Artikkeleja

Ihmisen sisäinen turvallisuus

Ihmisen sisäinen turvallisuus

Kirkkoisien opetuksia Jumalan läsnäolon tuomasta sisäisestä turvallisuuden tunteesta

Turvallisuus on asia jota erityisesti aivan viimeaikoina on joutunut miettimään eri näkökulmista. Miten voimme rakentaa turvallisen yhteiskunnan ja asuinyhteisön? Miten turvaamme kodin niin, että siellä kaikilla on turvallista olla ja elää? Isoja kysymyksiä johon ei aina ole helppoja vastauksia. Maailma on aika turvaton paikka elää, varsinkin se maailma, joka meille avautuu tiedotusvälineiden kautta.

Meille kerrotaan erilaisista uhkatekijöitä, jotka ainakin hetkeksi saavat aikaan sen, että oma turvallisuuden tunne järkkyy. Alkaa epäröidä ja jopa pelätä. Ei tiedä mihin voi luottaa, vai pitäisikö aina olla vähän epäilevä ja varauksellinen. Maallista omaisuutta on helppo turvata. Erilaisia suojalaitteita on kehitetty ja niitä kehitettään jatkuvasti. Jotkut suojaavat omaisuutensa jopa niin hyvin, että oma vapaus kärsii. Vaikeampi alue on se joka liittyy omaan itseemme ja itsemme suojaamiseen. Puhumattakaan niin vaikeasta asiasta kun sisäisen turvallisuuden tunteen aikaansaaminen. Miten turvata oma itsemme, oma mielemme, oma kehomme, oma elintilamme? Jos meiltä puuttuu sisäinen turvallisuus, niin mitkään ulkoiset suojakeinot ei paljon auta. Sisäinen turvallisuuden tunteen suojalaitteita kun ei voi ostaa kaupasta.

Me ihmiset tarvitsemme turvallisuutta, mutta jos et voi luottaa toisiin ihmisiin tai et ole kokenut että sinuun luotetaan, niin voiko silloin kokea itsensä turvalliseksi tai tarjota turvaa muille. Näissä tilanteissa tuo oman sisäisen turvallisuuden etsiminen voi pahimmassa tapauksessa olla sitä, että riistää toiselta turvallisuuden, käyttämällä ylivaltaa toista kohtaan tai jopa väkivaltaa. Kaikki tämä vain sen takia, että ihminen yrittää saavuttaa itselleen tunteen siitä että on turvassa. Se on todella ristiriitaista — turvallisuutta pyritään saavuttamaan riistämällä toiselta turvallisuus. Vaikka toisaalta juuri samaa näyttää tapahtuvan myös isommissa kuvioissa, eivätkö valtiot käytä juuri turvallisuutta väkivallan oikeutuksena. Tämä ei nähtävästi olekaan vain yksilön ongelma.

Nykyaikainen ihminen

Ihmisessä näyttää olevan aika paljon sellaista, mikä pysyy kaiken muutoksen keskellä. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, että nykyaikainen ihminen olisi toisenlainen kuin nykyaikaa edeltävä ihminen.

Ennen kaikkea kysymyksessä on perustavanlaatuinen muutos ihmisen ja yhteisön välisessä suhteessa. Esimodernissa yhteiskunnassa, missä nk. valistuksen järkeen perustuvat ja yksilökeskeiset aatteet eivät vielä olleet muuttaneet yhteiskuntaa ja kulttuuria, yhteisö oli selvästi ensisijainen suhteessa yksilöön. Synnyttiin olemassa oleviin yhteisöihin, jotka olivat luonnollisen kasvun tuloksia ja jotka olivat olemassa ennen yksilöä. Tällaisia luonnollisia yhteisöjä, joihin yksilö jäsentyi ja johon hänen piti sopeutua, olivat ensisijaisesti perhe, työyhteisö ja kyläyhteisö. Nykyaikaa edeltävän ihmisen elämä sai merkityksen siitä, että hänellä oli paikka ja tehtävä tällaisessa yhteisössä. Siellä hänellä oli myös selkeät oikeudet ja velvollisuudet.

Siirtyminen moderniin yhteiskuntaan merkitsi siirtymistä suurten organisaatioiden yhteiskuntaan. Näitä ihmisten päätöksillä aikaansaatuja organisaatioita, jotka siis olivat tehtyjä eivätkä syntyneitä, oli oikeastaan kaikilla elämänalueilla – työelämän, politiikan, kulttuurin jopa uskonnonkin puolella. Toisin kuin esimodernin yhteiskunnan yhteisöt nämä olivat demokraattisia tasa-arvon ja keskinäisen solidaarisuuden yhteisöjä. Tämä merkitsi sitä, että yksilöillä oli velvollisuuksia sekä toisiinsa että yhteisöihinsä nähden. Ihmisen elämä sai merkityksen siitä, että hän kuului häntä suurempaan kokonaisuuteen, jolla oli valta asettaa yhteisiä tavoitteita ja sen mukaisia odotuksia ja vaatimuksia jäsenilleen.

Nykyisin ihminen elää ilman kiinteitä yhteisöjä, samalla myös ilman kiinteitä käsityksiä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kaikkialla kaivataan vapauksia. Hyvän ja pahan, onnistumisen ja epäonnistumisen ulottuvuus on elämässä tärkeämpi kuin oikean ja väärän ulottuvuus. Elämä on ensisijaisesti yksilöllinen projekti. Jokainen on oman onnensa seppä. Pääpyrkimyksenä on hyvän elämän tavoittelu. Tällöin hyvän kriteerit ovat subjektiivisia, eivät yleispäteviä. Kyseessä on oma mielihyvä korkeimpana ja tavoiteltavimpana arvona. “Miltä nyt tuntuu?” on aina ensimmäinen kysymys kilpailun voittajalle.

Nykyihminen on lyhyen perspektiivin ihminen, samoin kuin koko nykyaika on lyhyen perspektiivin aikaa, kvartaalitalouden aikaa, niin kuin sanotaan Kiire ja kärsimättömyys leimaavat aikaa, jossa kauniit ja rohkeat menevät lujaa. Kaikki pitää saada mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. Pyritään nopeisiin tuloksiin, nopeaan menestykseen, nopeaan rikastumiseen, nopeaan tyydytykseen, nopeaan tervehtymiseen.

Tämä aikakausi on nopean muutoksen aikaa myös eräässä toisessa merkityksessä, nimittäin siinä, mitä mm. on New Age -hengen mukainen ajattelutapa, joka on vallannut tilaa erityisesti nuoremman polven keskuudessa ja jonka henkiset juuret ovat Itä-Aasian uskonnoissa ja filosofioissa, välittää. Vaikuttavin tekijä tässä yhteydessä on se moniarvoisuus, joka vallitsee tässä uskonnollisessa ja filosofisessa perinnössä ja maaperässä. Uskotaan useampiin jumaliin ja katsotaan, että eri uskonnot ovat yhden ja saman todellisuuden ilmentäjiä ja tulkkeja. Vastaavasti katsotaan, että on useampia totuuksia, eikä vain yksi, kuten meidän länsimaisessa kulttuurisessa ja uskonnollisessa perinnössämme on tapana ajatella.

Totuudestakin on tullut jotakin subjektiivista, yksilöllistä. Minulle totuus on tällainen, sinulle tuollainen — ja näin saa olla. Ratkaisevaa on, miltä jokin asia tuntuu. Kahden tai useamman näkökulman välinen, epäilyjä aiheuttanut jännite on poissa. Jokainen tulee autuaaksi omalla tavallaan ja uskollaan. Totuuksienkin välillä saa valita sen, joka minusta tuntuu hyvältä. Tänään voin siten valita yhden totuuden, huomenna toisen. Nykyisessä maailmassa eivät siis vain sosiaaliset yhteisöt ja puitteet ole hajonneet palasiksi vaan myös elämänkatsomus ja moraali. Voidaan kysyä onko tämän myötä myös tse ihminen hajonnut?

Onko tällainen ihminen myös ainoa nykyaikaan sopiva ihminen, ainoa joka pystyy siinä elämään? Ihminen joka sisäisesti on yhtä nopeasti muuttuva, yhtä kiireinen, yhtä lyhytjännitteinen kuin tämä aika? Pitääkö olla tällainen, jotta pysyy mukana, jottei auttamattomasti jää jälkeen ja ulkopuoliseksi?

On olemassa myös täysin vastakkainen tapa reagoida nopean muutoksen maailmaan. fundamentalismin varsinainen olemus ilmenee pyrkimyksenä minimoida tai oikeastaan eliminoida uskonnollinen, moraalinen ja poliittinen moniarvoisuus ja pitäytyä yhteen ja ainoaan totuuteen kaikissa asioissa kaikissa tilanteissa. Vaihtoehdot suljetaan pois. Asiat Nähdään vain yhdestä näkökulmasta, toinen silmä pannaan kiinni. Silloin on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa elää, uskoa ja toimia tarvitsematta koko ajan harkita ja valita ainaisen epävarmuuden ahdistamana. Tämän päivän maailmassa, varsinkin omien ajojemme ulkopuolella, on meillä paljon esimerkkejä tästä tavasta reagoida muutoksen ja epävarmuuden haasteisiin. Mutta esimerkkejä on myös lähempänä, ja kiusaus etsiä tällaista turvallisuutta muutosten ja epävarmuuden keskellä asuu jokaisessa meistä, se on hyvä muistaa ja tunnustaa

Luottamus ja turvallisuus

Onko sitten olemassa jokin kolmas tie, joka ei kulje näiden välissä, tie, joka ei ole näiden välinen kompromissi tai jonkinlainen keskiarvo, vaan ihan oma ja itsenäinen vaihtoehto? Luultavimmin tämä tie kulkee siellä missä ihminen yhtäältä on löytänyt sisäisen luottamuksen ja turvallisuuden ja missä hän toisaalta on onnistunut hyväksymään haavoittuvuutensa, keskeneräisyytensä ja risaisuutensa sekä elämään tällaisen uutteellisuuden ja epätäydellisyyden kanssa.

Näiden välillä vallitsee tietty riippuvuussuhde. Sisäinen turvallisuus luo tietyn riippumattomuuden suhteessa ulkopuolisiin muutoksiin ja epävarmuustekijöihin, myös suhteessa ulkopuolisiin turvallisuuden takuihin. Sisäinen turvattomuus ja ahdistus sen sijaan tekevät ihmisen paljon riippuvaisemmaksi ja suojattomammaksi sen edessä mitä Elänen ympärillään tapahtuu, siitä mitä hänestä ajatellaan ja miten häntä kohdellaan. Näin sisäisesti epävarmasta ja turvattomasta ihmisestä saattaa tulla ulospäin kova ja tiukkapipoinen ihminen. Se on hänen tapansa suojautua ja pysyä kasassa muutoksen ja epävarmuuden maailmassa. Suojaudutaan omalta heikkoudelta näyttäytymällä itselleen ja muille vahvana. Sisäisesti turvallisella ja vahvalla ihmisellä on sen sijaan varaa olla avoin sille mitä ympärillä tapahtuu, varaa olla myös haavoittuva ja heikko, varaa edetä hitaasti kaiken kiireen keskellä se, joka ei luota, ei uskalla tehdä juuri mitään muutoksen ja epävarmuuden maailmassa. Jos me kanssaihmisinä ja kristittyinä haluamme auttaa tällaista ihmistä, on meidän siten kaikin voimin yritettävä vahvistaa hänen luottamustaan, hänen luottamustaan itseensä, muihin ihmisiin ja ennen kaikkea Jumalaan.

Muutoksen ja epävarmuuden maailmassa elävä ihminen tarvitsee siis luottamuksesta syntyvän sisäisen turvallisuuden. Tällainen turvallisuus on yksi tärkeä edellytys sille, että hän pystyy terveellä tavalla hyväksymään oman haavoittuvuutensa ihmisenä. Muuten hänen on vaikea päästä sovintoon itsensä ja elämäntilanteensa kanssa.

Turvallisuus Raamatun mukaan

Raamatun kielessä sana turva tarkoittaa paikkaa tai henkilöä, jonka suojaan voi paeta hädän hetkellä ja vaaran uhatessa. Raamatun mukaan jumalattomien turvapaikan sanotaan olevan “mennyt”, so. sellaista heillä ei ole.

Vaikka Jumalaa pelkäävä onkin vailla kaikkea inhimillistä turvaa, on Herra hänen turvansa, hänen osansa elävien maassa. Sitä tosiasiaa, että Herra on vahva ja varma turva jokaiselle, joka etsii Hänen apuansa, korostavat Raamatussa ne sanat, joita käytetään samantapaisessa merkityksessä joko yksinään tai yhdessä sanan “turva” kanssa: sellaisia kuin linna, kallio, suoja, linnoitus, kilpi jne. Hurskas voi etsiä turvaa Herralta Hänen armonsa, uskollisuutensa ja vanhurskautensa tähden.

Raamatun ja isien opetuksen mukaan Jumala on turvana viheliäisille, oikeamielisille, vanhurskaille, palvelijoilleen, Häntä pelkääville, kansalleen ja kaikille maan äärillä

Raamattu myös vakuuttaa, että Herraan turvaava 1. ei joudu häpeään, 2. ei tule syynalaiseksi, 3, saa armon, 4.vapahdetaan, 5. on Herran tuntema, 6. saa kokea Herran hyvyyttä, 7.iloitsee Herrassa, 8. on autuas, 9. varjeltuu ja 10. perii maan

Raamatun Psalmeissa kuvastuu monin tavoin Jumalan läsnäolo ihmisen elämässä, mutta myös Jumalan salattu ja käsittämätön toiminta maailmassa. Psalmien ihmistä ympäröivät monenlaista tuskat ja vastukset. Hänen on usein vaikea luottaa Jumalaan. Hän ei elä turvallisessa eikä helpossa maailmassa. Erityisen vaikeana rukoilija kokee monet lähellään olevat ihmiset. Tuskin on psalmia, jossa ei tulisi esiin tavalla tai toisella vihamiesten läheisyys.

Nykypäivänä saatamme kokea vaikeaksi juuri nämä monet psalmien kohdat vihamiesten todellisuudesta. Näyttää siltä kuin psalmeissa ahdistusten ja kärsimysten keskeisin syy olisivat juuri hankalat ja vihamieliset ihmiset.

Psalmit ovat syntyneet vaikeina kriisiaikoina. Mutta ne ovat myös tukeneet ja rohkaisseet Jumalan kansaa ahdistusten keskellä. Nykyisraelilaisetkin kokevat monet tällaiset psalmien kohdat hyvin todellisiksi, mutta niissä on myös heijastunut juutalaisten pitkä vaellus alituisen vainon uhan alaisena. Uuden liiton kansallekaan Jeesus ei ole luvannut tässä maailmassa helppoa tietä.

Mielenrauha ja turvallisuus

Valamon luostarin isä Mihail on opettanut: “Ellei meillä ole mielenrauhaa, emme voi nähdä Jumalaa. Pystymme ymmärtämään Jumalan sallimusta tarkastellessamme menneisyyttämme, mutta me emme tiedä mitä nyt pitää tehdä tai mitä suunnitella tulevaisuuttamme varten. Ellei meillä ole sisäistä rauhaa, se merkitsee, että olemme yhä sisäisesti jakautuneita ja niiden intohimojen sokaisemia, jotka estävät meitä näkemästä maailmaa sellaisena kuin se todella on. Mutta kun saavutamme sisäisen rauhan, himomme ovat hallinnassamme ja me näemme selvästi, keitä me olemme ja minne menemme.

Sen jälkeen kun saavutat sisäisen rauhasi, on kaikki kunnossa, koska Jumala on kanssasi. Vain lujassa mielenrauhassa me voimme nähdä Jumalan ja ymmärtää hänen tahtoaan. Näyttävätpä tekomme kuinka lujilta ja varmoilta tahansa, ne ovat rakennetut pettävälle hiekalle ja romahtavat kuin hiekkatalot, joista puhutaan evankeliumissa, ellemme saavuta mielen tyyneyttä ja tiedä minne ja miten meidän tulee rakentaa.”

“Tiedät itsekin, miten mielentyyneys saavutetaan; vältä kaikkea, mikä häiritsee mielenrauhaasi ja vaali kaikkea mikä sitä lisää. Niin kauan kun et näe selvästi omia virheitäsi ja syntejäsi etkä saavuta edes pientä kyynelmäärää, et voi saavuttaa mielentyyneyttä. Mutta jos hallitset Jeesus-rukouksen, harjoitat pyhien tekstien mietiskelyä ja kilvoittelet todellisessa katumuksessa, nöyryydessä ja Jumalaan luottamisessa, tulee mielentyyneys aikanaan. Kun sen saavutat, tulet näkemään maailman kokonaan toisesta näkökulmasta kuin nyt.

Isien opetuksia

Pyhä Iisak Syyrialainen sanoo: “On Jumalaan luottamista, joka tulee sydämen uskosta: se on kaunista ja aivan erityinen tiedon laji. Millaista on todellinen luottamus, viisas luottamus? Sellaista, että ihminen ei lainkaan huolehdi mistään katoavaisesta, vaan antaa itsensä öin ja päivin Jumalan asioille eikä välitä mistään tämän maailman asioista, koska pitää niin suurta huolta siitä, mikä on tärkeintä. Hänen kaikki huomionsa on jumalallisissa asioissa, ja sen takia hän ei välitä keskittyä vaatteisiin tai ravintoon eikä piittaa valmistaa tai kunnostaa rakennuksia suojakseen, eikä hän välitä mistään muustakaan vastaavasta. Hän luottaa Jumalaan, sillä Jumala valmistaa hänelle ajallaan kaiken, mitä hän tarvitsee, ja pitää hänestä huolen.

Ihmisen ongelmana usein on, kuinka tuoda Jumala mukaan arkipäivän askareisiin. Hän tuntuu jostain syystä tällöin niin vieraalta, ettemme mielellämme hyväksy Häntä mukaamme. Muistamme Hänet, kun elämässämme tapahtuu jotain todella meitä koskettavaa tai vietämme suurta kirkollista juhlaa. Tietoa näkymättömästä Jumalasta on vaikea sovittaa omaan elämäämme, joka tapahtuu näkyvässä maailmassa.

Jumalan tunteminen ja löytäminen on vaikeaa jokapäiväisessä elämässä. Me tiedämme, että Hän on olemassa. Usein tämä tieto merkitsee meille määritelmiä ja erittelyjä siitä, mitä Jumala ei ole. Jumalan tunteminen lähtee siitä, että tunnustamme Hänen pyhyytensä ja hyväksymme hänen johdatuksensa elämässämme. On tunnustettava, että Hän on saavuttamaton ja että Hän kuitenkin panee tahtomme liikkeelle. Hän on kuin salaisessa kätkössä oleva aarre, joka kiehtoo meitä.

Olemme täällä ajassa oppimassa Jumalan tuntemisen taitoa. Tämän taidon myötä kasvaa kyky nähdä Jumalan vaikutus elämämme jokapäiväisissä tapahtumissa. Voimme löytää jumalallisen ihmeen aivan yksinkertaisissa asioissa, sillä vaikka inhimillinen tieto lisääntyy jatkuvasti, jää silti uskolla omaksuttavaksi paljon enemmän. Tämän huomattuamme meissä kasvaa kiitollisuus Jumalaa kohtaan, mikä rikastuttaa elämämme sisältöä. Eräänä tienä tähän on kirkkomme isien opetus, että ensin on opittava tuntemaan näkyvä maailma ja sen jälkeen vasta näkymätön. Näkyvänkin maailman asioita opiskeltaessa on lähdettävä alusta ja tiedon ja taidon kehittyessä vähitellen siirryttävä vaikeampiin.

Todellinen rakkaus vaatii itsekieltäymystä ja uhrautumista toisten hyväksi. Joka ei kykene uhraamaan itseään, hän ei myöskään kykene vastaanottamaan toisten rakkautta eikä ymmärtämään Jumalan rakkautta omalla kohdallaan. Joka ei kykene pyytämään anteeksi eikä osoita anteeksiantoa ja armahtavaisuutta toista kohtaan, hän ei voi ymmärtää Jumalan suurenmoista anteeksiantamusta ja armahtavaisuutta itseään kohtaan. Jumalan suuren rakkauden tulisi heijastua ihmisissä. Tämä ihanteellinen rakkaus on ajallisen kilvoittelumme päämäärä.

Elämäntoiveet ja arki harvoin kohtaavat toisensa. Arkea tuntuu olevan liikaa. Usein pimeä ja harmaa syksy ja lähestyvä talvi painavat mieltämme enemmän kuin olisi syytäkään. Omaa kohtaloaan vastaan kamppailevan mielessä on lähes jatkuva rauhattomuuden tunne. Miksi joku kulkee elämänsä tietä suhteellisen suotuisissa oloissa, kun taas toisella on aina vaikeuksia. Järjellisen vastauksen löytäminen on mahdotonta. Voisivatko sanat:

Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi, olla turva, joka suojaa vaaralta pyrkiessämme eteenpäin.

Eräs vanhus lausui kerran: “Minun onneni ja iloni on siinä, etten etsi onnea elämässä. Maallisen onnen tavoittelijan kohtalona on levottomuus, joka johtuu pelosta menettää ajallinen hyvinvointi. Tätä en kuitenkaan enää rukoile. Ahdistuksessani antaudun Jumalan haltuun tietoisena siitä, ettei mitään tapahdu Hänen tietämättään ja meitä vahingoittavassa tarkoituksessa. Otan vastaan kaiken tyytyväisenä aivan kuin se tulisi Jumalan kädestä.”

Elämäntoiveemme ovat Jumalan kädessä. Niiden tunnustaminen tai niistä luopuminen vaatii rohkeutta. Ne kuuluvat elämään. Niinpä lausuessamme sanat: tapahtukoon Sinun tahtosi, pyydämme siinä Jumalan varjelusta elämäämme.

Nunna Kristoduli kirjassaan “Rukouksen valaisema tie sanoo: “Olennainen asia sisäisen tasapainomme kannalta on, että tunnemme elämällämme olevan tarkoituksen. Ei ole niin väliä, onko elämämme helppoa ja mukavaa vai täynnä vaikeuksia ja koettelemuksia — pääasia on, että koemme, että sillä on jokin tarkoitus.”

Elämämme tarkoitus on tulla yhteyteen Jumalan kanssa. Silloin löydämme sisäisen, horjumattoman turvan.

Jeesuksen rukous

Eräänä keskeisenä ohjeena Jumalan läsnäoloon kokemiseen isillä on kehotus lakkaamattomaan rukoukseen, joka toteutuu Jeesuksen rukouksen harjoittamisen myötä. Tässä asiassa tunnettu on kirjanen Vaeltajan kertomukset, jossa vaeltava, Jeesuksen rukousta harjoittava yksinkertainen talonpoika kuvaa rukouksen vaikutusta elämäänsä:

“Näin minä nyt sitten kuljen ja lakkaamatta luen Jeesuksen rukousta, joka on minulle kallein ja suloisin asia maailmassa. Välistä kuljen päivässä seitsemänkymmentä virstaa ja enemmänkin enkä edes tunne kulkevani, tunnen vain, että luen rukousta. Kun vilu kovin ahdistaa, alan lausua rukousta kahta pontevammin, ja pian lämpenen kauttaaltani. Jos alkaa nälkä vaivata, alan vielä tiheämmin toistaa Jeesuksen Kristuksen nimeä ja unohdan, että teki syötävää mieli. Kun sairastun ja selkää ja jalkoja alkaa särkeä, syvennyn rukoukseen enkä enää huomaa kipua. Jos joku sattuu minua loukkaamaan, niin minä vain palautan mieleeni, miten ihana Jeesuksen rukous on, ja samassa pahastus ja suuttumus ovat tiessään, ja minä unohdan koko asian. Minusta on tullut jotenkin kuin höperö, mistään en kanna huolta, mistään en välitä, enkä tahtoisi katsella turhaa hyörinää, vaan olla itsekseni aivan yksin. Vain yksi asia on tottumukseni mukaan mielessä, se että lakkaamatta luen rukousta, ja kun niin teen, tulen hyvin iloiselle mielelle. Jumala tietää, miten minun laitani oikein on. Tottapa tämä kaikki on aistien toimintaa eli, niin kuin vanhusvainaja sanoi, luonnollista harjaantumisen tulosta. Mutta niin kelvoton ja typerä olen, etten kohtakaan vielä uskalla ruveta opettelemaan enkä omaksumaan hengellistä, sisäistä sydämen rukousta. Odotan Jumalan tahdon määräämää hetkeä ja luotan vanhusvainajan esirukoukseen. Niin että vaikka en olekaan päässyt sydämessä lakkaamatta itsestään toimivaan hengelliseen rukoukseen asti, minä kuitenkin, Jumalan kiitos, ymmärrän nyt selvästi, mitä merkitsee kuulemani epistolan kohta: “Rukoilkaa lakkaamatta!”

“On opittava kutsumaan avuksi Jumalan nimeä useammin kuin hengitämme, koko ajan, joka paikassa ja kaikissa toimissa. Apostoli sanoo: Rukoilkaa lakkaamatta. Hän siis opettaa, että Jumalaa on muistettava koko ajan, joka paikassa ja joka asian yhteydessä. Kun olet tekemässä jotakin, sinun on pidettävä mielessä Hänet, joka on kaiken tehnyt. Kun katsot valoa, muista Häntä, joka on sen sinulle antanut. Kun katsot taivasta, maata, merta ja kaikkea mitä niissä on, ihmettele ja ylistä niiden Luojaa. Kun puet vaatteita yllesi, muista kenen lahjoja ne ovat ja kiitä Häntä, joka elämästäsi huolen pitää. Lyhyesti sanoen, olkoon jokainen liikkeesi sinulle aiheena muistaa ja ylistää Jumalaa. Silloin Sinä rukoilet lakkaamatta, ja siitä sielusi on alati iloitseva. Huomaattehan, miten helppo ja yksinkertainen on tämä keino lakkaamattoman rukouksen saavuttamiseksi ja miten se on jokaisen ulottuvilla, jolla vähänkin on inhimillisiä tunteita.”

“Mutta kaikkein eniten on tietämättömyyteeni tuonut valoa sisäinen rukous, enkä sitäkään ole hankkinut omakseni itse, vaan Sen ovat istuttaneet sydämeeni Jumalan armo ja vanhuksen opetukset. Jokaiselle se on mahdollista, joka vain enemmän hiljentyen keskittyy sydämeensä ja ahkerammin lausuu Jeesuksen Kristuksen valistavaa nimeä, se saa kohta tuntea, että hänessä syttyy sisäinen valo, ja kaikki kirkastuu hänelle, avautuvatpa siinä valossa eräät Jumalan valtakunnan salaisuudetkin. Ja johan siinäkin paljastuu syvä valistusta tuova salaisuus, kun ihmiselle selviää, että hänellä on tämä kyky mennä itseensä ja nähdä itsensä sisältä päin, tämä onni tajuta itsensä ja syvän heltymyksen tunteen vallassa itkeä lankeemustaan ja turmeltunutta tahtoaan. Ei ole kovinkaan vaikeata puhua järkevästi ja keskustella ihmisten kanssa, hyvin se käy päinsä, sillä järki ja sydän ovat syntyneet ennen ihmisen oppineisuutta ja viisautta. Kun järki on, sitä voi muokata joko tiedon tai kokemuksen avulla. Mutta jos järki puuttuu, ei mistään kasvatuksesta ole apua. Siinä se vika on, että me olemme kaukana itsestämme emmekä oikein välitäkään päästä lähemmäs, vaan aina pakenemme poispäin, ettemme vain kohtaisi itseämme. Me vaihdamme totuuden rihkamaan ja ajattelemme: mielellänihän minä ryhtyisin harrastamaan hengellisiä asioita tai rukousta, mutta kun ei ennätä, elämän huolilta ja hyörinältä ei liikene aikaa sellaisiin puuhun. Mutta kummalla on meille suurempi arvo ja merkitys — iankaikkisella elämälläkö, jossa sielu pelastuu, vai nopeasti ohi kuluvalla ajallisella elämällä, jonka takia me näemme niin paljon vaivaa? Tässä se nyt on sanottu, mikä johtaa ihmiset joko järkevyyteen tai tyhmyyteen.”

Jumalan näkeminen ja läsnäolon kokeminen

Pyhä Iisak Syyrialainen sanoo: »Joka tahtoo nähdä Herran, pyrkii kaikin tavoin puhdistamaan sydämensä pitämällä Jumalan lakkaamatta mielessään, ja niin hän pääsee siihen että mielensä kirkkaudessa katselee joka hetki Herraa.» Pyhä Barsanufios puolestaan opettaa: »Jollei kilvoittelijalla ole apunaan sisäistä työskentelyä ja Jumalan armoa, hän näkee turhaan vaivaa ulkonaisissa kilvoituksissa. Sisäinen työskentely yhdistettynä sydämen kipuun tuottaa puhtauden, puhtaus todellisen sydämen hiljaisuuden, tämä hiljaisuus puolestaan nöyryyden. Nöyryys taas tekee ihmisestä Jumalan asumuksen. Ja kun Jumala asuu ihmisessä, pahat henget yhdessä himojen kanssa kaikkoavat pois. Näin ihmisestä tulee Jumalan temppeli, joka on täynnä pyhitystä, täynnä valoa, puhtautta ja armoa. Autuas on siis se, joka katselee Herraansa sydämensä syvyyksissä ja vuodattaa kyyneleisen rukouksensa Hänen hyvyytensä eteen.»

Pyhä Jesaja Erakko kuvaa Jumalan läsnäolon kokemuksesta syntyvää sisäistä turvallisuutta: “ Jos Jumala näkee, että ihmisen mieli on kokonaan jättäytynyt Hänen varaansa, eikä sillä ole muuta apua kuin Hän yksin, Hän vahvistaa sitä ja sanoo: »Älä pelkää, poikani Jaakob, sinä Israelin vähäinen väki» (Jes. 41: 4 LXX) ja vielä: »Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun. Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi eivätkä virrat sinua upota; jos tulen läpi käyt, et kärvenny, eikä liekki sinua polta. Sillä minä olen Herra, sinun Jumalasi, Israelin Pyhä, sinun vapahtajasi.” (Jes. 43: 1-3 LXX) (Pyhä Jesaja Erakko: Mielen varjelemisesta 1/ 51–52.4)

Kutsumuksensa löytäminen

Se, että näkee ja ymmärtää Jumalan kaitselmuksen toiminnan omassa elämässään sekä elämänsä tarkoituksen ja kutsumuksen, antaa sisäistä turvallisuutta.

Jumala luo jokaisen ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen iankaikkista elämää varten. Se ei tapahdu vahingossa tai erehdyksessä. On olemassa vanha sanonta: “Jumala ei luo mitään rihkamaa”. Jokainen on kutsuttu, tai kuten Raamatussa sanotaan, “monet ovat kutsutut”. Mutta kaikki eivät ole valitut. Muutamat hylätään, ei siksi, että heillä ei olisi kutsumusta Jumalalta, vaan siksi että he kieltäytyvät hyväksymästä kutsumustaan. Jokaisella on kutsumus. Ja kaikki kutsumukset ovat uskonnollisia’. Tämä ei tarkoita, että jokainen kutsutaan palvelemaan kirkkoa jossakin kirkollisessa tehtävässä: piispana, pappina diakonina, munkkina, nunnana, lukijana tai jonain muunlaisena kirkon työntekijänä. Ilmeisestikään kaikilla ei ole kutsumusta näihin erityisin kirkollisiin palvelutehtäviin. Mutta jokainen on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään jossakin elämän muodossa, jonka Jumala itse tahtoo. Tämä “elämän muoto” ei ole välttämättä työ tai ammatti. Jotkut ihmiset esimerkiksi kutsutaan kärsimyksiin täällä maan päällä ja kantamaan ihmiskunnan lankeemuksen seurauksia kaikkein vaikeimmilla tavoilla: olemaan sairauden, onnettomuuden tai jälkeenjääneisyyden uhreja; tai olemaan muiden välinpitämättömyyden tai halveksunnan kohteina. Tämä on heidän kutsumuksensa, ja he ovat erityisesti Jumalan siunaamia ja Kristuksen rakastamia, mikäli hyväksyvät ja täyttävät kutsumuksensa. Toisin sanoen jokaiselle ihmiselle on olemassa jumalallinen suunnitelma ja tarkoitus. On olemassa ennalta määrättyä, ei kuitenkaan siinä mielessä, että Jumala ohjelmoi luotunsa tai pakottaa tahdollaan heitä heidän oman tahtonsa vastaisesti. Pikemminkin on niin, että Jumala tuntee jokaisen persoonan jo ennen kuin maailma luotiin ja varustaa hänen ainutlaatuisen elämänsä ja erityiset olosuhteensa maan päällä, jotka ovat kirjaimellisesti parhaat mahdolliset hänelle — saattaa kuitenkin tuntua meistä luoduista, rajoittuneina ja langenneina, ettemme voi aina hyväksy, että niin on. Ja Jumala toimii yhdessä jokaisen meidän kanssa niin, että kärsimällä sen maan päällä, mitä meidän on kärsittävä, saavutamme iankaikkisen elämän.

Määrätyssä mielessä jokaisella on sama kutsumus: olla pyhä. Meidät on kutsuttu olemaan pyhiä, niin kuin Jumala on pyhä, olemaan täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isä on täydellinen. Meidät kaikki on kutsuttu Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan iankaikkisuutta varten luotuina toteuttamaan itsemme. Ja me voimme tehdä niin, koska Jumala ei vain luo meitä tähän mahdollisuuteen, vaan koska Hän tekee kaiken voimallaan taatakseen sen päätökseen saattamisen lähettämällä Poikansa ja Henkensä maailmaan.

Kaikki on kutsuttu pyhiksi, mutta jokainen persoona on kutsuttu olemaan sellainen omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Ei ole kahta samanlaista persoonaa. Jokainen on erilainen. Kaikki ovat kutsutut osallistumaan Jumalan olemiseen ja elämään. Kaikkia kutsutaan rakastamaan niin kuin Hän rakastaa, tuntemaan, niin kuin Hän tuntee, palvelemaan, kuten Hän palvelee. Mutta jokainen on tekevä sen omalla erityisellä tavallaan, Jumalan suomien todellisten tilanteiden ja keinojen mukaan. Jotkut pyhittävät elämänsä avioitumalla, toiset taas elämällä yksin. Jotkut toteuttavat tekevät sen papiston tehtävissä, toiset maallikkoina. Jotkut haluavat luostarielämää, useimmat haluavat elää arkipäivän maallistuneessa maailmassa. Jotkut haluavat tehdä toimia ensisijaisesti fyysisellä tavalla, toiset toimien henkisesti. Jotkut haluavat olla taiteilijoita, tutkijoita, liikemiehiä tai – naisia ja virkamiehiä. Jotkut eivät halua mitään erityistä työtä tai ammattia. Ja jotkut saatetaan yksinkertaisesti kutsua kärsimyksiin, kun taas toiset tässä maailmassa tuskin joutuvat ollenkaan kärsimään. Joillakin saattaa olla paljon kiusauksia, ja he saattavat joutua kestämään raskaita taakkoja maailman syntien vuoksi ja langenneen, rikkinäisen ja vääristyneen ihmiskunnan erityisenä perintönä. Jotkut saattavat joutua kamppailemaan hajottavia muistikuvia, kuvitelmia ja intohimoja vastaan, jotka saattavat toisinaan tuntua mahdottomilta kantaa. Toisia taas siunataan runsaasti erittäin puhdistetulla ihmisyydellä, josta heidän on erityisesti vastattava Jumalan edessä. Sillä kuten Jeesus opetti, siltä, jolle on paljon annettu, häneltä myös paljon vaaditaan”. Mutta jokainen joutuu pyhittämään oman elämänsä. Ja jokainen joutuu vastaamaan siitä, mitä on tehnyt. Jumalan silmissä kukaan ei ole parempi kuin toinen. Kukaan ei ole korkeampi tai ylistettävämpi. Mutta jokaisen on löydettävä oma tapansa ja kirkastettava sillä Jumalaa. Viime kädessä siinä on kaikki, mikä on tärkeää. Loput ovat erityisseikkoja.

Isät opettavat meille, että löytääksemme meitä koskevan Jumalan tahdon meidän on oltava uskollisia Hänelle siellä, missä olemme, uskollisia niissä oloissa, joihin Hän on meidät asettanut. Elämän tarkoituksen löytämisen suurimpia esteitä ja joka on selvä ilmaus tottelemattomuudestamme ja omasta tahdostamme, on halu olla joku muu kuin on, jossain muualla kuin on, johonkin muuhun aikaan. Olemme kuulleet ihmisten sanovan, että jos he vain olisivat eläneet muualla, tai joskus muulloin, tai muiden ihmisten kanssa – silloin he voisivat olla pyhiä. Tai että jos he olisivat ja menneet naimisiin, tai että jospa he eivät olisi menneet naimisiin. Jos vain sitä tai tätä.

Jumala teki meidät sellaisiksi kuin olemme. Hän on asettanut meidät sinne, missä olemme siinäkin tapauksessa, että oma tahtomme on meidät sinne johtanut. Hän on antanut meille aikamme ja paikkamme. Hän on antanut meille erityisen elämänkohtalomme. Meidän päästävä siihen pisteeseen, ettemme vain alistu näiden tosiasioiden edessä, vaan rakastamme niitä, siunaamme niitä kiitämme niistä Jumalaa olosuhteina, jotka auttavat meitä täydellistymään persoonina, pyhittymisemme ja pelastumisemme välineinä.

Ollessamme uskollisia siinä missä olemme on perusmerkki siitä, että haluamme Jumalan tahtoa elämässämme.

Taistelu siitä, “että tuottaisimme hedelmää siinä, mihin meidät on istutettu”, niin kuin on sanottu, on tapa tarkasti huomata Jumalan läsnäolo ja voima elämässämme, kuulla Hänen äänensä, täyttää Hänen tarkoitusperänsä, jakaa Hänen pyhyytensä. Jeesus sanoi, että vain ne “jotka ovat uskollisia vähässä” perivät ja asetetaan paljon haltijaksi. Ne taas, jotka eivät ole uskollisia elämän pienissä asioissa ja siten laiminlyövät vastaanottaa ja käyttää, mitä Jumala suo, päätyvät siihen, että menettävät kaiken, mikä heillä on – tai niin kuin Jeesus sanoo Luukkaan evankeliumissa – sen vähän, minkä he ajattelevat olevan itsellään, vaikka tuo “vähä’ olisikin vain heidän harhautuneissa kuvitelmissaan

Yhteenveto kaikesta edellä sanotusta on seuraava: Meidän on ponnisteltava tehdäksemme pienimmänkin hyvän ja välttääksemme pienimmänkin synnin kaikkein pienimmässä, näennäisesti kaikkein merkityksettömissäkin elämän yksityiskohdissa. Meidän on hyväksyttävä, että olemme se, kuka olemme, missä olemme, milloin olemme ja kuinka olemme ja ponnisteltava pyhittääksemme todellinen olemassaolon tilamme Jumalan armon avulla, vastustaen maailmaa ja maailmallisuutta, lihallisuutta ja pahaa, pyrkien saavuttamaan Jumalan Henki Kristuksen kautta Kirkossa. Meidän tulee osallistua jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin, ruokkia itsemme Raamatun kirjoituksilla ja jäljitellä kirkon pyhiä elämässämme. Meidän tulee etsiä apua kokeneilta, ja tarkata heidän neuvojaan ja ohjeitaan. Ja meidän tulee mennä Itsensä Jumalan luo ja sanoa puhtain sydämin: “Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Ja Hän on pitävä huolen siitä, että löydämme sisäisen rauhan, turvallisuuden, kutsumuksemme ja tarkoituksen elämässämme, ja tulemme pyhiksi, joiksi Hän on halunnut meidän tulevan alusta asti.