Kirkon uskon perusta ja alkuperä

JOHDANTO

Ortodoksiseen ihmiskuvaan kuuluu kiinteästi jumaloitumisen ajatus, mikä tarkoittaa kehitystä, jonka myötä ihminen tulee yhä suuremmassa määrin osalliseksi jumalallisesta armosta. Yhdistymällä yhä suuremmassa määrin Pyhän Kolminaisuuden elämään ihminen voi rakastaa Jumalaa koko sydämestänsä ja lähimmäistään kuten itseään. Tämän yhdistymisen saa aikaan ihmiseksi tullut Jumalan Sana eli Kristus. Kristukseen liittyminen täydellistyy Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumala lahjoittaa armonsa ihmiselle, eikä ihminen voi ansaita jumaloitumistaan, mutta hänen on tehtävä oma osuutensa, ponnisteltava ja kilvoiteltava sen hyväksi.

Kristillinen elämä saa voimansa Kristus-uskosta ja osallisuudesta Kirkon elämään: kasteesta, Eukaristiasta, yleensä sakramentaalisesta elämästä, rukouksesta ja kristillisestä rakkaudesta. Kristinusko on aina ollut luonteeltaan ja opetukseltaan eettistä. Eettisyydellä tarkoitetaan oikeiden ja hyvien arvojen mukaista asennetta tai tapaa elää ja toimia. Nykyään tarvitaan järjestelmällistä ortodoksisen etiikan tutkimusta. Tärkeätä on ennen kaikkea kyetä yhdistämään kristillinen etiikka ja yleinen tietämys sekä erityisesti nykyiset maailmaa ja elämää koskevat teoriat.

Kirkon opetusta Jumalasta ja ihmisestä, maailman synnystä, Kristuksen teoista ja merkityksestä, pelastuksesta, elämän tarkoituksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä ja viimeisistä tapahtumista jne. nimitetään uskonopiksi eli dogmatiikaksi.

Kirkon opetusta siitä, kuinka meidän tulee toimia suhteessa Jumalaan, lähimmäiseemme ja itseämme koskien, yleensäkin, mikä on oikea tapa elää, nimitetään etiikaksi. Etiikka pyrkii selostamaan järjestelmällisesti ihmisen siveellisen elämän perusteita. Kun puhutaan kristillisestä siveellisyydestä, sillä tarkoitetaan sitä, että ihmisen elämän perusohjeiksi on otettu Kristuksen opetukset, jotka Hän ilmoittaa evankeliumissaan. Ortodoksinen etiikka ilmoittaa meille ortodoksisen kirkon käsityksen kristillisestä, siveellisestä elämästä. Jumala on luonut ihmisen pyrkimään siveellistä täydellisyyttä kohti. Tähän päämääräänsä ihminen pyrkii silloin, kun hän elää oikein eli kun hän tietoisesti ja vapaasti kulkee Jumalan viitoittamaa tietä ja noudattaa Jumalan käskyjä.

Etiikasta käytetään myös nimitystä “siveysoppi” ja siveellisyydestä nimitystä “moraali”. Eettisyyden perustana on tunne, joka pyrkii kasvattamaan ihmistä täydellisyyteen, jumalankaltaisuuteen. Toisaalta myös eettisyys vaikuttaa uskontoon. On sanottu: “Millainen on ihminen, sellainen on myös hänen Jumalansa”. Mitä korkeammalle siveelliselle tasolle ihminen pääsee, sitä paremmin hän oppii myös tuntemaan Jumalaa. Jos taas ihminen hylkää uskon, niin hänen eettiseltä elämältään katoaa perusta.

Uskonopilla ja etiikalla on paljon yhteyttä keskenään. Ne sisältävät opetuksen Jumalan valtakunnasta. Uskonoppi selostaa Jumalaa ja Hänen suhdettaan ihmisiin

Ihmisen ja Jumalan yhteys toteutuu täydellisimmin sakramenttien ja jumalanpalvelusten kautta. Niiden kautta Kirkko pyrkii elämään todeksi uskonsa Jumalaan, opettamaan ja osoittamaan, mikä yhteys seurakunnalla ja sen jäsenillä on Jumalaan ja toisiinsa.  Jumalanpalveluksia, niiden historiaa, merkitystä ja toimittamistapoja käsittelevää opetusta nimitetään liturgiikaksi.

Nämä kaikki ovat kristillisen elämän perusasioita, joita tämä kurssikirja käsittelee rinnakkain ja samanaikaisesti tosiinsa liittyen. Nämä asiat esitetään uskon ohjeina, mutta niiden toteuttaminen elämässä on jokaisen omaksi tehtäväksi.

TODELLISUUDEN HAHMOTTAMISTAPOJA

On monenlaisia tapoja hahmottaa todellisuutta. Monella on älyllinen asenne, jolloin usko ilmenee tietona ja käsityksinä. Joillakin taas usko ilmenee teoissa, jolloin voidaan puhua moraalisesta asenteesta. Toisilla taas on esteettinen asenne todellisuuteen. Silloin usko syntyy luovuuden ja kauneuden kokemuksista. Jos taas usko perustuu elämykseen ja Jumalan välittömään kokemiseen, on kysymyksessä mystinen asenne, usko oivalluksena ja palvontana.

USKO

Useimman ihmisen elämän perustana on usko. Apostoli Paavalin mukaan ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1). Se, joka uskoo, pitää totena uskonsa kohdetta. Ortodoksikristitty uskoo Jumalan olemassaoloon, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen, Kirkkoon, kuolemanjälkeiseen elämään jne., ja kaikkeen siihen, mitä uskontunnustuksessa on mainittu. Usko Jumalaan antaa turvallisuutta, iloa ja onnea elämään.

Itse asiassa uskon olemusta ei voi selvittää järjellä, eikä uskoa voi saada pelkästään ajattelemalla, vaan apostoli Paavali vakuuttaa, että ” usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17). Pohjimmiltaan usko on Jumalan armolahja, jota voi ja tulee anoa ja rukoilla. Uskoa vahvistaa Kirkon yhteydessä eläminen, rukous ja Jumalan sanan kuuleminen ja tutkiminen.

Ortodoksisen näkemyksen mukaan uskon tulee ilmetä elämässä. Usko näkyy teoissa, siinä kuinka ihminen suhtautuu kanssaihmisiin ja kuinka hän kohtelee lähimmäisiään. Myös vastoinkäymisissä ja kärsimyksissä tarvitaan uskoa. Uskova tuntee myös elämässään iloa ja rauhaa, vaikka elääkin maailman hyörinän keskellä.

KAHDENLAISTA USKOA

Ihmisillä voi olla kahdenlaista uskoa. Ensimmäinen uskon laji on uskontunnustuksen mukainen, järkeenkäypä usko. Uskonnollinen usko on vakaumusta Jumalan olemassaolosta ja siitä, että Hän ylläpitää koko elämää. Kristillinen usko on vakaumusta kaiken sen todellisuudesta, mitä Jumala on meille ilmoittanut ja mitä Kirkko opettaa. On myös ihmisiä, jotka kärsivät uskonsa heikkoudesta, mutta eivät voi saada uskoa, vaikka kuinka sitä haluaisivat. Totta on, että usko nojautuu suureksi osaksi järkemme perusteluihin. Tässä tapauksessa henkilö järjellisesti hyväksyy jotakin ja uskoo, minkä tunnustaa, mutta yksin tämä usko ei vanhurskauta häntä. Kun Raamattu sanoo; ”ihminen pelastuu yksin uskosta” (Ef. 2:8), se ei tarkoita että hän pelastuisi pelkästään vain tunnustamalla uskon. On kuitenkin toisenlaista uskoa, sydämen uskoa. Tämän kaltaista uskoa ei löydy ihmisjärjestä eikä älystä, vaan sydämen alueelta. Tällainen sydämen usko on Jumalan lahja, jota ei voi vastaanottaa, ellei Jumala päätä suoda sitä. Sitä nimitetään myös ”sisäiseksi uskoksi”, jonka kaltaista on kuunvaihetautisen nuorukaisen isän usko evankeliumissa hänen pyytäessään Jeesusta antamaan sitä hänelle sanoen: ”Herra, auta minua epäuskossani (Mk. 9: 24)”.   Luonnollisesti isä uskoi jo järjellään, mutta hänellä ei ollut syvää sisäistä uskoa, joka on Jumalan lahja.

Järkemme vastaisia uskon totuuksia meidän on hyvin vaikea hyväksyä. Myös Monissa kohdin Raamattua meitä kehotetaan käyttämään uskon asioiden tulkitsemisessa järjenmukaisia todistuksia (Joh. 8:46; Joh. 5: 32, 39; Tiit. 1: 13; 1 Piet. 3:15).

Sisäinen usko perustuu armon kokemukseen. Ja koska se on armon kokemus, mikä sitten muuttaa sen ortodoksikristitylle sisäiseksi uskoksi? Sisäinen usko on ymmärryksen ja mielen rukousta. Jos jollakin on tällainen rukous sydämessään, mikä tarkoittaa Pyhän Hengen rukoilemista hänen sydämessään, silloin hänellä on sisäinen usko. Tällaisen uskon kautta ja rukouksen keinoin hän näkee näkymättömiä asioita. Kun jollakin on tämän kaltainen näkeminen, sitä nimitetään teoriaksi. Teoria itse asiassa tarkoittaa katselemista tai sisäistä näkemistä.

TOIVO

Kristillinen toivo on samaa olemusta kuin usko, mutta se suuntautu vain tulevaisuuteen. Se on vakaumusta toivotusta ikään kuin se olisi näkyvissä. Uskossa ei ole tällaista odotuksen luonnetta. Kristillisen toivon kohteena on korkein hyvä eli meidän pelastuksemme. Toivo vakuuttaa, että tulevassa elämässä me voimme saavuttaa täydellisen onnen, tulemme tuntemaan koko totuuden, paha ei voi enää vallita meitä eivätkä myöskään nykyisen elämän monet puutteet ja kärsimykset. Luomakunta vapautuu turmeluksen orjuudesta (Room. 8: 21) ja kuolema kukistetaan (1 Kor. 15: 26, 54—55) ja me saamme sellaisen onnen, jota silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut ja mikä ei ihmisen sydämeen ole noussut (1 Kor. 2: 9, 2 Kor. 12: 2—4). Kristillisen toivon kohteena voi olla paitsi iankaikkinen hyvä myös ajallinen sekä aineellinen hyvä (Matt. 6: 11).

 ORTODOKSISEN USKON PERUSTA JA ALKUPERÄ

Ortodoksisen kirkon usko ja opetus perustuvat Jumalan ilmoitukseen ja apostoliseen oppiin, jonka he saivat Kristukselta. He antoivat saamansa uskon ja opetuksen edelleen Kirkolle, ja ne välittyivät puhutun sanan ja kirjoitusten välityksellä. Apostolisen opetuksen ytimen muodostavat Raamattu ja pyhä traditio. Ortodoksinen kirkko on aina pitäytynyt näin perittyyn uskoon ehdottomasti ja mitään muuttamatta. Siksi se voi sanoa olevansa uskossaan sama kuin alkukirkko. Siksi myös sanotaan, että ortodoksinen kirkko on apostolinen kirkko.