Paavalin kirje roomalaisille

11.12.201612.11.2019 admin

Paavalin kirje roomalaisille ei ole kirje sanan tavallisessa merkityksessä, vaan laajempi kokonaisuus. Se on itse asiassa kirjeen muotoon laadittu kirja. On laskettu, että alkuteksti käsittää 34 420 kirjainta eli 7101 sanaa. Papyruslehdille kirjoitettuna se käsitti yhteensä 30 papyruslehteä, kun taas tavallinen yksityiskirje olisi mahtunut yhdelle papyrukselle.

Synty

Paavalin kirjeissä ja Apostolien teoissa olevien tietojen perusteella Paavali näyttää laatineen roomalaiskirjeensä niinä kolmena talvikautena, jotka hän vietti Korintossa ns. kolmannella lähetysmatkallaan. Vuosilukua ei voi tarkasti määritellä, mutta oleskelu Korintossa tuskin on voinut tapahtua ennen talvea 54/55 tai talven 58/59 jälkeen. Todennäköisin ajankohta on keväällä 58.

Room. 15: 25:stä ilmenee (“Nyt olen kuitenkin lähdössä Jerusalemiin viemään avustusta pyhille”), että Paavali kirjoitti tämän kirjeen ennen paluutaan Jerusalemiin järjesteltyään ensin Aasian, Makedonian ja Akaian kysymykset. Paavalilla on myös aikomus toteuttaa suunnitelmansa lähetystoimintansa siirtämiseksi Hispaniaan (Espanjaan) (15:24,28)

Kirjeen muotoutumispaikka on Korintto tai Kenkrea. Korinton puolesta puhuu se, että Paavali suosittelee lämpimästi roomalaisille kirjeen kuljettajaa, Foibea, sisartaan Kristuksessa, Kenkrean seurakunnasta: “Annan teille suosituksen sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan jäsen. Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana…” Toinen puolesta puhuva seikka on tervehdys eräältä Gaius- nimiseltä kristityltä, joka on ilmeisesti tämänniminen korinttolainen mies: “Teille lähettää terveisiä Gaius, joka on avannut kotinsa minulle ja koko seurakunnalle” (16:23). Gaius oli Paavalin kastama (1. Kor.1:14). Kuitenkin kaikkein vanhin todistus Paavalista roomalaiskirjeen kirjoittajana löytyy Markionin kanonista. Kieltämättä roomalaiskirje on aito. Epävarmuutta on herättänyt kirjeen lopun jyrkkä ja rohkea sävy. Eräät kriitikot heidän joukossaan mainittu Markion, joka on ollut laatimassa Uuden testamentin kaanonia, katsovat, että kirjeen kaksi viimeistä lukua tai ainakin pääosan 16. luvusta aivan eri kirjeeksi. Tämän kirjeen osa on katsottu kuuluvan efesolaiskirjeeseen, sillä kirjoittaja tervehtii siinä Priskaa ja Akylaa sekä Epainetusta, jota hän nimittää “Aasian ensi hedelmäksi Kristukselle”(Room 16:3, 5). Ensimmäisen korinttolaiskirjeen syntyaikaan he olivat Efesossa (1. Kor 16:15,19). Kuitenkaan tämä ei vielä riitä aiheeksi olettaa, että 16. luku kuuluisi eri kirjeeseen, sillä tuota lukua seuraa vielä joukko tervehdyksiä. Kirjetekstin tyyli sallii monia tällaisia vapauksia ryhmittelyssä ja lisäyksissä. Lopun ylistyslauselma on oikeutettu ja omalla paikallaan. Se, että se on sijoitettu monissa antiokialaisissa käsikirjoitusteksteissä ja myös kreikkalaisessa koine- teksteissä 14. luvun jälkeen, on aiheutunut liiteteksteistä jumalanpalvelusten aikana luettaviin kappaleisiin.

On mahdollista ja luultavaakin, että Priska ja Akylas, joiden kodissa Roomassa seurakunta kokoontuu, ovat väliajalla palanneet Roomaan, mistä keisari Klaudiuksen edikti oli heidät aikaisemmin karkottanut Korintoon, jolloin Paavali tapasi heidät. Samoin on mahdollisesti tapahtunut myös Epainetukselle.

Kirjeessään Paavali tervehtii suurta joukkoa roomalaisia. Se ei kuitenkaan ole ihmeteltävää, kun ottaa huomioon hänen lähetystyönsä laajuuden. Kun lisäksi Paavali oli tuntematon Rooman seurakunnalle, hän luonnollisesti erityisesti mainitsee kaikki hänelle tutut seurakunnan jäsenet.

Kirjeen tarkoitus

Siitä, miksi kirje on kirjoitettu, selittäjien mielipiteet käyvät hyvinkin erilleen. Toisten mielestä Paavali on kirjoittanut sen selvittääkseen itselleen siinä käsiteltyjä vaikeita ongelmia. Jotkut selittävät kirjeen polemisoivan juutalaiskristillisyyttä vastaan tai juutalaiskristillisyyden taholta tulevaa uhkaa vastaan, jotkut juutalaisia halveksivaa ylimielisyyttä vastaan. Toisten mielestä kirje on kirjoitettu roomalaisesta ajattelutavasta kehittynyttä lainomaista kristillisyyttä vastaan. Kirkkoisien mielestä se on suunnitelmallinen esitys kristillisestä uskosta.

Paavalin omien sanojen mukaan hän haluaa solmia tuttavuutta Rooman seurakunnan kanssa, jonka enemmistölle hän on täysin tuntematon, sillä Paavali ei itse perustanut Rooman seurakuntaa. Paavali toivoo voivansa piakkoin tulla käymään Roomassa. Siksi kirje on kohtelias ja asiallinen. Paavali kiteytti kirjeeseen kristillisen opetuksen, jota hän oli jo vuosikymmenien ajan antanut lähetystyötä tehdessään. Suurimpana ongelmana oli ollut kristinuskon ja juutalaisuuden, evankeliumin ja lain sekä armon ja oikeuden suhde.

Rooman seurakunta

Varmaa tietoa siitä, kuka on perustanut Rooman seurakunnan, ei ole. Perustaja ei kuitenkaan ole Paavali. Perimätieto puhuu Pietarista, mutta ei voida todistaa, että hän ensimmäisenä olisi tuonut kristinuskon valtakunnan pääkaupunkiin. Näin on siitäkin huolimatta, että Pietarin uskotaan kärsineen marttyyrikuoleman keisari Neron vainojen aikana ja että katolisen kirkon mukaan hän olisi toiminut Rooman ensimmäisenä piispana. Uudessa testamentissa ei missään kohdin mainita, että Pietari olisi toiminut Roomassa tai kuollut siellä marttyyrinä. Sen sijaan ensimmäisessä Klemensin kirjeessä vuodelta 96 on lausuma, joka todistaa, että Rooman kristittyjen keskuudessa jo hyvin varhain syntyi perinne Pietarin työskentelystä ja marttyyrikuolemasta siellä..

Luultavasti kristinuskon toivat Roomaan matkoilta palanneet kauppiaat tai virkamiehet, joiden nimiä emme tunne. Perusteltua on myös otaksua, että Rooman seurakunta aluksi koostui kristityistä juutalaisista. Sanoman Messiaasta luultavasti toivat kreikkaa puhuvat juutalaiset. Sitä, milloin tämä tapahtuu, ei voida täsmällisesti sanoa, mutta todennäköisesti Roomassa oli merkittävä juutalaiskristittyjen seurakunta jo v. 49, toisin sanoen Jerusalemin apostolien kokouksen aikoihin. Tämä tieto ei ole juutalaisilta eikä kristityiltä, vaan roomalaiselta historioitsijalta Suetoniukselta, joka kertoo erään Chrestus- nimisen miehen aiheuttaneen levottomuutta juutalaisten keskuudessa, minkä johdosta keisari Klaudius pakotti juutalaiset poistumaan Roomasta. Tuo karkotusmääräys annettiin v. 49. Luultavasti levottomuudet aiheutuivat sisäisistä riidoista, joita uusi oppi Kristuksesta synnytti juutalaisen siirtokunnan keskellä. Keisari Klaudiuksen toimenpide aiheutti sen, että Rooman seurakunnassa 50- luvulla oli pääasiassa vain ei-juutalaisia. Roomalaiskirjeen ja filippiläiskirjeen niukkojen tietojen pohjalta voi saada vahvistuksen, että Rooman seurakuntaa jo tuolloin johtivat ja hallitsivat ei-juutalaiset.

Roomalainen kristillinen seurakunta kirjeen kirjoittamisen aikoihin tunnettiin laajalti (“Ensiksi kiitän Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalaani teistä kaikista, sillä teidän uskostanne kerrotaan kaikkialla “; 1:8) ja seurakunta muodostui pääosiltaan entisistä pakanoista.(“teille pakanuudesta kääntyneille sanon…”; 11:13). Tästä huolimatta Paavali esittää runsaasti todistuksia Vanhasta testamentista ja sitoo esityksensä juutalaisiin suhteisiin. Tämän hän tekee osoittaakseen, että juutalaisille annetun evankeliumin ja pakanoille annetun evankeliumin välillä ei ole minkäänlaista eroa ja että hän itse Israelin uskollisena poikana voi olla samalla kertaa myös todellinen pakanain apostoli.

Samoihin aikoihin myös juutalaiset yrittivät hankkia mahdollisimman paljon käännynnäisiä. Koska Paavali oli jo päättämässä lähetystyönsä idässä, hän todellisena pakanain apostolina toivoi hartaasti pääsevänsä Roomaan.

Kirjeen sisältö

Kirje voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäistä osaa, johon kuuluu luvut 1 – 9, voidaan sanoa dogmaattiseksi osaksi. Näissä luvuissa puhutaan siitä, kuinka vanhurskautuminen kasvaa uskosta. Paavali myös todistaa, että evankeliumi on “Jumalan voima”, jokaiselle uskovalle pelastukseksi, ensiksi juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille (1:16) Tässä mielessä ovat turmeltuneita ja pelastusta tarvitsevia yhtä lailla juutalaiset kuin pakanatkin (1:18 – 3:20). Samalla Paavali opettaa, että vanhurskautuminen tulee uskosta Jeesuksessa (3: 21 – 30) Tästä on osoituksena jo Vanhan testamentin esikuva Aabrahamin uskosta (3:31 – 4:25)

Tämän vanhurskautuksen ja sen hedelmät: rauhan, toivon ja yhdistymisen Jumalan kanssa, olemme saaneet Jeesuksen uhrikuoleman kautta (5:1 – 11), joka on toinen Aadam (5: 12 – 21) Vanhurskautetun elämässä ei enää ole syntejä (luku 6). Vanhan testamentin laki ei enää velvoita kristittyjä. Se tosin on itsessään kuitenkin hyvä synnin tietoisuuteen herättäjänä (luku 7).

Jokainen lunastettu sen sijaan omistaa Jumalan hengen ansiosta tapojen puhtauden. Dogmaattisen osan loppupuolella luvuissa 9 – 11, jota osaa kutsutaan Theodiceaksi, Paavali toteaa Jumalan valitseman Israelin kansallisen tappion (9:1–29), mikä kertoo Israelin raskaasta syyllisyydestä (9:30 – 10:21). 11. luvussa Paavali kuitenkin toivoo, että Israelin jäännös pakanoiden armahduksessa tulee pelastetuksi.

Toinen osa, luvut 12 – 16, jota voidaan kutsua moraaliseksi osaksi, sisältää erilaisia, irrallisia, yleisiä ja yksityiskohtaisia muistutuksia, jotka koskevat kristillistä elämää ja erikoisesti suhtautumista heikkoihin (14: 1 – 15: 13).

16. luvussa varoitetaan vääristä opettajista ja heidän hajoituspyrkimyksistään hyvinkin jyrkin sanoin. Yleensä kirjeessä Paavalin käyttämä vakava, mutta samalla lempeän opettava sävy johtuu siitä, että hän nyt kääntyy sellaisen seurakunnan puoleen, saattaa johtua siitä, että hän nyt kääntyy sellaisen seurakunnan puoleen, jota hän ei ole perustanut ja jonka luona hän ei ole edes käynyt.

Kehotuksia

Heikko- ja vahvauskoiset

14. luvun laajat kehotukset on osoitettu kahdelle ryhmälle, heikko- ja vahvauskoisille. Niiden välillä on ollut kiistaa kysymyksestä, onko uskovaisten lupa syödä kaikkea, mitä tuodaan pöytään vai ei. Vahvauskoiset nauttivat hyvällä ruokahalulla mitä vain, kun taas heikkouskoiset pelokkaasti rajoittuvat vihanneksiin. Näin he tekivät siksi, että sen katsottiin olevan “henkisempää”.

Hellenistisessä maailmassa oli laajalle levinnyt käsitys, jonka mukaan liharuoista pidättyminen edisti henkisen, todellisen ihmisen vapautumista tässä kuolevaisesta aineen maailmasta. Tätä askeesin muotoa pidettiin osana uskonnollisista tai filosofisista harjoituksista, joiden tarkoituksena oli sielun vapauttaminen maailmallisista himoista ja aistien houkutuksista, jotta se kuoleman jälkeen pääsisi kohoamaan korkeuksiin, ikuisesti muuttumattomaan olotilaan. Usein vaadittiin myös pidättäytymistä viinistä, puhumattakaan sukupuolisesta pidättyvyydestä.

Filosofisesti värittyneisiin uskonnollisiin veljeskuntiin ja yhteisöihin, joiden jäsenet olivat kasvissyöjiä, kuuluivat uuspytagoralaiset, jotka pitivät oppi-isänään 500- luvulla ennen Kristusta elänyttä kuuluisaa matemaatikkoa ja filosofia Pythgorasta. Absoluuttiseen totuuteen pyrkimisen katsottiin edellyttävän heidän mielestään puhdistautumista, joka suoritettiin pidättymällä liharuokien ja viinin nauttimisesta. Tällaisia yhdyskuntia paljon laajemmissakin piireissä oltiin kuitenkin syvällisesti vakuuttuneita, että tämäntapaiset askeettiset hurskaudenharjoitukset olivat välttämättömiä aidon inhimillisyyden kehittämiseksi. Tämän vuoksi roomalaiskirjeessä tuskin tarkoitetaan sellaisia seurakunnan jäseniä, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet tiettyihin lahkoihin, vaan kysymyksessä ovat tavalliset ihmiset, joilla oli perinteelliset käsitykset uskon asioista. Mitä tulee ortodoksiseen askeesiin, joka ilmenee myös paastoamisena ja pidättäytymisenä, kysymyksessä ei ole dualistinen jako, jonka mukaan syntinen ruumis tulee alistaa hengen kohottamiseksi, ikäänkuin ruumis olisi paha ja vain sielu hyvä. Kysymyksessä on koko ihmisen jumalallistaminen. Sielun ja mielen puhdistaminen yhdessä ruumiin kanssa toteutuu pyrkimällä yksinkertaisuuteen erilaisten askeettisten harjoitusten ja sakramentaalisen elämän kautta. Jumalan armolla on kuitenkin suurin osuus, ei ihmisen omilla ponnisteluilla.

Päivien valikoimisesta

Heikkouskoisista mainitaan vielä, että he “valikoivat päiviä”, siis ehkä paastosivat tiettyinä viikonpäivinä. Helposti tulee mieleen juutalaisten paastopäivät, maanantia ja torstai, kenties myös sapatti. Mikäli kysymys on näistä, on näiden ihmisten hurskauteen sisältynyt juutalaisia aineksia. Heidän ei silti ole ehdottomasti tarvinnut olla juutalaiskristittyjä. Tuolle ajalle nimittäin olivat ominaisia hyvinkin ihmeelliset uskonnolliset sekoitukset. Niinpä monet ei-juutalaiset omaksuivat juutalaisten tapoja, esimerkiksi viettivät sapattia. Näinhän on nykyaikanakin mm. seitsemännen päivän adventistien piirissä.

Uhrieläinten lihan syömisestä

Kysymyksessä uhrieläinten lihan syömisestä Paavali asettuu selvästi ”vahvojen” puolelle, kuitenkin ottaen lähinnä välittävän kannan. Hän kehottaa vahvauskoisia halveksimasta heikkoja ja vaatii heikkouskoisia olemaan tuomitsematta vahvoja, sillä Kristus pitää huolta molemmista. Lopultakin hän nousee enemmänkin vahvoja vastaan korostamalla, että vahvat ovat vastuussa heikoista.

Muita kehotuksia

Muita kehotuksia esitetään pääasiassa kirjeen loppuosassa alkaen luvusta 12 ja päättyen luvun 16 juhlalliseen vetoomukseen, että uskovaisten tulee suhtautua suvaitsevaisesti niihin, jotka ovat erilaisia kuin muut. Tällä Paavali tarkoittaa sekä vahva- että heikkouskoisten että myös pakana- ja juutalaiskristittyjen välisiä suhteita.

Kristitty ja esivalta

12. ja 13. luvun kehotukset ovat luonteeltaan yleisiä määräyksiä. Erityisen kuuluisa ja historiallisilta vaikutuksiltaan kauaskantoinen on tiukka ja johdonmukainen vaatimus, että kristittyjen pitää olla kuuliaisia valtiomahdille. Tuolloin se tarkoitti Rooman keisarikuntaa, joka henkilöityi keisarissa. Roomalaiskirje on syntynyt viimeistään vuonna 59, useimpien tutkijoiden mielestä noin 54 – 55, kuten jo aikaisemminkin mainittiin. Tuolloin keisarina oli joko Claudius, ennen kuin hänet Neron äidin toimesta myrkytettiin, tai Nero (54- 68) aikakaudellaan, jolloin hän vielä oli stoalaisen filosofin Senecan vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa Nero vasta monien vuosien kuluttua syytti kristittyjä Rooman palon sytyttämisestä ja rankaisi heitä inhottavan kekseliäillä surmaamistavoilla.

Roomalaiskirje teroittaa kristittyjen mieliin samaa asennetta valtiovaltaa kohtaan, jota juutalaiset olivat opettaneet pitkän kärsimyshistoriansa aikana: Myös pakanalliset viranomaiset olivat katsottava Jumalan palvelijoiksi heidän pyrkiessään pitämään pahantekijöitä kurissa kovilla rangaistuksilla. Kuuluisa on Paavalin lausahdus: “Esivalta ei turhaan kanna miekkaa”.

Kiistoja on käyty siitä, asettaako roomalaiskirje rajoja totella esivallan käskyjä. Kantaa kirjeen perusteella ei voi määritellä suoraan, mutta se voidaan ehkä päätellä sanamuodosta, mikäli tämä ymmärretään siten, että tottelemisvelvollisuus lakkaa silloin, kun valtio ei enää Jumalan palvelijana taistele vääryyttä, riistoa ja väkivaltaa vastaan. Paavali puhuessaan pakanallisestakin esivallasta ymmärtää valtion Jumalan palvelijaksi niin kauan kuin se pitää yllä vapautta ja oikeutta, lakia ja järjestystä, olipa se muuten millainen tahansa.

Uudessa testamentissa ilmenee myös muunlaisia arviointeja kristittyjen suhteesta valtiovaltaan. Jeesus vastasi perinteen mukaan valtiovaltaan suhtautuville juutalaisille, kun nämä yrittivät saattaa Jeesuksen ansaan poliittisesti tulenaralla kysymyksellä vihatun veron maksamisesta roomalaisille miehittäjille: “Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. (Mt. 22) Tämä lausuma tunnustaa velvollisuuden suorittaa veroja ja maksuja, vaikka niitä vaatisi vieras ja pakanallinenkin valtio, mutta asettaa samalla rajan tottelemisvelvollisuudelle.

Vanhurskautuminen uskon kautta

Tärkeimmän ytimen roomalaiskirjeestä käsittävät kuitenkin kaksi suurta ja tärkeää kirjeen osaa, nimittäin luvut 1-8 sekä luvut 9-11. Lukujen 1-8 muodostama jakso on tärkeämpi osa paitsi kokonsa myös sisältönsä puolesta. Luultavasti se on Matteuksen evankeliumin ohella se Uuden testamentin osa, joka on eniten vaikuttanut kristikuntaan kahden seuraavan vuosituhannen aikana.

Jakso käsittää suunnilleen puolet roomalaiskirjeestä. Jaksossa aiheita on monenlaisia. Ensiksi kuvaillaan laveasti, kuinka Jumalan viha lepää epäjumalia palvovan ja moraalisesti turmeltuneen ihmiskunnan yllä. Viha kohdistuu sekä pakanoihin, että juutalaisiin. Juutalaiset uskovat olevansa turvassa, koska heillä on erityisasema valittuna kansana. Paavali varoittaa kuitenkin heitä, sillä Jumala ei tee eroa kansojen välillä viimeisellä tuomiolla. Hurskas pakana asetetaan Jumalan käskyjä rikkoneen juutalaisen edelle. Paavali lopulta toteaa kakkien ihmisten yleisen syntisyyden.

Toisaalta vastapainona Paavali juhlallisesti julistaa, että Jumala on Kristuksen kautta osoittanut vanhurskautensa rangaistuksen alaiselle ihmiskunnalle, ei rankaisemalla ja kostamalla, vaan antamalla syyllisille anteeksi.

Paavali näkee Kristuksen kuoleman sijaiskärsijänä sovitusuhrina, jonka kautta Jumala sai tarvittavan hyvityksen ihmisten rikkomuksista. Tästä Paavalin ns. vanhurskauttamis-opista on kirkon historian aikana käyty monia teologisia väittelyitä. Uskonpuhdistuksen vaikutuksesta läntinen kristikunta katsoo, että ihminen pelastuu yksin uskosta. Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa ymmärretään pelastus Jaakobin kirjeessä ilmaistulla tavalla, ns. synergia-oppina: ihminen pelastuu uskon kautta, joka ilmenee tekoina. Ihmisenkin on tehtävä oma osuutensa.

5. luvussa Paavali puhuu uskoon kuuluvasta pelastusvarmuudesta. Paavali vertaa toisiinsa Aadamia ja Kristusta. Kun Aadam toi ihmiskunnalle synnin ja kuoleman, on Kristus tuottanut vanhurskauden ja elämän.

Sakramenttiopetusta

6. luku käsittelee tuon aikakauden sakramenttioppeja. Esitys alkaa kysymyksellä, onko lupa pysyä synnissä, “että armo suureksi tulisi”. Tämän ajatuksen Paavali torjuu jyrkästi. Tätä painottaakseen Paavali puhuu kasteesta, jota Paavali pitää sakramenttina, jossa kastettava “kuolee Kristuksen kanssa” Samoin hän myös puhuu Kristuksen kanssa haudatuksi tulemisesta, joka toteutuu upottamalla kastettava kasteveteen.

Kaste johtaa ajatuksen välittömästi pesuun, puhdistautumiseen, jolloin koko ulkoinen toimitus on sisäisen tai hengellisen puhdistautumisen vertauskuva. Paavalin mukaan kaste merkitsee kuolemista Kristuksessa. Syntinen ihminen kuolee ja haudataan Kristuksen mukana ja siten hän on tuhottu. Siksi kristityn ei pidä tehdä syntiä. Hänen tulee elää uutta elämää, mutta uusi elämä on mahdollisuus. Ihminen lankeaa, mutta katumuksen kautta hänellä on aina mahdollisuus palata takaisin kasteen armoon. Näin erityisesti ortodoksinen kirkkokin opettaa.

Kristitty on vapaa Mooseksen lain alaisuudesta

7. luvussa osoitetaan, ettei kristitty ole Mooseksen lain alainen. Ennen hallitsi kuolema niiden syntisten himojen seurauksena, jota laki aiheutti. Nyt Kristus on kokonaan vapauttanut ihmisen laista ja siten myös synnistä ja kuolemasta. Hän on nyt vapaa elämään uutena ihmisenä Jumalalle. Tämä oli juutalaisille kovaa puhetta, sillä he kunnioittavat lakia, Jumalan pyhää tahtoa. Paavali vakuuttaakin, että vika ei ole laissa, vaan synnissä, joka pahana voimana vaikuttaa.

Elämä lihan mukaan ja elämä Hengen mukaan

8. luvussa Paavali kuvaa elämää uskossa, jota Henki hallitsee. Nykyisyys on Hengen, menneisyys lihan. Paavalin käsite ”elämä lihan mukaan” voidaan lyhyesti määritellä elämäksi maallisten, inhimillisten himojen ohjauksessa, ei vain aistillisten himojen, vaan myös sellaisten henkisten voimien kuin ylpeyden, ulkokultaisuuden ja epäjumalien palvonnan.

Uusi elämä Hengen vapaudessa taas antaa uskoville toivon ikuisesta autuudesta.

Juutalaisten paatumus ja pelastus

Luvut 9 – 11 sisältävät tutkielman juutalaisten kohtalosta. Jakso on täysin irrallinen muista roomalaiskirjeen osista. Paavali korostaa juutalaista syntyperäänsä ja juutalaisten erikoisasemaa Jumalan valittuna kansana ja etsii vastausta kipeään kysymykseen: Miten tämä kansa saattoi hylätä luvatun Messiaan, jonka tuloa se oli odottanut vuosisatoja. Kuinka tapahtui sellainen käsittämätön asia, että juutalaiset paitsi torjuivat Jeesuksen myös surmasivat hänet ja sen jälkeen kun hän nousi ylös, suhtautuivat yhä kielteisesti apostolien opetukseen.

Ongelman pohdinta alkaa Jumalan rajattoman yksinvallan korostamisella. Ei voida väittää, että Jumala olisi pettänyt lupauksensa, sillä Jumalalla on valta paaduttaa kenet hän haluaa. Ainakaan luodulla ei ole oikeutta napista kohtalonsa johdosta, olipa se kuinka traaginen tahansa. Jumalan kannalta katsottuna hylkääjä on Jumala. Voidaan kysyä, eikö Israel sitten ole vastuussa kohtalostaan? Kyllä on, sillä ihmisten kannalta katsottuna juutalaiset ovat itse syypäitä hylkäystuomioonsa. On vaikeaa selvittää vyyhteä, jonka muodostavat kohtalo ja syyllisyys ihmisen ja kansan elämässä. Ihmisen täytyy säilyäkseen elossa valita joko vastuu eli syyn ottaminen omille niskoilleen tai sitten kunniattomasti elää kituuttaa itsepuolustelujen hämärässä. Roomalaiskirjeessä ei anneta mitään järkevää tai tieteellistä selitystä, eikä sitä voidakaan antaa.

Israel on itse syypää siihen, että Jumala sen hylkäsi. Sen uskoninnossa ei ollut mitään vikaa, mutta se menetteli virheellisesti. Se tahtoi itse vanhurskautta itsensä omilla teoillaan eikä tajunnut tai ei halunnut tajuta, että tämä moraalinen ja uskonnollinen pyrkimys ilmensi ylpeyttä ja horjuvaa luottamusta Jumalaan. Tähän erehdykseen kietouduttuaan Israel ei kyennyt tutkistelemaan itseään ja ottamaan vastaan hyvää sanomaa siitä, että Jumala on Kristuksen tähden valmis antamaan anteeksi.

Paavali ei kuitenkaan luovu toivosta, että Israelin paatumus ja hylkäys eivät ole Jumalan viimeinen sana. Tällä hetkellä juutalaiset ovat suljetut pois kirkosta. Israelilla on vielä toivoa. Jumala on tarkoittanut paatumuksen vain osittaiseksi ja väliaikaiseksi rangaistukseksi. Paatumuksen seurauksena ei-juutalaiset kansat ovat saaneet mahdollisuuden ja tilaisuuden kuulla evankeliumia ja liittyä kirkkoon. Pakanoiden jälkeen tulee kuitenkin Israelin vuoro.. Jos ei muuten, niin ainakin pakanakansoja kohtaan tunnetusta kateudesta Israelin kääntyy ja pelastuu. Ja niin juutalaiset pääsevät Kirkkoon samanarvoisina muiden kanssa. “Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu”, kuten Paavali sanoo.