Polttohautauksesta

Polttohautauksesta

Vaikkakaan Kirkko ei ole esittänyt koskaan virallisesti yksityiskohtaista kantaa polttohautaukseen, kielteinen kanta on kuitenkin vanhastaan, aivan kirkon alkuajoista asti ollut ikään kuin käytäntö. Joskus joissakin olosuhteissa siitä on poikettu, mutta aina siihen tarvitaan piispan kannanotto ja lupa. Esimerkiksi Japanissa valtio vaatii polttohautausta ja se koskee myös ortodoksikristittyjä. Myöskin poikkeuksia on ollut epidemiatapauksissa ja pelättäessä sairauksien leviämistä. Saattaa olla muitakin perusteltuja syitä polttohautauksen sallimiseksi tietyissä tilanteissa. Tällaisissa tapauksissa piispa käyttää ns. ekonomia-periaatetta, jolloin tietyissä tilanteissa voidaan sallia poikkeuksia. Mutta Kristus itse antoi meille kuvan siemenestä, joka kylvetään maahan ja josta kasvaa uusi kasvi, tarkoittaen sillä haudattavaa ihmistä, joka on nouseva uudelleen ylös. Kylvettäessä ei siementä jauheta, vaan se kylvetään kokonaisena.

Bysanttilaisen kanonisen lain mukaan polttohautausta ei sallittu. Lähteiden perusteella näin tapahtui siksi, että pakanoiden ja gnostikkojen piirissä polttohautaus oli yleisessä käytössä. Tässä oli vaarana se, että polttohautauksen myötä fyysisen luomisen ja erityisesti ihmisruumiin arvo kiellettäisiin. Kirkko on vastustanut aina voimakkaasti dualismia, jonka mukaan ihmisruumis on vain sielun vankila, ja niin ollen vähemmän arvokas kuin sielu ja henki.

Kanoneissa ei ole yksityiskohtaisia polttohautausta koskevia ohjeita. Siellä mainitaan, että sellaisissa asioissa, joissa noudatetaan ikivanhaa, apostoleilta ja alkukirkosta peräisin olevaa käytäntöä, sitä ei tule muuttaa. Tällainen juuri on hautaamiskäytöntö, josta saamme selvää todistusta hautauspalveluksen kaavasta ja teksteistä Niistä yksiselitteisesti käy ilmi, että aina haudataan ruumis, veisujen mukaan ”vaatteeseen käärittynä”, myöhempinä aikoina ja erilaisissa kulttuureissa myös arkuissa. Myöskin Raamatun käytäntö opettaa ruumiin hautaamista kokonaisena.

Teologiselta kannalta myöskin voidaan osoittaa perusteluja polttohautausta vastaan. Käsitys pyhyydestä ja pyhien kunnioittamisesta sekä ortodoksinen käsitys ihmisestä ja se, mitä Kirkon opetuksen mukaan kuolema on, sulkevat pois polttohautauksen.

Aivan alkuajoista asti pyhien kunnioittaminen on ollut keskeisellä sijalla Kirkossa. Reliikkien kunnioittaminen on alkanut jo kristinuskon ensimmäisellä vuosisadalla. Mm. pyhän Ignatios Antiokialaisen (k.107 jKr.) jäännöksiä pidettiin ”arvaamattoman kalliina aarteina” marttyyrissa olleen jumalallisen armon takia. Gregorios Neokesarelainen asetti marttyyrien pyhiä jäännöksiä hiippakuntansa eri kirkkoihin 200- luvulla ja määräsi, että juhlia tulee viettää heidän muisto- eli kuolinpäivinään. Piispa Felix määräsi v. 269, että liturgiaa voidaan toimittaa vain sellaisissa kirkoissa, joiden alttaripöydissä tai jossain muussa osassa ovat pyhäinjäännökset. Idässä ensimmäiset kirkot rakennettiin marttyyrien haudoille.

Hyvin monet kirkkoisät ovat selittäneet ja puolustaneet pyhien jäännösten kunnioittamista, mm. Efraim Syyrialainen, Kyrillos Jerusalemilainen, Gregorios Teologi, Johannes Krysostomos, Ambrosius Milanolainen, Jerome, ja erityisesti Augustinus, Johannes Damaskolainen jne.

Pyhien ihmisten kunnioittaminen perustuu Raamatun oppiin ruumiin erityisestä arvosta ja sen osallistumisesta pelastukseen yhdessä sielun kanssa. Apostoli Paavali sanoo (1 Kor. 3:16): ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet…”. Pääosin tähän Raamatun kohtaan perustuu Kirkon traditio pyhien ihmisten jäännösten kunnioittamisesta ja uskosta niiden pyhyyteen. Lukuisat kokemukset ihmeparannuksista ja muista ihmeistä pyhien jäännösten yhteydessä ovat Kirkolle todisteina jäännösten kunnioittamisen oikeutuksesta.

Jumala on kutsunut kaiken olevaisen olemattomuudesta olemiseen, elämään. Jumala ei luonut kuolemaa. Se on luonnonvastainen seuraus ihmisen synnistä. Kuolema hajottaa ehjäksi luodun ihmisen olemuksen ja niin se on ontologisessa mielessä ehdottoman negatiivinen akti. Henki on kuolematon ja ”se palajaa Jumalan tykö, joka on sen antanutkin” (Saarn. 12.7). Kristuskin ristillä sanoi: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni” (Lk. 23:46). Kuolemassa hengen kirkastama sielu eroaa sen elävöittämästä ruumiista ja se muuttuu tomuksi. Kuolema katkaisee sielun ruumiilliset siteet maailmaan. Voidaan sanoa, että energia muuttuu potentiaaliseksi mahdollisuudeksi. Sen kautta ruumiillisesta, inkarnoituneesta ihmisestä tulee ruumiittoman henkiolennon kaltainen. Se on kuitenkin luonnonvastainen tila hänen itsensä kannalta eikä vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisestä. Kuolleen ihmisen ja henkiolennon välinen ero perustuu nimenomaan edellisen olennaiseen suhteeseen ruumiillisuuteensa, mikä taas puuttuu henkiolennolta. Vaikka poisnukkuneen ruumiillisuus on vain potentiaalinen, se tulee kuitenkin toteutumaan yleisessä ylösnousemuksessa.

Kuolemassa tapahtuu siis niin, että ihmisen olemus ikään kuin jakautuu kahtia. Voimme pohtia, missä kohtaa tämä jakautuminen tapahtuu. Jos lähtökohtana pidetään Kirkon perinteistä kolmijakoista käsitystä ihmisestä (ruumis, sielu, henki), niin silloin ei voi ajatella, että kuoleman hetkellä henki eroaisi sielusta ja ruumiista, sehän merkitsisi ihmisen totaalista tuhoutumista. Ymmärrämme, että kuolemassa ihmisolemuksen jakautuminen tapahtuu sielun ja ruumiin välillä, ja että sielun ja hengen yhteys kuolemankin jälkeen säilyy vahingoittumattomana. Tämä Kirkon opetus käy ilmi mm. pääsiäishetkien troparissa:” Sinä, Kristus, olit ruumiillisesti haudassa, mutta sielullasi Jumalana tuonelassa”.

Vaikka ihmisen henki on yhteydessä ruumiiseensa sielun välityksellä, sillä on myös oma olennainen yhteytensä ruumiiseensa tietyllä tavalla myös kuoleman jälkeenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää elämä sinänsä, vaan ruumiin tietynlainen henkilöityminen kuolemassakin. Ennen yleistä ylösnousemusta kuollut ruumis on ikään kuin ”valmiustilassa”. Tämä valmiustila ei sinänsä edellytä ylösnousemusta, vaan se on potentiaalinen mahdollisuus. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan spekuloinut tätä asiaa sen pidemmälle kuin toteamalla, että kuolemassa ei ihminen tuhoudu lopullisesti.. Ortodoksisessa traditiossa kuolema on ”kuolonuneen nukkuminen”. Näin poisnukkuneet ”muistavat” omat ruumiinsa, vaikka tilapäisesti, ennen Kristuksen toista tulemusta, elävät henkiolentojen tapaista elämää.

Kuolema on tosiasiassa paradoksaalinen tapahtuma, koska siinä toisaalta elävöittävä sielu menettää yhteytensä ruumiiseen, mutta toisaalta kuolema ei pysty katkaisemaan hengen yhteyttä ruumiiseen, vaikka jälkimmäinen yhteys ei kuitenkaan kykene enää antamaan ruumiillista elämää sinänsä. Henki asuu ruumiissa sielun välityksellä. Hengen yhteys sieluun säilyy kuolemankin jälkeen, mutta ei enää pysty antamaan elämää ruumiille, joka on menettänyt yhteytensä sieluun. Kuitenkin kuolemassakin on edelleen henki tietyssä suhteessa ruumiiseen.

Pyhäinjäännökset eli ”reliikit” ovat entinen ruumis, joka muuttuessaan tomuksi hajoaa ja palauttaa luontoon peruselementtinsä. Kuitenkin jossakin määrin (emme kuitenkaan pysty tarkoin määrittelemään, missä määrin ja millä tavalla) ruumis säilyttää yhteytensä henkeensä. Tämä yhteys on sitä vahvempi ja näkyvämpi, mitä suurempi oli hengen vaikutus ruumiiseen elämän aikana. Sen vuoksi pyhäinjäännöksissä pyhän ihmisen hengen yhteys ruumiiseensa voi todella suuri ja niin ihmisen kokemuksen ulottuvilla. Opillisesti pyhien jäännösten kunnioittaminen perustuu siihen uskoon, että Pyhällä Hengellä on erityinen suhde pyhien (ja myös kaikkien ihmisten) jäännöksiin. Pyhän ihmisen jo eläessään saama armo (ja myös kaikkien ihmisten) ei jätä hänen ruumistaan kuolemassakaan, niin kuin se ei jättänyt Kristuksenkaan ruumista ristillä, vaikka Hänen sielunsa laskeutui tuonelaan. Aivan kuten haudassa oleva Kristuksen ruumis odotti ylösnousemusta, niin odottaa pyhän ihmisen jo tässä elämässä kirkastunut ruumis ylösnousemusta.

Juuri tähän perustuu Kirkon kielteinen kanta polttohautaukseen, jossa ruumiin ”molekylaarinen” koostumus ikään kuin tarkoituksellisesti tuhotaan, josta Paavali (ed.main. viittaus) sanoo: ”Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet…”. Kuoleman jälkeenkin ihmisruumis on Pyhän Hengen yhteyden kautta Jumalan armon vaikutuspiirissä ja samalla kuolonuneen nukkuneen ihmisyksilön, nyt henkiolentona elävän, ”muistissa”.