HILJAISUUS KRISTITYN ELÄMÄSSÄ

HILJAISUUS KRISTITYN ELÄMÄSSÄ

Nykyihmisen elämänpiiri varsin usein on kaukana kaikesta siitä, mikä liittyy hiljaisuuteen ja rauhaan.

Miksi niin useat, etenkin nuoret, mutta eivät vain he, haluavat täyttää päivittäisen maailmansa kovaäänisellä musiikilla?Ongelma ei suinkaan pelkästään liity ikään eikä ole sukupolvien näkemyseroista yksiselitteisesti johtuva.

On myös uutta hiljaisuuden arvostusta.On yhä enemmän niitäkin, jotka kaipaavat hiljaisuutta ja etsivät sitä oma-aloitteisesti.Näin ajatteleville on arvaamattoman paljon löydettävissä ortodoksisen kirkon hengellisestä perinteestä.Jotkut löytävät etsimänsä ehkä jo kirkon jumalanpalvelustraditiosta.

Yhteisestä rukouselämästä edetään etsimään valoa kauan sitten eläneitten autiomaakilvoittelijoiden hengellisestä viisaudesta, kaikkien aikojen erakkorukoilijoitten meille säilyneistä opetuksista, luostarien muurien suojassa tai maailmassa eläneiden rauhaa etsineiden ja muidenkin tueksi kirjatuista kokemuksista ja ehkä jostakin muusta vastaavasta lähteestä.

Ortodoksisen kirkon hengellinen perinne on rikas ja monivivahteinen, mutta on ilmeistä, että juuri hiljaisuuden etsiminen ja kokeminen ovat siinä varsin keskeinen alue.

Yleisesti ottaenkin on niin, että ortodoksisen perinteen kannalta on teoreettinen ja opillisia järjestelmiä rakentava pohdinta tietyllä tavalla vierasta, niin oudolta kuin tämä saattaakin kuulostaa. Hiljaisuus elämänasenteena siihen käytännössä pyrkimisineen on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin mitkään sitä koskevat ajatusrakenteet ja opilliset viisaudet. Näin on aivan selvästi erakkojen ja luostarimaailman kilvoittelijoitten kohdalla. Vaikeneminen, hiljaisuus ja rauha kuuluvat samaan suureen kokonaisuuteen. Voimme saavuttaa hengellisesti arvokasta tietoa vain hiljaisuuden ja rukouksen avulla. Eräänlaisena perusedellytyksenä on pyrittävä vapautumaan ympäröivän maailman moninaisista vaikutuksista.Vain näin voidaan edetä lähemmäksi Jumalaa ja sitä jumalankaltaisuutta, jonka kirkon opetus näkee kilvoittelun korkeimmaksi tavoitteeksi.

Puhe kaltaisuuteen pyrkimisestä koetaan usein hyvin vieraaksi ortodoksisen perinteen ulkopuolella ja nykyään joskus sen piirissäkin perinteen vaatimattoman tuntemisen takia. Ajatus helposti tyrmätään kokonaan, koska se aiheetta ymmärretään ihmisen hengelliseksi ylpeydeksi ja itsensä korottamiseksi. Pahin väärinkäsitys on se, että puheen kaltaisuuteen pyrkimisestä väitetään merkitsevän rajan hävittämistä ihmisen ja hänen Luojansa välillä. Tosiasiallisesti se tarkoittaa jatkuvaa vakaata pyrkimystä hiljaisuudessa ja rukouksessa tilaan, jossa ihminen yhä enemmän tulee jumalan tahdon välikappaleeksi omalla kohdallaan ja omassa elämänympäristössään. Kaltaisuus ei ole samuutta eikä joka suhteessa samaa olemusta tarkoittava käsite.

Vanhat viisaat opettavat että hiljaisuus avaa tien jumalan totuudelle. Sen vastakohtana on puhumisen runsaus tai toisarvoisista asioista puhuminen, mikä voi viedä ajatuksemme pois Jumalasta.

Kilvoittelijaisien näkemyksille on ominaista myös se ajatus, että arvokkaat mietteet tulee voida pukea sanoiksi siten, että asiat ilmaistaan sekä yksinkertaisesti että lisäksi monisanaisuutta kaihtaen.

Vaikenemisen kautta tehdään tilaa hiljaisuudelle, ensin ulkonaisesti ja sitten syvemmässä mielessä.

Vaikenemisesta on lausuttu myös, että se on omia ajatuksiamme viisaampien ajatusten äiti.Eräässä mielessä on siis itsekeskeisen aktiivisuuden väistyttävä, jotta jotakin parempaa ja arvokkaampaa muualta voisi tulla tilalle.

Jumalan tahdon tielle pyrkivää ihmistä voi kutsua ymmärtäväiseksi, jos hän suuressa määrin viljelee vaikenemisen hyvettä ja puhuu vain tilanteessa, jossa hän on vakuuttunut puhumisen tarpeellisuudesta ja on vakuuttunut siitä, että se mitä hän lausuu on oikein Jumalan edessä. Siksi myös sanotaan, että hiljaisuus johdattaa ymmärrykseen ja vähitellen johtaa korkeampaan ymmärryksen tasoon.

Hiljaisuuden etsiminen on saanut aikoinaan monia vakaasti kilvoittelevia jo varsin varhain kirkon historiassa hakeutumaan pois suurten kaupunkien hälystä ja levottomuudesta autiomaitten hiljaisuuteen, ensin Egyptissä ja sitten muuallakin. Vertauskuvallisessa mielessä voimme sanoa, että tuosta ympäristöstä muodostui heille hengellinen koulu.Se tarjosi hiljaisuutta ulkonaisessa mielessä mutta samalla edellytyksen mietiskelyyn sisäisen hiljaisuuden etsimiseksi.

Vanhan uskomuksen mukaan autiomaa oli demonien, pahojen henkien, asuinympäristö. Sinne hakeutuminen oli jo sellaisenaan uskon rohkeuden ja Jumalaan luottamisen merkki.

Nuo yksinäiset kilvoittelijat katsoivat lisäksi kilvoittelunsa edellyttävän sitäkin, että he eivät yleensä saaneet elantoaan toisten avulla, vaan oman uurastuksensa tuloksena.

Maailmasta pakeneminen ei ollut vain maallisen elämän hälystä vetäytymistä, vaan myös eräänlainen kannanotto kirkon elämän ja käytännön muutoksia vastaan. Vakavimmat kilvoittelijat kokivat, ettei rukouselämä seurakuntakirkossa enää edistänyt eikä tukenut hiljaisuuden etsintää. Nämä olivat tavallaan kypsyneet korkeampaan hengellisyyteen kuin siihen, mikä kehityksen mukana oli tullut maailmassa toimiviin seurakuntiin, joitten yhteinen rukouselämä ilmeisesti kuitenkin vastasi useimpien kristittyjen hengellisiä tarpeita. Tämä ongelma liittyy myös kirkon liturgiseen elämään, jossa vähitellen oli selvä kehitys rikkaampiin muotoihin ja runsaampaan kirkkolauluun.

Hiljaisuuteen ja rauhaan voidaan pyrkiä eriasteisesti omista edellytyksistä tai olosuhteista riippuen, mutta on ilmeistä, että syvän hiljaisuuden ja pysyvän sisäisen rauhan saavuttaminen ei ole jokaisen asia.

Bysanttilaisessa hengellisyydessä on rauhan tilalla keskeinen merkitys. Tällöin on kyse ihmisen jatkuvasta pyrkimyksestä siihen rauhaan, joka merkitsee Jumalan läheisyyttä. Kyse on etäisyyden ottamisesta tämän maailman tavanomaisiin asioihin nähden, pyrkimys vaimentaa ihmisen maailmaan liittyvien mielitekojen ja halujen vaikutusta ja kasvavassa määrin vapautua niiden vallasta.

Kirkon perinne ei kuitenkaan ymmärrä näiden pyrkimysten tarkoittavan sitä, että tavoitteena olisi jonkinlainen passiivisuuden tila, joka olisi vailla sisältöä.Tavoite ei siis voi olla pelkästään se, että vapaudutaan kaikesta, mikä ei vastaa kilvoittelun elämänjärjestystä, vaan kaiken sen tilalle, mistä pyritään vapautumaan, on tarkoitus saada jotakin muuta, jotakin mikä on sekä uutta että myönteistä entiseen verrattuna. Tämä edellyttää, että kilvoittelija haluaa ottaa Kolmiyhteisen Jumalan armon voiman oman elämänsä voimaksi ja on vakavassa mielessä valmis Jumalan tahdon välikappaleeksi.

Tätä on hiljaisuuden ja rauhan tila myönteisesti ymmärrettynä, vaikka rauhaa ja hiljaisuutta sinänsä tarvitaan jo silloin, kun otetaan ensi askeleita tällä tiellä.Aina ei huomata, että todellisen rauhan saavuttamisen esteenä saattaakin olla se, ettei tavoite ole oikea. Näin on erityisesti silloin, kun vain pyritään vapautumaan jostakin, minkä koetaan rikkovan rauhaa ja hiljaisuutta. Pyritään vapautumaan häiritsevistä tekijöistä eikä sen jälkeen etsimään tilalle jotakin muuta eli ylhäältä tulevaa rauhaa, sitä rauhaa minkä Kristus on omilleen antava.Näin moni rauhaa etsivä pysähtyy vaiheeseen, josta Jumalan rauhan tie voi vasta alkaa.

Kun hiljaisuuden ja rauhan etsijä kokee vaikeuksia, ja Jumalan lähestymiseen liittyvä todellinen rauha vaikuttaa saavuttamattomalta, ei kilvoittelijan asenteeksi saisi tulla kilvoittelusta kokonaan luopuminen vaan eteenpäin jatkaminen, kukin voimiensa mukaan. Näin ajatteleminen tai neuvominen ei merkitse jonkinlaista helpon tien periaatteellista hyväksymistä tai jopa suosittelemista. Pikemminkin lähdetään siitä, että jokainen joka yrittää kilvoitellen etsiä hiljaisuutta Kristuksen rauhan hengessä vakaasti ja vilpittömästi, todella haluaa tehdä näin kaikkien voimiensa puitteissa. Joillakin niitä on enemmän, joillakin taas vähemmän. Muuta voi toivoa, mutta ei lainomaisesti vaatia.

Kyseessä on jatkuva pyrkimys, joka ei tunne mitään saavuttamisen tai pysähtymisen tilaa, mutta jossa rehellisesti sekä koetaan että myönnetään omien voimien heikkous ja nimenomaan niiden rajallisuus, etenkin jos verrataan omia hengellisiä vaiheita joihinkin muihin kilvoittelutiellä vaeltaviin.

Hiljaisuuden merkittävyydelle on kuvaavaa, että hiljaisuuden harjoittajan tai hiljaisuudessa elävän käsite jo varsin varhain kirkon historiassa usein samastui erakkoon. Tämän perinteen juuret ovat yleisen käsityksen mukaan toisen ja kolmannen kristillisen vuosisadan Egyptin autiomaiden yksinäisten kilvoittelijoiden hengellisyydessä.

Vanhan ajan kirkko näki kristityn elämän sotilaspalveluksena Kristuksen sotajoukon riveissä.

Hiljaisuudessa taistelevan tulee olla kuin hämähäkki, joka keskittyy oman kenttänsä eli verkkonsa valvomiseen kaiken muun unohtaen, ellei kenties joudu pakenemaan tilanteessa, jossa sen rajoitetuilla voimilla varustettu olento ei tosiasiat huomioonottaen löydä muuta ratkaisua.Erityisen tärkeäksi nähdään se, etteivät mitkään huolehtimiset tai mielenkiinnon kohteet saa viedä meiltä rauhaamme.

Traditio selittää tämän periaatteen tarkoittavan muun muassa sitä, etteivät meille läheiset ja rakkaat ihmisetkään saa tulla esteeksi sisäisen rauhan rakentamiselle, vaikenemiselle ja hiljaisuudelle. Tätä ei ole helppo edes ymmärtää maailmassa muiden parissa elettäessä, saati sitten käytännössä noudattaa.Joku hurskaista isistä menee niin pitkälle, että hän nimenomaan neuvoo vain harvoin tapaamaan läheisiäkin.Tällöin on tietenkin harkittava, missä määrin opetuksen noudattaminen voi toteutua unohtamatta lähimmäisenrakkauden käskyä.

Ortodoksinen opetus yleisesti ottaen korostaa, ettei mikään Pyhien Kirjoitusten yksityiskohta voi syrjäyttää kaikkia muita totuuksia tai periaatteita.

Ortodoksiselle kirkolle on opetusperinteen ehjän ykseyden säilyttämisen kannalta ollut erityisen arvokas se asenne, että on kunnioitettu tradition kokonaisuutta eikä sallittu tietyn sinänsä hyvinkin tärkeän yksityiskohdan tulla koko totuudeksi, joka jättää varjoonsa kaiken muun ja näin muodostuu hajottavaksi tekijäksi. Tämä kysymys on kristikunnan nykyisen hajaannuksen kannalta eräs perusongelmista. Asian kokeneet kilvoittelijat vakuuttavat, että sisäinen rauha antaa voimaa pahan torjumiseen.Hiljaisuutta elämässään viljeltäessä vahvistuu rakkaus niin Jumalaan kuin lähimmäiseenkin.

Vanhojen kilvoittelijoiden opetusperinne kunnioittaa harkitsevan ajatuksen käyttöä hyvän edistämisen tiellä suuremmassa määrin kuin moni nykyajan Kristuksen sotilas. Heikoin edellytyksin taisteluun suuntautuvan voi olla hyvä pysyä hiljaa ulkonaisessakin mielessä. Arvokkaimmankin päämäärän puolesta taisteleminen edellyttää paljon muun ohella harkintaa ja itsensä tuntemista.

Sydämen rauhaa kutsutaan myös kaikkien hyveiden äidiksi, mutta tuon rauhan saavuttaminen vaatii jatkuvaa taistelua.

Viisaat vanhukset korostavat jatkuvan valppauden tarpeellisuutta häiritsevistä ulkonaisista mielikuvista vapaan rauhan saavuttamiseksi.

Meidän tulee hiljentyä niin ulkoisesti kuin sisäisesti, jotta syntyisi tilaa hyville ja rauhaamme edistäville ajatuksille.

Hiljaisuuden opettajat eivät varsinaisesti tarjoa meille teoreettista tietoa hiljaisuudesta. He pikemminkin haluavat opastaa meitä elämään kirkon yhteydessä sakramenttien eli pyhien salaisuuksien (mysteerien) ja kirkon yhteisen rukouselämän antamalla perustalla. Ilman tätä yhteyttä ja sen välittämää voimaa ei voida edetä kilvoittelun tiellä. Näissä periaatteissa näkyy selvästi myös se ortodoksisen perinteen näkemys, joka ei puhu irrallisista, yksityisistä kristityistä, vaan ymmärtää kristityn aina kirkon jäsenenä ja kirkon yhteydessä.

Kirkko on sekä puolestamme rukoileva että hengellisten lastensa tiennäyttäjä ja vaelluksen oikean suunnan osoittaja, joka auttaa välttämään harhateitä.

Tuntuu ehkä kummalliselta, mutta juuri hiljaisuus ja yksinäisyys auttavat modernia ihmistä löytämään vastaukset oman olemassaolon mysteeriin ja hänen salaisuuteensa, jonka kuvaksi ihminen on luotu. Nykyajan ihmiset tarvitsevat näitä asioita vieläpä enemmän kuin entisajan erakot.

Jos meidän on oltava Kristuksen apostoleja nykyajan markkinapaikoilla, missä vaaditaan jatkuvasti meidän koko persoonaamme, me tarvitsemme hiljaisuutta. Jos me aiomme olla lähimmäisiä toisille, aina saatavilla, ei vain fyysisesti, vaan ennen kaikkea osoittamalla empatiaa, sympatiaa, ystävyyttä, ymmärtämystä ja rajatonta rakkautta, me tarvitsemme hiljaisuutta.

Kyetäksemme osoittamaan iloista, eleetöntä vieraanvaraisuutta, ei vain majapaikan ja ruuan suhteen, vaan myös mielemme, sydämemme, ruumiimme ja sielumme suhteen, me tarvitsemme hiljaisuutta. Todellinen hiljaisuus on sitä, että ihminen etsii Jumalaa. Todellinen hiljaisuus on riippusilta, jonka Jumalaa rakastava sielu rakentaa ylittääkseen oman mielensä pimeät, pelottavat rotkot, kiusauksen oudot kuilut, omien pelkojen pohjattomat jyrkänteet, jotka estävät meidän tiettämme Jumalan luo. Tosi hiljaisuus on suljettu puutarha, missä sielu yksin voi kohdata Jumalansa. Se on sinetöity lähde, jonka Hän yksin voi avata sammuttaakseen sielun loputtoman Jumala-janon.

Tällainen hiljaisuus ei ole vain luostarien yksinoikeus. Tämä yksinkertainen, rukouksellinen hiljaisuus on jokamiehen hiljaisuutta, tai jos se ei ole, niin sen tulisi sitä olla. Se kuuluu jokaiselle kristitylle, joka rakastaa Jumalaa, jokaiselle, joka on kuullut sydämessään Jumalan äänen kaiun, jokaiselle, jonka sielu on noussut etsimään totuutta, etsimään Jumalaa. Sillä missä on melua, sisäistä melua tai epäjärjestystä, siellä Jumala ei ole!

Hiljaisuus ja yksinäisyys eivät ole välttämättä paikkoja, vaan pikemminkin mielen ja sydämen tiloja. Näitä ”erämaita” voi löytää kaupungin sydämessä ja elämämme arkipäivässä. Meidän on vain etsittävä niitä ja tajuttava se suunnaton tarve, joka meillä niihin on. Ne ovat pieniä yksinäisyyksiä, pieniä erämaita, aivan pieniä hiljaisuuden yhteen keräytymiä, mutta niiden mukanaan tuoma kokemus saattaa olla yhtä riemukas ja yhtä pyhä kuin kaikki tämän maailman erämaat. Sillä juuri Jumala tekee yksinäisyyden, erämaat ja hiljaisuuden pyhäksi.

Ajatelkaamme yksinäisyyttä, jota tuntee kulkiessa bussilta kotiin illalla, kun kadut ovat hiljaiset ja vain jokunen jalankulkija on liikkeellä. Tai sitä yksinäisyyttä, joka tervehtii, kun astuu huoneeseen vaihtamaan työvaatteita mukavampaan kotiasuun. Ajatelkaamme perheenäidin yksinäisyyttä, kun hän istuu yksin keittiössä kahvikupin ääressä ennen kuin alottaa päivän työt. Ajatelkaamme sellaisten vähäpätöisten tehtävien kuten siivoamisen, silittämisen ja ompeleminen luomaa yksinäisyyttä.

Eräs ensimmäisistä askelista kohti yksinäisyyttä on poislähteminen. Jos lähtee todelliseen erämaahan, voi matkustaa sinne lentokoneella, junalla tai autolla päästäkseen sinne. Mutta me olemme sokeita noille “pienille lähdöille”, jotka täyttävät meidän päivämme. Nämä “pienet yksinäisyydet” ovat usein sen oven takana, jonka me voimme avata. Autossa, jossa palaamme työstämme, on yksinäisyyttä. Tämäkin voi toimia “lähtöpaikkana” erämaahan, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Mutta meidän sydämemme ja mielemme täytyy tajuta nuo yksinäisyyden hetket, jotka Jumala on meille antanut. Sopeutuaksemme meidän täytyy muuttaa nykyinen aikakäsityksemme. Jumala nauraa ajalle, sillä jos sielumme ovat avoimet hänelle, jos hän pääsee sisälle niihin, hän voi muuttaa ne yhdessä silmänräpäyksessä. Hän voi sanoa sille, joka ajaa autoa: “Minä johdatan sinut yksinäisyyteen ja siellä minä puhun sinun sydämellesi..” (Hoos 2:14)

Yksinäisyyttä ei ole olemassa ilman hiljaisuutta. On kyllä totta, että hiljaisuus on joskus pelkkää puheen puuttumista. Mutta hiljaisuuden pitäisi olla aina kuuntelemista. Pelkkä melun poissaoleminen ei ole vielä tätä hiljaisuutta. Päivä, joka on täynnä melua ja ääniä voi olla hiljaisuuden päivä, jos melu tulee maille Jumalan läsnäolon kaiuksi, ja jos äänet ovat meille Jumalan viestejä ja pyyntöjä. Kun me puhumme itsestämme ja olemme täynnä itseämme, jätämme hiljaisuuden taaksemme. Kun me toistamme Jumalaa lähellä olevia sanoja, jotka hän on jättänyt maille, meidän hiljaisuutemme jää rikkumattomaksi.

Erämaat, hiljaisuus, yksinäisyys. Sellaiselle sielulle, joka tuntee näiden kaikkien suunnatonta tarvetta, tarjoutuu tähän mahdollisuus kaupunkien vilskeen keskellä. Mutta miten me todella voimme saavuttaa sellaisen yksinäisyyden? Pysymällä hiljaa ja katsomalla syvälle elämän perusteisiin. Ovatko ne sellaisia, että niille voi rakentaa tosi pyhyyttä? Sillä ihminen on syntynyt tänne tullakseen pyhäksi, sen Rakkauden rakastajaksi, joka kuoli meidän puolestamme. Traagista vain on se, että me emme ole pyhiä. Jos huomaamme rakentaneemme väärille perusteilla, silloin täytyy sielun aloittaa kaikki alusta uudestaan ja löytää mutta perusteita. Se täytyy tehdä. Ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa uudestaan.

Pysymällä hiljaa ja kohottamalla sydämensä ja kätensä Jumalan puoleen, rukoilemalla, että Hänen Pyhä Henkensä mahtava tuuli pyyhkisi pois kaikki pelkojen, itsekkyyden, ahneuden ja pikkumaisuuden hämähäkinverkot sielustamme, että Hänen tuliset kielensä laskeutuisivat antamaan rohkeutta alkaa taas alusta.

Aluksi tällaiset hiljaisuudet voivat olla harvinaisia. Mutta jos ravitsemme itseämme liturgisella rukouselämällä, mielen rukouksella ja kirkon sakramenteilla, niin hitaasti alkaa hiljaisuus kasvaa ja asua sielussa yhä enemmän. Sitten yhtäkkiä eräänä päivänä se on tullut jäädäkseen. Hitaasti ja huomaamattomasti maailma ympärillämme alkaa muuttua, sillä meissä oleva hiljaisuus tulee osaksi Jumalan rakastavaa, mahtavaa, luovaa, hedelmällistä hiljaisuutta.

On olemassa kuitenkin vaara, ettemme erota toisistaan rukousta ja yksinäisyyttä. Nämä ovat hengellinen elämän kaksi eri puolta. Rukous kuuluu tietenkin jokaisen kristityn elämään. Ilman rukousta, ilman kosketusta Jumalaan, hengellinen elämä kuolee. Yksinäisyys toisaalta on erityinen kutsumus. Se on tarkoitettu harvoille, ei ainakaan kovin useille., Kuitenkin nykyisin monet ajattelevat erilaisia yksinäisyyden paikkoja. Monet sisaret ja veljet, joiden kutsumus itse asiassa olisi aktiivin ihmisen, päättävät yhtäkkiä, että he haluavat päästä vaikkapa luostarin yksinäisyyteen. Suurimmaksi osaksi tämä on vain päiväuni ja hengellisen elämän romanttinen kiusaus. Täytyy hyväksyä ensin yksinäisyys omassa sydämessäsi. Rukous aivan kuten hiljaisuuskin on matka sisäänpäin, niin kuin kaikki pyhiinvaellukset hengessä. On tehtävä matka sisäänpäin kohdatakseen Kolmiyhteisen Jumalan, joka asuu meissä. On hyvin tärkeätä huomata, että me emme tarvitse välttämättä erakkomajoja viettääksemme rukouselämää. Rukous on sisässämme. Erakkomaja on ihmissydän, jossa meidän tulee oppia, miten rukoillaan. Yksinäisyys auttaa joskus rukousta ja erityisessä kutsumuksessa se toimii voimallisen rukouksen tukena. Mutta keskivertokristitylle rukous ei tarvitse maantieteellistä paikkaa. Rukous on rakkauden yhdysside Jumalan ja ihmisen välillä.

Jos ajattelemme, että meillä välttämättä tulee olla yksinäisyyttä, jotta voisimme rukoilla, on tämä väärin. On hyvä, jos meillä on ajoittain yksinäisyyttä. Mutta tämä yksinäisyys vaatii vain pienen paikan. Se voi olla huone isossa luostarissa. Se voi olla paikka perheasunnon ullakolla tai kellarissa. Se voi olla osa huonetta, verhoilla eristetty nurkka. Kadun päivittäinen meteli ja perheen äänet saattavat muistuttaa hienovaraisesti siitä, että me emme koskaan rukoile yksin emmekä vain itsemme puolesta.

Rukous on kokopäiväistä työtä. Sen sijaan yksinäisyys, jollei Jumala ole meitä siihen kutsunut eliniäksi, on aina ajoittainen asia, eikä se saa tulla pakopaikaksi. Valitettavasti nämä kaksi mainitaan usein samassa hengenvedossa, vaikka niiden roolit meidän elämässämme Jumalan-yhteydessä ovat erilaiset.

Isät opettavat, että yksinäisyys on puhdistautumisen, muuttumisen ja pelastuksen paikka, suuren taistelun ja suuren kohtaamisen paikka. Se ei ole vain keino päämäärämme saavuttamiseksi, sen tulisi olla itse päämäärä. Yksinäisyydessä Kristus muovaa meitä uudelleen omaksi kuvakseen, ja vapauttaa meidät joutumasta maailman uhriksi. Tämä kuitenkin tapahtuu Kirkon elämän yhteydessä.

Pyhät ihmiset lähtivät pois ihmisten parista yksinäisyyteen voidakseen omistautua kokonaan rukoilemaan ja palvelemaan Jumalaa. He eivät eläneet tullakseen täydellisiksi tai pyhiksi. He eivät paenneet maailmaa, vaan rukoilivat maailman puolesta. He halusivat maailman tulevan kokonaiseksi ja täyttyvän Jumalasta. Jumalan rakkaus on niin suuri, että siitä riittää koko maailmalle. Jumala tuntee ihmisen koko tien eikä tee päätöksiä vain pienestä osasta elämäämme.

Rukouksessa annamme elämämme Jumalan haltuun. Rukous ei ole vain sanojen lausumista, se on kutsu toimimaan. Kaikki, lukuun ottamatta syntiä, on rukousta. Rukoilla voi joka hetki ja joka paikassa ja joka tilanteessa. Tällainen rukous on sydämen rukous: Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Alkaessaan rukoilla stressattu, yksinäinen, turvaton ihminen, alkaa tuntea olonsa turvalliseksi, yksinäisyys jää taka-alalle, olo tuntuu helpottuvan. Siitä alkaa eheytyminen.

Vaikenemiseen kykenevä ihminen on suuremmassa määrin kuin muut vastaanottavainen hyville vaikutteille.Hiljaisuus on hengellisen elämän kehittymisen ja vahvistumisen perusedellytyksenä.Niitä jotka vakavasti etsivät hiljaisuutta, neuvotaan tuon tavoitteen edistämiseksi myös välttämään tyhjänpäiväisten puheitten kuuntelemista, mutta neuvot eivät vain pysähdy haitallisen aineksen välttämiseen, vaan tilalle tuodaan myös jotakin myönteistä. Siinä mielessä rohkaistaan mietiskelemään Jumalan totuuksia ja kirkon tradition pyhiä opetuksia. Aineelliset ja maalliset arvot saavat väistyä, jotta hiljaisuus saisi mahdollisuuden julistaa Jumalaa.

Hiljaisuudessa vaeltamiseen katsotaan liittyvän sellaisiakin seikkoja kuin paastoaminen, yölliset jumalanpalvelukset eli rukouksessa valvominen, paljaalla maalla nukkuminen ja yleensäkin paljosta kieltäytyminen aineellisten arvojen ja elämän mukavuuksien suhteen.

On aiheellista muistaa myös se seikka, etteivät hiljaisuudessa eläminen, kieltäymykset ja jatkuva sisäisen rauhan vahvistaminen ole kilvoittelijan ainoat eivätkä myöskään hänelle täysin ehdottomat arvot.Tilanteen mukaan on otettava huomioon myös vieraanvaraisuuden ja rakkauden laki.Se joka todella rakastaa hiljaisuuden tietä, hän ei salli tämän maailman houkutusten vaikuttaa estävästi kilvoitteluunsa.Hiljaisuuden viljeleminen ja vaaliminen puolestaan synnyttää itsehillintää ja rakkaudentunnetta.Hiljaisuus tukee pyrkimystä niin sanottuun puhtaaseen rukoukseen. Tavallisimmin ja nimenomaan myös näissä yhteyksissä sillä tarkoitetaan pyyteetöntä rukousta, jossa rukoilija ei ano itselleen mitään vaan keskittyy kiitokseen ja Jumalan armon pyytämiseen.

On ihmisiä, jotka ylpeilevät sillä, että he ainakin omasta mielestään rohkeasti ja avoimesti tuovat esiin mielipiteensä ja ajatuksensa niin itsestään kuin erityisesti muista ihmisistä. Näin menetteleviltä valitettavan usein puuttuu tasapuolinen totuudellisuus ja vastuuntunto puheiden seuraamuksien suhteen.

Isät saattavat jopa nimenomaan neuvoa kilvoittelijoita vaikenemaan toisten puutteista ja vioista. Tätä korostetaan aivan erityisesti, kun on kyse omista hengellisistä opastajista. Lähtökohtana on se, ettei meitä ole kutsuttu tuomitsemaan eikä arvostelemaan niitä, jotka ohjaavat meitä rauhan tielle. Tämä ei kuitenkaan voi eikä saa merkitä vikojen salaamista, vaan sitä, ettei kuka tahansa asetu ikään kuin tuomariksi.

Kilvoittelu kirkon opetuksen hengessä ei ole sallinut kilvoittelijan unohtaa, ettei ole oikotietä Jumalan luo ohi lähimmäisen, kuten muussakin yhteydessä olemme maininneet. Itsekeskeisyys, jonka hinta on muiden unohtaminen, ei mahdu vakavaan rauhanetsimiseen vaan koituu itse asiassa haitaksi kilvoittelijana edistymiselle.

Kirkon traditio lähtee Uuden testamentin hengessä siitä, ettei oikeastaan puhuta kristityistä erillisinä yksilöinä siitäkin huolimatta että jokainen myös on yksilö, jolla on oma yksilöllinen vastuunsa. Sen sijaan kristitty nähdään kirkon yhteydessä kirkon hengellisenä lapsena ja kristilliseen yhteisöön kuuluvana. Tässä suhteessa ihminen jumalasuhteessakaan ei ole yksin. Näin on lähimmäinen mukana myös hiljaisuutta ja rauhaa etsivän kilvoittelijan elämässä. Olemme jo aikaisemmin todenneet, ettei ilman lähimmäistä ole olemassa sellaista jumalasuhdetta, jota sävyttää pysyvä rauha.

Isät korostavat hiljaisuuden merkitystä eettiseltä kannalta muun muassa siksi, että harkitsematon puheliaisuus varsin helposti johtaa tyhjänpäiväisiin puheisiin, sopimattomiin sanoihin ja kenties jopa valheitten viljelyyn. Meidän tulisi suositella niin itsellemme kuin muille sen seikan ymmärtämistä, että jokainen ihmiselämän hetki on arvokas ja harkintaa ansaitseva siltä kannalta, että sitä voi käyttää joko hyvään tai pahaan, joko rakentavasti tai kielteisesti, kun ajatellaan kilvoittelua rauhan vahvistamiseksi, niin omalla kohdalla kuin lähimmäisenkin elämässä.Hiljaisuuden ja rauhan sävyttämässä vaelluksessa edistyminen yhä enemmän vapauttaa ihmisen epäpuhtaista ajatuksista ja tarpeettomista puheista. Aivan kuten olemme todenneet kilvoittelijaisien neuvovan hengellisen tien aloittelijoita välttämään riittämättömin voimin taistelua, samoin he opastavat kypsymättömiä ihmisiä pikemminkin vaikenemaan ja pysymään rauhassa edes ulkonaisesti.Siksi isät jossakin yhteydessä selittävät, että Jumalan työ on armon antaminen, ihmisen tehtävä on sen anominen.Hiljaisuus ole vain sana tai teoreettinen käsite, vaan syvällisesti oivallettuna se tarkoittaa tilaa, joka merkitsee elämää Jumalassa.Tätä edustaa myös se niin sanottu puhdas rukous, johon edelläkin viitattiin ja joka luonteeltaan on pyyteetön.

Tavoitteena on tämän rukouksen jatkuva eläminen ihmisen sisimmässä rauhan lähteenä, jopa unessakin.

Edellä mainitut periaatteet ja näkemykset ovat tarkoitetut käytännön ohjeiksi, olosuhteiden edellyttämällä tavalla soveltaen, mitä erilaisimmissa tilanteissa elävien kilvoittelijoille ja kilvoittelun tielle pyrkiville kristityille.

Luento Valamossa 29.09.2015 /Kultaisen Iän Kerho