Katumus ja eukaristia ikonimaalarin kannalta

1.9.2015 admin

Voidaksemme ymmärtää ikonimaalarin tehtävää maailmassa, on aluksi tarpeen käsitellä ortodoksista ihmiskäsitystä yleensä, sekä ihmisen tilaa lankeemuksen jälkeen. Niiden kautta valottuu myös ihmisen päämäärää, theosis, sekä katumuksen ja Eukaristian merkitys sen saavuttamisessa. Ne ovat mitä suurimmassa määrin myös ikonimaalarin elämään kuuluvia asioita.

1. Ihminen

Ihminen on Jumalan luomistekojen joukossa viimeinen luoduista. Luomiskertomuksen mukaan ihmisellä on ensiksikin “maan tomusta” luotu ruumis, joka on aineellinen puoli ihmistä. Hänellä on myös sielu, joka tekee ruumiin eläväksi. Eläimilläkin on sielu, ehkä kasveillakin. Mutta vain ihmisen sielu on varustettu tietoisuudella. Sielu on järjellinen ja kykenee ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä.

Lisäksi ihmisellä on henki. Se on “Jumalan henkäys”, joka puhallettiin ihmiseen. (1 Moos. 2:7). Tätä henkäystä ei ole eläimillä.

Sielunsa avulla ihminen voi tehdä tutkimustyötä ja analysoida havaintojaan. Hengen avulla hän ymmärtää totuuden Jumalasta ja olioiden olemuksen. Tämä tapahtuu eräänlaisen intuition kautta. Isien mielestä henki ja hengellinen ymmärrys ovat ylemmällä tasolla kuin ajattelukyky ja tunteet.

Ihmisellä ruumiina, sieluna ja henkenä on erikoisasema luomakunnassa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala loi kaiken olemassa olevan kahteen tasoon, hengelliseen ja materialistiseen eli ruumiilliseen tasoon. Hengelliselle tasolle kuuluvat enkelit ja muut ruumiittomat voimat. Toiseen tasoon taas kuluvat avaruuden tähtijoukot, kivikunta sekä kasvillisuus ja eläimistö. Ainoastaan ihminen kuuluu samanaikaisesti molemmille tasoille. Hengellisesti hän kykenee osallistumaan enkelien elämään, aineellisena olentona hän käyttää hyväkseen materialistista tasoa. Tässä mielessä ihminen on monimutkaisempi enkelien luontoa ja hänen mahdollisuutensa ovat moninaisemmat, ja niinpä voidaan sanoa ihmisen olevan enkeleitä korkeampi.

Ihminen on mikrokosmos. Kahden maailman välillä, aineellisen ja henkisen, hän on välittäjän asemassa. Hänen tehtävänään on hengellistää aineellinen ja paljastaa kaikki luomisjärjestykseen sisältyvät mahdollisuudet. Joku isistä on sanonut, että ihminen on koko maailman yhteenveto. Välittäjän tehtävässään hän ikään kuin palauttaa maailman uhrina Jumalalle.

“Jumalan kuvaksi”, Jumalan ikoniksi luominen merkitsee lisäksi, että ihminen luotiin kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi. Näin “kuva” ei merkitse vain suhdetta Jumalaan, vaan myös muihin ihmisiin. Jumaluuden kolmen persoonan tavoin, jotka elävät toisissaan ja toisiaan varten, myös ihminen on todellinen persoona silloin, kun hän ottaa omakseen toisen ihmisen ilot ja surut.

Välittäjäasemansa vuoksi ihminen on asetettu luomakunnan hallitsijan asemaan ja papiksi. Tässä mielessä ihminen on ‘eukaristinen” ja pystyy ymmärtämään maailman Jumalan läsnäolon paikkana ja sakramenttina. Ihminen on kykenevä myös jatkamaan luomista, muuttamaan maailmaa, muovaamaan sitä ja antamaan sille uuden merkityksen. Jumalan ihmiselle antama maailma ei ole vain lahja, vaan myös tehtävä. Meidät on luotu toimimaan yhdessä Jumalan kanssa. Olemme ‘Jumalan työtovereita”, kuten apostoli Paavali sanoo. Tätä toteuttaa myös ikonimaalari työssään.

Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi tarkoittaa lisäksi sitä, että hänelle on mahdollista sisimmässään kohdata Jumala ja tulla yhteyteen Hänen kanssaan. Sitä tarkoittavat Jeesuksen sanat: “Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä. (Lk. 17:21) ja Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.” (Mt. 5:8). Ihmisen tärkein tehtävä onkin tämän sisäisen kohtaamispisteen ja valtakunnan etsiminen. Pyhä Klemens Aleksandrialainen sanoo: Suurin kaikista opittavista asioista on oman itsensä tunteminen. Sillä jos joku tuntee itsensä, hän tulee tuntemaan Jumalan. Ja jos joku tuntee Jumalan, hän tulee Jumalan kaltaiseksi.” Tähän tulisi myös ikonimaalarin pyrkiä.

Ortodoksisen ihmiskäsityksen painopiste on siinä, että Jumalan kaltaisuuden tulisi toteutua ihmisessä. Se on ihmisen olemassaolon sisältö ja tavoite. Kirkkoisien perinteen mukaan juuri osallistuminen jumalalliseen elämään tekee ihmisestä ihmisen. Ja tämä koskee ihmistä läpi koko hänen elämänsä. Tätä Jumalan kaltaisuutta ihminen on kutsuttu ilmentämään elämässään ja teoissaan. Myös ikonimaalari toteuttaa tätä.

2. Lankeemus

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken ‘hyväksi’.Kuitenkaan emme voi välttyä kohtaamasta maailmassa kipua, syntiä ja tuskaa. On vaikeaa sovittaa yhteen uskoamme rakastavaan Jumalaan ja toisaalta maailmassa meitä ympäröivää pahuutta ja kärsimystä.

Jumala ei luonut pahaa eikä pahuutta. Paha alkoi ilmetä maailmassa lankeemuksen seurauksena. Luomiskertomuksen mukaan lankeemus tapahtui ensin taivaassa ja vasta sen jälkeen lankesivat Aadam ja Eeva. He eivät seuranneet Jumalan, vaan pahan hengen viitoittamaa tietä.

Lankeemuksen seurauksena paha alkoi vaikuttaa maailmassa. On kuitenkin huomioitava, että sen pahuuden lisäksi, josta itse olemme vastuussa, maailmankaikkeudessa on paljon mahtavia voimia, “ilmavallan hallitsijoita”, kuten apostoli Paavali asian ilmaisee, joiden tahto on suuntautunut pahaan. Persoonallisina olentoina ne aiheuttavat maailmassa epäjärjestystä, julmuutta ja hävitystä.Vaikka ihminen lankesikin ja teki syntiä vapaasta tahdostaan, kun tottelemattomuudessaan poikkesi Jumalan käskystä, paha ei ole alkuisin alhaalta vaan ylhäältä, ei aineesta vaan hengestä. Pahuuden lähde on siis hengellisten olentojen vapaassa tahdossa. Heidät on varustettu tiedolla oikeasta ja väärästä ja heillä on valinnan vapaus. Pahuus on sitä, että nuo hengelliset olennot käyttävät moraalisen valinnan vapauttaan väärin. Maailman pahuuden ja kärsimysten keskellä monet pohdiskelevat ns. teodikean ongelmaa: miksi rakastava ja hyvä Jumala salli enkelien ja ihmisen tehdä syntiä? Miksi Hän sallii pahan ja kärsimyksen? Vastaus tähän vaikeaan kysymykseen on juuri Jumalan rakkaudessa. Rakkaus edellyttää vapautta ja omastaan antamista. Missä ei ole vapautta, siellä ei voi olla rakkauttakaan. Rakastava Jumala haluaa jakaa rakkautensa vapaan tahdon omaavien enkeleiden ja ihmisten kanssa, ei tahdottomien koneiden kaltaisten kanssa. Voidaan sanoa, että siinä Jumala ikään kuin ottaa riskin, sillä vapauden lahjaan sisältyy myös mahdollisuus tehdä syntiä, joka mahdollistaa pahan ja kärsimyksen. Syntiä ei olisi olemassa ilman vapautta. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi ihminen.

3. Syntiinlankeemuksen seuraukset

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen sekä elämään Jumalan työtoverina ja kumppanina. Ihmisen lankeemus ja synti oli siinä, että hän kääntyi Jumalakeskeisyydestä itsekeskeisyyteen. Ihminen ei enää ymmärtänyt itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä eukaristisesti. Lankeemuksen vaikutukset olivat sekä fyysisiä että moraalisia. Jumalan kuva ihmisen sisimmässä vääristyi, hän menetti Jumalan armon ja hänen luontonsa turmeltui. Hän päämääränsä ihmisenä jäi toteutumatta, kyky jumaloitua, mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi, katosi. Jumalan suunnitelma ihmisen jumaloitumisesta ei kuitenkaan rauennut tyhjiin.

Ruumiillinen kuolema tuli ihmisen osaksi, mikä tarkoittaa sielun ja ruumiin eroamista kuoleman hetkellä. Kuolema ei kuitenkaan ole vain rangaistus, vaan se on myös Jumalan keino vapauttaa ihminen langenneen maailman noidankehästä. Kuolema on myös uudistumisen alku, ei vain elämän loppu. Uskontunnustuksemme mukaan odotamme ruumiin ja sielun ylösnousemusta viimeisenä päivänä.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan opeta, että ihminen olisi lankeemuksessa “turmeltunut täydellisesti. Jumalan kuva ihmisessä tosin hämärtyi, mutta se ei kokonaan hävinnyt. Lankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee uhrautumaan ja osoittamaan rakkautta ja sääliä. Tästä ovat osoituksena monet Vanhan testamentin pyhät miehet ja naiset. Lankeemus sai kuitenkin aikaan syvän kuilun ihmisen ja Jumalan välille. Tuota kuilua ihminen ei voi omin voimin ylittää.

Aadamin synti vaikuttaa koko ihmiskunnassa ja seuraukset ulottuvat elämän kaikille tasoille sairauksina ja fyysisenä kuolemana sekä moraalisena heikkoutena ja elämän halvaantumisena. Synnymme maailmaan ja ympäristöön, jossa on helppoa tehdä pahaa, mutta vaikea tehdä hyvää. Alkuperäistä syntiä ei kuitenkaan tulisi ajatella pelkästään juridisena eikä myöskään biologisena asiana, ikään kuin syyllisyyden periytymisenä, joka välittyy sukupuoliyhteyden kautta. Alkuperäinen synti tarkoittaa sitä, että “me kaikki ihmiset olemme sidoksissa ihmissuvun keskinäiseen yhteydentuntoon kaikessa siinä, mitä vääryyden tekoja, vääryyden ajattelemista ja näistä johtuvaa väärässä olemista siihen lieneekin kasautunut. Ja tähän vääryyden kasautumaan me itse olemme lisänneet ne synnit, jotka olemme tehneet tieten tahtoen. Kuilu laajenee jatkuvasti.” (Piispa Kallistos)

4. Ihminen- Jumalan ikoni

Ortodoksisuuden sunnuntain kontakkiveisu sisältää lyhyesti ikoneja käsittelevän opin:

Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi Sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä teoin ja sanoin julistakaamme. Tämä veisu on pohjimmiltaan isien laatiman määritelmän toistoa: “Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen jumaloituisi”. Koska siis Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, Hänet on myös ihmisenä kuvattava. Tämä ajatus on punaisena lankana kaikissa ikonien kunnioitusta puolustavien isien kirjoituksissa. Isää, Jumalaa, ei voida kuvata, koska Isä on käsittämätön, näkymätön ja siksi myös kuvaamaton. Ikoni ei liity esikuvaansa siten, että sen luonto olisi alkukuvansa kanssa, vaan siten, että se esittää mallinsa persoonana ja nimeää hänet. Siksi ‘kuvalle osoitettu kunnioitus välittyy sen alkukuvalle”. Ikoni vahvistaa ja tuo ilmi Jumalan vääjäämättömän ihmiseksi tulemisen ja on sen todistus. Taistellessaan ikonien vastustajia vastaan Kirkko ei taistellut ikonin kasvatustehtävän puolesta eikä myöskään sen esteettisen arvon puolesta, vaan Kirkko puolusti kristillisen uskon perustusta, Jumalan ihmiseksi tulemisen näkyvää todistusta, joka on pelastuksen perusta.

Ikoni poikkeaa kaikista muista kuvataiteen muodoista. Se kuvaa ulkonaisesti ihmisen kirkastunutta tilaa, Pyhän Hengen täyttämää ja hyvässä kehittynyttä ruumista, josta on tullut sen hengellisen ruumiin kaltainen, jonka saamme Kristuksen toisessa tulemisessa.

Ikoneita on kutsuttu rukoukseksi, hymneiksi, saarnoiksi muodoissa ja väreissä. Ne ovat silmin nähtävää evankeliumia. Todellisuudessa Idän kirkolla on kaksi evankeliumia:

sanallinen ja visuaalinen, vetoamassa koko ihmiseen. Kuten pyhä Basileios on sanonut:

“Minkä sana välittää korvan kautta, maalaus hiljaa osoittaa kuvan kautta, ja näillä kahdella tavalla keskinäisesti seuraamalla toisiaan… saamme tietoa yhdestä ja samasta asiasta.” On vain astuttava sisälle ortodoksiseen kirkkoon nähdäkseen paljastettuna edessään kuvaseinällä kristinuskon kaikki salaisuudet. “Jos pakana pyytää sinua näyttämään hänelle uskosi”, sanoi Johannes Damaskolainen, “ota hänet mukaasi kirkkoon ja aseta hänet ikonien eteen”.

Ikoneista puhuttaessa on muistettava, että ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, on paras Jumalan ikoni. Tästä syystä ortodoksinen pappi jumalanpalveluksen aikana kääntyy ja suitsuttaa seurakunnan puoleen ensin suitsutettuaan ikoneille. Jokainen persoona seurakunnassa on Jumalan ikoni. Suitsuttamalla osoitamme kunnioitusta ihmisessä olevalle Jumalan kuvalle, joka asuu kaikissa ihmisissä ihon väriin tai yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Se taas, että osoittaa kunnioitusta ikoneille kirkossa, mutta jättää kunnioittamatta Jumalan eläviä ikoneita — lähimmäisiämme – on pahimmanlaatuista tekopyhyyttä. Viime sunnuntaina vietimme paaston ensimmäistä sunnuntaita, ortodoksisuuden sunnuntaita. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumala loi meidät omaksi kuvakseen. Olemme Hänen eläviä ja käveleviä ikoneitaan. Kuitenkin usein sallimme synnin pilata ja himmentää Pyhän Hengen meihin maalaamat Jumalan ikonit. Ensimmäisenä paaston sunnuntaina Kirkko painottaa ikonien ennalleen palautusta ja kehottaa myös ennalleen saattamaan meissä olevan Jumalan langenneen kuvan katumuksen kautta ja palaamaan Kristuksen uudistavan voiman yhteyteen Eukaristiassa.

Paitsi että ikoni saa aikaan kunnioitusta, synnintunnustamista ja katumusta, sen tarkoituksena on myös kannustaa meitä tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Niinpä pyhä Johannes puhuu Kirkon jäsenyydestä “taisteluna pahaa vastaan” ja pyrkimyksenä kulkea Herran askelissa. Edelleen tulee esille bysanttilainen teologinen käsitys ihmisen vapaudesta, yrityksestä, motivaatiosta ja aikomuksesta seurata elämässä Jumalaa eli aikaansaada meissä Jumalan nälkä ja jano. Luultavasti tämän takia seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous sisällytti ikoneja koskevaan säädökseensä opetuksen, että ahkera ikonien tutkistelu kohottaa ihmiset muistamaan niiden esikuvia ja kaipaamaan heitä.

Jos ihmisessä ei olisi Jumalan kuvaa itsessään, hänen kurottautumisensa kohti alkukuvaa olisi mahdotonta. Jokainen meistä on Jumalan kuva ja Jumala on alkukuva. Kuva tavoittelee alkukuvaa ja ainoastaan silloin, kun se sen löytää, se saa siitä lohdutuksen.

5. Ikonimaalaus

Ikonimaalaustaide on sidoksissa uskonnolliseen traditioon, joka varjelee puhtaan muodon ja suojelee erityisiltä ikonien kautta esitetyiltä teologisilta ja uskonnollisilta käsityksiltä. Ikonimaalarilta edellytetään erityistä kurinalaisuutta sopusoinnussa kirkollisten vaatimusten kanssa. Ikoni on jumalallinen ja pyhä luomus, joka sen vuoksi vaatii ikonimaalarilta rukousta ja paastoa jumalallista innoitusta varten. Jopa ikonin ainekset siunataan ennen käyttöä. Ikonit ovat hyvin todellisessa mielessä Pyhän Hengen työtä.

Ikonin maalaaminen on tiedon lähde ja tässä mielessä se on sukua kielelle. Oikeastaan ikonit kirjoitetaan, eikä maalata. Ne ovat kuin kaunokirjoitusta kuvilla. Näkyvänä taidemuotona tämä kieli on symbolikieltä. Symbolikielen avulla taiteilija ilmaisee ideoitaan ja tunteitaan, jotka hän haluaa ilmaista työllään. Ikoneissa ei ole mitään epämääräistä, jokainen muoto on päätetty etukäteen. “Aidon ikonin” maalaaminen on mahdollista vain tietoisuuden korkeammalla tasolla, silloin kun maalari ei enää ole tunnistettavissa omasta toimintatavastaan ja siitä, että panee ikoniin omiaan, jotain tästä maailmasta, jossa elämme. Ikoni puhuu toisesta maailmasta, hiljaisuuden maailmasta. Tästä maailmasta Ristin Johannes, jota kunnioitetaan katolisessa kirkossa, sanoi: “Jumalan käyttämä kieli on hiljaisuus, kaikki muu on käännöstä”. Juuri hiljaisuus, rukous, yhdellä sanalla ilmaistuna “hesykhia”, ilmenee ikoneissa

Ortodoksinen ikonimaalaus on ilmausta ortodoksisesta uskosta ja liturgisesta perinteestä; siksi se kuuluu ortodoksisen uskon ja liturgisen elämän yhteyteen. Siitä irrallaan se menettää varsinaisen ja aidon olemuksensa ja hengellisen sisältönsä. Tämän vuoksi jo pelkkä ikoneista puhuminen saati sitten ikonien maalaaminen on korostetusti liturgista toimintaa, ja sellaisena se vaatii myös asiaankuuluvaa valmistautumista.

Eräässä teoksessaan tunnettu hagiologian professori P. Paskhou kirjoittaa: Joka ryhtyy puhumaan ortodoksisen kirkon kallisarvoisesta ikonografisesta taiteesta, tarvitsee samanlaista valmistautumista kuin hurskas ja korkeaan tehtäväänsä täysin omistautunut ikonimaalarikin: on paastottava, laulettava rukousveisuja, ylläpidettävä ruumiillista ja hengellistä puhtautta ja katumusmielialaa sekä rukoiltava. Näin siksi, että jos ortodoksista ikonografiaa lähestytään ilman asiaankuuluvaa valmistautumista, on olemassa vaara, ettei siitä ymmärrä mitään. Ikonografia on kuin kirkossa veisattava tropari tai siellä luettava pyhä evankeliumi: jos niitä ei lähesty nöyryydellä ja sydämen puhtaudella, olipa maailman silmissä kuinka oppinut tahansa, niiden pelastavainen merkitys jää epäselväksi. Siksi on tunnettava jumalallisen liturgian mystinen kieli, jota ortodoksiset liturgiset taiteet käyttävät ja jolla ne palvelevat liturgian pyhää tarkoitusta – ihmisen pelastusta. Liturgian mystisellä kielellä ei ole mitään yhteistä sen kielen ja sanaston kanssa, jota muut taiteet käyttävät, sillä ne kohdistuvat ihmisen esteettiseen nautintoon, aisteihin, lihallisuuteen, esteettisyydellään ne myös orjuuttavat. Pyhään ja liturgiseen ikonografiaan ei sen sijaan liity mitään esteettistä sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä ikonografia on kaiken aistillisuuden yläpuolella. Sen vuoksi tarvitaan kaiken aistillisuuden ja esteettisyyden ylittävää hengellistä kieltä ja aistia, jotta ikonografian pyhästä maailmasta voisi päästä perille. Juuri tämän hengellisen kielen ja aistin oppiminen ja ymmärtäminen on oikeaa valmistautumista ortodoksian liturgisen taiteen mystisen maailman ymmärtämiseen.

6. Ikonimaalari

Jotkut ovat kuvanneet sisimmässään olevaa Jumalan valtakuntaa sanoin. Ikonimaalarin tehtävä on tuoda ilmi samaa teologiaa, mutta kuvina, ei sanoin. Ikonien maalaaminen ei ole jäljentämistä. Taiteellinen omalaatuisuus ilmenee sekä sommittelussa että väreinä ja linjoina. Ikonia ei jäljennetä, vaan se toistetaan mallina olevasta ikonista maalaten, kuvaten vapaasti ja luovalla tavalla uudelleen.

Ikonimaalaus on erityiskutsumus. Ikonimaalarin edellytetään elävän pyhää elämää voidakseen paremmin ilmentää Jumalan hengellisiä totuuksia. Ikonimaalari on tietoinen arvottomuudestaan, siitä että tarvitsee Jumalan armoa ja Hänen pyhiensä esirukouksia. Hän pitää mielessään koko ajan töittensä todellisen Lähteen. Ikonin maalaaminen on kilvoitusta. Oikealle ikonimaalarille luomistyö on askeesia ja rukoilemista, perimmältään siis luostarikilvoitusta.

Ikonimaalarin työ on rukousta, rukousta siveltimellä, mitä korkeinta hengellistä kurinalaisuutta. Ikonien maalaaminen on jatkuvaa nöyryyden harjoitusta, joka toteutuu rukoilemalla, paastolla, katumuksella ja Pyhään Ehtoolliseen osallistumalla. Se on luonteeltaan yhteisöllistä pyhää taidetta, kirkon tunnustamaa ja Pyhän Hengen vahvistamaa, ei yksilöllistä, taiteellista seikkailua, jossa omaa persoonallisuutta, egoa, unelmia ja turhamaisuutta vuodatetaan tai toteutetaan. Ikonimaalari on palvelija ja hänen hengellisyytensä tai sen puuttuminen näkyy aina hänen ikoneissaan. Syystä Kirkon historiassa suurimpia ikonimaalareita eivät ole kunnioitetut taiteilijat, vaan hurskaat munkit ja palavahenkiset kristityt, joiden ainoa halu oli palvella Herraa ja kunnioittaa kirkkoa (Teofanes Kreikkalainen, Andrei Rublev jne.) Palkkio, jota ikonimaalari etsii, ei ole rahallinen voitto tai maailmallinen arvonanto ja maine, vaan paljon korkeampi, hengellinen taso.

Ikonimaalareiden ei katsota olevan uskonnollisia taiteilijoita, vaan pikemminkin henkilöitä, joilla on uskonnollinen kutsumus. Itse asiassa he ovat papistoon kuuluvia, jotka saarnaavat näkyvää teologiaa. Ikoni Sanan tavoin on ilmoitusta, ei koristelua eikä kuvitusta. Paljon tärkeämpää kuin olla hyvä taiteilija, on se, että ikonimaalarin tulisi olla hurskas kristitty, joka valmistautuu työhönsä paastolla, rukouksella, katumuksella ja Pyhään Ehtoolliseen osallistumalla, ja joka tuntee olevansa vain välikappale, väline, jonka kautta Pyhä Henki ilmaisee itseään. Tärkeää on tuntea Hänet voidakseen maalata Häntä paremmin. Lännessä teologit kasvattivat ja jopa rajoittivat taiteilijoita, kun taas idän kirkossa ikonimaalari on karismaatikko, joka mietiskelee liturgisia salaisuuksia ja neuvoo teologeja.

Todelliset ikonimestarit uskovat, että on vain yksi Jumalallinen Ikonimaalari, Pyhä Henki, ja kaikki se, mitä voi tehdä, on antaa kätensä välikappaleeksi, ei sen enempää.

7. Katumus

Oppi katumuksesta tunkee koko teologian läpi ja se on läsnä kaikkialla kirkon rukouselämässä. Ei ole yhtään Kirkon liturgista palvelusta, missä ei rukoiltaisi synninkatumusta ja anteeksiantoa. Alkukirkossa kaste ja katumus ymmärrettiin olennaisesti samaksi asiaksi, vaikkakin jo melko varhain alettiin tehdä ero “ensimmäisen katumuksen”, jolla tarkoitettiin kastetta, ja “toisen katumuksen”, varsinaisen katumuksen sakramentin välillä. Katumus edellyttää, että ihminen tuntee olevansa erossa Jumalasta, kuten tuhlaajapoika vieraalla maalla ollessaan. Kirkon sisällä, varsinkin sakramenttielämässä taas yhteys Jumalaan on joka hetki korostetusti esillä. Kirkon yhteydessä eläen syntinenkin ihminen elää mukana pyhien yhteydessä, mutta kun hän kokee synnin erottavan siitä, myös ero Jumalasta tulee konkreettiseksi kokemukseksi. Tämä kokemus voi muuntua katumukseksi

Kristus asettuu ihmisen sydämeen pyhien sakramenttien – kaste, voitelu, synnintunnustus, ehtoollinen – kautta. Niillä kristityillä, jotka ovat Kristuksen yhteydessä, on Jumala ja Hänen Armonsa itsessään ja sydämessään, koska heidät on kastettu, he ovat tunnustaneet syntinsä ja vastaanottaneet pyhän ehtoollisen. Himot kuitenkin varjostavat jumalallista Armoa, kuten tuhka peittaa kipinän. Hyveitä ja rukousta haijoittaen sydän puhdistuu niistä, jumalallisen Armon kipinä syttyy uudelleen ja uskova tuntee Kristuksen sydämessään, joka on hänen olemisensa keskus. Kirkon jokainen rukous auttaa sydämen puhdistamisessa.

Edellä on jo käynyt ilmi, että ikonimaalarin täytyy olla valmistautunut ja täysin omistautunut korkeaan tehtäväänsä. On paastottava, laulettava rukousveisuja, ylläpidettävä ruumiillista ja hengellistä puhtautta ja katumusmielialaa sekä rukoiltava. Tehtävää tulee lähestyä nöyryydellä ja sydämen puhtaudella.

Oman langenneen tilansa ja synnin tajuaminen ja tiedostaminen johtaa katumukseen, mielenmuutokseen (metanoiaan). Se merkitsee ihmisen koko elämänasenteen muutosta ja johtaa etsimään persoonallista Jumala-suhdetta, janoamaan yhteyttä Häneen, mikä toteutuu osallistumalla Kristuksen, Jumalihmisen, Ruumiiseen. Yleensä katumusta pidetään murheena syntien vuoksi, syyllisyyden tunteena, suruna ja pelkona omien pahojen tekojemme ja laiminlyöntiemme vuoksi. Mielenmuutos kuitenkin tarkoittaa edellä mainittujen lisäksi uutta tapaa katsoa itseämme, muita ja Jumalaa. Hermaan Paimen pitää katumusta “suurena ymmärryksenä”, joka käytännössä merkitsee kääntymistä ja elämämme tähtäimen asettamista Pyhään Kolminaisuuteen, kuten piispa Kallistos on asian ilmaissut. Kysymyksessä on luonteeltaan positiivinen asia. Katumus on näin ollen koko elämän läpi kestävä asenne, ei vain satunnaisia, irrallisia tekoja. Edelleen piispa Kallistos pitää katumusta siirtymisenä valoon, itse asiassa se merkitsee valaistumista. Katumus ei siis ole vain inhimillisen käyttäytymisen parantamista, vaan koko olemisen muutos. Se tarkoittaa mielen, ajatusten, asenteiden ja tunteiden muutosta. Se on omista synneistään ja myös ihmisen syntisestä luonnosta tietoiseksi tulemista, vastuun ja syyllisyyden tunnustamista. Tätä tunnustamista täytyy seurata halukkuus muuttaa tapojansa, eikä sekään vielä riitä. Tämä asenne vaatii jatkuvaa pyrkimystä kiivetä hengellisen elämän portaita, jotka eivät koskaan pääty. Siksi katumus ei ole hetken tapa, vaan se on elämän tie.

Kirkon elämässä synti ei ole juridinen, vaan olemassa oleva tosiasia. Ennen muuta se on sitä, että ihminen kieltäytyy olemasta persoona suhteessa persoonalliseen Jumalaan ja kanssaihmisiinsä. Tässä mielessä synti ei ole vain epäitsekkyydestä ja ‘toisten rakastamisesta kieltäytymistä”, vaan sitä, että ihminen on varma biologisen ja psykologisen yksilöllisyytensä riittävyydestä. Kun ihminen tutkii riittävän syvältä inhimillistä lankeemusta, hän löytää rakastavan Jumalan ja jumalallisen voiman. Tämä on Kirkon sanoma, toivon evankeliumi.

Ortodoksisen teologian mukaan Jumalan kuvan itsessään kantaminen merkitsee olemista Kristuksen kaltainen, joka on Jumalan luomaton kuva, sekä jumaluuden kaikkien hengellisten ominaisuuksien omaamista. Pyhien isien sanojen mukaan se on tulemista jumalallisesta armosta kaikeksi siksi, mitä Jumala itse on luonnoltaan.

Ortodoksisen opin mukaan ihmisolento ja ihmiselämä eivät koskaan tule täydelliseksi ja pääty kehityksessään ja kasvussaan, koska se on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen. Jumalan oleminen ja elämä on ehtymätön ja määrätön. Aivan kuten jumalallisella Alkukuvalla, jonka kauneuden esille tuomiseen ikonimaalari pyrkii, ei ole jumalallisuudelleen rajoja, niin ei ihmiskuvallakaan ole rajoja ihmisyydelleen, johon hän voi kasvaa Luojansa armosta. Jumala loi siksi ihmisluonnon kasvamaan ja kehittymään jumalallisesta luonnosta osallistumisen kautta iankaikkisesti. Ihminen on luotu tulemaan yhä enemmän Jumalan- kaltaiseksi ikuisesti, vieläpä Jumalan valtakunnassa tämän aikakauden loppuessa, kun Kristus tulee takaisin kunniassaan herättämään kuolleet ja antamaan elämän Häntä rakastaneille.

Katumuksen sakramentin tarkoitus on puhdistaa meidät siitä kaikesta turhasta, joka estää meitä elämästä Jumalan ja muiden ihmisten yhteydessä. Ennen muuta se on parantumisen sakramentti. Harva meistä on tehnyt suuria rikoksia, mutta jokainen on tehnyt jotain, joka erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisestä. Niistä “pienistäkin” pahoista teoista ja sanoista haluamme vapautua. Niistä vapaudumme vain keskustelemalla avoimesti Jumalan kanssa ja tunnustamalla syntimme Hänen edessään. Kun ymmärrämme katumuksen sakramentin pohjimmiltaan Kristuksen toimintana, alamme kenties suhtautua siihen paljon myönteisemmin. Katumuksen sakramentti ei siis ole jotakin, jota teemme itseksemme tai papin avustuksella, vaan ennen kaikkea jotakin, mitä Jumala tekee meille ja meissä molemmissa. Molempia tarvitaan, mutta Jumalan panos on mittaamattomasti tärkeämpi. Alkuaan katumuksen mysteerio oli Kirkossa tarkoitettu niille, jotka oli eri syistä suljettu Kirkon elämän ulkopuolelle. Nämä ihmiset eivät voineet kantaa yhteisessä eukaristiassa uhria Jumalalle ja eivätkä siksi myöskään ottaa vastaan pyhiä eukaristisia lahjoja.

Ensimmäisten vuosisatojen kirkon jäsenen katumuksen tie oli pitkä ja katumuksen mysteerio tarkoitti lopulta, että katuva ihminen tunnusti syntinsä ja luopui synnistä. Hän katui vieraantumistaan Jumalasta. Kirkko tunnusti hänen katumuksensa aitouden ja hyväksyi hänet takaisin Kirkon eukaristiseen ykseyteen.

Tämä on yhä ortodoksisen kirkon perusnäkemys katumuksen mysteeriosta. Kirkon opetuksessa katumus liittyy läheisesti pastoraaliseen työhön eli ihmisen opastamiseen hengelliseen elämään ja hänen auttamiseensa taistelussa ihmisessä vaikuttavaa “vanhaa Aadamia” vastaan.

Tätä ei kuitenkaan alkuaan yhdistetty katumuksen mysteerioon, niin tapahtui vasta kristinuskon kehittyessä Rooman yhteiskunnan valtauskonnoksi 300-luvulla. Tuolloin muodollisten Kirkon jäsenten määrä kasvoi suuresti, ja hengellisestä ohjauksesta tuli usein katumuksen mysteerion keskeisin asia. Katumusta eivät enää harjoittaneet Kirkon yhteydestä erotetut vaan siihen kuuluvat. Katumus lakkasi olemasta katumuksen mysteerion keskeinen asia ja sen sijaan alettiin korostaa synninpäästöä. Samalla hämärtyi kristillinen näkemys synnistä ja katumuksesta. Synti oli perinteisesti nähty erona Jumalasta ja Hänen elämästään. Tämä käsitys korvattiin moraalin ja rituaalien korostamisella. Synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.

Kirkon eettiset säännötkin kokivat melkoisen muutoksen. Ne lakkasivat olemasta kaikkia velvoittavina normeina ja muuttuivat yhteisöllisesti hyväksyttäviksi tavoiksi.

Koska teemme syntiä kasteemme jälkeen, katumuksen sakramentti on meille välttämätön sisäisen, hengellisen ihmisemme puhdistamiseksi. Tästä syystä sitä kutsutaan toiseksi kasteeksi.

Papin edessä tapahtuva syntien tunnustaminen, omien murheiden ja lankeemusten ilmaiseminen, merkitsee voittoa ylpeydestä, joka on tärkein syntien aiheuttaja, sekä toivottomuudesta ja syntien vallasta, jotka estävät parantumista ja pelastusta.

Katumus ja synnintunnustus eivät ole oikeussali tai tuomioistuin. Pikemminkin se on suoja ja sairaala syntisille. Katuvaa ei tuomita, vaan hänet ympäröidään rakkaudella, lohdutuksella ja hänestä ollaan vilpittömästi kiinnostuneita. Hänestä pidetään huolta, hoidetaan, autetaan ja häntä kohdellaan niin kuin lääkäri tekee, neuvotaan ja annetaan anteeksi.

Jumalan armo kohtaa katuvan ja vahvistaa hengellisen isän suun kautta sen, ettei Taivaallinen Isä hylkää sitä, joka tulee Hänen luokseen, niin kuin Hän ei hyljännyt tuhlaajapoikaakaan eikä katuvaa publikaania. Tämä vahvistaminen tapahtuu erityisellä rukouksella ja päästösanoilla, jotka pappi lausuu.

Alkuaan katumuksen mysteerio oli Kirkossa tarkoitettu niille, jotka oli eri syistä suljettu Kirkon elämän ulkopuolelle. Nämä ihmiset eivät voineet kantaa yhteisessä eukaristiassa uhria Jumalalle ja eivätkä siksi myöskään ottaa vastaan pyhiä eukaristisia lahjoja.

Kirkon eettiset säännötkin kokivat melkoisen muutoksen. Ne lakkasivat olemasta kaikkia velvoittavina normeina ja muuttuivat yhteisöllisesti hyväksyttäviksi tavoiksi.

Koska teemme syntiä kasteemme jälkeen, katumuksen sakramentti on meille välttämätön sisäisen, hengellisen ihmisemme puhdistamiseksi. Tästä syystä sitä kutsutaan toiseksi kasteeksi.

vaan se perustuu Jumalan ihmiseksituloon. Jumala antaa ihmiselle ravinnon, joka muuttaa elämän turmeltumattomaksi ja kuolemattomaksi. Eukaristia vaikuttaa voimallisesti koko uskovien elämässä, kaikessa, mitä he käyttävät hyväkseen maailmassa ja muuttaa sen jatkuvaksi yhteydeksi. Eukaristia on siis uusi ihmisyyden luonne. Kristityn moraalinen pyrkimys on Eukaristian ulottaminen kaikille elämän alueille. Eukaristiassa ihminen, maailma ja historia saavuttavat todellisen identiteettinsä ja samalla sanallistetaan”, tehdään sanaksi. Ortodoksisessa liturgiassa ihminen osallistuu kokonaisena, mielellään, aisteillaan, sieluineen ja ruumiineen universaalisesta pelastuksen ilmoituksesta ja Jumalan valtakunnasta.

Ortodoksisen kirkon eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan lahjana panee liikkeelle kaiken hengellisen taistelun, askeesin ja pastoraalisen työn. Pyhien isien opetuksissa kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhien isien elämäntapa on meille esikuvana kulutuksemme ja mukavuutemme säätelemisestä ja muutenkin luomakunnan ykseyden varjelemisesta.

Eukaristian merkitystä ihmisen hengelliselle elämälle tuskin voi yliarvioida. Osallistuminen tähän sakramenttiin ilmentää toisaalta ihmisen hengellisen elämän toimintaan liittyvää sisäistä tarvetta, toisaalta se voidaan katsoa osoitukseksi hänen sisäisestä aktiivisuudestaan, hänen elävästä uskostaan. Hän pyrkii kokemaan Jumalan todellisuuden konkreettisena uskon elämyksenä, jonka eräs muoto on eukaristia. Apostolien tekojen kirjan ehtoollista käsittelevät kuvaukset osoittavat, että tämän “siunauksen maljan” kautta varhaiskristityille osoitettiin keino sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Eukaristia yhdisti ja teki tasa-arvoisiksi kaikki: vapaat ja orjat, rikkaat ja köyhät. Kaikki Kirkon jäsenet olivat tasa-arvoisia ja vapaita Kristuksessa. Kaikki olivat Jumalan lapsia, kaikki olivat Kristuksen ystäviä, sisaria ja veljiä. Kaikissa tunnetuissa eukaristisissa rukouksissa korostuu kirkon kaikkien jäsenten yhteys Kristuksessa, minkä esikuvana on Pyhä Kolminaisuus ja rakkauden liitto.

Pelastus tarkoittaa siirtymistä lankeemuksesta kirkastumiseen. Kirkko kokee luomakunnan ja ihmisen kirkastumisen liturgian ajassa ja tilassa. Siksi Kirkon todellinen tarkoitus tuli ilmi Kristuksen kirkastumisessa Taaborin vuorella. Taaborin kokemus on esikuva liturgisesta tilasta ja ajasta. Eukaristiassa toteutuu maailman elämän ykseys. Eukaristia on paikka, jossa toteutuu luodun ja luomattoman persoonallinen yhteys. Liturgian ajassa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyajassa osallistumisessa Jumalan kunniasta. Opetuslapset eivät jääneet Taaborin vuorelle, vaan menivät takaisin maailmaan mukaan kokemus ja varmuus kirkastumisesta. Tämä liike Taaborin vuorelta maailman surun keskelle muovaa Kirkon. Eukaristia on Jumalan jatkuvaa tulemista maailmaan ja sen keskelle, maailman ja sen historian kirkastamiseksi. Se on jatkuva ‘tulemisen’ tila ja ilmenee maailman uudenlaisena käyttötapana.

Alkukirkossa eukaristia oli ilon lähteenä Kirkon yksityisen jäsenen hengellisessä elämässä.

Se on perusta ja innoitus kilvoituksessa hyvyyden portaita noustessa. Se on kuolemattomuuden lääke, parantava keino, ettei ihminen kuolisi vaan saisi elää jatkuvasti Jeesuksessa Kristuksessa. Se on Kristukseen uskovan jumaloituminen, theosis. Pyhittäjä Johannes Kassianos sanoi aikanaan: “Me emme saa karttaa Herran Ehtoollista siitä syystä, että tunnustamme itsemme syntisiksi. Päinvastoin yhä useammin ja useammin janoten meidän tulee lähestyä häntä sielun parantamiseksi ja hengen puhdistamiseksi. Tämä tapahtukoon kuitenkin sellaisella hengen nöyryydellä ja uskolla, että pitäen itsemme kelvottomina vastaanottamaan tällaista armoa, toivoisimme yhä enemmän synnin haavojen parantamista”.

Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja parannuksen ja uudistumisen lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi. Se on myös ihmisen uudistuneen jumalasuhteen esikuva malli.

Eukaristinen elämäntapa painottaa uskonnollisen tiedon merkitystä ja ihmisenä kasvamisen tärkeyttä, mutta ennen kaikkea se on Jumalan kansan jäseneksi rakentumista. Perustana on raamatullinen käsitys ihmisestä: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa. Ihminen on liturgisena olentona persoonallisuus, jolle on annettu lahjoista suurin eli hengellisen kasvun mahdollisuus.

Eukaristinen elämäntapa on pyhittymistä eli Jumalan tarjoamien lahjojen vastaanottamista. Se on aina yhteisöllistä, lähimmäiskeskeistä kuten jo Uuden testamentin kohdalla ilmenee, sillä nimitystä pyhä’ käytetään lähes aina monikossa. Kirkon eukaristisen näkemyksen mukaan liturgia ei ole vain tiettyjen hetkien tai yksittäisten tapahtumien, vaan koko elämämme pyhittämistä Jumalalle. Ihmisen aika ja työ, kuten ikonimaalarin työkin, asetetaan Kristuksen toisen tulemisen perspektiiviin, ja elämä on vaeltamista ja matkaamista kohti Jumalan valtakuntaa.

Kirkon eukaristisen elämän kaikenkattavuus ei rajoitu pelkästään liturgisten sääntöjen yksityiskohtien tarkkaan noudattamiseen. Eukaristia koskettaa koko elämäämme. Se on kaiken keskus. Eukaristia ilmaisee luontomme ykseyttä Kristukseen ja samanaikaisesti kaikkien Kirkon jäsenten keskeistä yhteyttä ja ykseyttä.

Kirkkoisiä kiinnosti Kristuksen todellisuus meissä ja meidän todellisuutemme Kristuksessa. He näkivät, että Kirkko tulee todeksi sakramentaalisessa elämässä, ennen muuta pyhässä Eukaristiassa. Eukaristiassa he näkivät Jumalan läsnäolon uuden muodon ja toiminnan luomakunnassa. Kirkon isien mukaan maailmaa ei kutsuta käsittämään pyhää Eukaristiaa järjellä tai spekuloimaan siitä, vaan osallistumaan siihen. Eukaristia on kutsu osallistumiseen.

Jumalaa vastustavat voimat, pahat henget, vaikuttavat synnin saastuttamassa sydämessä. Jumala toimii ihmisessä puhtaan sydämen kautta. Kirkon jäsenten ja yhtä lailla ikonimaalarin haastava lähetystehtävä on tämänkin päivän maailmassa saattaa lihaksi Jumalan rakkaus ja totuus. Jumalan Pyhän Hengen ohjaama Kirkko on luova, elävä ja parantava Kristuksen Ruumis, joka etsii kaikkina aikoina Jumalan mielen mukaisia uudistumisen teitä. Keskeistä ja oleellisen tärkeätä tässä uudistumisessa ovat katumus ja Eukaristia.

Liturgia on sanallinen uhripalvelus, mutta Ehtoollisessa, Eukaristiassa, ihmisen ja Jumalan yhteys toteutuu korkeammalla tasolla, jossa on menty sanojen tuolle puolen. Kysymyksessä on mystinen kohtaaminen. Sanallinen palvelus on välikappale tälle tasolle nousemiseksi. Voimme sanoa, että liturgia on myös meidän järjellinen palveluksemme. Meillä ei ole muuta keinoa kuin käyttää sanoja. Jumalayhteyteenkään ei ole muuta tietä kuin Kristus, Jumalan sana. Ehtoollisen sakramentti on Jumala-yhteyteen pyrkimisen tien päätös. Siinä me kohoamme maasta taivaaseen, siirrymme maailman ajasta Jumalan iankaikkisuuteen. Pääsemme ihmisinä Jumalan yhteyteen, mikä on koko kristillisen elämämme päämäärä.

Tämän Ehtoollinen tekee jokaiselle uskovaiselle henkilökohtaisesti, mutta ei kenellekään yksinään. Ehtoollinen kokoaa Jumalan kansan yksittäiset jäsenet perheeksi, yhteisöksi, kirkoksi. Pyhä Ehtoollinen on kulmakivi, jonka varassa kirkko pysyy kokonaisuutena.

Oma aikamme korostaa yksilöllisyyttä ja usein ajatellaan, että Ehtoollinen on itse kunkin “oma asia”, henkilökohtaisen hurskauselämän ilmaus, joka ei kuulu toisille. Ehtoollinen on kyllä luonteeltaan henkilökohtainen, sitä ei voi kieltää, mutta asiaa on katsottava laajemmin. Ehtoollisen kautta ikään kuin parannumme henkilökohtaisesti. Jos olemme tulleet terveiksi, olemme myös valmiit ottamaan täysimittaisesti paikkamme myös siinä yhteisössä, johon kuulumme. Meidän ensisijainen yhteisömme kristittyinä on Kirkko, jota meidät kukin on kutsuttu omalla panoksellamme rakentamaan. Kirkko hengellisenä yhteisönä rakentuu juuri eukaristian, Pyhän Ehtoollisen, varaan. Pyhä Ehtoollinen on malli siitä, kuinka voimme henkilökohtaisesti omassa elämässämme ja yhteisönä elää niin, että Jumala on meidän kanssamme.

9. Tie Jumalan kaltaisuuteen – theoosis

Kreikkalaisten isien opetuksen mukaan ihminen on kutsuttu tulemaan armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan”. Athanasios Suuri ilmaisee tämän saman ajatuksen sanoessaan: “Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi”. Tästä näkökulmasta kristityn elämän päämäärä on “jumalallistuminen”, Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen ja kehittyminen.

Jumalallistuminen ei koske vain ihmissielua, vaan myös ruumista. Koko ihmisen on mahdollista jumalallistua ja pyhittyä jumalallisen armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoimintana. Luomiskertomuksessa sanotaan, että ihminen luotiin Jumalan “kuvaksi’ ja “kaltaiseksi”. Kreikkalaisten isien mukaan “kuva” ja “kaltaisuus” eivät ole sama asia. “Kuva” tarkoittaa ymmärrystä ja vapautta, kun taas “kaltaisuus” viittaa Jumalan kaltaisuuteen kehittymistä hyveen kautta. “Kuvaan” kuuluu ihmisen vapaa tahto, hänen ymmärryksensä, tietoisuus oikeasta ja väärästä, toisin sanoen kaikki se, mikä erottaa ihmisen eläinkunnasta ja tekee hänestä ihmisen. “Kuva” tarkoittaa, että olemme “Jumalan sukua” (Apt. 17: 28) Kuilu Luojan ja luodun välillä ei ole ylipääsemätön, sillä koska olemme Jumalan kuva, voimme tuntea Jumalan ja olla yhteydessä Häneen. Ja jos ihminen käyttää oikein tätä kykyään olla yhteydessä Jumalaan, hänestä tulee “Jumalan kaltainen”. Jumalan kaltaisuuteen kehittyminen tarkoittaa “jumalallistumista”, tulemista ‘jumalaksi armosta”, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo: “… olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia’ (Ps. 82:6). Oppi jumalallistumisesta merkitsee sitä, että ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaiseksi.: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme…” (Joh. 17:21). Aivan kuten Kolminaisuuden persoonat ovat toinen toisissaan lakkaamattomassa rakkauden liikkeessä, samoin ihminen Kolminaisuuden kuvana “lepää” Kolmiyhteisessä Jumalassa.

Theosis vaatii toteutuakseen askeesia. Paha on tulosta siitä, että vapaiksi luodut olennot kieltäytyvät Jumala-yhteydestä ja oikeasta suhteesta Häneen. Ihminen voi jossain määrin tehdä langenneenakin hyvää, sillä lankeemuksen jälkeenkin ihmiseen jäi paljon Jumalan kuvasta. Ihmiset ovat mm. vapaan tahdon omaavina kykeneviä eettisesti määräämään itsestään.

Pyhä Maksimos Tunnustaja määrittelee opin jumalallistumisesta ihmisen ja jumalan väliseksi elimelliseksi yhteydeksi: Jumala asuu meissä ja me Jumalassa. Pyhä apostoli Paavali näkee kristillisen elämän ennen kaikkea “elämänä Kristuksessa”.

Kuitenkin täydellinen ruumiin jumalallistuminen tapahtuu vasta “viimeisenä päivänä” Kristuksen toisessa tulemuksessa, kun vanhurskaat nousevat ylös kuolleista ja heidät puetaan hengelliseen ruumiiseen.

Uuden testamentin opetuksen mukaan jumalallistuminen ja kirkastuminen eivät koske vain ihmistä, vaan koko luomakuntaa. Ajatus kosmisesta lunastuksesta samoin kuin ortodoksinen opetus ihmisruumiista sekä ikoniteologia perustuvat Kristuksen lihaksitulemisen oikein ymmärtämiseen. Kristus omaksuessaan lihan aineelliseen järjestykseen kuuluvana, teki mahdolliseksi lunastuksen ja koko luomakunnan uudistumisen, ei vain aineettoman vaan myös aineellisen luomakunnan. Sitä ikonimaalari työllään julistaa.

Lopuksi voimme kysyä kaiken edellä kuullun perusteella, mitä merkitsee olla ikonimaalari? Ikonimaalarin työ on kauneuden rakastamista, jumalallisen kauneuden janoamista siinä määrin, kuin elämä riippuisi siitä. Sitä, että vetää syrjään verhon himoilta ja turhamaisuudelta, niin että peittämättömin kasvoin voisi katsella Herran kunniaa ja muuttua Hänen kaltaisekseen kunnian eri asteissa. Sitä, että rakastaa Herraa, Jumalansynnyttäjää ja pyhiä, joita maalaa. Että rakastaa niitä ihmisiä, joille maalaa ikoneita. Että rakastaa itse ikonia ja ikonin maalaamista, ja niitä aineksia, joilla työskentelee. Että on aito ja luonnollinen. Että on valmis siihen, ettei itse ole mitään, pysymään tuntemattomana, jättämään ikoninsa ilman tekijän nimeä, koska haluaa olla vain palvelija, että on valmis johtamaan uskovia lähemmäksi sitä pyhää, jota on maalaamassa. Etsimään väsymättä suuren mestarin, Herramme, salaisuuksia. Olemaan nöyrä kopioidessaan mestarien töitä ymmärtäen, että voi oppia heiltä, ja sitten sopivalla ajalla omata rohkeutta mennä kopioinnin tuolle puolen ja maalata samassa hengessä, mutta eri kädellä. Uskoen, että siinä määrin kuin itse elää kirkon sisällä, hän etenee jumalallistumisen tietä katumuksen ja Eukaristian uudistamana kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta kantaen sisimmässään Pyhää Henkeä; ja että ”siellä missä on Herran Henki, siellä on vapaus”.

Luento ikonimaalarien kokoontumsessa Valamon luostarissa