaja, vaikka hänessä olikin peräänantamatonta riippumattomuutta, mutta hän ei ollut  myöskään  idealistinen älykkö. Mikä tahansa  kuvaus hänestä, joka hylkää sen, että hän hyväksyy Raamatun kirjoitukset lopullisena auktoriteettina, olisi epäoikeudenmukainen. Hän ei asettanut järkeä toiselle jakkaralle ja uskoa toiselle sekä tiivistelmää  kummastakin tarkoituksenaan asettaa jotain uutta kolmannelle jakkaralle. Paremminkin hän yritti siirtää kahta jakkaraa niin lähelle toisiaan että  molempia voitaisiin käyttää kannattamaan painoa, joka kohdistuu kumpaankin.  Vertailu kuitenkin on usein joko vaarallista tai  epätyydyttävää, sillä silloin saattaisi  luulla käytetystä vertauskuvasta, että Klemens piti ilmoitusta ja järkeä yhtäläisessä arvossa. Hän ei pitänyt. Hetkeksikään hän ei osoittanut epäilyksen häivääkään ilmoituksen korkeampaa arvoa kohtaan. Toisaalta hän ei osoittanut pyrkimystä alentaa järjen  ja  sen käytön seurauksien arvoa. Siinä, missä monet varhaiskristilliset kasvatusteoriat olivat älyn merkitystä  vastaan, Klemens kulki omaa tietään puolustaen järjen osuutta. Tällä emme tarkoita, että hän oli kiinnostunut ylistämään kreikkalaista  oppineisuutta tai tai edes maallista oppineisuutta, sillä Klemens antaa meille monia esimerkkejä huolestaan sitä kautta ihmiselle saatavissa olevasta todellisesta tai teennäisestä tiedosta. Eikä se ole puhdistamista, jonka hyväksi hän työskenteli, vaan jotakin merkittävämpää kuin toimittajajn kynän käyttämistä ja kaiken sen pois pyyhkimistä, mikä oli vihamielistä kirkkoa kohtaan. Hän puolusti järkeä ja niin tehdessään hän sanoi, että ilmoitus voitaisiin tehdä merkitsevämmäksi käyttämällä järkeä sitä selitettäessä. Lisäksi kaikki inhimiilinen tieto järjen tuotteena voisi ja pitäisi johtaa ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Klemens ei  ryhtynyt puolustamaan maallista tietoa, sillä jos hänet ymmärretään oikein, hän sanoo, ettei ole sellaista asiaa kuin maallinen tieto. Toisaalta Klemens  ei ollut myöskään rationalisti , vaikka hän puolusti järkeä monien varhaiskristittyjen lukuisia nuhteita  vastaan.

Kirjailijana Klemens jättää kuvan, joka on hieman epätarkempi kuin suullisen perimätiedon jättämä, joka kuvaa hänen rooliaan ja menestystään opettajana. Liberaalinen ajattelu, jota hänen opetuksessaan peräänkuulutetaan näkyy läpi jokseenkin hämärästi hänen kirjoituksissaan. Hän kirjoitti elämänsä loppupuolella muokaten kirjoituksiaan julkaistaviksi uransa hämärässä. Hänen lausuntonsa olivat aina lempeitä , ristiriitaa välttäviä, ja mahdollisesti tämä piirre on vieläkin selvempää hänen kirjoituksissaan. Rohkeat johtopäätökset ja kiertelemättömät uudistusvaatimukset ovat nuorison tunnusmerkki, ei vanhemman iän. Niinä aikoina kun Klemens oli valmis kirjoittamaan, hänestä olisi voinut tulla vieläkin  maltillisempi ilmaisutavassaan kuin oli ollut varhaisina vuosinaan. Siis on saattanut myöskin olla   niinkin, että hänen julkaistut teoksensa ovat syntyneet alun alkuaan  luokkahuoneessa, jossa  järki toisen järjen yhteydessä kirkasti paremmin tarkoituksen ja suuremman merkitysyhtenäisyyden.

On myöskin  myönnettävä, että Klemens ei ollut hioutuneen proosan kirjoittaja. Joko hän välitti vähän tyylistä tai hän ei ollut taitava kirjoittaja. Hänen työnsä  ovat raskassoutuisia. Tavallisesti hänen ajattelunsa on yksinkertaisempaa kuin hänen sanansa. Ei ole niin, että hänen kaunopuheisuutensa kätkisi tavalliset ideat, koska Klemens tuskin on kaunopuheinen kirjoittaja. Hän näyttää yrittävän löytää ja omaksuu vaikeimman tavan esittää ajatus. Hän käyttää kirjoituksissaan monien klassisten edeltäjiensä  tarkoituksellista monisanaisuutta, ja aika ajoin hän lähenteli uskaliaasti ymmärrettävyyden rajoja. On sanottu, että  Klemensiä ei torjuttu viidennellä ja kuudennella vuosisadalla harhaoppisena, koska häntä ei ymmärretty. Ja ikäänkuin hänen käsittämättömyytensä ei olisi ollut kylliksi viemään rohkeuden monilta lukijoilta, hän lisäsi heidän hämmennystään täyttämällä teoksensa lainauksilla eri lähteistä, tavallisesti Raamatusta, eikä hän käyttänyt lähteitään kunnolla.

Tietenkään ei ollut hyvää syytä, miksi Klemensin ei olisi pitänyt menetellä tällä tavoin, koska tyyli oli sekä hyväksytty että kehuttu hänen aikanaan . Lisäksi sen on täytynyt aiheuttaa juulijoille ja lukijoille melkoisia vaikeuksia. Häntä on vaikea seurata. Mutta koska olemassaolevat Klemensin kirjaston lähteet eivät joko olleet yleisesti tunnettuja tai yleisesti hyväksyttyjä, Klemens teki suurpiirteisillä lainauksillaan palveluksen lukijoilleen. Kuitenkin nykyaikainen lukija ei voi muuta kuin toivoa, että Klemens olisi käyttänyt viitteitä. Hänen tarkoituksiaan  se olisi palvellut aivan yhtä hyvin, ja hän olisi säästänyt lukijan ajatustensa  seuraamisen piinasta läpi lainauksien viidakon ja väihuomautusten. Liian usein kainaukset näyttävät hämäriltä pikemminkin kuin valaisevan Klemensin ajatuksia. Hän ilmeisesti yritti harjoittaa tahallista  epämääräisyyttä. Ainakin hän kirjoitti älyllisyyteen vihkiytyneille, ja hän yritti kirjoittaa sillä tavoin, että ymmärtäminen ei olis helppoa. Hän on aiheuttaa epäselvyyttä syvällisyydellään. Hän on saattanut kirjoittaa sillä tavoin kuin teki toivoen  edesauttaakseen lukijan mieln laajentumista eikä vain täyttääkseen sitä, tai peläten arvostelua, että hänen ajatuksensa olisivat liian kirkkaita hän on saattanut turvautua epämääräisyyteen suojausjärjestelmänä. Enemmän todennäköistä kuitenkin on, vaikka saatamme yrittää  valita tiemme yllä mainittujen vaihtoehtojen läpi, että tämä erinomainen opettaja yksinkertaisesti oli huono kirjoittaja.

Ja tämä johtaa meidät luokkaopetuksen ja  akateemisen kirjoittamisen eroon. Nousee myös ongelma vastuun asteesta, joka kirjoittajalta   odotetaan enemmän ja opettajan vastaavaan verrattuna. opettajan kuulijakunta on rajoitettu, ja hän tietää  jotakin  oppilaistaan. Jos he esittävät kysymyksiä tai vastaväitteitä, opttaja on paikalla selittämässä,  havainnollistamassa tai puolustamassa kantaansa. Opettajan ja opiskelijan välinen suhde on tärkeä. Se on ja sen tulee olla  ylemmän suhde alempaan, sillä opettajan tulee tietää tai hän ei voi opettaa, ja opiskelijan täytyy etsiä tietoa tai hän ei voi olla  opettajan hoivissa . Tämä ei päde kirjoittajaan. Hän ei tunne lukijoitaan, eivätkä  he tunne kirjoittajaa. Hän voi olettaa  jossain määrin  arvostelun  tai  tarkastelun taustaa. Kirjoittaja ilmaisee itseään ja hänen täytyy jättää aiheensa ja maineensa  sen varaan mitä on kirjoittanut.  Korjauksia ei voi tehdä helposti, jos ollenkaan. Arvostelua on kuunneltava voidakseen vastata. Niinpä kirjoittaja Klemensin mielestä tarvitsee sekä suurempaa rohkeutta ja suurempaa varmuutta kuin opettaja. Hän ei pysty  välttämään vastuuta  siitä, mitä on kirjoittanut. Hänen täytyy luottaa vakaumukseensa ja hänellä täytyy olla rohkeutta ilmaista se. Kuitenkin, kuten Klemens kirjoitti, hän ” ei kuvittele, että mikään kirjoitelma on niin onnekas, ettei kukaan olisi sitä vastaan” Hän jatkoi aikamoisella  itsevarmuudella:

Mutta tätä on katsottava sopusoinnussa järjen kanssa, mitä vastaan ei kukaan ole, järjen kanssa. Ja tuo toiminnan ja valinnan suunta on sallittava, ei virheelliseksi havaittavana, vaan  josta kukaan järkevä ei löydä virhettä. Siitä ei seuraa, että jos ihminen  suorittaa jotakin tarkoituksetta, hän tekee niin olosuhteiden voiman vaikutuksesta. Mutta hän tekee sen ensisijaisesti taivaasta annetulla viisaudella ja  olosuhteisiin mukautuneena. Sillä hän ei se, jolla on hyve, joka tarvitsee tietä hyveen luo enempää  kuin sekään , joka kovasti tarvitsee parantumista.

Se, mitä hän tässä näyttää sanovan , ja tämä on hyvä esimerkki hänen vihjauksistaan, on että huolellisella  ja järkevällä  kirjoittajalla ei ole mitään pelättäävää arvostelussa, joka sekin on huolellinen ja järjevä. Täydellisyyttä ei tule vaatia, ainoastaan huolellisuutta ja harkintaa.

Vielä erästä kohtaa koskien  Klemensin kirjoittamista pitäisi käsitellä –  syytä siihen ,miksi hän ollenkaan kirjoitti.  Hänen äänensävystään voi ymmärtää, että he ei asettanut kirjoittamista etusijalle, vaan että hän tunsi velvollisuudekseen tehdä niin niiden tietojen mukaan, joita hänellä oli niistä, jotka halusivat tietää enemmän kristinuskosta. Mutta sen lisäksi, mikä lie ollutkaan  lähetystehtävän päämäärä, oli toinen ja  arkinen  syy: Vuosien kuluessa hänen muistinsa oli heikkenemässä ja hän pani muistiin ajatuksiansa jotta olisi jotakin, johon luottaa, kun hänen muistinsa pettäisi vielä enemmäm. Se mitä luemme lukiessmme  Klemensin teoksia, erityisesti Stromateista , ovat hänen luento muistiinpanojaan hieman järjestettynä ja ehkä jonkin verran laajennettuina, mutta hänen muistiinpanojaan joka tapauksessa.  Tämä  arviointi ei näytä pätevän Paidagogokseen ja varmastikaan ei Protreptikokseen , joka on ehkä kaikkein viehättävin hänen kirjoituksistaan ja työ, joka edustaa Klemensiä parhaimmillaan.

Näitä kolmea teosta on tarpeen tutkia erityisesti Klemensin kasvatusteorian löytämiseksi: Protreptikos (Kehoitus kreikkalaisille),  Paidagogos (Kasvattaja tai Ohjaaja) ja Stromateis (Sekalaista tai Kirjava tilkkutäkki).

Klemensin sanotaan sunnitelleen nämä kolme kirjaa trilogiaksi kristiilisestä kasvatuksesta. Varmastikaan ei kukaan, joka on lukenut kirjat, voi ajatella, että Klemens kirjoitti kasvatuksen teoriaa tai filosofiaa millään  muodollisella tavalla. Hänen teoriansa  on muiden tärkeimpien ideoiden sivuteoriaa, erityisesti hänen esitykselleen kristinopista. Lisäksi kasvatusteoria oli paljon käytännöllisempää Klemensin aikoihin kuin nykyisin, ja  aiheet, joita hän saattoi käsitellä, aivan  asianmukaisesti näyttävät pikemminkin vierailta nykyiselle kasvatusteorialle. Klemensin päivien suuri kysymys pyöri pohdiskeluissa, mitä kasvatus on. Ei ollut  kiistaa siitä, miksi kasvattaa , ja oli vielä aivan liian aikaista ajatella tieteellisin käsittein sitä, kuinka kasvattaa. Tietysti kysymys miksi  on kysymys siitä , miksi ihmistä tulee kasvattaa. Klemensin ajan kristyille vastaus oli ilmiselvä. Iankakkisuuden näkökulma oli määräävä, kasvatukselliset tavoitteet olivat kaikki alistettu palvelemaan ihmisen perimmäistä päämäärää. Kukaan kristitty ajattelija varhaiskristilliseltä kaudelta nykyajan alkuun asti ei koskaan väittänyt kyseenalaistavansa tätä johtopäätöstä. Mutta jos mitään  pohdintaa ei ilmennytkään eri kasvatuskohteiden mahdollisuudesta, ei ajallisista eikä ikuisista, ensi- tai toissijaisista, kysymys siitä, mitä pitäisi opettaa , tuli ajankohtaisemmaksi. Tätä kysymystä Klemens käsitteli ja tietysti se on tärkeä ja aina uudelleen esiinnouseva kysymys kasvatuksen historiassa. Kysymys sisällöstä oli keskeinen kristillisen kasvatuksen historiassa Klemensin ajoista aina Hugh St. Victoriin  asti. Ja tästä keskeisestä kysymyksestä kumpusi joukko tärkeitä lisäkysmyksiä: esimerkiksi koko asia,pitäisikö kasvatus olla kaikkien saatavilla vai vain muutamien, ja  pitäisikö noiden etuoikeutettujen saada etua kasvatuksesta, olivatpa sitten papistoa  ja  mahdollisesti vain papistoon tulevia tai maallikoita. Mutta paljon tästä on  ennakoivaa sekä Klemensin näkökulmasta että muidenkin kannalta, varhaiskristilliseltä  kaudelta kautta keskiajan.

Klemensin trilogian ensimmäisen teoksen kristillisestä kasvatuksesta on arveltu olevan ”Kehotus kreikkalaisille”. Sitä on tavallisesti arvioitu puhetaidolliseksi vetoomukseksi kreikkalaisille tutkimaan kristinuskoa lähemmin, se ei varmastikaan ole puolusteleva teos. On arveltu, että kaksi myöhempää teosta ovat ne, jotka todella käsittelevät kasvatuskysymyksiä. Epäilemättä sekä Kasvattajassa ( tai kuten se on tulkittu: Kristus, lasten kasvattaja)  että  Stromateisissa on paljon kasvatuksellista merkitystä, mutta monet uskovat, että Klemensin kasvatusteorian perusta todella löytyy Kehotuksesta kreikkalaislle. Tarkastellaanpa tätä vetoomusta kreikkalaisille huolellisemmin.

Klemens ei ilmeisestikään edellytä kasvatusteoreetikon roolia missään rajoitetussa mielessä. Hän tarkoituksensa on kiinnittää kreikkalaisten huomiota niihin uskomuksiin, jotka he olivat kauan hyväksyneet ja viitata viisauden etsimiseen  näistä uskomuksista vähän kriittisemmin. Hän ei sano, että he ovat tai ovat olleet tietämättömiä, mutta hän sanoo, että ”tietämättömyyden ääripäät ovat ateismi ja taikausko, joista meidän on jatkuvasti pysyttävä erossa”. Hän kehoittaa, että he  riisuutuisivat  taikauskoisista uskomuksista ja tarkastelisivat jumalia, joita ovat kunnioittaneet. He suosittelee, että he tarkastelisivat rehellisesti ja huolellisesti ja sitten kaikella vilpittömyydellä päätyisivät järkevään johtopäätöksee. Järki on inhimillinen kyky, johon ihmisen tulee luottaa, ja jotta järki olisi tehokas, sille on annettava tietoa. Klemens sanoo sen tällä tavoin:

Niinpä hän, jota lyhyesti sanoen ei ole neuvottu,  on tietämätön erehdyksensä syystä, mutta mitä tulee häneen, jonka korviin on vuodatettu neuvoja ja joka tieten tahtoen pitää sielussaan yllä epäuskoa, mitä viisaammaksi hän ilmenee, sitä suuremman vahingon hänen ymmärryksensä tekee hänelle, sillä hänen oma järkensä on hänen syyttäjänsä siinä, ettei ole valinnut parasta osaa. Sillä ihminen on sitä paitsi rakennettu luonnoltaan ikään kuin kumppanuuteen Jumalan kanssa. Niinpä kuten emme pakota hevosta  kyntämään tai härkää metsästämään, vaan panemme kunkin eläimen siihen, mihin se luonnoltaan sopii, niin pistämällä sormemme siihen, mikä on ihmisen luonteenomaisin ja erottuvin luonteenpiirre kaikkien luotujen yläpuolella, kutsumme hänet – syntyneen  mietiskelemään taivasta ja olemista , niin kuin hän onkin todellinen taivaallinen istutus –  Jumalan tuntemiseen neuvoen häntä varustamaan itsensä tarpeellisella  ravinnolla ikuisuutta varten, nimittäin uskolla. Sanomme, harjoittakaa  maataloutta, jos olette  maatalousihmisiä, mutta peltojanne kyntäessänne, tuntekaa Jumala… Teidän varanne ja omaisuutenne, jotka käytätte väärin tietämättömyyteenne, aivan kuin heittäisitte pois elämänne kuolemaan, kun ette ole löytäneet muuta loppua turhalle toivollenne kuin tämän. Ette ole vain kykenemättömiä  surkuttelemaan itseänne, olette  jopa kykenemättömiä myöntymään  painostamasta  niita, jotka säälivät teitä, kuten tekin olette pahojen tapojen orjina, ja takertuen siihen vapaehtoisesti viimeiseen hengenvetoonne asti te kiiruhdatte tuhooon: koska ” valkeus tuli maailmaan ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmin kuin valoa”.

Sitten Klemens valottaa kreikkalaisille hieman kristinopin perusteita, ilmeisestikään ei saadakseen heidät valkuuttuneiksi näiden oppien totuudesta tai puolustaakseen kristillistä näkökantaa, vaan yksinkertaisesti antaakseen heille jotakin tietoa , jota mietiskellä. Ei kreikkalaisia eikä lukijoita johdateta uskomaan, että järki sellaisena kuin se on esitetty klassisessa filosofiassa tai kirjallisuudessa olisi varma ja vakaa tie uskoon ja pelastukseen. Klemens hyväksyy sen , että joillakin  ei-kristyistä filosofeista oli kajastusta totuudesta; ja hän  moittii, että monet pakanoista ovat keksineet tuhoisia, pahoja  filosofian järjestelmiä ja levittäneet sekä loukkaavaa että  epätarkkaa jirjallisuutta. Hän sanoo jotenkin kaksimielisesti, että klassisten satujen opiskelmista ei voi hyväksyä majakkana totuuteen.

Minkä vuoksi, koska itse sana on tullut luoksemme taivaasta, meidän ei tarvitse lullakseni etsiskelemään  enää inhimillistä oppia Ateenaan tai muualle Kreikkaan, ja Jooniaan. Sillä jos meillä  on opettajanamme Hän, joka täytti maailmankaikkeuden pyhällä energiallaan luomisessa, pelastuksessa, hyväntahtoisuudessaan, lakien laadinnassaan, profetoimisessaan opetuksessaan, meillä on Opettaja, jolta tulee kaikki valistus, ja koko maailma Ateenan ja Kreikan kanssa ovat tulleet Sanan piiriin.

Tämän kappaleen voisi helposti ymmärtää väärin. Ei olisi aivan reilua Klemensiä kohtaan ottaa hänet kiinni näistä sanoistaan, sillä hän ei todellakaan tarkoita, mitä hän näyttää sanovan, ja tämän lainauksen  viitekehys on  oikeastaan laajempi kuin itse Kehotus kreikkalaisille. Klemens ei tarkoita sanoa, että oppiminen ei ole tärkeää ja että kreikkalaisilla ei olisi sekkaista , mitä kristitty opiskelija saattaisi etsiskellä. Hän sanoo, että inhimillinen kreikkalaisuuden opiskelu – perimmäisten syiden tutkiminen – ei enää ole tarpeen, koska itse Ensimmäinen Syy on jo antanut ihmiselle sen tiedon, mitä hän tarvitsee tällä olennaisella tasolla. Mutta hän ei sano, että Kristus on antava  tai on antanut ihmiselle kaiken tiedon ja opetuksen, jonka hän tarvitsee inhimillisen toiminnan jokaisella  tiellä. Hän tarkoittaa tuota Jumalan antamaa lopullista vastausta, että ihmisen ei tarvitse enää etsiä näitä kätkettyjä perustotuuksia. Hän edellyttää toisaalla, vaikka ei sano sitä tässä, että on monenlaisia kysymyksiä, jotka eivät kaikki ole  tekemisissä perimmäisten asioiden kanssa, ja että ihmisen täytyy yrittää käyttää Jumalan hänelle antamaa järkeä ymmärtämään maailmaa. Klemens väittää, että tällä tavoin ihminen pääsee täydempään ja täydellisempään tietoon Jumalasta.

Jos yllämainitut kolme teosta ovat trilogian kristillisestäkasvatuksesta, silloin ensimmäinen, Kehotus kreikkalaislle, on tosiaankin johdanto trilogiaan. Siinä Klemens  esittää tarkoituksensa paremmin kuin selittää. Hän pyytää  kreikkalaisia, samoin kuin kaikkia ihmisiä,  käyttämään järkeään. Järki on ihmisen ylin lahja, ja sen kouluttaminen johtaa ihmisen inhimilliseen totuuteen, joka puolestaan antaa ihmiselle antaa lääjemman näkemyksen jumalallisesta totuudesta.  Jos  Klemens ei tässä olisi vahvistanut järjen asemaa, sekä Paidagogos että Stromateis   olisivat varmasti johtaneet monia lukijoita vääriin johtopäätöksiin. Tätä trilogiaa tulee tutkia yhtenä kokonaisuutena, sillä niillä on sisiäinen yhteys, ja jokainen osa nojautuu jotenin kaikkiin muihin osiin. Vahvistettuaan järjen aseman inhimillisen kehityksen perustana niin kutsutun trilogian ensimmäisessä tutkielmassa, Klemens muissa töissä kykenee menemään suoraan  siihen, mistä haluaa keskustelatavan.  – moraalisesta kasvatuksesta Paidagogoksessa  ja valikoimasta  älyllisiä asioita Stromateisissa – pysätymättä joka kerran muistuttamana lukijoitaan, että hän on halukas  olemaan kuuliainen ihmisen älyllisille kyvyille. Klemensin kasvatusteoria  perustuu juuri ihmisen järjelliseen  luontoon. Ilman tätä perustusta Klemensistä tulee pelkästään valikoiva tai hurskas ajattelija kasvatustieteessa.

Paidagogoksessa Klemens  osoittaa   huomattavan laaja näkemystä, koska hän  koskettelee osaa inhimillisestä  kehittymisestä ilman että kasvatusteoria olisi heppoinen tai epätäydellinen. Paidagogos ei ole pelkästään saarna nuoruuden  moraalisesta kasvusta. Pidettäessä sitä  vain sellaisena ei oivallattaisi sen erityistä piirrettä tai jätettäisiin se ulkopuolelle niiden lukijoiden huomion, jotka ovat kiinnostuneita kristillisen kasvatusteorian muotoutumisvuosista. Väitteellä  luonteen muodostumisen tärkeydestä ihmisten  muovautumisessa on kiistämätön arvo. Mutta tämä ei ole sama kuin täydellinen moraalinen  kasvu ja älyllinen muotouminen ja jokaista sen ihmisen elämään  sopivan roolin tärkeänä pitämistä  hänen likkuessaan kohti perimmäistä päämääräänsä.

Paidagogos muodostuu kolmesta kirjasta. Ensimmäinen kirja sisältää kolmetoista kappaletta, toinen kirja kaksitoista ja kolmas  kaksitoista. Ensimmäisen kirja on meille arvokkain, vaikka II ja  III olivat luultavasti erityisen merkityksellisiä niiden kirjoittamisen aikoihin. Esimerkiksi ne käsittelivät aiheita ruokailukäyttäytymisestä ja –tavoista ruumillisiin harjoituksiin terveyden vuoksi. Nykyään ne  ovat luonteeltaan lapsenomaisia, mutta Klemensin  julkisessa kylpylässä käyttäytymistä koskevat neuvot  eivät olleet tarpeettomia tai lasellisia silloin kun ne annettiin. On itsestään selvää, että menneisyyttä ei saa mitata nykyisyydellä.

Klemensin katsomuksen mukaan Kristus on sekä esimerkki että opettaja. Ei ole viitteitäkään siitä, että että toinen olisi toista parempi. Paeadagogoksessa Klemens käsittelee vain moraalia tai tai hyveen  kehittämistä. Hän ei sivuuta oppimista ja älyllistä hyvettä, mutta näin tehdessään hän ei yksinomaan ajattele vain Kristuksen viisautta ja tietoa.

Moraalinen kehittyminen on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi kouluille. Tähän mielipiteeseen on monia syitä: kouluelämä on siirtynyt aikaan, jolloin monet lapsen kaiken perustana olevat moraaliset tavat ovat jo muotoutuneet; moraalinen kasvatus on liian laaja vastuualue koululle, jonka huolena lapset ovat vain suhteellisen lyhyen ajan. Moraalinen kasvatus ei voi olla pelkästään koulun tehtävä, koska on monia tottumuksia, joita koulu ei voi  määrätä ja   joihin sillä ei  otetta , jotka ovat välineitä luonteen muodostunisessa. Klemensin moraalisen kasvatuksen pohdiskelu ei ole tarkoitettu koulun opettajille. Se on hieno pedagogisen kirjoituksen osa, jonka  tarkoitus on olla yleismaailmallinen vetoomus. Se on kohdistettu kaikille kristityille, olkootpa sitten vanhempia, opettajia kaupankäyjiä, sillä he kaikki ovat, kun on kysymys moraalisesta kasvatuksesta, nuorten opettajia. Mutta jopa ottaen huomioon sanoman yleismaailmallisuus, meidän on tehtävä johtopäätös, että Klemensin tutkielmalla on suurempi merkitys hänen aikansa opettajille kuin meidän aikamme. Kouluina toimivat tuolloin sekä kodit että koulut. Kristilliset opettajat hyväksyivät usein hyvin nuoria opiskelijoita ja huolehtivat heistä heidän myöhäislapsuuden vuosistaan aina siihen asti kun he olivat valmitta selviytymään yksin maailmassa. Klemensin oma koulu, vaikka ei ollutkaan lastentarha, oli samala paikka elämiseen kuin myös oppimiseen,  ja se oli , hänen oman pedagogisen uskonsa mukaan yhtä lailla moraalisen kuin älyllisen kasvatuksen paikka.

Stromateis, kirja, joka, kuten arvostelijat sanovat, kirjoitettiin ennen Paedagogosta, on luonteeltaan vaikea kuvattavaksi. Näyttää siltä, että jotkut osat siitä ovat kadonneet. Kuitenkin vain muutamissa  jäljellejääneistä kahdeksan kirjan 193 kappaleesta on  kasvatusteorian luonne, vaikka kaikki niistä koskettelevat henkistä kulttuuria. Kuitenkin erilaisuus, joka on pantava merkille, on se, että muutamat kappaleet ottavat esille älyllisessä kasvatuksessa ilmenevät ja siihen liittyvät  ongelmat, kun taas toiset sisältävät ainoastaan  oppiainesta, jota tuon ajan opiskelijat saattoivat käyttää älylliseen koulutukseen. Enemmän kuin muut Klemensin työt Stromateis on luonteeltaan luentomuistiinpano-tyyppinen.  Huolimatta Klemensin varoituksesta , että hän on vain viitannut joihinkin asioihin ja jättänyt toiset kaiken ulkopuolelle, Stromateisin lukija saanee anteeksi, jos hän tulle loppupäätelmään, että Klemens jätti ulkopuolelle liian paljon.

Kuten edellä mainittiin Stromateis muodostuu kahdeksasta kirjasta sisältäen kaikkiaan 193 kappaletta, joista jotkut ovat hyvin lyhyitä. Yksikään kirja koko teoksesta ei  ilmennä sen kaltaista yhtenäisyyttä, että siitä kykenisi saamaan selville sen tarkoituksen tai sen sisällön. On todellakin hämmästyttävää ja jollakin lailla  valitettavaa, että teoksessa, jonka Klemens  varasi älyllisen kasvatuksen pohdiskelua ja analysointia varten, hän on huonoimmillaan mitä tulee tyyliin ja rakenteeseen.

Klemensin kasvatusta koskeva ajattelu ei ole kypsynyttä, missään se ei  liiku kovin kaukana perusasioista. Stromateisissa on mahdollista löytää perusta  kaikille myöhemmille kristillisille koulu- ja kasvatusjärjestelmille. Klemensin työpanoksesta huolimatta voidaan panna merkille, että  peruskysymys, jota hän käsittelee, on olemassa edelleenkin peruskysymyksenä kristillisissä kouluissa ja kristillisessä kasvatusteoriassa. Vaikka Klemensin ei tarvinnut esittää kysymystä tällä tavoin, on mahdollista tulkita häntä kysymällä: Mikä on koulun ensisijainen tarkoitus? Eittämättä tämä on jotenkin kapeampi ongelma kuin se, jota Klemens käsitteli, mutta se oli varmasti vaikkakin  epäsuorasti, sisältyneenä laajempaan, jonka  hän joutui kohtaamaan. Olemme edellä  esittäneet, että ongelma, joka kiukutti kristillisiä ajattelijoita sisältyi järjen ja ilmoituksen suhteelliseen asemaan ja arvoon.

Kukaan kristitty  ei väittänyt ilmoituksen etusijaa vastaan, mutta jotkut hyväksyessään ilmoituksen alensivat  järjen siihen pisteeseen, jossa älyllinen  pohdiskelu oli sekä hyödytöntä että vaarallista. Sen sijaan , että olisi johtamassa ihmistä hyveeseen ja pelastukseen,  usein väitettiin, että järjen viljely johtaisi ikuiseen turmioon. Klemens  maltillisella, ehkä  ylitoiveikkaalla tavalla ilmaisi kantansa tällä tavoin:

Jotkut, jotka ajattelevat itseään luonnostaan lahjakkaiksi, eivät halua  kajota filosofiaan eivätkä logiikkaan, eivätkä myöskään havittele luonnon tieteiden opiskelua. He haluavat yksistään pelkkää uskoa, ikään kuin halutenensinnä  huolehtimatta viiniköynnöksestä oikopäätä koota rypäleterttuja. Niinpä  Herra on kuvaannollisesti esitetty viinipuuna , josta vaivalla ja  maamiehen työllä sanan mukaan tullaan kokoamaan hedelmää.