Traditio

Hautaamisriiteistä varhaiskirkossa

KUOLLEIDEN KOHTELU

Varhaiset kristityt olivat kuuluisia kuolleistaan huolehtimisesta ja heidän myötätunnostaan surevia kohtaan. Hautajaisiaan he juhlivat vakavuudella  ja asiallisesti tarkoituksella osoittaa kunnioitusta kuolleelle ja lohduttaa omaisia ja läheisiä. Hautajaiset ymmärrettiin  julkiseksi uskonnolliseksi velvollisuudeksi. Tämä on yksi kolmesta kohdasta, joista Julianus Luopio  kehuu heitä.

Kristillinen kirkko piti alusta alkaen päättäväisesti parempana tapaa haudata kuolleita juutalaisten esimerkin mukaan, (1. Moos. 3: 9;  23: 1; 5. Moos. 24: 6;  Matt. 19: 28, ym.) Mutta tapa polttaa kuolleita vallitsi tuolloin kaikkialla Rooman keisarikunnassa, jota he olivat innokkaasti vastustaneet

Heillä oli aluksi ei erillisiä hautauspaikkoja, eikä niin heidän olosuhteisaan tällaisia suunniteltukaan. Julkiset hautauspaikat sekä juutalaisten että roomalaisten lakien mukaan olivat kaupunkien ulkopuolella, (Matt. 26: 60. Luuk.7:12., Joh.11:30). Neljännellä, viidennellä ja kuudennella vuosisadalla avoin tila kirkon ympärillä varattiin ruhtinaiden, piispojen ja muun papiston hautaamiseen, ja myöhemmin kirkon yhteydessä kuolleiden. Tämä, kuten kaikki, mikä katsottin sopivaksi palvelemaan  kirkkoa, vihittiin muodollisesti. Ensimmäinen esimerkki tällaisesta  tapahtui kuudennella vuosisadalla. Yhdeksännellä vuosisadalla alkoi tapa haudata kuolleita kirkon seinien sisäpuolelle. Hautapaikat olivat tyyliltään χοιμήτήρία, lepopaikka, hautausmaa, tarkoittaen tällä paitsi sitä, että kuolleet lepäävät maallisesta työstään ja suruista,  mutta viitaten myös tulevaisuudessa tapahtuvasta ylösnousemuksen toivosta. Hautasmaa oli myös suunniteltu Herran maaksi, koska se nautti kirkon koskemattomuudesta, tai ehkä paremmin, niiden pyhien yhteyden vuoksi, jotka nukkuvat Herrassa oletettiin pysyvän Hänen yhteydessään. Kirkko ei hyväksynyt tapaa haudata kuolleita perhehautoihin jtai yksityisiin hautoihin.

Roomalaisila muinaisina aikoina oli tapana  haudata kuolleensa maahan. Diktaattori Cornelius Syllan oletetaan olevan ensimmäinen niiden joukossa, jotka  poltettiin, ja se tehtiin noudattaen hänen omaa tahtoaan. Jälkeenpäin tästä käytännöstä tuli yleinen, etenkin korkeampien   yhteiskuntaluokkien keskuudessa; ja  jatkui kristillisenä aikana neljännelle vuosisadalle asti. (Cic. De Legg. ii. c. 25 ; Virg. Ǽn. vi. 177; Plin. Hist. Nat. vii. c. 54)

Ensimmäinen Rooman keisari, jonka ruumis haudattiin, oli Commodus, kuten saamme tietää Xifilinukselta. Varhaiskristityt protestoivat tapaa polttaa kuolleiden ruumiit ja kannattivat hautaamiskäytäntöä, jota aina noudatettiin kristillisessä kirkossa.

Sen ajateltiin olevan suuttumusta herättävää ja rohkaisevan erottautumisena  ylpeyteen.. Kreikkalaisten ja roomalaisten tavoin kristityt pystyttivät muistomerkkejä ja merkitsivät ne merkinnöillä,τίτλοίς, titulis, ystäviensä  muistoksi.  Basileios  Suuri, Chrysostom ja muut ovat arvostelleet vakavasti heidän ylellisyyttään ja tuhlaavaisuuttaan näissä asioissa. Roomalaisten hautajaisjuhlat ​​pidettiin yöllä. Toisaalta kristittyjen hautajaisia vietettiin päivällä, mutta sytytetyin soihduin. Vainojen aikoina  kristittyjen oli usein pakko haudata kuolleensa yöllä ja kaikin mahdollisin tavoin salaa. Mutta Konstantinuksen ja hänen poikiensa aikana kristillisiin hautajaisiin osallistuttiin päivällä, ja toisinaan suurella komeudella. Luultavasti he laativat tätä koskevia lakeja aposille kristittyjen hautausmaiden puolesta,sillä Julianus Luopion  oli pakko antaa myönteinen asetus koskien yöllisten hautajaisten rituaalia.

Juutalaiset ja itäiset kansat olivat yleensä tottuneet hautaamaan hyvin pian kuoleman jälkeen. Ilmaston luonne on saattanut ohjata tähän tapaan; mutta tärkein syy todennäköisesti oli se, että nopealla  ruumiin  poistamisella joten he saattoivat välttyä seremonialliselta saastumiselta. Kreikkalaisten ja roomalaisten tapa vastasi tässä suhteessa itämaiden kansojen tapaa. Myös varhaiskristityt sopeutuivat maan tapaaa, varhaiseen  ruumiin poitamiseen, mutta he hylkäsivät täysin ajatuksen, että seremoniallista  saastumista voisi tapahtua yhdessäolosta kuolleiden kanssa. Päinvastoin he pelottomasti paljastivat uskonsa tartuntaan nähden  uskollisilla palveluksillaan niille, jotka olivat kuolleet pahanlaatuisiin sairauksiin samoin kuin heidän tarpeidensa hoitamiseen  sairauksissa. Ruumis, sen jälkeen kun se poistettiin talosta, pidettiin yleensä vähintään yhden päivän tai pitempään kirkossa, ja tästä syntyi alun perin tapa pitää ruumiin valvojaisia. Joskus hautajaiset viivästyivät useita päiviä.

RAKKAUS KUOLEVAA KOHTAAN

Varhaiskristityt kiinnittivät suurimman huomion kuolevaan, ja suurinta kunnioitusta osoitettiin viimeisimpiin  neuvoihinsa, ohjeisiinsa ja rukouksiinsa. Heidän kehotuksensa eloon jääville ystäville, ja heidän rukouksensa heidän puolestaan ​​olivat kallisarvoisia Heidän tahtoonsa suostuttiin järjestelyjen   suhteen ja  rakkaudellisissa  ja hyväntahdon  asioissa huomioitiin uskonnolisesti. Heidät siunattiin ristinmerkillä. Piispa ja useat papiston järjestöt sekä sukulaiset ja ystävät pyrkivät lohduttamaan heitä.. Kirkossa kannettiin rukouksia heidän puolestaan. Ystävät tunkeutuivat  heidän ympärilleen antamaan ja saamaan  erosuudelman ja viimeisen syleilyn. Sellaisille, jotka olivat palanneet  kristilliseen yhteyteen heidän kuolinhetkellään, toimitettiin sakramentti. Tämä yhdistyi jälkikäteen katolisilla viimeisen voitelun toimitukseen. Ystävät ja sukulaiset sulkivat kuolevien silmät ja suun, tuleva tapa, jonka kaikki kansat ovat havainneet. Mutta varhaiskristityille tämä oli merkki kuolleen rauhanomaisesta unesta, mistä hänen odotettiin heräävän vanhurskaiden ylösnousemuksessa.

Sitten ruumis pestiin ja puettiin yleensä valkoiseen pellavaiseen vaatteeseen, mutta joskus kalliimmista materiaaleista valmistettuun ja kullalla, jalokivillä jne koristeltu vaatteeseen Ruumis puettiin parhaaseen asuunsa, ja näiden rituaalien lisäksi usein myös heti voideltiin ja balsamoitiin. Kristityt, vastoin juutalaisten tapaa, laittoivat  ruumiin arkkuun. Tämän tavan he havaitsivat olevan yleisen monilla pakanakansoilla. kanssa. Ruumis asetettin katsottavaksi joksikin aikaa ennen hautaamista joko kotona, kadulla tai useimmin kirkkoon.

Tänä aikana lähellä olivat lähimmät sukulaiset ja ystävät, joiden velvollisuus oli suorittaa nämä viimeiset kiintymyksen osoitukset kuolleille. Surevien naisten valitukse eivät  missän tapauksessa olleet sallittuja, kuten juutalaisten ja monien pakanakansojen parissa oli tapana. Tällaiset valitukset olivat erittäin epäjohdonmukaisia kristittyjen mielestä, joka eivät  pitäneet kuolemaa menetyksenä, vaan sanoinkuvaamattomana voittona. Sextonin, kirkon vahtimestarin, toiminta on hyvin varhaisesta kirkon vaiheesta, ja sitä pidettiin kunnia-ammattina.

HAUTAJAISJUHLALLISUUDET

Ruumis vietiin ruumispaareila  juhlallisessa kulkueessa hautauspaikkaan ja vainajan sukulaiset ​​ja ystäviä seurasi surijoina, joiden joukkoon laskettiin  papit ja jotkut muut. Näiden lisäksi monet muut liittyivät katsojina kulkueeseen. Nämä kulkueet olivat toisinaan niin täynnä, että suuria onnettomuuksia tapatui ja jopa ihmishenkiä menetettiin. Akolyyttien (Akolyytti tai palvelija (latinankielinen ministare – palvelemaan, palvelemaan, auttamaan) – on katolilaisuudessa henkilö, joka palvelee liturgiassa, useimmiten Eukaristian juhlan aikana, sekä Pyhän Messun ulkopuoliset palvelukset) tehtävänä oli johtaa kulkuetta kulkue. Paareja kannettiin joskus olalla ja joskus käsillä. Lähimmät  sukulaishenkilöt tai merkkihenkilöt, olivat kantajia. Jopa piispat ja papit toimivat usein tässä tehtävässä. Kellojen soittaminen hautajaisissa otettiin käyttöön kahdeksannella ja yhdeksännellä vuosisadalla. Ennen kellojen käyttöä trumpetti ja puiset kalistimia käytettiin vastaaviin tarkoituksiin. Palmuja ja oliivioksia kannettiin hautajaisissa ensimmäistä kertaa neljännellä vuosisadalla jäljittelemällä Kristuksen voittoisaa ratsastamista  Jerusalemiin. Sypressi hylättiin, koska se oli surun symboli. Palavien lamppujen ja soihtujen  kantaminen oli varhaisempaa ja yleisempää. Tämä oli juhlallinen esitys vainajan voitosta kuolemasta ja hänen liitostaan ​​Kristuksen kanssa, kuten Karitsan juhlat Ilmestyskirjassa.

Kristityt hylkäsivät tavan kruunata ruumis ja seppelöidä arkku, koska se  vivahti  epäjumalanpalvelukselle. Mutta heillä  oli tavallista heittää kukkia hautaan. Psalmeja ja veiuja laulettiin ruumiin säilyttämisen aikana, sitä kuljetetettaedda kulkueena ja haudan ympärillä. Huomioita  tästä tavasta löytyy useilta kirjoittajilta. Nämä hymnit olivat ylipäänsä iloisia luonteeltaan. Mutta Bingham on huomauttanut hyvin: “Emme voi odottaa löytävämme paljon tästä varhaisilta ajoilta, kun taas kristittyjä vainottiin; mutta heti kun rauhalliset ajat tulivat, löydämme  sen jokaiselta kirjailijalta. Apostolisten konstitutioiden (vi. n. 30) kirjoittaja antaa antaa neuvon,että heidän tulisi siirtää kuolleet laulamalla, jos he olisivat uskovaisia: “Kallis on  Herran silmissä hänen hurskaidensa kuolema” ja vielä on sanottu: “Palaa lepoosi, sieluni, sillä Herra on palkinnut sinut. Ja “vanhurskaan muistoa siunataan”: ja “vanhurskaiden sielut ovat Herran kädessä.” Luultavasti joistakin näistä säkeistä heidän psalmilaulantansa muodostui tällaisissa tilanteissa.

Krysostomos puhuessaan  tästä asiasta ei vain kertoo meille heidän psalmilaulantansa syystä, vaan myös miksi tietyt psalmit tai niiden osia, käytettiin näissä juhlallisuuksissa.  Mitä hymnimme tarkoittavat? hän sanoo. Emmekö ylistä  Jumalaa ja kiitä Häntä, että hän on kruunannut poisnukkuneen, jonka hän on vapauttanut vaivasta, jonka hän on tehnyt vapaaksi kaikesta pelosta? Mieti mitä laulat tuolla hetkellä: “Palaa jälleen lepoosi, oi sieluni, sillä Herra on palkinnut sinut.”  Ja vielä: en pelkää mitään pahaa, koska sinä olet minun kanssani.” Ja jälleen kerran:  “Sinä olet minun turvani kärsimyksestä, joka minua ympäröi.”Mieti, mitä nämä psalmit tarkoittavat. Jos uskot sanomiesi sanojen olevan totta, miksi itket ja valitat ja teet pelkkää  näytöstä  ja pilkkaa laulamisellasi? Jos uskot niiden  olevan totta, miksi pelaat tekopyhää niin paljon kuin laulat? ‘ (Chrysost. Horn. 4, Heir.) Hän puhuu tätä niitä vastaan, jotka osoittavat liian voimakasta suru hautajaisissa,  osoittamalla heille sen ristiriitaisuuden tämän kirkon psalmilaulun  kanssa. “(Kirja xxiii. n. 3.)

Hautajaisrukoukset olivat myös sopiva osa kuolleiden hautauspalvelusta. Pidettiin  myös hautajaispuheita,λόγος επιχήδείοί,  joissa muiisteltiin kuollutta.Useat näistä ovat edelleen olemassa, kuten Eusebiuksen puhe Konstantinuksen hautajaisissa;Ambrosiuksen puheet Theodosiuksen ja Valentinianuksen kuolemasta, sekä hänen oman veljensä, Satyruksen, kuolemasta; Gregorioksen  ja Nazianzilaisen puheet  isästään, veljestään Caesariuksesta ja sisarestaan  Gorgoniasta. Herran ehtoollisen sakramentti toimitettiin  hautajaisissa ja usein itse haudalla Tällä toimituksella  tarkoitettiin, että pyhien yhteys oli edelleen olemassa elävien ja kuolleiden välillä. Oli suosikki-idea, että molemmat edelleen jatkoivat yhden ja  saman mystisen ruumiin jäseninä ja saman maan päällä ja taivaassa. Tämä Ehtoollisen  viettämistapa oli myös arvollinen  todistus poisnukkuneen vainajan uskon puolesta ja hänen johdonmukaisesta kristillisestä elämänuran puolesta elämässä. Roomalaiskatolinen tapa uhreista ja messusta kuolleiden puolesta sai alkunsa tästä muinaisesta kirkon käytännöstä. Jonkin aikaa ennen kuudetta ja seitsemättä vuosisataa tuli tavaksi antaa edellytyksiä kuolleille tallettaa  osa arkun aineksista lähimmäisenrakkauden erosuudelmaa varten ja päättää hautajaistilaisuudet samanlaisella tilaisuudella kuin agapae. Näistä tavoista ensiksi mainittu poistettiin nopeasti, ja jälkimmäinen loppui vähitellen.

Kristityillä  oli yleismaailmallinen tapa laskea  ruumis hautaan, kuten nykyaikana, itään päin; ja samaan asentoon kuin nykyään. Hautauspalvelus päätettiin, kuten kaikki muutkin  uskonnolliset juhlallisuudet Isä meidän-rukoukseen  jasiunaukseen

SUREVAT

Varhaiskristityt eivät pitäneet kuolemaa ahdistavana vaan iloisena tapahtumana. Kaikki kohtuuton suru tai murehtiminen oli vastaavasti heidän mielestään ristiriidassa  kristillisen uskon ja toivon kanssa.Tästä  syystä he nuhtelivat ankarasti juutalaisten ja roomalaisten tapaa palkata naisia ​​itkemään  kuolleiden puolesta. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että he olisivat tuominneet luonnollisen hellyyden osoittamisen tai olissivat olleet stoalaisen välinpitämättömyyden vaikuttamia. Päinvastoin, on monia antiikin kirjoittajien kohtia, joissa luonnon oikeus ja voima tältä osin tunnustetaan ja  ystävien kuoleman aiheuttamaa surua perustellaan molempien järjen periaatteiden pohjalta ja viittaamalla Raamatun esimerkkeihin.

Kuolemanäkemystensä mukaisesti myös kristityt ovat hylkäsivät täysin juutalaisten surun tunnukset, säkkikankaan  ja tuhkan merkit ja vaatteiden repimisen. Jotkut isistä vakavasti arvostelivat roomalaisten  tapaa  pukeutua mustiin. Erityisesti Augustinus on aivan erityisen vakava tässä asiassa. “Miksi”, sanoo hän, “meidän pitäisi rumentaa  itsemme mustalla, jos emme jäljittele ei-uskovia kansoja, emmekä heidän valitustaan kuolleiden puolesta, vaan myös  myös surupukeutumisessa! Olkaa varma, että nämä ovat vieraita ja lainvastaisia käytäntöjä; mutta jos laillisiakin, ne eivät ole sopivia”. Musta oli kuitenkin alusta alkaen Kreikan kirkossa tavanomainen surutapa ja sen käytöstä tuli pian yleinen. Mitään tarkkoja sääntöjä ei annettu surun keston suhteen kuolleita kohtaan. Tämä asia jätettiin sovellettavaksi asianomaisten  osapuolten tuntemuksien mukaan “Pakanoilla oli tapana toistaa surunsa ilmaisemista  kolmantena, seitsemäntenä ja yhdeksäntenä päivänä, jota kutsuttiin erityisesti Novendialeksi; (katolisessa kirkossa yhdeksänpäiväinen suruaika paavin kuoleman jälkeen), ja jotkut lisäsivät kahdennenkymmenennen, kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen,  joihin liittyi  taikauskoinen mielipide  noista erityisistä päivistä, jolloin heillä oli  tapana  uhrata henkiolemuksilleen maitoa, ja viiniä, seppeleitä ja kukkia, kuten Rooman muinaisaika kertoo meille. Jotain tästä taikauskosta, joka väheni, oli edelleen jäljellä tietämättömien kristittyjen joukossa pyhän Austinin aikana; minkä vuoksi hän kertoo joistakin, jotka ottivat huomioon  novendiaalin koskien kuolleitansa (Quaest. 127, 1. Moos.), mikä hänen mielestään pitäisi kieltää, koska se oli vain pakanoiden tapa.

Hän ei näytä vihjaavan, että  he noudattivat sitä aivan kuten pakanat tekivät,  vaan pikemminkin he olivat itse taikauskoisia noudattaessaan yhdeksän päivän suruaikaa, mistä ei ollut esimerkkiä Raamatussa.

Oli toinenkin tapa jatkaa hautajaisia kolme päivää yhdessä, mikä sallittiin kristittyjen keskuudessa, koska siinä  ei sisältynyt mitään muuta kuin että toistettiin samaa jumalanpalvelusta.

Sitten Euodius kirjoitti pyhälle Austinille (Euodii, Kirje 258, jakso Elokuu.) kertoen hänelle erään hurskaan nuoren miehen hautajaisista, joka oli ollut hänen palvelijansa, sanoen, että hän oli antanut hänelle kunnialliset hautajaiset, jotka niin suuri sielu ansaitsi: sillä hän jatkoi virsien laulamista Jumalalle yhteensä kolmen päivän ajan hänen haudallaan ja toimittivat kolmantena päivänä pelastuken sakramentin.

Konstitutioiden kirjoittaja (Const. Apost. Lib. viii. c. 42) panee merkille hautajaispalveluksen toistamisen kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä  päivänä kuolemasta, antaen erityisen syyn kullekin niistä: ‘Vietettäköön  kolmatta päivää kuolemasta psalmeja lukien, oppitunnein ja rukousten kanssa, koska Kristus nousi kuolleista kolmantena  päivänä; ja noudatettakoon   yhdeksättä päivää elävien ja kuolleiden muistamiselle; ja myös neljättäkymmenettä päivää israelilaisten muinaisen tavan mukaan heidän surressaan Moosest neljäkymmentä päivää.  ja lopuksi muistettakoon kuollutta vuosipäivänäkuoleman jälkeen.’

“Kuolleiden muistojuhlapäivinä oli tapana järjestää yhteinen juhla tai tilaisuus, kutsumalla sekä  papistoa että  ihmisiä, mutta erityisesti köyhiä ja puutteessa olevia, leskiä  ja orpoja, ettei kysymyksessä olisi vain muistajaiset kuolleen levolle, vaan hyvän tuoksun haju heille itselleen Jumalan silmissä, niin kuin kirjoittaja nimellä Origenes asian ilmaisee.

Pyhä Krysostom sanoo (Chrysost. Hom. 47,  1 Ep. ad Cor.), että he olivat lujempia pitämään kiinni  tästä tavasta kuin jostakin muista merkitykellisemmistä tavoista. Mutta tämä rappeutui usein suuriksi väärinkäytöksiksi. (Aug. de Moribus Eccles. c. 34; Ep. 64 ad Aurelium.) “- Bingham, Antiq. kirja 23, luku. 3.)

ESIRUKOUKSET KUOLLEIDEN PUOLESTA

Kirjoittajat  näyttävät jättäneen huomiotta tämän varhaisristittyjen erityispiirteen. Mutta Riddle käsitelee asiaa pitkään, ja  nostaa monia asiantuntijoita havainnollistamaan tätä siaa koskevia isien mielipiteitä ja käytäntöjä, joista tuonnempana, sekä  tulos hänen tutkimuksistaan tästä  aiheesta.

Tertullianus (k. 220), tutkielmassaan Sotilaan seppele, puhuu rukoilemisesta kuolleiden puolesta kirkon tapana hänen kirjoittaesaan  tätä tutkielmaa, joka ei todennäköisesti ollut kauaaakaan vuoden 200 jälkeen: “Toimitamme  vuosipäiväpalveluksia kuolleille heidän  syntymäpäivänään,”  tarkoittaen heidän kuolinpäiväänsä.

Tertullianus uskoi, että jokainen uskovan pieni rikkomus viivästytti hänenn ylösnousemustaan

Toisessa teoksessaan sama kirjoittaja sanoo, että oli leskiä koskeva  käytäntö rukoilla edesmenneen kuolleen aviomiehen sielun pyytäen hänelle virvoitusta tai lepoa, ja osaa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; ja toimittaa hänelle palvelus kuolonuneen nukkumisen vuosipäivänä, t.s.. Kuolinpäivä.

Ja muualla hän kuvaa surevaa aviomiestä rukoilemassa kuolleen vaimonsa sielun puolesta ja toimittamassa vuotusta palvelusta  hänen puolestaan. Origenes (k. 254) kertoo meille, että kristitythäen  aikanaan “ajattelivat oikeaksi ja hyödylliseksi mainita pyhiä julkisissa rukouksissaan, ja parantaa itseään muistelemalla rakkaitaan!

Kyprianos (k. 258) vahvistaa, että hänen aikanaan oli käytäntö, että  kristityt toimittivat palveluksia ja uhrilahjoja marttyyrien muistoksi heidän marttyyriutensa vuosipäivänä kiitosrukouksin; ja hän viittaa myös palveluksiin ja anomuksiin, tai anteekssipyyntörukouksiin muiden kirkon kuolleiden  jäsenten puolesta.

Toisessa paikassa Kyprianos sanoo: “Kun kuolemme, siitä hetkestä eteenpäin  ei ole mahdollisuutta parannuksenteolle, eikä mahdollista hyvittää”!

Arnobius, tutkielmassaan Pakanoita vastaan, kirjoitettu todennäköisesti noin vuonna 305, puhuessaan  rukouksista Herran Ehtoollisen ainesten pyhittämisen jälkeen sanoo, että kristityt rukoilivat armoa ja rauhaa elävien ja kuolleiden puolesta.

Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386), kertoo rukouksesta, Pyhän  Ehtoollisen ainesten pyhittämisen jälkeen seuraavasti: “Toimitamme tämän uhrin kaikkien ennen meitä kuolonuneen nukkuneiden muistoksi, ensin patriarkkain, profeettojen, apostolien ja marttyyrien, jotta Jumala ottaisi vastaan heidän rukouksiensa  ja esirukouksiensa kautta nöyrät rukouksemme; ja sitten rukoilemme pyhien isiemme ja piispojemme ja kaikkien puolesta jotka ovat nukkuneet ennen meitä uskoen siihen, että se on suureksi hyödyksi heidän sieluilleen, pyhän ja pelottavan  uhrin ollessa alttaripöydällä. ” (Catech. Mystag. 5, n. 6.)) Sama kirjailija antaa  todisteita siitä, että hänen aikanaan monet ihmiset epäilivät  rukouksen tehokkuutta keinona tuottaa  hyötyä kuolleele. “Tunnen monia”, hän huomauttaa samassa kirjassa, “jotka sanovat: mitä hyötyä tästä maailmasta poistuva sielu saa, joko syntinen tai synnitön, jos mainitset siitä rukouksessa? “

Gregorios Nazianzilainen (k. 390), rukoili, että Jumala ottaisi vastaan hänen veljensä Caesarioksen sielun. (Greg. Naz. Oral. 10.) Arkkipiispa Usher lainaa tätä  isää seuraavalla kohdalla todistuksena erimielisyydestä  mielipiteeseen siitä, että kuolleet voisivat hyötyä elävien rukouksista: “Silloin  turhaan mennään helpottamaan niitä, jotka valittavat. Täällä ihmiset voivat saada parannuksen , mutta jälkikäteen on vain joukkovelkakirjoja tai kaikki asiat ovat lujasti  sidottuja. ” (Greg. Naz. Carm. De Rebus Suis.) Voidaan havaita tämän kohdan osoittaa vain sen, että Gregory arvosteli turhaa rukousta niiden puolesta, jotka voivat kuolla synnissä.

Ambrosiuksen kirjoituksissa (k. 397), tapaamme tämän isän rukouksia kuolleiden Theodosioksen ja Valentinianoksen ja oman veljensä puolesta; ja huomaamme hänen antavan ohjeita kristitylle, että  ei tule itkeä kuolleen sisaren puolesta, vaan rukoilla ja toimittaa palveluksia hänen puolestaan. (Ambros. De Obitu Theodosii; De Obit. Valentin.; De Obilu Fratris; Ep. 8, ad Faust) Sama kirjoittaja vahvistaa toisessa paikassa, että “kuolema” on leposatama, eikä muuta tilaamme pahemmaksi; mutta sen mukaisena kuin se  löytää jokaisen ihmisen, se varaa hänelle tulevan tuomion. “(De Bono Mortis, c. 4.)

Aerius näyttää olleen ensimmäinen, joka protestoi julkisesti kuolleiden puolesta rukoilemista vastaan; minkä  hän teki tällaisten rukousten hyödyttömyyden perusteella  niille, jotka olivat niiden kohteena.

Epiphanius vastasi hänen väitteihsiinsä (k. 403), väittäen (Haeres. 75), ensinnäkin, että rukous kuolleiden puolesta oli hyödyllinen, todistuksena elävien uskosta ja toivosta, sikäli kuin se osoitti  heidän uskoaan, että poislähteneet  olivat edelleen olemassa ja elävät Herran kanssa.  Ja toiseksi lisäväitteenä, että ” heidän puolestaan kannettu  rukous on hyödyksi, vaikka se ei poista  kaikkia heidän syntejänsä; ja kuitenkin, siltä osin kuin me maailmassa olevina usein liukastumme, niin tahattomasti kuin tahtomme mukaan, se palvelee ilmaisemaan  sitä, mikä on täydellisempi. “Sillä me toimitamme ,” hän jatkaa, “muistopalveluksia sekä vanhurskaiden että syntisten puolesta; syntisten anoaksemme Jumalan armoa; vanhurskaiden (sekä isille että patriarkoille, profeetoille, apostoleille ja evankelistoille, marttyyreille ja tunnustajille; myös piispoille, viranomaisille ja koko esivallalle), että  me voimme, kaikki muut ihmiset,  palvella Herraamme Jeesusta Kristusta,  kunnioituksella, jonka osoitamme hänelle,  ja niin me voimme taipua palvomaan häntä.”

Krysostomos  (k. 407) puhuessaan  jumalattomien kuolemasta, sanoo: “Heitä ei tule niinkään valittaa, kuin auttaa rukouksin, ja esirukouksin, almuin ja muistopalveluksin. Sillä näitä asioita  ei ole suunniteltu turhaan, onko ilman syytä toimitettu pyhiä mysteereitä kuolleiden ihmisten puolesta, surmatulle Karitsalle, poistamaan maailman synnit; vaan että heille voisi syntyä jonkinlaista lohdutusta. Kumpikaan ei ole  turhaan, se, joka seisoo alttarilla, kun valtavaa salaisuutta  toimitetaan, huutaa: Me kannamme Sinulle kaikkien niiden puolesta, jotka ovat nukkuneet  Kristuksessa, ja kaikkien niiden, jotka muistavat heitä.Sillä jos heitä ei muisteta, niin näitä sanoja  ei voitaisi sanoa. Älkäämme siis väsykö antamaan heille apuamme ja rukouksiamme  heidän puolestaan. “

Jerome (k. 420) sanoo: “Kun olemme tässä nykyisessä maailmassa, me pystymme auttamaan toisiamme joko rukouksillamme tai neuvoillamme; mutta kun me tulemme  Kristuksen tuomioistuimen eteen, ei Job, Daniel eikä Nooa voi pyytää kenenkään puolesta, vaan jokaisen täytyy kantaa oma taakkansa. ” (Lib. iii. Comment. in Gal. c. 6.)

Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, ​​että Tertullianuksen  ajoista ainakin ja luultavasti vielä varhaisemminkin kirkko oli tottunut rukoilemaan kuolleiden puolesta. Monet kirkon opettajat kolmannella ja neljännellä vuosisadalla hyväksyivät tämän käytännön; jotkut heistä kannustavat uskomaan, että elävien rukoukset olivat keino hankkia tiettyjä kuvitteellisia etuja niille, jotka olivat kuolleet synnissä, samoin kuin niille, jotka olivat nukkuneet uskossa, mutta toiset väittivät, että kuolleet eivät voi saada mitään hyötyä  tänne jääneideen rukouksista.

Joten vaikka olikin mielipide, että rukouksia ja muistopalveluksia  olisi toimitettava kuolleiden puolesta, ja se oli kirkon omaksuma ja yleismaailmallinen oppi, oli se vielä kristillisen kirkon opettajien kysymys, josta he saivat olla eri mieltä siitä, saivatko kuolleet mitään hyötyä tällaisista rukouksista. Koko niin paljon ristiriidassa jumalallisen totuuden kanssa olevan tavan hylkääminen varattiin tuohon “valoisampaan” ajanjaksoon kirkossa, jolloin “Raamattua, yksinomaan Raamattua” alettiin  (ehkä ensimmäistä kertaa toisen vuosisadan alusta) tunnustaa uskontomme periaatteiden ainoaksi tallettajaksi, ja ainoaksi erehtymättömän kristillisen käytännön oppaaksi. Kun varhaisen kirkon rukouksia kannettiin uskossa kuolleiden henkilöiden puolesta, joiden uskottiin olevan käymässä onneen, kristittyjen  ymmärrettiin  anovan Jumalalta, että hän ottaisi vastaan ​​ne henkilöt, jotka kiittivät vapautumisestaan ​​tästä syntisestä maailmasta, ja anoivat jumalallista anteeksiantoa kaikista synnin ja epätäydellisyyden jäännöksistä poisnukkuneille, he ajattelivat  osoittavansa kunnioitusta ja kiintymystä kuolleille ja todistavan  omaa  uskoaan sielun kykyihin  ja tulevaan elämään. Ja he pyrkivät hankkimaan poisnukkuneille ystävilleen siunauksen varhaiseen osallisuuteen Kristuksen tuhatvuotisesta halliuksesta maan päällä (jota varhaiskristityt odottivat luottavaisina), samoin kuin suosiollisuutta  tuomiopäivänä, (he luulivat kaikkien ihmisten kulkevan puhdistavan tulen läpi) ja heidän palkkionsa ja kunniansa lisääntymistä  lopullisessa autuuden tilassa. On myös varmaa, että rukouksia kannettiin synnissä kuolleiden puolesta heidän kärsimyksiensä  lieventämiseksi tai jotta heidän tuomionsa olisi siedettävämpi. (Chrysost. Horn. 3, in Phil.;Conf. Hom. 21, in Act.;Hom. 32, in Matt.; August. Enchirid, ad Laurent,c.110; Paulin. Ep. 19; Athanas. Qaest. ad Antioch.ix. 34; Prudent. Cathemerin. Carm. 5, De Cereo Paschali.)

VARHAISKRISTITTYJEN HAUTAUSMAISTA

Ylivoimaisesti eniten alkukristittyjä haudattiin maanalaisiin hautoihin. Kun kolmen ensimmäisen sadan vuoden aikana vainon miekka heilui jatkuvasti heidän päänsä päällä, ja kalliisti ostettu kokemus opetti heille, että heidän ainoa turvansa  oli joko vetäytyä asumattomille aavikoille tai kätkeytymällä piiloluoliin suojellakseen itseään joukkona, jotka pitivvät parempana jälkimmäistä vaihtoehtoa, kuolivat ja heidät haudattiin vetäytymispaikkoihinsa. Nämä palvelivat samalla kertaa heidän kotinaan ja hautauspaikkanaan, ja kuten oli luonnollista, he halusivat, että heidän ruumiista eronneet veljensä siirrettäisiin  samoille rauhallisille ja loukkaamattomille pyhille paikoille, ja niin tuli ensin välttämättömyydestä ja myöhemmin valinnanmukaiseksi, kristittyjen hyväksi havaituksi  ja muuttumattomaksi käytännöksi tallettaa heidän kuolleensa syviin ja hämäriin luoliin. Näiltä, valtavalta joukolta, jotka lankesivat vainon aikoina samanaikaisesti ja joilta lukuun ottamatta muutamia tapauksia, ei kielletty hautausrituaaleja, ilmeisesti ei tarvinnut olla tavallista suurempaa; ja sen mukaisesti,  mihin aikaan, on epävarmaa, mutta varhaisessa vaiheessa, jotkut kuolleen varakkaat ystävät panivat heidät omistamiinsa hautausmaihin, jotka jäivät uskovien  yhteiseksi omaisuudeksi. Kristillisen antiikin muistomerkkien joukossa mitkään  eivät ole niin  yksinäisiä kuin nämä kuolleiden asumukset; ja tuntuu turhalta, ihaileeko eniten niiden suunnatonta laajuutta, valtavaa työtä, joka sai ne aikaan, tai mielenkiintoisia muistelmia, joiden kanssa ne ovat yhteydessä.

Kuten maurien luolissa Espanjassa, ne olivat yleensä kaivettu yksinäisen kukkulan juurelle, ja sisäänkäynti oli niin huolellisesti salattu, ettei mitään aukkoa ollut näkyvillä eikä jälkiä ollut havaittavissa, paitsi kokenut silmä havaitsi maata käsitellyn, ja suuret ontot tyrmät pinnan alla. Laskeutuminen tapahtui tikkailla, joiden alapää  seisoi leveällä ja tilavalla polulla, joka ulottui kuin katu koko paikan pituudelta. Tämä pääsisäänkäynti aukeni, ajoittain pienempiin käytäviksi, mikä johti jälleen monenlaisiin kammioihin; ja kummallakin puolella niitä oli useita rivejä syvennyksiä, kaiverrettu seinään, palvellen katakombeina, ja täynnä arkkuja. Kammiot maalattiin suurimmaksi osaksi kirkkojen tapaan, Vanhan ja Uuden testamentin historian katkelmin. Suurimman väylän keskusta oli avoin neliö, suuri ja tilava kuin tori, johon sinne turvaan tulleilla  noina vaikeina aikoina oli tapana kokoontua jumalanpalveluksiin; ja jonka mukavuutta asuinpaikkana edistivät suuresti vapaamielinen mausteiden ​​ja hajusteiden käyttö kuolleille.

Kauempana näistä hautausmaista, joiden syrjäinen sijainti teki niistä vähemmän häiritseviä, oli jätetty maanpintaan pieniä aukkoja, joiden läpi oli pääsi hieman valoa; mutta muualla, joissa nämä olivat kiinni, oli ehdottoman pimeää, ilman valoa mahdotonta kulkea; niin että minkä tahansa äkillisen yllätyksen hetkellä  pakolaisten oli vain sammutettava lamppunsa varmistaakseen turvallisuutensa vihollisten hyökätessä. Näiden holvien syvyys oli joskus niin suuri, että kaksi tai kolme kerrosta  oli toistensa yläpuolella; ja koko näköala antoi vaikutelman  maan alla olevasta kaupungista. Monet niistä eivät kuitenkaan koskaan tulleet vihollisten tietoon; ja yksi löydettiin vain noin kolmen mailin päässä Roomasta, niinkin  myöhään kuin 1500-luvun lopulla, joiden koko ja erilaiset asunnot herättivät yleistä hämmästystä. Edelleen säilyneet numerot- pääasiallisten perustajien nimet ja joista ilmenee, heidän merkinnöistään ja antiikin muistomerkeistä ja  löytyy tyydyttävimmät todisteet niiden käytöstä kristittyjen piilopaikkoina. Alkaen heidän tavastaan etsiä  katakombien epämääräisyyttä, kristityt saivat pakanallisilta aikalaisiltaan nimen  “valoa vihaavat ihmiset”; ja heidän uskonnollisesta tuntemuksestaan ​​näistä kuolleiden asuinpaikoista, ajatteleva  lukija on taipuvainen jäljittämään tämän yleisen halun marttyyriuteen, joka hämmästytti toisella ja kolmannella vuosisadalla Rooman viranomaisia ja sai aikaan tungosta kaikkien provinssien tuomioistuimissa. Niin oudolta kuin tunteettomuus kärsimystä ja kuolemaa kohtaan  tuntuukin, sen alkuperä luonnollisesti johtuu paikan voimakkaasta vaikutuksesta, toimimalla ihmisten mielissä, jotka päivittäisessä kosketuksessa kunnioitettaviin esi-isien jäännöksiin, olivat voittaneet vaistomaisen hajoamisen pelon ja joissa uskonnon  elävät vaikutelmat ja toivo kuolemattomasta kirkkaudesta yhdessä tavallisuudesta poikkeavan kunnioituksen kanssa, joka marttyyrien muistoon liittyi,  oli luonut kiihkeän kaipuun  vastaavaan kunniaan.

Lähteet:

W.Smith ja S. Sheetham: A Dictionary of Christian Antiquities Col. 1. London 1876

Origenes Ecclesiasticae. The Antiquities of the Christian Church, by Joseph Bingham. I –II. Reprinted from the Original Edition MDCCVIII – MDCCXXII. With an Enlarged Analytical Index.

J.E. Riddle:  A Manual of Christian Antiquities  or    An Account of the Constitution, Ministers, Worship, Discipline and Customs of the Ancient Church. The Second Edition. London ; John W. Parker, West Strand. MDCCXLIII