Apostoliset isät

Apostoliset isät olivat ensimmäisen vuosisadan lopun ja toisen vuosisadan alun kirjoittajia, joiden opetuksia voidaan pitää jotakuinkin suoranaisena apostolien saarnan jatkona. He olivat joko olleet henkilökohtaisessa yhteydessä apostoleihin tai saaneet ohjeita heidän oppilailtaan.  Varhaiskirkossa nimitystä ”apostoliset isät ” ei tunnettu lainkaan. Seitsemännentoista vuosisadan tutkijat ottivat nimityksen käyttöön. J.B. Cotelier liitti yhteen tällä nimellä seuraavat kirkolliset kirjoittajat: Barnabas, Klemens Roomalainen, Ignatius Antiokialainen, Polykarpos Smyrnalainen ja Hermas. Myöhemmin tuli tavaksi laajentaa apostolisten isien määrä seitsemäksi ja liittää heihin Papias Hieropolilainen ja tuntematon Diognetuksen kirjeen kirjoittaja. Nykyisin lisätään apostolisiin isiin myös Didache eli Apostolien opetus. On tietysti itsestään selvää, ettei tämä luokittelu tarkoita yhdenmukaista kirjoitusten ryhmää. Hermaan Paimen sekä Barnabaan kirje kuuluvat muodon ja sisällön puolesta apokryfeihin, kun taas tarkoitusperänsä nojalla Diognetuksen kirje pitäisi liittää kreikkalaisten apologeettien eli uskonpuolustajien ryhmään.

Luonteeltaan apostolisten isien kirjeet ovat pastoraali- eli paimenkirjeitä. Tyylin ja sisällön suhteen ne ovat läheistä sukua Uuden Testamentin kirjoituksille, erityisesti apostolien kirjeille. Sen vuoksi niitä voidaan pitää yhdistävänä linkkinä ilmoituksen ja tradition ajan välillä, samoin hyvin tärkeänä todisteena kristinuskosta. Kirjoittajat ovat Rooman valtakunnan eri osista, esimerkiksi Vähä- Aasiasta, Syyriasta ja Roomasta. He kirjoittivat eri tilanteita varten. Kuitenkin ne ajatusmaailmallaan antavat kuvan kristinopista 1. ja 2. vuosisadan vaihteessa.

Tyypillistä kaikille apostolisten isien kirjoituksille on niiden eskatologinen, lopunaikaa käsittelevä luonne.  Kristuksen toinen tulemus ajatellaan pian tapahtuvaksi. Toisaalta Kristuksen persoonaa muistellaan vielä elävästi sen perusteella, että apostoleilla oli suora yhteys näihin kirjoittajiin. Näin ollen apostolisten isien kirjoitukset ilmentävät syvää kaipausta Kristukseen, poismenneeseen ja odotettuun Vapahtajaan. Hyvin usein tuo kaipaus saa mystisen muodon, kuten esimerkiksi Ignatios Antiokialaisella. Apostoliset isät eivät pyri esittämään tieteellistä selontekoa kristinuskosta. Heidän kirjoituksensa sisältävät satunnaisia ilmaisuja pikemminkin kuin opillisia määritelmiä. Kuitenkin he yleensä esittävät yhdenmukaisen Kristusta koskevan opin. Heille Kristus on Jumalan Poika, joka on ennen aikoja ollut ja joka toimi yhdessä Isän kanssa maailman luomisessa.

Klemens Roomalainen

Kirkkoisä Irenaeuksen jälkipolville jättämän Rooman piispoja koskevan luettelon mukaan Klemens oli apostoli Pietarin kolmas seuraaja Roomassa. Irenaeus ei kerro, milloin Klemens astui tehtäväänsä eikä sitä, kuinka kauan hän johti kirkkoa. Kirkkohistorioitsija Eusebios, joka samoin sanoo Klemensin olleen apostoli Pietarin kolmannen seuraajan, kertoo, että Klemens aloitti keisari Domitianuksen kahdentenatoista hallitusvuotena ja lopetti keisari Trajanuksen hallitusajan kolmantena vuonna. Näin ollen Klemens oli Rooman piispana vuodesta 92 vuoteen 101 jKr. Tertullianus sanoo, että Klemens sai piispaksi vihkimyksen itseltään apostoli Pietarilta. Epifanius vahvistaa tämän, mutta lisää, että Klemens sopusoinnun vuoksi luovuttivat asemansa Linukselle ja jatkoi toimintaansa uudelleen Anekletuksen kuoleman jälkeen. Klemensin varhaisista elämänvaiheista ei oikeastaan tiedetä mitään. Irenaeus sanoo, että Klemens oli sekä apostoli Pietarin että Paavalin tuttava.  Origenes ja Eusebios Kesarealainen pitävät häntä samana henkilönä kuin apostoli Paavalin ylistämä työtoveri filippiläiskirjeessä (Fil. 4:3) Mutta tätä tietoa ei ole vahvistettu. Ns. Pseudo-Klementiinit väittävät Klemensin olevan keisari Flaviuksen perheen jäsen, mutta tämä tieto ei ole luotettava. Vieläkin vähemmän uskottava on Dio Cassiuksen mielipide, jonka mukaan Klemens ei ole kukaan muu kuin konsuli Titus Flavius Klemens, keisariperheen jäsen, joka teloitettiin vuonna 95 tai 96 jKr. tunnustaessaan Kristuksen. Kertomukseen Rooman neljännen piispan marttyyrikuolemasta ei myöskään ole uskomista. Klemensin marttyyrikertomus on neljänneltä vuosisadalta ja tyyliltään täysin legendaarinen.

Klemensin kirje korinttolaisille

Klemensin ensimmäinen kirje on vanhin apostolisten isien kirjoituksista. Klemensiä pidetään suuressa arvossa. Se käy ilmi tästä hänen kirjeestään korinttolaisille. Se on mitä tärkein asiakirja heti apostolien ajan jälkeiseltä ajalta, varhaisin kappale kristillistä kirjallisuutta Uuden testamentin ulkopuolelta, jonka kirjoittajan nimi, asema ja ajankohta ovat historiallisesti vahvistetut.

Arvellaan, että Rooman piispa Klemens on sen kirjoittanut. Hänen hiippakunnastaan ei ole tarkkoja tietoja. Toisaalta on varmaa, että Klemensin kirje on kirjoitettu seurakunnalle. Kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen sanoo, että Klemens kirjoitti kirjeensä Rooman seurakunnan nimissä, eikä tätä ole aihetta epäillä. Myöhemmältä ajalta on samanlainen kirje, kun Smyrnan kristityt ilmoittavat Filomeliumin seurakunnalle piispansa Polykarpoksen marttyyrikuolemasta. Rooman kristityt kirjoittivat Korinton seurakunnalle ensimmäisten vainojen alkaneen keisari Trajanuksen aikana, siis noin 100 jälkeen Kristuksen, mikä myös olisi kirjeen kirjoittamisen ajankohta.

Kirjeen ensimmäinen luku on hyvin tärkeä. Se on uskottava todistus apostoli Pietarin oleskelusta Roomassa, apostoli Paavalin matkasta Espanjaan sekä heidän kummankin marttyyrikuolemasta. Kuudennessa luvussa annetaan tietoja keisari Neron toimeenpanemista kristittyjen vainoista sekä marttyyrien paljoudesta ja mainitaan monien heistä olleen naisia.

Kirjeen tarkoituksena oli puuttua korinttolaisten sekaviin oloihin ja niihin häiriöihin, joita Korinton seurakunnassa oli ilmennyt. Kirkkohistorialliselta kannalta sekä myös uskonopilliselta kannalta kirjeellä on tavattoman suuri merkitys. Erityisen tärkeä Klemensin kirje on kirkollisen viran kehittymisen kannalta. Siitä käy ilmi ensimmäistä kertaa selvästi ja tarkasti oppi apostolisesta sukkessiosta eli seuraannosta. Sitä seikkaa alleviivataan, etteivät seurakunnan jäsenet voi panna viralta presbyteriä eli pappia, koska heillä ei ole siihen valtaa. Määräämisoikeus saa alkunsa apostoleilta, jotka käyttivät valtaansa kuuliaisina Kristukselle, jonka puolestaan oli Jumala lähettänyt.

Kappaleissa 24 ja 25 käsitellään kuolleiden ylösnousemusta ja Fenix-lintu-legendaa koskevaa symboliikkaa. Se on vanhin kristillinen viittaus tähän muinaiseen taruun, jolla on tärkeä sija varhaiskristillisessä kirjallisuudessa ja taiteessa.

Tutkielma 20. luvussa käsittelee maailmanjärjestyksen harmoniaa ja siinä on selvästi stoalaista vaikutusta.

Kirje painottaa selvää eroa papiston ja maallikoiden välillä. Papiston jäseniä kutsutaan episkopoiksi eli piispoiksi ja diakoneiksi. Eräässä toisessa kohtaa heitä nimitetään yhteisesti presbytereiksi. Heidän tärkein tehtävänsä on liturgian toimittaminen

Erinomaisen luotettavasti tämä kirje valaisee 1. vuosisadan oloja, samoin kuin Raamatun kirjojen tekstien muotoa ja käyttöä.

Toinen apostolisiin isiin kuuluva kirjoitus, Hermaan Paimen, joka on toisen vuosisadan alkupuolelta, mainitsee Klemens- nimisen miehen. Hermaan piti välittää näyssä saamansa sanoma kahdelle henkilölle, Klemensille lähetettäväksi Rooman ulkopuolella oleviin kaupunkeihin, ja Graptelle. Aikojen saatossa Klemensin kirje jäi unohduksiin. Teksti opittiin tuntemaan länsimailla yleisemmin vasta vuonna 1633, jolloin kuuluisa käsikirjoitus Codex Alexandrinus julkaistiin painosta.

Ns. toinen Klemensin kirje

Klemensin maailmanlaajuinen maine sai aikaan sen, että hänen nimiinsä on pantu useita muita kirjoituksia. Eräs niistä on toinen Klemensin kirje. Se lienee kirjoitettu n. v. 150. Oikeastaan se ei ole kirje, vaan saarna ja sellaisena vanhin meille säilynyt näyte kristillisestä saarnasta, jos ei oteta lukuun Uuden testamentin sisältämiä. Eräät seikat näyttävät liittävän sen Hermaan Paimeneen, jolloin se olisi syntynyt  Roomassa ja niin ollen helpommin joutunut Klemensin nimiin

Saarnan sisältö on pikemminkin yleisluontoinen. Käsitys Kristuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta käy saarnasta selvästi ilmi. Viitataan Hän kärsimyksiinsä puolestamme ja Häntä kutsutaan ”turmeltumattomuuden ruhtinaaksi”, jonka kautta Jumala ilmoitti meille totuuden ja taivaallisen elämän.

Mielenkiintoinen on Kirkko-käsitys, joka käy kirjeestä ilmi. Kirjoittajan mukaan Kirkko oli olemassa jo ennen auringon ja kuun luomista. Mutta se oli näkymätön, hengellinen ja autio. Nyt se on tullut lihaksi. Se on Kristuksen ruumis, Hänen puolisonsa ja meidät on annettu sille lapsiksi.

Kastetta kutsutaan ”sinetiksi” ja tämä sinetti on pidettävä murtumattomana. Saarnan viimeinen osa käsittelee kasteen jälkeen tehtyjen syntien katumista. Kirje myös selvästi pitää tarpeellisena hyväntekemistä lähimmäisille. Almujen antaminen on tärkein keino saada synnit anteeksi, jopa parempi kuin paasto ja rukous.

Ignatius Antiokialainen

Antiokian toinen piispa, Iganatius, ainutlaatuinen persoonallisuus, tuomittiin heitettäväksi villipetojen eteen keisari Trajanuksen hallituskaudella (98 -117). Ignatius määrättiin siirrettäväksi Syyriasta Roomaan kärsimään marttyyrikuolemansa, joka tapahtui luultavasti v. 116. Matkalla Roomaan hän laati seitsemän lähetyskirjettä, jotka olivat osoitetut kristillisille seurakunnille Efesoksessa, Magnesiassa, Trallessa, Filadelfiassa ja Smyrnassa. Lisäksihän kirjoitti kirjeen Smyrnan piispalle Polykarpokselle. Tärkein kirjeistä on hänen Rooman seurakunnalle kirjoittamansa. Kirjeissään hän kiittää seurakuntia saamastaan myötätunnosta kohtalonsa edessä, kehottaa heitä olemaan kuuliaisia kirkollisille johtajilleen ja varoittaa heitä vääristä opeista. Roomalaisia kristittyjä hän pyytää, etteivät he ryhtyisi mihinkään, mikä estäisi häntä suurimmasta halustaan, kuolemasta Kristuksen tähden, sillä kuolema on hänen mielestään uuden elämän alku: ”Minä kirjoitan kaikille seurakunnille ja teroitan kaikille, että olen menossa kuolemaan vapaaehtoisesti Jumalan tähden, jos te ette sitä estä. Pyydän teitä: Älkää osoittako minulle suopeutta sopimattomalla hetkellä. Sallikaa minun olla petojen ruoka, sillä niiden avulla minun on mahdollista päästä osalliseksi Jumalasta”. Kirjeessä piispa Pölykerrokselle on erityisohjeita koskien piispallista hallintoa. Monella tapaa Ignatiuksen kirjeet valaisevat varhaiskristillisten seurakuntien välistä toimintaa.

Ignatiuksen ajattelun ydin on hänen näkemyksensä jumalallisesta taloudenhoidosta maailmankaikkeudessa. Jumala haluaa vapauttaa maailman ja ihmiskunnan tämän maailman ruhtinaan hirmuvallasta. Hän valmisti ihmiskuntaa pelastukseen juutalaisuuden ja profeettojen välityksellä. Heidän odotuksensa täyttyivät Kristuksessa. Ignatiuksen oppi Kristuksesta on erittäin selvä sekä Kristuksen jumalallisuuden että ihmisluonnon suhteen: ”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alainen, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme”. (Ef. 7:2)

Ignatiuksen mielestä Kristus on ajaton ja näkymätön. Hän kehottaa piispa Polykarposta: ”Odota Häntä, joka on ajan yläpuolella, ajatonta, näkymätöntä, Häntä, joka meidän tähtemme on tullut näkyväiseksi, Häntä, joka ei ole kosketeltavaksi, joka… meidän tähtemme on alistunut kärsimykseen…”. Samalla Ignatius hyökkää doketismi-nimistä harhaoppia vastaan, joka kielsi Kristuksen ihmisluonnon ja erityisesti Kristuksen kärsimykset.

Ignatiuksen Kristus-opin pohjana on apostoli Paavalin teologia, jota apostoli Johanneksen teologia täydentää.

Ignatius nimittää Kirkkoa ”uhripaikaksi”. Ilmeisesti käsitys Eukaristiasta Kirkon uhrina vaikuttaa tähän määritelmään. Ignatius nimittää Eukaristiaa myös ”kuolemattomuuden lääkkeeksi, kuoleman vastamyrkyksi ja iankaikkiseksi elämäksi Kristuksessa”.

Ignatius myös käyttää ensimmäisenä termiä ”katolinen kirkko” tarkoittaen sillä kaikkia uskovaisia: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen Kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on”.  Ajatus siitä, että piispa edustaa Kristusta, ilmenee piispan palvelutehtävän suurena arvona ja arvovaltana. Nuoren piispankaan asemaa ei aseteta kyseenalaiseksi. Piispa on ennen kaikkea kantaa vastuun uskovaisten opetuksesta ja yhteydenpitäminen häneen on tae harhaoppeja ja erehdyksiä vastaan. Siksi piispa alinomaa kehottaa laumaansa etsimään rauhaa ja yksimielisyyttä. Ne voidaan saavuttaa vain yhteishengessä piispan kanssa. Piispa on myös Ignatiuksen mukaan liturgian ylimmäinen pappi ja Jumalan mysteerioiden toimittaja. Ilman häntä ei voi toimittaa kastetta, rakkauden ateriaa eikä Eukaristiaa. Avioliittokin on sovittava hänen edessään. Ignatiuksen selitys avioliitosta ja neitseellisyydestä ilmentävät apostoli Paavalin vaikutusta hänen ajatteluunsa.

Tuskin kukaan varhaiskirkon ajan kirjoittajista on yhtä vakuuttava kuin Ignatius käsitellessään ”Kristuksen seuraamista” Jos haluamme elää Kristuksen ja Jumalan elämää, meidän on hyväksyttävä Jumalan ja Kristuksen periaatteet ja hyveet. Niinkuin Kristus jäljitteli Isäänsä, meidänkin on jäljiteltävä Kristusta: ”Olkaa Jeesuksen Kristuksen seuraajia niinkuin Hänkin on Isänsä seuraaja” (Fil. 7:2), hän kirjoittaa. Tämä Kristuksen seuraaminen ei ole vain moraalilain huomioonottamista, eikä Jeesuksen erilaisten opetusten soveltamista, vaan mukautumista erityisesti Hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa, niin kuin hän kirjoittaa: ”Sallikaa minun olla Jumalani kärsimyksen seuraaja”. Pyrkimys samankaltaisuuteen Kristuksen kanssa johtaa hänet ihannoimaan marttyyriutta. Vain se on todellinen Kristuksen opetuslapsi, joka on valmis uhraamaan itsensä hänen edestään.

Ignatiuksen mieliaihe on Jumalan läsnäolo ihmissielussa. Kristuksen jumaluus asustaa kristittyjen sieluissa kuin temppelissä: ”Tehkäämme siis kaikki ajatellen, että Hän asuu meissä, jotta me olisimme hänen temppeleitään ja hän meissä Jumalamme. Niinhän asia onkin ja on myös tuleva ilmeiseksi meidän nähtemme siinä, että me osoitamme hänelle rakkautta niin kuin kuuluukin”. Ignatius nimittää kristittyjä ”Jumalankantajiksi”, ”Kristuksenkantajiksi” ja ”temppelinkantajiksi”: ”Näin te siis olette kaikki matkakumppaneita, Jumalankantajia ja temppelinkantajia, Kristuksenkantajia, pyhänkantajia, joka suhteessa Jeesuksen Kristuksen käskyjen kaunistamia”.

Kristus ei ole ainoastaan meissä, vaan mekin olemme yhtä Kristuksen kanssa, koska jumalallinen yhteys yhdistää kaikki kristityt. Alinomaa hän toistaa Paavalin ilmaisua ”olla Kristuksessa”. Ignatiukselle on ominaista painottaa jatkuvasti, että kristityt ovat yhdistyneinä Kristukseen vain, jos he ovat yhtä piispansa kanssa uskon, kuuliaisuuden ja erityisesti jumalanpalveluksiin osallistumisen kautta. Hän ei hyväksy yksilöllistä riippumattomuutta hengellisessä elämässä eikä mystisessä yhteydessä Kristuksen kanssa, vaan tuntee ainoastaan jumalallisen yhteyden Vapahtajaan, joka toteutuu liturgisen jumalanpalveluselämän kautta

Polykarpos Smyrnalainen

Polykarpos (n. 69 – n. 155) oli Smyrnan (nyk. Izmir, Turkissa) piispa. Elämänsä loppupuolella hän edusti Vähä-Aasian seurakuntia kokouksessa paavi Aniketuksen luona Roomassa pääsiäisen ajankohtaa koskevassa kysymyksessä. Polykarpos kärsi marttyyrikuoleman Smyrnassa 86- vuotiaana Se suuri arvostus, joka häneen kohdistuu selittyy sillä tosiasialla, että hän on ollut apostolien opetuslapsi. Irenaeus kertoo, että Polykarpos istui apostoli Johanneksen jalkojen juuressa ja että apostolit asettivat hänet Smyrnan piispan istuimelle. Hänen sanotaan olleen lahjakas saarnaaja ja luonteeltaan hurskas.  Pyhä Ignatius osoitti kirjeensä Polykarpokselle tämän ollessa Smyrnan piispana.

Kirkkoisä Irenaeus kertoo, että Polykarpos lähetti useita kirjeitä naapuriseurakunnille ja -piispoille. Ainoastaan yksi niistä on säilynyt, nimittäin kirje filippiläisille. Filippin seurakunta oli pyytänyt Polykarpokselta kopioita pyhän Ignatios Antiokialaisen kirjeistä. Polykarpos lähetti ne yhdessä tiedonantonsa kanssa. Kirje on siis kirjoitettu vähän Ignatiuksen kuoleman jälkeen.

Kirjeessä puolustetaan kristillistä oppia Kristuksen ihmiseksi tulosta ja ristinkuolemasta vääriä opetuksia vastaan seuraavin sanoin: ”Jokainen, joka ei tunnusta Jeesusta Kristusta lihaan tulleeksi, on antikristus. Samoin jokainen, joka ei tunnusta ristin todistusta, on Perkeleestä. Samoin jokainen, joka kierosti selittää Herran sanoja omien halujensa mukaisiksi ja väittää, ettei ole ylösnousemusta eikä tuomiota, on Saatanan esikoinen”. Polykarpos myöskin suosittelee laupeudentekoja, erityisesti almujen antamista vakavasti. Huomion arvoinen on näkemys Kirkon ja valtion välisistä suhteista. Erityisesti määrätään rukoilemaan esivallan puolesta: ”Rukoilkaa myös kuningasten puolesta ja vallanpitäjien ja ruhtinasten, niin myös niiden puolesta, jotka teitä vainoavat ja vihaavat, ja ristin vihollisten puolesta, jotta teidän edistymisenne olisi kaikkien nähtävissä ja jotta te olisitte täydelliset hänessä”.

Papias Hierapolilainen

Papias oli Vähän- Aasian Hierapoliin piispa. Irenaeus sanoo hänestä, että hän oli kuullut apostoli Johanneksen saarnaavan ja myöskin, että Papias oli Smyrnan piispan Polykarpoksen ystävä. Kirkkohistorioitsija Eusebios Kesarealainen sanoo hänen ”mieheksi, jolla on vähän älyä, joka käy ilmi hänen kirjoistaan ”.  Eusebioksen tarkoittama kirja voi olla vain Papiaksen n.v. 130 kirjoittama viisiosainen tutkielma ”Herran sanojen selitys”. Eusebioksen Papiasta kohtaan osoittama armoton kritiikki johtuu siitä, että Papias kannatti oppia tuhat vuotisesta valtakunnasta sekä siitä, että hän osoitti hyvin vähän kriittisyyttä, mitä tulee hänen lähteisiinsä ja tulkintoihinsa.. Mutta teos on siltä osin kuin sitä on jäljellä, tärkeä huolimatta puutteistaan, koska se sisältää sellaista, jolla on meille suuri arvo, nimittäin apostolien suullista opetusta. Näin kirkon oppi ei ole peräisin vain evankeliumeista, vaan myöskin apostolien suullisesta perinteestä.

Barnabaan kirje

Barnabaan kirje on teologinen kirjanen ja kirje ainoastaan ulkonäöltään. Oikeastaan siinä ei ole mitään henkilökohtaista ja siitä puuttuu tavanomainen johdanto ja yhteenveto. Sisältö on yleistä eikä siitä ilmene mitään erityistä kohdetta, jolle se olisi osoitettu. Missään kohtaa kirjeessä ei sanota, että Barnabas olisi sen kirjoittaja, eikä missään esitetä, että se olisi apostolista alkuperää. Kuitenkin aivan alkuajoista asti se on liitetty traditioon apostoli Barnabaasta, joka oli apostoli Paavalin kumppani ja työtoveri. Codex Sinaiticus neljänneltä vuosisadalta asettaa sen arvoasteeltaan Uuden Testamentin kanonisten kirjojen joukkoon ja sijoittaa sen välittömästi Johanneksen ilmestyksen perään. Klemens Aleksandrialainen poimii siitä monia lainauksia, joista hän antaa kunnian apostoli Barnabaalle. Origenes kutsuu sitä katoliseksi kirjeeksi ja laskee sen pyhiin kirjoituksiin kuuluviksi. Eusebios puolestaan katsoo sen kuuluvaksi kiistanalaisiin kirjoituksiin ja Jerome apokryfisiin kirjoituksiin kuuluvaksi. Nykyinen tukimus on sitä mieltä, että apostoli Barnabas ei ole kirjeen kirjoittaja, koska se hylkää Vanhan Testamentin. Vertauskuvallinen selitystapa viittaa Aleksandriaan kirjailijan kotimaana. Filonin vaikutus näkyy selvästi. Tämä myös selittäisi sen suuren arvostuksen, joka sillä oli aleksandrialaisten teologien keskuudessa.

Vaikka kristinopin aineksia on vain harvakseltaan kirjeessä, muutamat seikat ovat huomion arvoisia.

Barnabas julistaa Kristuksen ennalta olosta. Hän oli Isän Jumalan kanssa tämän luodessa maailmaa ja sanat: ”tehkäämme ihminen kuvaksemme ja kaltaiseksemme” ovat Isän sanoja jumalalliselle Pojalleen. Lisäksi Barnabas käsittelee aleksandrialaisten teologien piirissä suosittua vertausta auringosta selittäessään Kristuksen lihaksituloa: ”Jos hän näet ei olisi tullut lihassa, mitenkä olisivat ihmiset voineet välttyä tuholta hänet nähdessään, kun heidän silmänsä eivät heidän katsoessaan aurinkoon, joka sentään kerran tulee häviämään ja on hänen kättensä tekoa, voi kestää sen säteitä?”

Syyksi ihmiseksi tuloon Barnabas esittää: ”Siispä Jumalan Poika tuli lihaksi sitä varten, että hän nostattaisi huippuunsa niiden syntien määrän, jotka olivat kuolemaan asti vainonneet hänen profeettojansa. Tässä tarkoituksessa hän siis alistui.”

Kuudennessa ja 11. luvuissa kuvataan kauniisti, kuinka kasteen kautta Jumala ottaa ihmisen pojakseen ja leimaa hänen sielunsa Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi.: ” Sillä kun hän uudistanut meidät syntien anteeksiantamuksen kautta, hän on uudistanut meidät toiseen hahmoon, niin että meillä on lapsen mieli, ikään kuin hän olisi luonut meidät uusiksi. Sillä Raamattu puhuu meistä kertoessaan, kuinka hän sanoo Pojalle: Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme…”. Kaste tekee ihmisistä Pyhän Hengen temppeleitä.

Viikon kahdeksannen päivän, ts. sunnuntain viettämistä juutalaisten sapatin sijaan erityisesti alleviivataan, koska sunnuntai on ylösnousemuksen päivä.

Barnabaan kirje myös huomauttaa, että laki suojaa sekä syntyneen että syntymättömän lapsen elämää: ”Älä surmaa lasta lähdettämällä, äläkä tapa lasta kun tämä on syntynyt”.

Kirje myös kannattaa oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta. Luomisen kuusi päivää tarkoittavat kuuden tuhannen vuoden jaksoa, sillä tuhat vuotta Herran silmissä on kuin yksi päivä. Kuuden tuhannen vuoden jälkeen luomisesta Jumalan Poika tulee takaisin ja tuomitsee hurskaat ja jumalattomat. Sen jälkeen alkaa tuhat vuotisen valtakunnan sapatti.

Hermaan Paimen

Vaikka Hermaan Paimen lasketaankin apostolisiin isiin, se kuuluu todellisuudessa apokryfisten ilmestyskirjojen joukkoon. Kirjan tekstistä löytyy kiinnekohta tekstin ajoittamiseksi. Siinä mainitaan Klemensin edustavan Rooman seurakuntaa suhteessa muihin seurakuntiin. Klemensillä varmastikin tarkoitetaan Rooman piispaa Klemensiä. Toisaalta ns. Muratorin kanoni, vanhan kirkon ajalta tärkeä tietolähde, sanoo: ”Äskettäin meidän päivinämme, Hermas on kirjoittanut Paimen- teoksen hänen veljensä Piuksen istuessa Rooman kaupungin piispanistuimella”. Piuksen kausi oli 140 -150. Jos tämä tieto pitää paikkansa, voidaan hyvin ymmärtää se arvostus, joka Hermaaseen kohdistui Roomassa. Tekstistä voidaan päätellä, ettei Herman kuulunut kirkon viroissa oleviin opettajiin. Hän on ollut syntyperältään alhainen eikä hänen kirjallinen kykynsäkään ole mitenkään loistava. Luultavasti hän on ollut pikku liikemies, joka tunsi elämää ja oloja, maailmassa ja kirkossa monelta kannalta. Hermas näki näkyjä. Tuloksena oli Paimen, apokalyptinen kirja. Näyt hän sai aluksi Kirkkoa edustavan iäkkään naishahmon, myöhemmin paimenen hahmossa esiintyvän enkelin toimiessa välittäjänä.

Hermaan Paimenta on pidetty myös kanonisena, ts. Pyhän Raamatun kirjoitusten vertaisena. Tätä mieltä ovat olleet Irenaeus, aluksi myöskin Tertullianus, samoin Klemens Aleksandrialainen sekä Origenes.

Sisältönsä puolesta Hermaan Paimen kuuluu selvästi 2. vuosisadalle. Taustalla ovat kristittyjen vainot sekä kirkon huomattava kasvu, myöskin paikoitellen ilmenevä uskon ja elämän herpaantuminen. Yksinvaltainen piispuus ei vielä käy ilmi tekstistä. Näin se ei sijoittuisi ainakaan toisen vuosisadan alkua myöhemmäksi. Myöskään gnostilaisuuden vaarasta ei ole mainintoja eikä montanolaisuuden harhaopistakaan ole mainintoja, jotka ilmaantuivat toisen vuosisadan aikana.

Uskonopilliselta kannalta Paimen on sekavahko, jopa poikkeaa paikoitellen ortodoksisesta opista. Eräs yhtenäinen linja on oppi katumuksesta ja parannuksenteosta. Kasteen jälkeen on olemassa pelastava katumus. Tämä ei ole uusi oppi, eikä Hermas ei ole ensimmäinen, joka esittää tämän näkemyksen. Katumus on universaalista luonteeltaan, ketään ei jätetä sen ulkopuolelle, ei syntisiä eikä luopioita. Ainoastaan se, joka ei kadu, jää ulkopuolelle. Katumus tulee tehdä viivyttelemättä ja sen tulee johtaa muutokseen. Tarjottua mahdollisuutta ei tule häväistä lankeamalla uudelleen syntiin. Varsinainen katumuksen tarkoitus on metanoia, mielenmuutos, syntisen täydellinen kääntymys, ja halu hyvittää vapaehtoisesti tottelevaisuudella ja paastolla, rukoilemalla anteeksiantoa niille synneille, joihin on langennut. Katumuksen kautta saatu anteeksianto ei ole vain puhdistuminen synneistä, vaan samankaltainen pyhittyminen kuin tapahtuu kasteessa Pyhän Hengen alas laskeutumisessa. Oppi katumuksesta läpäisee Hermaalla koko esityksen, samoin ajatus, että Kirkko tarpeellinen laitos pelastumiselle. Herman puhuukin rukouksista, joita Kirkon vanhimmat kantavat syntisten puolesta.

Hermaan oppi Kristuksesta on herättänyt vakavia epäilyjä. Hän ei koskaan käytä termiä Logos tai nimeä Jeesus Kristus. Hän vaihdellen käyttää nimityksiä Vapahtaja, Jumalan Poika ja Herra. Yhdeksännessä vertauksessa voimme lukea kääntymyksen enkelin sanovan Hermaalle: ”Tahdon näyttää sinulle kaiken, mitä sinulle näytti Pyhä Henki, joka puhui sinulle Kirkon hahmossa. Tuo Henki on nimittäin Jumalan Poika”.  Tässä kohtaa Pyhää Henkeä sanotaan Jumalan Pojaksi, toisin sanoen olisi vain kaksi persoonaa, Jumala ja Pyhä Henki, joiden suhde esitetään Isänä ja Poikana. Vieläkin merkillisempi on viidennen vertauksen kohta, joka kuuluu: ” Pyhän Hengen, joka on olemassa ennalta ja joka kaiken luomakunnan luonut, Jumala pani asumaan siihen ruumiiseen, johon tahtoi. Tämä ruumis, johon hän pani Pyhän Hengen asumaan, palveli Henkeä jalosti vaeltaen pyhyydessä ja puhtaudessa, eikä missään suhteessa saastuttanut Henkeä. Kun se näin oli vaeltanut jalosti ja puhtaasti, nähnyt vaivaa yhdessä Hengen kanssa ja tehnyt kaikessa työtä yhdessä Hengen kanssa, lujasti ja miehuullisesti eläen, Jumala otti sen Pyhän Hengen kumppaniksi. Häntä nimittäin miellytti tämän ruumiin vaellus, kun se ei ollut saastunut ollessaan Pyhän Hengen asuinsijana maan päällä. Näin siis hän otti neuvonantajakseen Poikansa ja pyhät enkelit, jotta myös tuo ruumis, joka oli moitteettomasti palvellut Henkeä, saisi jonkin majapaikan eikä näyttäisi jääneen vaille palkkaansa palveluksestaan. Saahan jokainen ruumis, johon hän on pannut Pyhän Hengen asumaan, palkkansa, jos se havaitaan saastattomaksi ja tahrattomaksi”.

Tämän kappaleen mukaan Hermaksen pyhä Kolminaisuus näyttäisi muodostuvan Jumalasta Isästä, toisesta jumaluuden persoonasta, Pyhästä Hengestä, joka on identtinen Jumalan Pojan kanssa ja lisäksi Vapahtajasta, joka on ylennetty heidän kumppanikseen ansioidensa perusteella. Toisin sanoen Hermas pitää Vapahtajaa lapseksi otettuna Jumalan poikana mitä tulee hänen ihmisluontoonsa. (Vrt. harhaoppi adoptianismi)

Kirkko luotiin Hermaksen mielipiteen mukaan kaikista luoduista ensimmäisenä, joten se ilmestyy hänelle kunnianarvoisan vanhan naisen hahmossa. Koko maailma luotiin kirkkoa varten. Hermaan tekstin mukaan: ”Veljet, minä sain näyn nukkuessani. Minulle ilmestyi hyvin kaunis nuorukainen ja sanoi minulle: ’Keneksi luulet iäkästä naista, jolta sait kirjasen? Vastasin: ”Sibyllaksi”. ’Erehdyt’, hän sanoi, ei hän ole Sibylla. ‘Kuka hän siis on’, kysyin. Hän vastasi: ”Kirkko”. Sanoin hänelle: ’Miksi hän sitten on iäkäs?’ Hän sanoi: ’Siksi, että hänet on luotu ensimmäisenä kaikista. Siitä syystä hän iäkäs, ja hänen tähtensä on maailma rakennettu.’ ”

Mutta huomiota herättävin hahmo, jossa Kirkko ilmestyy Hermaalle on mystinen torni. Tämä vertauskuva kuitenkin tarkoittaa ennalta määrättyä ja valittua Kirkkoa, riemuitsevaa kirkkoa, ei taistelevaa, jossa syntiset ja pyhät elävät toistensa kanssa.  Kirkko perustuu kalliolle, joka on Jumalan Poika.

Kasteesta Hermas sanoo, ettei kukaan voi tulla kirkosta osalliseksi ilman kasteen vastaanottamista. Hermas on niin vakuuttunut kasteen tarpeellisuudesta pelastuksen kannalta, että hän opettaa apostolien ja opettajien laskeutuneen kuolemansa jälkeen helvetin esikartanoihin kastamaan vanhurskaita, jotka olivat kuolleet ennen kristillistä aikaa.

Didache eli apostolien opetus

Apostolien opetus on tuskin yhden ainoan kirjoittajan laatima. Pikemminkin se koostuu useista eri tarkoituksiin laadituista teksteistä. Kuitenkin se on tärkeä kokonaisuus, joka merkityksensä vuoksi vaatii aivan oman, erillisen esityksensä. Tällä kertaa ajan puutteen vuoksi sen käsittely jääköön tuonnemmaksi.

Lopuksi

Vanhan kirkon tuntemuksen kannalta Apostolisten isien kirjoitukset ovat korvaamattoman arvokkaita. Niiden kautta saamme välittömän kosketuksen ensimmäisten seurakuntien elämään ja toimintaan ja ne kiinnostavat jokaista, joille Raamattu on läheinen kirja.  Muutenkin jokseenkin niukan ensimmäisen vuosisadan lopun ja toisen vuosisadan alkupuolen kristillisen kirjallisuuden joukossa apostolisten isien kirjoitukset ovat tärkein lähde, joista voidaan saada valaistusta myöhempää aikaa ajatellen ratkaiseviin vaiheisiin.