Klemens Aleksandrialaisen teologiasta

Klemens Aleksandrialainen on hyvin todellisessa mielessä mietiskelevän teologian perustaja, ja kristillisen apologetiikan perustaja systemaattiselta perustalta. Tässä mielessä hän eroaa kristillisistä kirjoittajista. Klemens uskoo tallentamiseen, aivan alusta tallennetun kristillisen uskon opetuksen ykseyteen. ”Sillä aivan kuin opetus on yksi, niin myös apostolien perinne oli yksi”. ”Mielipiteeni, että todellinen kirkko, se joka on todella vanha, on yksi… Sillä siitä todellisesta syystä, että Jumala on yksi, ja Herra on yksi, sitä mikä on korkeimmin kunnioitettava, ylistetään sen ykseyden tuloksena, sillä se on yhden ensimmäisistä periaatteista jäljittelemistä. Niinpä Yhden Ainoan luonnossa, yksi kirkko on yksi … Sen vuoksi olemuksessaan ja idealtaan, alkuperältään, paremmuudessaan, sanomme että vanha ja katolinen kirkko on ainoastaan ikään kuin kokoamassa yhden uskon yhteyteen … ykseydessään yhteyden periaatteena kirkon paremmuus ylittää kaikki muut seikat eikä sillä ole itselleen mitään kaltaista tai yhdenveroista.”

Niillä, jotka ”turmelevat” ”jumalallisia sanoja” ei ole avainta … he eivät pääse sisään niin kuin me, Herran tradition kautta”. Klemens käsittelee kauan Raamatun ja traditionvälistä suhdetta. Kirkolla ”opetuksen lähteenä” on sekä Herra että Raamattu.

Klemensin hyvä puoli on hänen rohkeutensa, pelottomuutensa käydä vuoropuheluun helleenisen filosofian ja kulttuurin kanssa. Häntä on syytetty kristinuskon hellenisoimisesta kielteisessä mielessä. Kristinusko, joka ei ole hellenisoitunut kunnolla ei ole aitoa kristinuskoa. Mutta tässä mielessä on sopivampaa puhua hellenismin kristillistymisestä, mikä on tulosta aidosti kristillisestä kristinuskon hellenisoimisesta. Mutta Klemens rohkeni uudelle alueelle ja suuressa määrin hän menestyi. Esimerkiksi gnostisismin kokonaan torjumisen sijaan Klemens yritti luoda todellisen, aidon kristillisen ”gnosiksen”. Tämä salli kristinuskon käyttää hyödykseen mistä tahansa löytyvää totuutta. Tässä suhteessa Klemens on lähellä pyhää Justinusta ja jyrkästi vastaan Tatianosta. Klemensin mielestä filosofian alku on usko. Filosofian kohtaaminen kristilliseltä katsantokannalta on sen toteamista, että kaikki filosofia ilman Kristusta on turhaa ja vailla pohjaa.

Klemens uskoi, että usko ja tieto olivat sopusoinnussa ja että oikea yhdistelmä tuottaisi täydellisen kristityn ja todellisen gnostikon. Aika ajoin hän saattoi eksyä vaeltelemaan liian kauaksi filosofiaan, mutta hänen perusperiaatteensa on, että ”usko on korkeammalla tietoa ja että usko on tiedon kriteeri”.

Klemens kirjoittaa, että filosofialla on pedagoginen merkitys jokaiselle kristitylle, joka voi nousta pelkän uskon yläpuolelle – tietoon. Mutta samanaikaisesti tämä tulee tehdä ”sopusoinnussa Kirkon kanonien kanssa”. Klemensille usko ilmoitukseen on välttämätöntä, mutta että tosi usko viittaa ohi itsensä, perimmäiseen, joka on gnosis (=tieto). Usko on Jumalan hyväksyminen ulkoisesti pelosta ja kunnioituksesta. Mutta todellinen gnostikko elää ”vihkiytyneen näkemyksessä”, ymmärtäen ja käsittäen pelastuksen sisäisesti.

Ne, jotka pelkästään uskovat, ovat puhdistautumisen tarpeessa, Kirkon ”pienempien salaisuuksien” kautta, mutta gnostikko tarvitsee ”suuria salaisuuksia”. Jotkut tutkijat ovat kristisoineet terävästi Klemensiä tässä kohdin, koska hän näyttää tekevän eron erilaisten kristittyjen välillä – toisaalta on kehittymättömiä aloittelijoita, jotka pitäytyvät uskon ulkonaisiin muotoihin, toisaalta on kehittyneitä gnostikkoja, jotka katselevat Jumalan salaisuuksia ja jotka elävät yhteydessä Jumalan kanssa sydän täynnä ymmärrystä.

Klemensin ajattelussa Yksi Jumala on luonnon yläpuolella ja lähestyttävissä apofaattisesti. On jumalattomuutta vaatia Jumalalta todistuksia. Hän on Luoja. ”Niinpä erottamalla kaikki, mikä kuuluu ruumiisiin ja ruumiittomiksi kutsuttuihin asioihin me heittäydymme Kristuksen suuruuteen, ja siksi etenemme pyhyyden suunnattomuuteen, voimme saavuttaa jotenkin käsityksen Kaikkivaltiaasta tietämättä, mitä hän on, mutta tietäen mitä hän ei ole. Ja muoto ja liike tai asento tai istuin tai paikka tai oikea käsi tai vasen eivät ole ollenkaan käsitettävissä kosmoksen Isälle kuuluviksi, vaikka niin on kirjoitettu…Ensimmäinen Syy ei ole siten avaruudessa vaan sekä avaruuden ja ajan ja nimen ja käsityskyvyn syy…

Kukaan ei voi oikein ilmaista Jumalaa täydellisesti. Hänen suuruutensa vuoksi hänet ajatellaan Kaikeksi ja on maailmankaikkeuden Isä. Mitään osaa ei voida sisällyttää häneen. Sillä Yksi on jakamaton … olemukseltaan äärettömänä ilman ulottuvuuksia, ilman rajoja …Ja jos nimeämme Jumalan emme tee sitä asianmukaisesti, kutsuimmepa häntä Yhdeksi, Ainoaksi, Hyväksi, Mieleksi, tai Absoluuttiseksi Olennoksi tai Isäksi tai Luojaksi tai Herraksi. Emme puhu ikään kuin täydentäisimme nimeä, vaan nimen puuttumisen takia. Käytämme hyviä nimiä, jota mielellä olisi nämä tukipisteinä, jottei erehtyisi muissa suhteissa.

Klemens ilmaisee selvästi Isän ja Pojan yhteyden. ”Poika on hänessä ja Isä on Pojassa”. Hän on ” Jeesus, Logos, joka sitten johtaa lapset pelastukseen. Ja häntä asianmukaisesti kutsutaan Kasvattajaksi”. “Kasvattajamme on Pyhä Jumala Jeesus, Logos, joka on koko ihmiskunnan opastaja. Itse rakastava Jumala on Kasvattajamme.” Vanhassa Testamentissa “Herra Jumalaa ei nimetty, koska hän ei vielä ollut tullut ihmiseksi.” ”Jumalan kasvot on Logos, jonka kautta Jumala ilmentyy ja tunnetaan.” Jonkin verran kritiikkiä kohdistuu Klemensin viittaukseen Logoksesta, joka ”ilmestyi”, lausuntoon: ”Logos oli enkeli, mutta vastamuodostuneelle ja uudelle kansalle hänet annettiin Uudeksi Liitoksi, ja Logos ilmestyi, ja pelko muuttui rakkaudeksi ja mystinen enkeli syntyy – Jeesus.” Mutta tässä yhteydessä Klemens puhuu pelkästään Vanhan Testamentin Jumalan ilmestymisistä (teofanioista) ja esittää väitteen, että näissä ilmestymisissä Jumala todella ilmestyi, mutta ei Isä Jumala. Teofanioissa ilmestyi Logos, Jumalan Poika. Näin ollen tuo viitattu on ”mystinen enkeli”. Se on todellinen tulkinta teofanioille vastakohtana myöhemmille pyhän Augustinuksen selityksille teofanioista, joka ei voinut käsittää ”luotua armoa”. Pyhällä Augustinuksella yleensäkin on vakavia ongelmia Jumalan suhteessa luotuun maailmaan. Tässä kohtaa Klemens on melko raamatullinen. ”Ikuinen armo ja totuus olivat Jeesuksesta Kristuksesta. Pankaa merkille Raamatun ilmaus: ainoastaan laista sanotaan ”annettiin.” Mutta totuus Isän armona on Logoksen ikuinen työ, eikä sitä sanota ”annetuksi”, vaan olevan Jeesuksesta, jota ilman ei mitään ollut.”

 

Kristus

Klemens pitää Kristusta ”ihmisen alkukuvana” ja ”täydellisyyden esimerkkinä”. Protreptikos – teoksen johdanto-osassa hän puhuu hyvin kauniisti Kristuksesta uuden maailman opettajana ja kaikki-tietona. Tertullianuksen tavoin hän puhuu myös Kristuksen sisäisestä kauneudesta. Klemensin opetukset ilmentävät elämänläheistä, käytännössä toteutettavaa etiikkaa. Eettinen hyvä on kristitylle aina sisäinen asia, kääntymys, kutsu rakkauteen, jonka Jumala on antanut meille Kristuksessa. Se ei ole vain abstraktinen ihanne, vaan tietoista tarkkaavaisuutta ja pyrkimystä jumalalliseen elämään. Missä Kristus on läsnä, siellä kristillisyys ilmenee rakkautena Jumalaan ja lähimmäisiin. Kristillinen elämä on tietoisuutta siitä, että Jumala rakastaa ihmistä ja että hän voi yhteisön jäsenenä tuntea tätä rakkautta sekä elämässään kasvaa kohti Jumalaa. Klemensin mukaan Jumala antoi Kristus – Logoksen lihaksitulemisessa ihmisille »alkukuvan» ja »täydellisen esimerkin». Jumalan Sana, Logos, tuli ihmiseksi, että kukin voisi oppia, miten ihmisestä tulee Jumala. Hän tekee oman versionsa Justinuksen omintakeisista käsitteestä ”Logoksen siemenet”, jotka on kylvetty totuuden siemeninä kaikkiin järjellisiin olentoihin. Hienostuneemmin sanoin Klemens toistaa Justinuksen väitteen, että Kristuksessa oleva koko totuus on vain osaksi läsnä filosofian yksityisissä koulukunnissa.

Jumaluuden toisesta persoonasta Klemens käyttää tavallisesti nimitystä Logos. Hän on maailmankaikkeuden Luoja. Hän on ilmoittanut Jumalan Vanhassa ja Uudessa testamentissa, kreikkalaisten filosofiassa ja ajan täyttymyksessä inkarnaatiossa, lihaksitulemisessaan. Hän muodostaa Isän ja Pyhän Hengen kanssa jumalallisen kolminaisuuden. Logoksen kautta voimme tuntea Jumalan, koska Isää ei voi mainita nimeltä. Logos on jumalallisena järkenä ihmiskunnan opettaja ja lainantaja. Mutta Klemens tuntee hänet myös ihmiskunnan pelastajana ja uuden elämän perustajana,

Herra, Kasvattaja, on ”mitä parhain”. Hän tuntee myötätuntoa rakkautensa äärettömässä suuruudessa jokaisen ihmisen luontoa kohtaan … Ei ole olemassa mitään, jonka olemassaolon syy ei olisi Jumalasta. Siksi Jumala ei vihaa mitään eikä Logoskaan. Sillä kumpikin on – Jumala. Sillä hän sanoi: “Alussa Logos (Sana) oli Jumalassa ja Logos (Sana) oli Jumala…” Siksi Jumala rakastaa. Sen seurauksena Logos rakastaa. “Kun Logos Poika on Isässä” hänessä on sekä rakkautta että oikeutta Isän ja Pojan keskinäisen suhteen perusteella… Siten on hyvin selvää päätellä hänen olevan yksi ja sama Jumala… Siten on vastaansanomatonta, että Herra on Luojan Poika. Ja jos Luojan ennen kaikkea tunnustetaan olevan oikeudenmukainen ja Herran olevan Luojan Poika, silloin Herra on hänen Poikansa, joka oikeudenmukainen… Ihmisen takia Logos tuli ihmiseksi.”

 

Luominen

Klemensin mukaan luomisesta on Raamatussa kaksi selontekoa. 1. Mooseksen kirjassa kuvataan älyllisen ja aistimaailman luomista. Hän vastustaa niitä, jotka kuvittelevat, että jumalan kuva ihmisessä tarkoittaa jotakin fyysistä. Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun 26. jakeen ja siitä eteenpäin mainitsema Jumalan kuva on jumalallinen Logos, joka on ihmisjärjen alkukuva. Kysymyksessä luomisesta Klemens vakaasti torjuu ajatuksen, että maailma on ikuinen tai että se on luotu ajassa. Vaikka Klemens omaksuikin filosofiasta opin materian iankaikkisuudesta, hän pitää kuitenkin Jumalaa kaikkien ilmiöiden luovana syynä.

 

Sielu

Opissaan sielusta Klemens menee niin pitkälle kuin mahdollista platonismin suuntaan. Hän hyväksyy kainostelematta Platonin opin, että sielussa on kolme osaa, ja että hyve koostuu niiden sopusoinnusta. [vaikkakaan tämä ei sulje pois stoalaista eikä Aristoteleen puhetta hyveestä muissa yhteyksissä]. Hän on täysin samaa mieltä, että sielu on riippumaton ruumiista, mitä todistaa sielun vaeltelu unissa ja sanoo, että kuolema katkaisee ruumista ja sielua yhdistävän ketjun. Kuitenkin hänellä on monta epäröintiä ajatuksesta, että sielu on taivaasta ja joutunut maallisen aineen vankilaan. Vaikka Klemensiltä on mahdollista löytää tämä ajatus, se näyttää hänestä niin vaarallisesti gnostilaisuudelta, että hän muodollisesti kieltää, että sielu on lähetetty alas tähän maailmaan rangaistuksena. Hän pystyy osoittamaan, että gnostilainen tulkinta Platonista on yksipuolinen vääristymiseen asti, mutta hänen on myönnettävä, että Platonissa on paljon selväpiirteistä samankaltaisuutta gnostilaiseen maailmankuvaan, ja siksi hän pyrkii reagoimaan kumpaakin vastaan selittäen, että kuolemattomuus ei ole sielulle ominainen ja luonnollinen ominaisuus, vaan pelastuksen lahja Kristuksessa. Sielu ei ole osa Jumalasta, vaan Jumalan hyvyyden luoma ja sellaisena sopiva jumalallisen rakkauden kohde. Mutta tämä rakkaus ei ole automaattista, kuten harhaoppiset uskovat. Eräs ensisijainen perusta moitteelle gnostikkoja vastaan on, että heidän oppinsa jumalallisesta kipinästä valitussa poistaa Luojan ja luodun väliltä.

Aadamin synti on siinä, että Aadam katkaisi Jumalan kasvattavan suojeluksen. Synti ei ilmene ihmisissä periytyvänä. Klemens ei näe ihmisessä ennen syntiinlaankeemusta mitään pahaa ja hän on enemmänkin Pelagiuksen kuin Augustinuksen edelläkävijä. Klemens on yhtä mieltä Platonin kanssa siitä, että jumalallinen rangaistus on ainoastaan puhdistus. Klemensillä ilmenee myös ihmisen kolmijakoisuus, soma, psykhe ja nous. Origenes kehitteli Klemensin näkökantoja vielä pitemmälle.

 

Klemensin etiikka

Perustana Klemensin etiikalle on oppi luomisesta. Tämä sulkee pois sekä fanaattisen askeettisen gnostisismin “toismaailmallisuuden” ja pakanallisen yhteiskunnan materialismin ja hedonismin. Hän näkee kristinuskon tien näiden kahden välisenä keskitienä.

Klemensin selitys kristillisestä etiikasta on harkiten ilmaistu muodossa, joka on hyvin samankaltainen kuin stoalainen käsitys viisaasta ihmisestä, jolle ei mikään ulkoinen, ainoastaan hyve itsessään, on tarpeellinen onnellisuuteen. Hän torjuu stoalaisen käsityksen, että sääli on heikko himo, joka on karsittava pois ja että itsemurha voi olla sankarillinen ja oikein. Mutta stoalainen ihanne ”luonnonmukaisesta elämästä” on samanhenkinen kuin kristillinen oppi, että sopiva esikuva ihmisen olemassaololle on yhtäpitävä hänen Luojansa aikoman lopun kanssa ja että synti tuli väliin estämään tämän aikomuksen. Siksi Klemensille oli mieluisampaa samaistaa vallitseva käsitys ”elämästä luonnon mukaan” Platonin määritelmään korkeimmasta hyvästä ”sulautumisesta Jumalaan niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä Klemens näkee sosiaalisen toiminnan ja liturgian välillä erottamattoman yhteyden. Hän tähdentää kristityn sosiaalista vastuuta lähimmäisestä. Rikkaat ovat usein kuuroja Kristuksen rakkauden kutsulle. Kristus sanoi rikkaalle nuorukaiselle: »Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua» (Matt. 19:21). Evankeliumin rikas nuorukainen oli vapaa valitsemaan täydellisyyden. Klemens korostaa tässä yhteydessä voimakkaasti ihmisen vapaan tahdon olemassaoloa. »Jumala ei käytä pakkoa, hän vihaa väkivaltaa». Mutta nuorukainen oli kiintynyt aineelliseen ja siksi hän teki väärän valinnan.

Klemens esittää, että meidän läheisin lähimmäisemme on itse Kristus, jonka pelastavan toiminnan me kohtaamme kirkossa joka hetki. Hänen sosiaalinen ajattelunsa keskittyy Kristukseen, ei niinkään ihmiseen. Kristuksen rakastaminen tarkoittaa niiden rakastamista, jotka uskovat Häneen. Kristus ei rohkaissut ihmisiä yksityisomaisuuden hankkimiseen. Kristuksen tärkein huoli ei ollut itse omaisuus, vaan pikemmin sen kielteinen vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin.

Klemensin mukaan taloudellinen hyvä on tarkoitettu puutteenalaisten parhaaksi. Silloin kun ihminen käyttää omaisuuttaan toisten hyväksi eikä ole sen orja, hän saa siunauksen Jumalalta. Klemens korostaa, että »agape», Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan antaa pohjan omaisuuden oikealle käytölle. Ensimmäinen käsky on rakastaa Jumalaa, koska meidän velvollisuutemme on vastata hänen rakkauteensa. Toisena käskynä, mutta ei vähäisempänä, on rakastaa lähimmäistä.

Klemens on täysin jäykkää puritanismia vastaan, joka halveksi avioliittoa hengelliseen elämään sopimattomana ja piti absoluuttista raittiutta ei vain yksilön omantunnon ja päätöksen asiana, vaan kaikille kristityille määrättynä asiana. Viinin kielto on säädetty Herran asettamassa Ehtoollisessa ja hänen Kaanan esimerkillään. Avioliitosta kieltäytyminen voi olla oikea yksilöllisissä tapauksissa, mutta ei yleisenä sääntönä, sillä jotkut apostoleista (joiden joukkoon hän yllättävää kyllä sisällyttää Paavalin) olivat naimisissa. Viini ja avioliitto kuuluvat Luojan hyvien asioiden joukkoon ja tarkoitetut kiitollisuudella vastaanotettaviksi ja oikein käytettäviksi.

Klemens, ilmeisesti liberaalina ja mukavuutta rakastavana, aina päätyy karun vaatimattomuuden puolestapuhujaksi ja ylellisyyden kiihkeäksi vastustajaksi. Hänen sukupuolietiikkansa ei vain tuomitse homoseksuaalisuutta, aborttia ja aviollista kanssakäymistä pelkkänä omien halujensa tyydyttämisenä, vaan myös yhteiskunnan erotiikkaa yleensäkin.

Seksuaalisuudessa ei anneta periksi. ”Vanhemmuus”, hän kirjoittaa, ”on yhteistoimintaa Luojan kanssa”, ja on väärin pitää selibaattia perimmältään hengellisempänä kuin aviollista tilaa, joskin neitsyyttä pidetään parempana. Klemens ei salli avioeroa tai uutta avioliittoa eron jälkeen. Hän hyväksyy toisen avioliiton aikaisemman puolison kuoleman jälkeen. Evankeliumin hyväksyminen jokapäiväisen elämän ohjeeksi tarkoittaa ihmisen yhteistyötä Jumalan tahdon kanssa. Tämä yhteistyö on Kristuksen täyteyden jakamista ja todellista uudestisyntymistä.

 

Kirkko

Klemens kertoo meille vähän oman aikansa kirkon elämästä. Kirkko on hänelle ruumis, joka on pukeutunut Kristukseen. Aleksandrian kirkon jäsenet olivat hyvin erilaisia sosiaaliselta, sivistykselliseltä ja kansalliselta taustaltaan. Hän mainitsee, että kirkollinen hierarkia on luotu enkelihierarkian mukaisesti, ja että ”yksi ainoastaan on Neitsyt-Äiti, nimitän sen Kirkoksi”.

Sakramenteista Klemens käyttää nimitystä »mysteeriot» ja tilanteen mukaan hän viittaa kasteeseen, eukaristiaan ja avioliittoon. Kasteen yhteydessä aleksandrialainen opettaja puhuu valistumisesta, täydellistymisestä ja syntien poispesemisestä. Klemens painottaa eukaristian kirjaimellista merkitystä. »Sana on kaikki lapselle, isälle, äidille, kasvattajalle ja lastenhoitajalle. Hän (Jumalan Sana) sanoo: ”Syökää minun lihani ja juokaa minun vereni”. Tällaista ruokaa Herran papit tarjoavat kullekin tarvitsevalle; Hän uhraa lihansa ja vuodattaa verensä, eikä lasten kasvamiselta puutu mitään. Mikä ihmeellinen mysteerio!»

Eukaristinen palvelus koostui näihin aikoihin Raamatun lukemisesta, homiliasta eli opetuspuheesta, leivän ja viinin siunaamisesta, rukouksesta, hymnistä ja rauhansuudelmasta. Eukaristiasta Klemens käyttää nimitystä ”prosfora” ja ymmärtää sen lahjojen uhrina. Hän mainitsee, että leivän ja veden käyttäminen uhriaineina on harhaoppisuutta ja kanonien vastaista.

Klemens kokee sakramentit voimana, joka pyhittää ihmiset ja ylläpitää heidän keskuudessaan uskonnollista ja moraalista elämää. Klemens on realistinen puhuessaan omaisuudesta. Jos kristityillä ei ole mitään, he eivät voi harjoittaa laupeudentyötä. Hän tähdentää, että Jumala on tarkoittanut aineellisen hyvän kaikkien parhaaksi. Tässä hän on lähellä pyhän Johannes Krysostomoksen sosiaalietiikkaa. Jumala on kaiken ainoa ja todellinen omistaja. Tässä hän on lähellä pyhän Johannes Krysostomoksen sosiaalietiikkaa. Jumala on kaiken ainoa ja todellinen omistaja.

Klemens laajentaa käskyn koskemaan kaikkia ihmisiä: »Minä annan lahjani ei ainoastaan ystävilleni vaan myös ystävien ystäville». Aleksandrialainen opettaja näkee kristillisen rakkauden lakkaamattomana hyvän etsimisenä lähimmäisen parhaaksi