Ortodoksinen opetus henkilökohtaisesta pelastusksesta

18.2.201812.11.2019 admin

Victor E. Klimenko, Ph.D,diakoni

Suom. RS.

Tietoja kirjoittajasta:

Victor E. Klimenko syntyi vuonna 1971 Moskovassa Neuvostoliitossa tutkijaperheeseen. Sai ateistisen kasvatuksen, tyypillistä ateistisessa 1970 – 1980-luvun Neuvostoliitossa. Valmistuttuaan lukiosta meni opiskelemaan Moskovaan valtion yliopistoon fysiikan osastolle seuraten isänsä jalanjälkiä (hän on fyysikko koulutukseltaan). Valmistuttuaan vuonna 1993 hänestä meni P.N. Lebedevin Fysiikan Instituuttiin Moskovassa. Elokuussa 1995 hän lähti Yhdysvaltoihin aloittaakseen tutkijakoulutuksen Virginian yliopistossa (UVA) Charlottesvillessä, Virginiassa. Vuonna 2002 hän suoritti UVA: ssa tohtorin tutkinnon, ja siirtyi Arlingtoniin, Virginiaan ja avioitui. Hän työskenteli pienessä konepajayrityksessä Rockvillessä, MD: ssä neljä vuotta. Joulukuusta 2007 lähtien toimi vanhempana analyytikkona pienessä tieteellisessä konsulttiyrityksessä Dullesissa, Virginiassa. Naimisissa (vaimo on ortodoksinen käännynnäinen), ja kaksi tytärtä, jotka asuvat Falls Churchissa, Virginiassa. Heinäkuussa 2002 alkoi käydä jumalanpalveluksissa Venäjän kirkon ortodoksisessa Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa Washingtonissa. Isä Victor Potapov kastoi hänet 24. elokuuta 2002 ortodoksiseen uskoon. Aloitti alttarissa palvelemisen kesällä 2005. Seuraavana vuonna alkoi myös auttaa lukijana, hetkipalveluksissa, lukien Ehtoollisen jälkeisiä kiitosrukouksia ja satunnaisesti Epistolan, melkein yksinomaan englanninkielisissä palveluksissa. Metropoliitta Laurus vihki hänet 11. maaliskuuta 2007, Ristin sunnuntaina, lukijaksi. Metropolitan Hilarion vihki hänet 14. syyskuuta 2008 ipodiakoniksi

ESIPUHE

Minua pyydettiin valitsemaan tämä erityinen aihe esilläolevan opinnäytetyön apologeettista vuoropuhelua varten Apologetics-luokassa. Kun vastaväittäjäni – presbyteerinen pastori – ja minä kävimme keskustelemaan henkilökohtaisesta pelastuksesta ja läpi tavanomaiset raamatulliset lainaukset, joita molemmat puolet luimme eri tavalla, tunsin, että oli tärkeää korostaa, että ortodoksisella ja protestanttisella opetuksella pelastuksesta ei ole täsmälleen samaa painoarvoa kuin protestanttisella “yksin uskosta”- opetuksella sattuu olemaan 16. vuosisadan uutuutena, joka syntyi protestina paaviuden väärinkäytöksiä vastaan. Eivät apostolit, eivät itäiset isät, eivätkä latinalaiset isät opettaneet pelastuksesta tällä tavoin. Yllätyksekseni tämä lausuma vaikutti vastaväittäjääni. Hän sanoi, että hänellä on todella ongelma tämän asian kanssa, että tämä on jotain, jota häntä “painaa” ja että hän jopa pitää sitä “huolestuttavana”. Toinen hänen tekemänsä tunnustus oli, että hän (huolimatta siitä, että hän on pastori ja seminaaritutkinnon suorittanut, haluan lisätä) ei koskaan kyseenalaistanut protestanttisia näkemyksiä pelastuksesta eikä koskaan joutunut käsittelemään roomalaiskatolisten tai ortodoksisten kirkkojen vastakkaisia näkemyksiä.

Tämä vuoropuhelu puolestaan sai minut myös ymmärtämään, että ortodokseille ei ole tärkeää vain se, että kykenemme selittämään, miten uskomme, vaan myös valottamaan vastustajillemme ja kuuntelijoillemme lähestymistapaamme, joka koskee kristillistä uskoa yleisesti ja erityisesti teologiaa – joka oikeuttaa ei-ortodoksisten uskontokuntien ja yksilöiden lähestymistavat ja tekee niiden tulkinnan tietyistä raamatullisista lainauksista suurelta osin merkityksettömiksi. Yksinkertaisesti sanottuna, opetustamme pelastuksesta ei voi heikentää joukoksi Raamatun tai patristisia lainauksia, joita me vain luemme tietyssä mielessä. Opetuksemme pelastuksesta voidaan jäljittää taaksepäin varhaiseen apostoliseen kirkkoon seurakunnan jatkuvan palvonnan ja käytännön jatkuvuuden kautta kirkon elämässä. Toisin sanoen meidän oppimme pelastuksesta ilmentää elämää, jota kirkko on elänyt Kristuksen ja apostolien ajasta lähtien. Tämä oppi on moniulotteinen ja siihen liittyy dogmaattisia, historiallisia, raamatullisia, ekklesiologisia ja muita näkökohtia. Samoin ei-ortodoksisten oppien kritiikkiä ihmisen henkilökohtaisesta pelastuksesta voidaan esittää myös monista näkökulmista. Esillä oleva teos on apologeettinen harjoitus, jonka tarkoituksena on kuvata tätä logiikkaa, yhteyksiä ja monimutkaisuutta ei-ortodoksisille uskoville kristityille. Kuten jo mainittiin, ajatus tässä on esittää ortodoksinen opetus henkilökohtaisesta pelastuksesta, joka voidaan lähinnä kuvata suoraan runsaasta Raamatun, apostolisesta ja patristisesta todisteaineistosta ja tukemaan itseään, toisin kuin yleisempiä lähestymistapoja, joita on käytetty katolista / protestanttista opetusta vastaan (ja “katolisten löylyttämiseksi protestanttisin argumentein” ja ”protestantteja katolisin argumentein”).

Johdanto: Objektiivinen ja yksilöllinen pelastus

“Dogmi pelastuksesta Kristuksessa on kristinuskon keskeinen dogmi, kristillisen uskon sydän” Me kutsumme Kristusta itseään “Vapahtajaksemme” ja uskon symbolina uskontunnustuksessamme tunnustamme uskomme “Yhteen Herraan Jeesukseen Kristukseen… Joka meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden tuli alas taivaista ja tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja tuli ihmiseksi, ja ristiinnaulittiin puolestamme Pontius Pilatuksen aikanaa, kärsi ja haudattiin… “. Näillä sanoilla ortodoksinen kirkko opettaa, että ihmiskunnan pelastus on saavutettu Jumalan Pojan, Herran Jeesuksen Kristuksen meillä on apostolin käsky “älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19). Meidän ei pidä pysähtyä “, kunnes olemme tulleet yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen” (Ef. 4:13)- toisin sanoen meidän ei tule lopettaa, ennen kuin me olemme jumalallistuneet.

Kirkon opetukselle hengellisestä elämästä jatkuvana ponnisteluna on vankka perusta itsensä Kristuksen sanoissa: “Kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen! ” (Matt. 7:14.). “Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.*[voidaan kääntää myös: ”ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen” tai ”ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin”] (Matt. 11:12). “Joku kysyi häneltä: “Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?” Jeesus vastasi: “Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene.”(Luuk. 13: 23-24)

Miksi me kutsumme Kristusta “Vapahtajaksi”? Samoin voimme myös kysyä: mitä pelastus on? Pelastus mistä? Jos puhumme pelastuksesta, joku on oltava vaarassa. Ortodoksisen kirkon vastaukset näihin kysymyksiin ovat sidoksissa ortodoksiseen opetukseen “alkuperäisestä synnistä” ja sen seurauksista. “Opilla alkuperäisestä synnistä on suuri merkitys kristillisessä maailmankatsomuksessa, koska sen varassa on koko joukko muita dogmeja.” Alusta lähtien kirkon opetus on ollut, että ihmisen luonne turmeltui syvästi syntiinlankeemuksen seurauksena. Aatami ja Eeva tekivät syntiä rikkomalla Jumalan järjestyksen ja katkaisemalla yhteyden Jumalaan – joka yksin on Elämä. “Tämä yhteyden katkaiseminen Jumalan kanssa voi päätyä vain kuolemaan, koska mikään luotu ei voi jatkaa olemassaoloaan loputtomasti itsestään. Niinpä ensimmäisen ihmisen rikkomuksen kautta “synnin (paholaisen)” periaate tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema ja niin kuolema tuli kaikkien ihmisten osaksi… “[ks. Room. 5:12].” Meidän luontomme vahingoittui ja joutui kokonaan syrjäytetyksi. Ehjä olemuksemme jakautui kolmeen osaan – mieleen, sydämeen ja kehoon -, jotka olivat ristiriidassa toistensa kanssa. Me perimme tuon vahingoittuneen luonnon, taipumuksineen syntiin. “Ortodoksisen teologian ymmärtämä alkuperäinen synti on taipumus syntiin, joka on tullut ihmiskuntaan ja tullut sen hengelliseksi sairaudeksi”

“Tämän yhteyden katkaiseminen Jumalan kanssa voidaan täyttyä vain kuolemalla, koska mikään luotu ei voi jatkaa loputtomasti itsessään. Niinpä ensimmäisen ihmisen rikkomuksen kautta “synnin (paholaisen)” periaate tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, ja niin kuolema tuli kaikkien ihmisten osaksi… “[ks. Room. 5:12].” Meidän luontomme turmeltui ja kokonaan syrjäytyi. eheä olemuksemme jakautui kolmeen osaan – mieleen, sydämeen ja kehoon -, jotka olivat ristiriidassa toistensa kanssa. Me perimme tuon vahingoittuneen luonteen, syntiin taipuvaisena. “Ortodoksisen teologian ymmärtämä alkuperäinen synti on taipumus syntiin, joka on tullut ihmiskuntaan ja tullut sen hengelliseksi sairaudeksi”.

“… Käskyn rikkomisen myötä synnin periaate tuli välittömästi ihmiseen -“synnin laki”… Se iski ihmisen varsinaiseen luonteeseen ja nopeasti alkoi juurtua häneen ja kehittyä. … Syntiset taipumukset ihmisessä ovat ottaneet vallitsevan aseman; ihmisestä on tullut synnin palvelija (Room. 6: 7). Sekä mieli että tunteet ovat hänessä pimentyneet, joten hänen moraalinen vapautensa ei useinkaan kallistu kohti hyvää vaan pahaa. “Tämä vahinko” välittyi [Aadamin] jälkeläisiin ja alkoi painaa heitä.” Emme ole syyllisiä Aadamin synnin vuoksi (kuten lännen soteriologit sanovat), mutta edelleen joudumme tekemisiin sen seurauksien kanssa, sillä se on vaikuttanut koko ihmiskuntaan.

Tällä Aadamin synnin ymmärtämisellä vahinkona on syvälle menevät vaikutukset ymmärrykseemme siitä, mitä Kristus on tehnyt meille, sillä muuten voisimme kysyä: miksi ei rakastava Jumala voisi vain antaa anteeksi Aadamin syntiä? Miksi Kristuksen täytyy tulla? Patristinen vastaus tähän on, että “alkuperäistä vahinkoa” ei voida “antaa anteeksi” – se voidaan vainoastaan parantaa! Aatami ja Eeva katuivat – kuitenkaan “katumus ei palauta ihmistä sellaiseksi, mikä on hänen luonteensa mukaista; kaikki, mitä se saa aikaan, on saada hänen lopettamaan synnin tekeminen “(Pyhä Athanasius Suuri,”Lihaksitulemisesta “). Kristus ei tehnyt meistä synnittömiä, sillä maailmassa on vielä syntiä, vieläpä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeenkin. Hän vapautti meidät synnin voimasta, taipumuksesta syntiin, josta ihminen ei itse pystynyt vapautumaan. Pyhät isät sanovat, että Kristus omaksui täydellisen luonnon (Aadamin luonnon ennen lankeemusta), mutta kaikkine lankeemuksesta johtuneine vajavaisuuksineen (kärsimykset).

“Jumalallinen olemus, vailla lihallisuutta, ei osallistu kärsimyksiin. Mutta koska Hänen ruumiinsa oli alistettu kaikelle näille kärsimyksille, sanomme, että Sana kärsi meidän puolestamme, sillä Hän, joka on himoton, oli kärsivässä ruumiissa “(Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen). Kristus saattoi ennalleen ihmisolemuksemme itsessään. “Jeesus Kristus, yhdistämällä ihmiskunnan ja Jumalan omassa persoonassansa, avasi meille ihmisille tien yhteyteen Jumalan kanssa. Omassa persoonassaan Kristus osoitti, mitä on todellinen “Jumalan kaltaisuus”, ja Hänen lunastavan ja voittavan uhrauksensa kautta hän asetti tuon kaltaisuuden jälleen ulottuvillemme.” Näin kirkko on aina ymmärtänyt Jeesuksen Kristuksen meille hankkiman pelastuksen. Sanaa “pelastus” käytetään kuitenkin Raamatussa kahdessa eri merkityksessä. ”Apostolien saarnaamisessa erityisen kiinnostavaa on se, että juuri he opettavat meitä erottamaan ihmiskunnan pelastuksen totuuden kokonaisuudessaan, joka on jo toteutunut, ja toisen totuuden – pelastuksen henkilökohtaisen vastaanoton välttämättömyyden ja kunkin uskovaisen omalta osaltaan pelastuksen lahjan omaksumisen ja se, että tämä jälkimmäinen pelastus riippuu jokaisesta itsestään. ”Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja”, kirjoittaa apostoli Paavali (Ef. 2: 8); mutta hän myös opettaa:”Ahkeroikaa… pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; (Fil 2:12).

“Todellinen pelastuksemme toteutuu vain Jeesuksen Kristuksen uhrissa, kun taas meidän henkilökohtainen tai subjektiivinen pelastuksemme, jota Uuden testamentin kielellä kutsutaan “vanhurskaudeksi ”, ”pyhyydeksi ”tai” pelastukseksi “(suppeasti käsitettynä) toteutetaan tämän objektiivisen pelastuksen jatkuvana, henkilökohtaisen energian tai toiminnan kanssa tapahtuvana yhteistyönä jumalallisen energian eli armon kanssa. ” Se on ortodoksinen opetus henkilökohtaisesta (subjektiivisesta) pelastuksesta, jota aiomme hahmotella tässä käsilläolevassa tutkielmassa.

Luku 1. Ortodoksinen opetus henkilökohtaisesta pelastuksesta

1.1 Henkilökohtainen pelastus on alkuperäisen Jumala-yhteyden palauttaminen.

Ortodoksinen opetus henkilökohtaisesta pelastuksesta perustuu opetukseen Jumalan ihmisen luomisesta ja ihmisen luonnon turmeltumiseen, josta ihminen kärsii “alkuperäisen synnin” seurauksena. Jumala loi ihmisen “kuvakseen ja kaltaisekseen” (1. Moos. : 26) – eli Jumala halusi ihmisen olevan jumala armosta. “Jumalan valtakunnan menetys oli syntiinlakeemuksen vakavin seuraus. Aadam ja Eeva menettivät autuuden, jota he olivat jo maistaneet Paratiisissa. ” ” Ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen ihminen itse sielultaan vetäytyi Jumalasta ja tuli kykenemättömäksi vastaanottamaan Jumalan armoa, joka oli hänen saatavissaan; hän ei enää kuunnellut hänelle osoitettua jumalallista ääntä, ja tämä johti hänet syvempään syntiin.” Pelastus on Jumalan kuvan kokonaisuuden palauttaminen meihin, mahdollisuutemme tulla yhteyteen Jumalan kanssa. Se on alkuperäisen olemuksemme palauttaminen. “Pyhä traditio opettaa, että… me pelastumme, kun tulemme Kristuksen kaltaisiksi… Koska uskomme Häneen ja haluamme tulla Jumalan kaltaisiksi, emme niinkään pelastu yhtäkkiä, vaan hitaasti muuttuen sellaisiksi kuin meidät luotiin.”

1.2 Jokainen on kutsuttu pelastukseen.

Pelastus ei ole vain “valittuja” tai “valittua kansaa” varten. Jumala tahtoo, ”että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2: 4). Lisäksi “Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.” (Ap.t. 10:35). Kristus sanoi: “Minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32). Hän “kuoli kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä. …” (2 Kor. 5:15). Kristukselta apostolit ” ovat saaneet armon ja apostolinviran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa, ” (Room. 1: 5). Apostolien kanssa ”olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten Vapahtaja, varsinkin uskovien. ” (1 Tim. 4:10).

1.3 Henkilökohtainen pelastus on prosessi.

Raamatussa on lukuisia paikkoja, jotka todistavat, että pelastus ei ole pelkkä teko, vaan ulottuu aikaan: “Joka kestää loppuun asti, se pelastuu” (Matt. 10:22), “meille, jotka pelastumme. “(1 Kor. 1:18) jne. Kristus itse ilmoittaa, että pelastus on elinikäinen matka:” Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”(Matt. 16: 24). Apostoli Paavali kehotti fillippiläisiä ” tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.” (Fil. 2:12). Voi päästä lähemmäksi pelastusta tai joutua kauemmaksi siitä: “… pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia.” (Room. 13:11). Pyrkimyksessä vanhurskauteen etenemisessä voi kehittyä eri asteiden kautta: “… ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan. ” (Matt. 5:20). Kristus on tie taivasten valtakuntaan eli ikuiseen pelastukseen pääsemiseksi, vanhurskauden tasolle, jonka voi saavuttaa. “… Kirkkomme kuitenkin opettaa, että henkilökohtainen pelastumme ei ole lahja eikä pelkästään teko, vaan pikemminkin prosessi ja pyrkimys, joka kypsyy tai kehittyy vähitellen ja joka toteutuu kahden persoonan, Jumalan ja ihmisen, välisellä yhteistyöllä.”

1.4 Henkilökohtaisen pelastuksen olemus ja tavoite on jumalallistuminen (theosis).

Tämä alkuperäisen Jumalallisen yhteyden palauttamisen prosessi on meidän “henkilökohtainen pelastuksemme”. Kristittyinä emme etsi vain Jumalan siunauksia, vaan itse Jumalaa – ja pelastuksemme on kokemuksellinen tieto Jumalasta. “Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17: 3). “… Jumalan tuntemusta ja iankaikkista pelastusta… ei voi erottaa toisistaan” (Klemens Aleksandrialainen, “Stromata”). Jumalan tuntemisen lisääntyessä Jumala- yhteydessä ihminen jumalallistuu yhä enemmän ja enemmän – “siinä mielessä, että Pyhä Henki asuu kristityissä uskovissa ja muuttaa heidät Jumalan kuvaksi Kristuksessa, lopulta suoden heille ylösnousemuksessa kuolemattomuuden ja Jumalan täydellisen moraalisen luonteen. “Verrattuna Uuden testamentin käyttämiin moninaisiin ”pelastuksen” synonyymeihin – “lunastus”, “sovitus”, “lapseksiottaminen”, “vanhurskautus” jne. – myöhempi patristinen käsite theosis vaikuttaa parhaiten sisältävän sen tärkeimmät piirteet. On runsaasti Raamatun ja patristisia todisteita, mitkä osoittavat, että Kirkko on aina uskonut theosiksen mahdollisuuteen ja on nähnyt sen pelastuksemme keinona. “Kun Kristus sanoi:” ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt. 4:17), ” tämä on kutsu theosis- elämään”.” Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? “(1. Kor. 3:16, 6:19). “Hän todellakin omaksui ihmisyyden, jotta voimme tulla Jumalaksi” (pyhä Athanasius Aleksandrialainen, “Inkarnaatiosta”).

“Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.” (2. Piet. 1: 4). “Koska Herra on siis lunastanut meidät omalla verellään, antamalla sielunsa meidän sielujemme puolesta ja lihansa lihamme puolesta, ja on myös vuodattanut Isän Hengen Jumalan ja ihmisen liiton ja yhteyden tähden suomalla Jumalan ihmisille Hengen avulla ja toisaalta liittämällä ihmisen Jumalaan omalla ihmiseksitulollaan ja suomalla meille tulemisellaan kestävän ja aidon kuolemattomuuden kestävästi ja aidosti, Jumala- yhteyden avulla… “( IrenaeusLyonilainen, “Against Heresies”, kirja 5, 1: 1). “(Kristus) on kanssamme sellainen yhteys armosta kuin Hänellä itsellään Isän kanssa luontonsa puolesta… Sen kunnia, jonka Isä antoi Pojalle, Poika antaa myös meille armon kautta… Kun kerran olemme tulleet samankaltaisiksi lihan puolesta ja kun Hän on tehnyt meidät osallisiksi jumaluudestaan, Hän teki siten meistä sukulaisiansa… Meillä on samanlainen yhteys Kristuksen kanssa… kuin aviomiehellä on vaimonsa ja vaimolla aviomiehensä kanssa “(pyhä Simeon Uusi Teologi). ] ”Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo: “Vahva ja varma toivon perusta ihmisen olemuksen jumalallistumiselle on Jumalan tuleminen ihmiseksi, mikä tekee ihmisestä jumalan samassa määrin kuin Jumala itse tuli ihmiseksi. Sillä on selvää, että Hän, joka on tullut ihmiseksi ilman syntiä, voi jumaloittaa inhimillisen olemuksen sen muuttumatta Jumalaksi, kohotettuaan sen Itseensä samassa mittakaavassa, kuin Hän nöyryytti itsensä ihmiseksi. “Pyhä Maksimos viittaa Jumalaan “pelastusta haluavana ja ihmisten jumaloitumista isoavana”. Mittaamattoman rakkautensa ansiosta Kristus nousi Golgatalle ja kärsi ristinkuoleman, joka sovitti ja yhdisti ihmisen Jumalan kanssa.” On tärkeää korostaa, että patristisen theosis-opetuksen mukaan ihmispersoona ei tule jumaluuden sisään vetämäksi tai ”nielemäksi”. “Ylimmäispapillisessa rukouksessaan” Jeesus Kristus rukoilee Isää Jumalaa seuraajiensa puolesta, että “että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olen minussa ja minä sinussa. “(Joh. 17:21). Samoin kuin Pyhän Kolminaisuuden kolme Persoonaa asuvat toisissaan menettämättä yksilöllistä luonnettaan, meitäkin kutsutaan “asumaan” Jumalassa menettämättä identiteettiämme. Theosiksen kautta emme tietenkään tule Jumalaksi olemuksemme puolesta – me tulemme Jumalaksi armosta. Olemme yhteydessä jumalallisiin energioihin – eli Jumalan ilmenemismuotoihin tässä maailmassa – emme Jumalan olemukseen.

Lopuksi on huomattava, että kun Kristus pelasti koko ihmisen, henkilökohtainen pelastuksemme koskee sekä sielua että ruumista. ” Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. ” (Room. 12: 1). Pyhyys ei ole vain moraalista täydellisyyttä. Monet ortodoksiset pyhät ovat fyysisesti osoittaneet theosiksen hedelmiä. Varhaisen kirkon pyhien isien elämästä me tiedämme monia esimerkkejä näkyvistä, ruumiillisista merkeistä, jotka liittävät theosikseen – kuten luomaton valo (“Taaborin valo”), joka ympäröi eläviä pyhiä. Tiettyjen pyhien ruumiit on ihmeellisesti säilynyt turmeltumattomina. Markuksen evankeliumin 17. luvussa Kristus luettelee ulkoisia merkkejä, jotka seuraavat niitä, jotka ovat saavuttaneet theosiksen.

1.5 Henkilökohtainen pelastus on sekä tulevaisuudessa että nyt.

Yhdenmukaisena opetuksen kanssa pelastuksesta theosiksena, kirkko on aina ymmärtänyt pelastuksen jonain, joka alkaa ja jonka voi kokea jo maallisessa elämässämme. Kristus itse viittasi pelastukseen nykyisessä ajassa: ” Katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” (Luuk. 17:21) – ja vakuutti, että ”tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan.”(Mark 9: 1). Voidaan sanoa, että “me pelastumme vähitellen, täyttämällä Kristuksen opetuksen ja Hänen käskynsä.” Pyhän apostoli Johanneksen Teologin kirjoitukset ovat erityisesti täynnä viittauksia iankaikkiseen elämään jo olemassa olevana: “Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä,” (Joh. 3:36). ” …sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ..” (Joh. 6:54). ” Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään…” (1. Joh. 3:14). ” Ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa. …” (1. Joh. 3:15). Jne.

Koska iankaikkinen elämä on yhteyttä Jumalan kanssa, Jumalan läsnäoloa meissä, “sillä ei ole olemuksessaan mitään, mikä estäisi sen ilmenemisen täällä maan päällä; toisin sanoen iankaikkinen elämä – ihmisen sielun tilana – ei riipu avaruuden ja ajan olosuhteista, ei kuulu vain haudan takaiseen maailmaan, vaan riippuu yksinomaan moraalisesta kehityksestä ja siten valintaan perustuen voi alkaa tässä elämässä. ” Emme työskentele jonkin tulevan palkinnon takia, sillä “jokaiselle, joka kaipaa totuutta ja elämää, tämä totuus ja tämä elämä ovat palikka; koska niitä varten oli tehtävä työtä. ” Täydellinen patristinen yhteisymmärrys vallitsee henkisen elämän ymmärtämisestä kehityksenä, joka alkaa täällä maan päällä ja jatkuu elämän jälkeen. Ikuinen pelastus ei ole jotain laadullisesti uutta – vaan täydellinen ilmentymä siitä, mikä kylvettiin kunkin maallisen henkisen kilvoittelun aikana. 4. vuosisadan suuren askeetin, pyhän Makarius Suuren, joka oli kokenut yhteyden Jumalaan maanpäällisessä elämässään, oli niin tämän kokemuksen läpäisemä, että hän ei voinut kuvitellakaan, mitä muuta voitaisiin antaa hänen sielulleen haudan takana ja oli taipuvainen uskomaan, että ylösnousemuksen päivänä on vain ruumis, joka “on peitetty ja kirkastettu Jumalan valolla, joka on nyt ihmissydämessä, niin että ruumis voi hallita sielun kanssa, jotka silloin osallistuvat Kristuksen valtakunnasta, jota ikuinen valo lohduttaa ja valaisee “(Pyhä Makarios Suuri, Keskustelu 2,” Pimeyden valtakunnasta “).

Hyppäämällä hieman eteenpäin, lisäämme, että kirkon luonteeseen kuuluu yleensä samanaikaisesti valmistautuminen tulevaan (iankaikkiseen elämään) ja jo sen täyttymys ja esimaku siitä: “Toisaalta kirkko Hän itse on valmistautumista: se “valmistaa” meitä iankaikkiseen elämään. Siten sen tehtävänsä on muuttaa koko elämämme valmistautumiseksi. Saarnaamisellaan, opillaan ja rukoustensa kautta se kertoo meille jatkuvasti, että lopullinen “arvo”, joka antaa merkityksen ja suuntauksen elämäämme on “loppu”, ja ”tuleva”, jota toivotaan, odotetaan ja ennakoidaan. … Toisaalta kirkko on myös ja perimmiltään täyttymys. Tapahtumat, jotka synnyttivät sen ja jotka muodostavat sen todellisen uskon ja elämän lähteen, ovat tapahtuneet. Kristus on tullut. Hänessä ihminen jumaloitui ja nousi taivaaseen. Pyhä Henki tuli ja hänen tulemisensa avasi Jumalan valtakunnan. Armo on annettu ja Kirkko todella on “taivas maan päällä”, sillä siinä meillä on pääsy Kristuksen pöytään Hänen valtakunnassaan. Olemme saaneet Pyhän Hengen ja voimme osallistua täällä ja nyt uudesta elämästä ja olla yhteydessä Jumalaan. “

1.6 Usko on henkilökohtaisen pelastuksen lähtökohta.

Miten theosiksen matka alkaa? Ensinnäkin tarvitaan, että herää tahto haluta olla Jumalan kanssa. Usko on se, mikä herättää sen. Usko on liikkeellepaneva voima ja hengellisen elämän “sydän”. Miten se saadaan? Jumala antaa uskon Häntä etsiville. On oltava totuuden etsijä, omatunnostaan huolehtiva ja tarkkailtava sitä tuntemansa lain mukaisesti. Nähdessään “etsiskelyn kipinän”, Jumala auttaa aina. Ilman uskoa Kristukseen ei voi pelastua, koska silloin ei tiedä, että Jumala on kaiken anteeksiantava Rakkaus. Kun tietää olevansa syntinen, joka ansaitsee rangaistuksen, näkee Jumalan kaikkivoimallisena, vihamielisenä ja armottomana maailmankaikkeuden hallitsijana. Tässä tilanteessa, kun pelkää Jumala ja odottaa rangaistusta, ei yksinkertaisesti voi itsestään kääntyä rakastamaan Häntä – mitä ilman ei ole pelastusta. “Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko?” (Room. 10:14). Emme voi tietää, että Jumala on armollinen rakastava Isä, koska “Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. ” (Joh. 1:18). Voidaan ainoastaan tietää, että Jumala on Rakkaus, koska “ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (Joh. 1:18). Uskon kautta Kristukseen ”voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa.” (Ef. 3:12)

Ja kun ymmärtää, että Jumala on rakastava Isä, alkaa kaivata Häntä ja rakastaa Häntä vastavuoroisesti. Vain uskossa voi kutsua Jumalaa “minun Jumalakseni” – eli vapaasti itse liittyä Jumalaan. Siten uskon kautta luodaan läheinen henkilökohtainen liitto uskovaisen ja Jumalan välillä. “Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa.” (1. Joh. 4:15). Pyhä Raamattu ja varhaiset kirkon isät ovat täysin selvillä uskon merkityksestä alkuna matkalle pelastukseen: “Joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. “(Mark. 16:16). “Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta

“(Joh. 1: 12–13).”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.” (Hepr. 11: 6). “Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksenkirjoituksissa sanotaan: “Yksikään, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.” Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: “Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10: 9-13).” “Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15). “Ja niin, meitä, jotka on kutsuttu Hänen tahtonsa kautta Kristuksessa Jeesuksessa, ei ole vanhurskautettu itsemme tai oman viisautemme tai ymmärryksemme tai hurskautemme tai tekojemme kautta, joita teimme sydämemme pyhyydessä, vaan uskon kautta, jossa Kaikkivaltias Jumala vanhurskautti kaikki alusta asti olleet ihmiset… “(pyhä Kleemens, ” Ensimmäinen kirje Korinttilaisille ”). Lukiessa edellä mainittuja lainauksia voi kuitenkin kysyä: onko usko kaikki, mitä tarvitaan pelastukseen? Tässä on tärkeää huomata, että sekä Raamatussa että patristisissa teoksissa on kaksi rinnakkaista kertomusta: toinen antaa vaikutelman pelastuksesta “pelastavan uskon” kautta ja toinen saarnaa tekojen merkitystä uskon lisäksi. Kaikissa tapauksissa on oltava varovainen ja yritettävä ymmärtää, mistä kukin kirjoittaja puhui ja kenelle hän sen esitti. Varhaiskirkossa “usko” tarkoitti uskovan koko elämäntapaa – toisin kuin pakanoilla tai juutalaisilla. Hyviä tekoja pidettiin erottamattomana osana tällaista “uskoa”. Toisaalta apostoli tai pyhä isä puhuessaan nimenomaan “uskosta” ja “teoista”, useimmiten halusi korostaa, että “kylmä usko” – eli vain olemista nimellisesti kristitty – sosiaalisista, perhesiteistä tai muista syistä – ei voinut pelastaa: on todella ” tehtävä peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.” (Fil.2:12). Siten molemmat kertomukset – “usko” ja “usko ja teot” ovat yhdenmukaisia toistensa kanssa.

Subjektiivisen hengellisen kokemuksensa lisäksi kirkko ymmärtää “uskon” myös “opiksi, jota on noudatettava, eli Kristuksen opetuksen koko sisältöä apostoleille (Matt 28:20), “pyhille kertakaikkisesti annettua”(Juud 3), Kirkon opetusta. Uskoa Kristukseen Vapahtajana ja Jumalana on myös uskoa kaikki, mitä Hän opetti. Toisin sanoen ortodoksi sanoa, että uskoa ei ole pelkästään “että uskomme” vaan “mitä uskomme” “. Yksinkertaisesti tunnustamalla Kristus Herraksi ei tuota sinulle pelastusta: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdo “(Matt. 7:21). Demoneja ei pelasteta, vaikka niilläkin on uskoa: “… pahat hengetkin uskovat ja vapisevat.” (Jaak. 2:19) – ja tunnustavat jopa Kristuksen: ” Eräässä orjatytössä oli tietäjähenki ja joka ennustamalla hankki isäntäväelleen hyvät rahat. Tyttö lähti Paavalin ja meidän muiden perään ja huusi: “Nämä miehet ovat Korkeimman Jumalan palvelijoita ja osoittavat teille pelastuksen tien!”(Apt. 16: 16–17).

1.7 Parannus on välttämätön ehto henkilökohtaiselle pelastukselle.

Siksi usko on vasta alku. “Usko ainoastaan paljastaa ihmiselle totuuden, että Jumala ei rankaise häntä hänen aikaisemmista synneistään, vaan päinvastoin Hän on valmis hyväksymään hänet ja antamaan anteeksi ja tunnustamanaan hänet pojakseen. Mutta tämä… vain avaa yhden tien Jumalan luo, mutta ei tee mitään hänen kanssaan. Ennen tätä hän pelkäsi kääntyä Jumalan puoleen, mutta nyt hän tunsi Jumalan ja lakkasi pelkäämästä Häntä, ja päinvastoin kasvoi rakastamaan Häntä. Mutta hän on edelleen sama ihminen. Hänen on välttämätöntä aloittaa ei vain rakastaa Jumalaa, vaan aktiivisesti todella kääntyä Hänen puoleensa.”Jotta uskoisi todella, on välttämätöntä ymmärtää Jumalan anteeksiantamien syntiensä suuruus, ymmärtää, että hän on syntinen, joka on ansainnut kuoleman. Voi olla vain todellista rakkautta Jumalaan, kun hän tajuaa todellisen kauhun synneistänsä, jotka Jumala antoi hänelle anteeksi ilmaiseksi. Tätä tilaa – katumusta, parannusta – voidaan jopa kutsua “uskon aluksi”. Ilman itsensä tuomitsemista ei voi pyytää Jumalalta anteeksiantoa – ja pyytämättä anteeksiantoa, sitä ei saa, eikä näin ollen pelastu. Paluu Jumalan luo alkaa parannuksenteosta, katumuksesta. Sen nähdessään Jumala, kuten tuhlaajapoika-vertauksen isä, juoksee meitä vastaan: ”Kun hän vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”(Luuk. 15:20)

Usko, johon liittyy parannus – “viisaan ryövärin usko- on siis todellista uskoa, joka pelastaa. Kristus odottaa parannusta seuraajiltaan: ” En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:13). Ja Hän tekee selväksi, että hänen pelastuksensa mahdollisuus on sidoksissa hänen katumukseensa: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” ” (Mark. 1:15). “Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. “(Ilm.2: 5). Lisäksi totuuden vastustaminen, jos sen tietää – eli katumuksen puuttuminen – on jotain sellaista, joka tekee pelastuksen mahdottomaksi: “jokainen synti ja herjaus tullaan antamaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen herjaamista ei anteeksi anneta.”(Matt. 12:31). Todellinen parannus – kyky nähdä syntiensä syvyys – on kristillisen elämän koko “rakennuksen” perusta, joka on nöyryyttä (“autuaita ovat hengessään köyhät…”), sen ymmärtämistä, että ei voi vapautua synneistään ilman Kristusta. Pyhät Isät ovat yhtä mieltä nöyryyden ensisijaisuudesta hengellisessä elämässään. Voimme huomata, että Aatamilla oli kaikki Jumalan lahjat, mutta hänellä ei ollut kokemusta nöyryydestä.

1.8 Kaste on portti pelastuksen polulle.

Katumus eli parannuksenteko ei vielä riitä pelastukseen. On hylättävä vanha synnillinen elämä ja aloitettava uusi elämä. Mutta uutta elämää ei voi syntyä spontaanisti, koska aina palaa vanhaan elämään. Siksi tarvitsemme Jumalan armon lopettamaan, mitä emme voi itse lopettaa. “Sillä hänen, joka aikoo harjoittaa hyveellisyyttä, pitää tuomita ensin pahuus, ja sitten pyrkiä hyveellisyyteen. Sillä katumus ei voi osoittaa (δεῖξαι) heitä [heprealaisia] puhtaiksi. Tästä syystä heidät kastettiin heti, ja mitä he eivät kyenneet saavuttamaan itsestään, se voisi tapahtua Kristuksen armon kautta. Niinpä katumus ei riitä puhdistukseen, vaan ihmiset on ensin kastettava “(Pyhän Johannes Krysostomos, ” Opetuspuheita heprealaiskirjeestä ”, Saarna 9,” Heprealaiskirje 6: 1-3 “). Varhainen apostolinen ja patristinen kirkko oli täysin selvillä, että kaste oli välttämätöntä pelastukselle, kuten Kristus itse sanoi: “Joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. ” (Mark. 16:16). Keskustelussaan Nikodeemuksen kanssa “Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: Jeesus vastasi hänelle: “Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.” Nikodeemus kysyi: “Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?” Jeesus vastasi: “Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: ‘Teidän täytyy syntyä uudesti. “(Joh. 3: 3-7)

Tämä lainaus on ollut ortodoksisen uskon perustana kasteen tarpeellisuudesta pelastukselle. Tertullianus osoittaa kirjoituksessaan “Kasteesta” luvussa 13, että pelastus pelkän uskon kautta (”…uskosi on parantanut sinut.”) (Matt. 9:22, Mark. 10:52 jne.) oli olemassa ainoastaan ennen Kristuksen kärsimyksiä ja ylösnousemusta. Sitten Kristus asetti kasteen lain sanoen: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ” (Matt. 28:19). Kristuksen määritelmä Johanneksen 3: 5 “… on luonut uskon kasteen välttämättömyyteen. Näin ollen kaikki, jotka tulivat uskoviksi, sen jälkeen oli tapana kastaa. Sitten myös Paavali, kun hän uskoi, kastettiin; ja tämä on määräyksen merkitys, jonka Herra oli antanut hänelle, kun häntä kohtasi näön menetys, sanoen: “Nouse ja mene Damaskokseen; siellä sinulle osoitetaan, mitä sinun on tehtävä, “nimittäin – ottaa kaste, joka oli ainoa asia, joka häneltä puuttui. Paitsi tätä kohtaa hän oli riittävästi oppinut ja uskonut “Nasaretilaisen” olevan “Herra, Jumalan Poika” “.

Varhaisimmista ajoista lähtien kirkko on uskonut kasteen pelastavaan, lunastavaan vaikutukseen. ” Teidät pelastaa nyt kaste ” (1 Pietarin 3:21). “Pietari vastasi:Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen”(Apt. 2:38). “Me laskeudumme sitten kerran kastealtaaseen: kerran syntimme pestään pois.” On ehkä sanomattakin selvää, että kirkko ei ole koskaan uskonut kasteen “maagisiin” valtuuksiin. Edellytys syntien anteeksisaamiseksi kasteessa on kastettavan vapaan tahto lopettaa vanha synnin elämä (eli mielenmuutos). Näkyvä muoto (upotus) on vanhan elämän hylkäämisen symboli. On myös tärkeää korostaa, että kastetta ei ole koskaan pidetty “lainomaisena” tekona, jolla annetaan anteeksi tehdyt synnit. Kasteessa Jumala ei anna ainoastaan anteeksi syntejä, vaan pyyhkii ne pois. Varhaiskirkko uskoi kasteen uudistavaan voimaan: “Pelkästä armosta Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.” (Tit. 3: 5). Ensimmäinen Apologiassaan Justinus Marttyyri kuvaa varhaiskirkon kasterituaalia: viemme “kasteoppilaat” sinne, missä on vettä ja heidät synnytetään uudelleen samalla tavoin, kuin meidät itsemme uudistettiin. Jotta me… voisimme saada tehtyjen syntien anteeksisaamisen vedessä, niille, jotka valitsevat uudestisyntymisen ja ovat tehneet parannuksen synneistänsä, lausutaan Jumalan Isän ja maailmankaikkeuden Herran nimi”(luku 61). Yleensä synnin täydellinen tuhoaminen on ainoa kristinuskon tiedossa oleva syntien anteeksiantamisen muoto.

Kehityttyään Jumalan kaipauksessa uskon kautta todella yhdistyminen Kristukseen tapahtuu vain kasteessa. Kirkko on aina ymmärtänyt kasteen kuolemana ja ylösnousemuksena Kristuksen kanssa: “Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista “(Room. 6: 3-4). Kasteessa saatu uusi elämä on mystinen liitto Kristuksen, jota Kristus itse vertaa viinipuun oksan ja rypäleiden väliseen: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi” (Joh. 15: 5-6). Kasteessa todella kastettu hyväksyy Kristuksen itseensä, elämäntapana, “pukeutuu Kristukseen” (Gal. 3:27). Vanhurskautus, jonka kastettu ottaa vastaan, on Kristus itse (Pyhä Makarius suuri). Kaste palauttaa ihmisen sielun ja ihmisluonteen alkuperäisen kehityssuunnan yleensä.

1.9 Henkilökohtainen pelastus vaatii jatkuvaa kilvoittelua kasteen jälkeen.

Pyhät Isät opettavat, että kasteen kautta saatu vanhurskauttava armo on tavallaan tilapäinen – ja sen voi kadottaa. Uuden elämän siemenet, jotka on vastaanotettu kasteessa, ” jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen,” (Room. 8:23), voivat jäädä hedelmättömiksi laiskan kristityn elämässä – aivan kuin leiviskä vertauksesta talenteista(Matt. 25:14. – 30) tai siemen vertauksessa kylväjästä (Matt. 13: 3-8), joka ei pudonnut hyvään maahan. Kasteessa syntimme pestään pois, mutta meistä ei tule synnittömiä. Heikkouksiemme kautta synnit löytävät tiensä takaisin elämäämme. Kun meillä on nyt Kristus – Joka on lopettanut synnin vallan sielumme voimiin – meidän on silti taisteltava syntisten tottumustensa jälkien kanssa. Ei riitä, että yksinkertaisesti hylätään vanha syntinen elämä: se on täysin hävitettävä. Pelastuksemme tulee iankaikkiseksi, jos juurimme pois synnin mahdollisuuden. Samoin emme pääse taivasten valtakuntaan, jos tyydymme kasteessa saamamme vanhurskautuksen armoon, emmekä halua lisätä sitä. Tästä syystä meillä on apostolin käsky ” älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19). Meidän ei pidä pysähtyä “, kunnes pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, ” (Ef. 4:13)- toisin sanoen meidän ei tule lopettaa, ennen kuin me olemmejumaloituneet. Kirkon opetuksella hengellisestä elämästä jatkuvana kilvoitteluna on vankka perusta Kristuksen itsensä sanoissa – Joka sanoi: ” ahdas on se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:14. ). “12. Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Matt. 11:12). “Joku kysyi häneltä: “Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?” Jeesus vastasi:”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene. “(Luuk. 13: 23–24).

1.10 Henkilökohtainen pelastus hankitaan täyttämällä Kristuksen käskyt.

Mitä suunnitelmaa sitten pitäisi seurata jatkuvassa hengellisessä taistelussa kasteen jälkeen? Autuuden lauseet (Matt. 5: 3-11) esittivät tämän prosessin yleisesti. Myös patristisen opetuksen haara – jota nimitetään askeesiksi – ja runsaasti tekstejä, jotka tarjoavat yksityiskohtaisemman suunnitelman. Asketti-isät ovat tunnistaneet kahdeksan sielun synnillistä taipumusta, joita kutsutaan himoiksi – ja vaiheet, joiden kautta ne ottavat haltuunsa ihmisen sielun. Omien kokemustensa perusteella nämä isät kehittivät myös kattavia menetelmiä jokaista intohimoa vastaan kamppailemiseksi ja istuttamiseksi sieluun sen vastakohta. Vaikka askeettisen opetuksen yleiskatsaus menee tämän työn ulottuvuuden ulkopuolelle, korostamme vain sitä, että varhaiset apostoliset ja isien kirkko eivät koskaan tarkastelleet taistelua Kristuksen käskyjen täyttämiseksi – teoiksi, perinteisesti käsitettynä – kun he tarkoittivat pelastuksen hankkimista. Itse asiassa kirkko on aina opettanut, ettemme pysty täyttämään mitään käskyä täydellisesti. Pyhät itkivät tästä syystä hyveitään. Mutta miksi yrittää pitää käskyjä tärkeinä? Koska se avaa jokaiselle todellisen kuvan itsestä – sen “alkuperäisen vahingon” tilasta, jonka olemme perineet Aadamilta. Kuten pyhä Pietari Damaskoslainen sanoi, “ensimmäinen merkki sielun terveydestä on, kun alkaa nähdä syntinsä lukemattomana kuin meren hiekka”.

Toisin sanoen, ortodoksisuudessa hyviä tekojamme pidetään keinona tutustua itseemme. Itsensä pakottaminen noudattamaan huolellisesti Kristuksen käskyjä johtaa nöyryyteen. Ja tämä pelastus alkaa. Näin on silloin kun ymmärtää tarvitsevansa Kristusta – aivan kuin ymmärtää olevansa sairas, jolloin tarvitsee lääkäriä. Pyhien isien mukaan, ennen kuin tajuat, kuka sinä todella olet, sinua ei voi edes kutsua kristityksi. Nähdessäsi kuinka onneton olet, saattaa sinut Kristuksen eteen. Siksi tekomme ovat tärkeitä! Ne eivät ole “ansioita”, emme ansaitse niillä mitään – mutta ne ovat keino oppia totuutta itsestämme, joka johtaa meidät uskoon Kristukseen. Yleensä Jumala etsii meissä kykyä hyväksyä yhteydenpito Hänen kanssaan – ja antaa sen helposti meille siinä suhteessa kun kykymme ottamaan vastaan. Tämä kyky on tärkeä asia. Siksi myös ne, joilla ei ole mahdollisuutta tulla kastetuksi (esim. kristityt marttyyrit tai viisas ryöväri), voivat silti päästä taivasten valtakuntaan. Into kohti hyvää tekee meistä taivasten valtakunnan jäseniä ja antaa meille mahdollisuuden ottaa vastaan pyhyys. Se on sielun omaisuus, joka on tärkeä: halu Kristuksen valtakuntaan. Jos joku on ” Hengessään köyhä” ja todella kaipaa Jumalaa, pelastus on hänen, vaikka hän ei ole tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja. “Ei ne, jotka tekevät töitä, pelastu, vaan ne, jotka hengellisesti ovat aina Jumalan kanssa, jotka elävät Jumalalle”.

Noudattamalla käskyjä hyveet istutetaan sieluihimme. Elämäämme maapalloa voidaan näin ollen pitää aikana, joka meillä on sielun “kasvattamiseksi” ja luomalla siihen mielenlaadun, joka sallii meille yhteyden Jumalan kanssa. Kristus ei tarvitse toimia, joita me teemme noudattaessamme Hänen käskyjään, Hän ei tarvitse kärsimyksiämme – se mitä Hän tarvitsee, on meidän sielumme sisäinen tila, joka ilmentyy, kun esimerkiksi käännämme toisen poskemme loukkaajallemme. “Poikani, luota minuun, seuraa samaa tietä kuin minä” (Sananl. 23:26). Näin ymmärrettynä, tekojen merkitykselle pelastuksen kannalta löytyy Raamatusta runsaasti tukea. Kristus itse sanoi: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” (Joh. 14:23). Tekojen tarpeellisuutta kuvataan edelleen seuraavassa kohdassa: ihmiselle, joka kysyi: “Mitä minun on tehtävä, jotta voisin periä iankaikkisen elämän?”, Jeesus sanoo, mitä hänen on tehtävä – eikä Hän tarkoita pelkästään uskoa tai kastetta:”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Mark. 10: 17–21). Jeesus Kristus tuomitsee ihmisiä sen perusteella, mitä he ovat tehneet tai jättäneet tekemättä, ei sen perusteella, uskoiko hän – “minun oli nälkä ja annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano ja annoitte minulle juotavaa: Minä olin koditon ja otitte minut luoksenne”jne. Ne, jotka eivät ole tehneet näitä asioita,”menevät ikuiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään “(Matt. 25: 31–46). “Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.”(Matt. 7:21).

Tuomio tulee olemaan kunkin tekojen mukaan – ei uskon tai kirkon jäsenyyden: “Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa. “(2. Kor. 5:10). “Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan. ” (Matt. 16:27). “Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. “(Room. 2: 5-6). “Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. 13. Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. “(Ilm. 20: 12–13). Vanhasta testamentista löytyy lisäksi joitain mainintoja pelastuksesta (syntien anteeksiannosta) tekojen tuloksena: “Vesi sammuttaa liekitsevän tulen; ja laupeus sovittaa synnit “(Siir3:30). “Almut vapauttavat kuolemasta ja puhdistavat kaikesta synnistä” (Tob. 12: 9). Ja tietenkin on vahva patristinen yhteisymmärrys siitä, että on tarpeen tehdä töitä pelastuakseen. Toisen vuosisadan tekstissä “Hermaan Paimen”, joka sai Raamatun veroista arvostusta joissakin varhaisen kirkon osissa, on joitakin jumalallisen vierailijan (“Paimenen”) antamia käskyjä: “Hyvästä älä hillitse itseäsi, vaan sitä tee. Kuulehan nyt myös, mitä hyviä töitä on, ja mitä sinun pitää tehdä, niistä itseäsi hillitsemättä, jotta voitte pelastua. Ensi sijalla kaikista ova usko, Herran pelko, rakkaus, yksimielisyys, vanhurskaat puheet, totuus ja kestävyys, sitten hyväntekeväisyys, sovitus, oikeudenmukaisuus, totuus, kärsivällisyys ja siveys “(osa II,” Käskyt “, käsky 8, luku 8). Mielenkiintoista on, että usko mainitaan tässä luettelossa yhtenä teoista. “Mutta nyt minä sanon teille, jos ette noudata näitä käskyjä, vaan laiminlyötte niitä, te ette pelastu” (osa II, “Käskyt”, käsky 12, 16). Käskyjen laiminlyöminen johtaa pelastuksen menetykseen.

Pyhä Kleemens Roomalainen ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille kirjoittaa: “Pukeutukaamme yksimielisyyteen, nöyrämielisyyteen ja sävyisyyteen, pysyttäytymällä erillään kaikesta selän takana pahanpuhumisesta, vanhurskautukaamme teoilla eikä sanoilla “(30: 3). “Mitä meidän sitten on tehtävä, veljet? Pitäisikö meidän pidättäytyä tekemästä hyvää ja hylätä rakkaus? Älköön Mestari koskaan salliko ainakaan tämän kohdata meitä, vaan kiiruhtakaamme esimerkillisesti ja innolla saattamaan loppuun jokainen hyvä työ” (33: 1). “Siksi on tarpeen, että olisimme innokkaita tekemään hyvää, sillä Hänestä on lähtöisin kaikki, sillä hän varoitti meitä edeltäkäsin sanoen: Katso, Herra, ja Hänen palkkansa on Hänen kasvojensa edessä maksamaan jokaiselle ihmiselle työnsä mukaan. Hän kehottaa meitä siis uskomaan Häneen kaikesta sydämestämme ja olemasta välinpitämätön tai huolimaton kaikissa hyvissä töissä “(34: 2-4). Toisessa korinttolaiskirjeessään pyhä Kleemens mainitsee nimenomaan Kristuksen käskyjen noudattamisen tärkeyden: “Mikään ei vapauta meitä iankaikkisesta rangaistuksesta, jos emme noudata Hänen käskyjään” (Luku 6). Niin sanoo myös pyhä Polykarpos Smyrnalainen kirjeessään filippiläisille (110–140 AD): “Niinpä Hän, joka nosti hänet kuolleista, nostaa myös meidät; jos teemme Hänen tahtonsa ja vaellamme Hänen käskyissään ja rakastamme niitä asioita, joita Hän rakasti, pidättäytymällä kaikesta vääryydestä, ahneudesta, rahan rakastamisesta, pahan puhumisesta, väärästä todistuksesta; emmekä kosta pahaa pahalla tai rakentamalla raja-aitoja tai mustelmaa mustelmalla tai kirousta kirouksella; vaan muistaen sanat, jotka Herra puhui opettaessaan; Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Antakaa anteeksi, ja teille annetaan anteeksi. Armahtakaa, niin teidät armahdetaan “(2: 2-2: 3).

1.11 Jumala ei pakota ketään pelastukseen, mutta auttaa niitä, jotka sen valitsevat.

Kuten jo edellä mainittiin, ortodoksinen opetus pelastuksesta perustuu oppiin vapaasta tahdosta. Syntiinlankeemuksessaan ihminen ei menettänyt vapaata tahtoaan. Ihminen voisi yhä päättää olla Jumalan kanssa tai ilman Häntä – hän ei vain voi palata itsestään takaisin kohti Jumalaa, sillä ”alkuperäinen synti” oli sulkenut tien. Kristus avasi tuon polun, ja nyt meidän pelastuksemme on yksinomaan meille valinnan asia. Jumala kunnioittaa valintaamme – mikä se sitten onkaan. Tämä on syy siihen, miksi Jumala ei pakota pahoja henkiä katoamaan: Jumala kunnioittaa niiden vapaata tahtoa, sillä vapaa tahto on jumalallisuuden piirre (jota valitettavasti voidaan käyttää väärin.) Me pelastumme tahtomme yhteistyön kautta Jumalan kanssa- jota kutsutaan synergiaksi ortodoksisessa teologiassa -oppi, jonka erinomaisesti esitti pyhä Athanasios Suuri sanoessaan “Jumala ei pelasta meitä ilman meitä.” Kristus itse lupasi vastauksensa Hänen apuaan etsiville: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. “(Matt. 7: 7-8). Toisaalta Jumala ei pakota ketään pelastukseen. Muussa tapauksessa tämä ei olisi “pelastusta” vaan pikemminkin Hänen meidän uudelleen muovaamista, mikä on ristiriidassa meidän alkuperäisen muotoilumme kanssa. Ensinkö Hän teki meidät omaksi kuvaksensa ja nyt hän “pelastaisi” meidät ottamalla kuvansa pois meistä ja lähinnä pitämällä meitä samanarvoisina kaikkien muiden elävien luotujen kanssa? Kun pyhältä Johannes Krysostomokselta kysyttiin, miksi kaikki eivät pelastu, hän sanoi: “Koska sinä itse et halua [pelastua]. Vaikkakin armo on todellakin armo ja se pelastaa, niin se pelastaa vain ne, jotka sitä haluavat, mutta ei niitä, jotka eivät halua sitä ja kääntyvät pois. “

Myöskään viimeinen tuomio ei ole pelottava siksi, että joku joutuu helvettiin vastoin omaa tahtoaan, – vaan siksi, että se tulee olemaan jokaisen ihmisen lopullinen itseään koskeva määräys. Pyhä Irenaeos Lyonilainen (“Harhaoppeja vastaan”, kirja 4, 37 luku), sanoo, että Herramme ilmaus: ” Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. “(Matt. 23:37),” esittää ihmisen vapauden vanhan lain, sillä Jumala teki ihmisestä alusta alkaen vapaan [vaikuttajan], joka omistaa omat voimansa, niin kuin oman sielunsakin, olemaan kuuliainen Jumalan käskyille vapaaehtoisesti, eikä Jumalan pakottamisesta. Sillä Juman suhteen ei ole pakkoa, vaan hyvä tahto [meitä kohtaan] on läsnä Hänen kanssaan jatkuvasti. Ja siksi hän antaa hyvän neuvon kaikille. “Lisäksi pyhä Irenaeus sanoo:” Jumala on siis antanut meille sitä, mikä on hyvää, kuten apostoli kertoo meille tässä kirjeessä [Room. 2: 4-5, 7 – V.K.] ja ne, jotka tekevät sitä, saavat kunnian ja kunnian, koska he ovat tehneet hyvää, kun heillä oli valta olla tekemättä sitä; mutta ne, jotka eivät tee hyvää, saavat Jumalan oikeudenmukaisen tuomion, koska he eivät tehneet hyvää vaikka heillä oli voimaa tehdä sitä “. Ilmeisesti varhaiskirkko uskoi, että Jumalan tuomioon – ja sen seurauksena mahdollisuutemme pelastukseen – vaikuttaa se, mitä tekee tietoisesti ja vapaasti tai ei tee. “Jumalan armo ei orjuutta ihmisen omantuntoa ja vapautta – mutta kun hänelle on paljastunut Jumalan rakkaus ja synnin kauhut, se jättää ihmisen pyrkimään tähän rakkauteen ja yhteyteen sen kanssa.”

1.12 Kukaan ei voi koskaan olla varmasta pelastuksesta.

Varhaiskirkko ei usko, että kaste takaa pelastuksen: “… Kun me olemme pesseet hänet, joka on vakuuttunut ja hyväksynyt opetuksemme, viemme hänet paikalle, johon veljiksi kutsumamme ovat kokoontuneet, niin että voimme kantaa hartaita rukouksia, nyt kun olemme saaneet tietää totuuden, havaittuina teoistamme hyviksi kansalaisiksi ja käskyissä vaeltaviksi, jotta meidät voidaan pelastaa ikuisella pelastuksella “(Pyhän Justinus marttyyri, Ensimmäinen puolustuspuhe, luku 65). Jälleen on syytä huomata, että ikuinen pelastus on sidoksissa omiin tekoihin. Jopa apostoli Paavalikaan ei itse tuntenut, että hänen pelastuksensa olisi taattu: “… sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia.” (Room. 13:11) – “lähempänä”, mutta ei “päätettynä”. “Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.”(1. Kor. 9).: 26–27). Huomaamme välittömästi, että apostolille hänen pelastuksensa mahdollisuus oli sidoksissa hänen askeettisiin näyttöihinsä. “… En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti…” (Fil. 3: 11–13).

Raamattu sanoo, että on mahdollista uskoon tultuaan langeta pois uskosta ja menettää pelastuksensa: “Sillä jos he meidän Herramme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon, mutta niihin taas kietoutuvat ja tulevat voitetuiksi, niin on viimeinen tullut heille ensimmäistä pahemmaksi. Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä..”(2. Piet. 2: 20–21). Tästä syystä kirkko ei koskaan kunnioita ketään elävää henkilöä pyhänä. Jopa suurimmat pyhätkin, viimeiseen hetkeensä asti, eivät koskaan pitäneet itsestään selvänä, että he pääsisivät taivaaseen. Pyhästä Sisoes Suuresta kerrotaan, että hänen ollessa kuolinvuoteellaan hän näki enkelien tulevan noutamaan hänen sieluansa ja kertoi opetuslapsilleen, että hän halusi pyytää enkeleitä antamaan hänelle lisää aikaa, koska hän mielestään ei ollut edes alkanut vielä katua. Monet pyhät toistivat koko elämän aikansa sanoja:”Kaikki muut pelastuvat, vain minä joudun kadotukseen.”

1.13 Pelastus on mahdollista vain kirkossa.

“Kirkot ja sakramentit ovat Jumalan osoittamia keinoja, joiden avulla voimme saada pyhittävän hengen ja muuttua Jumalan kaltaisuuteen.”Kirkon oppi on äärimmäisen tärkeä ortodoksisen soteriologialle alusta lähtien. Kristus perusti kirkon (Matt. 16:17), rakasti sitä ja “antoi itsensä alttiiksi sen edestä” (Ef. 5:25). Kirkko on Kristuksen mystinen ruumis (Ef. 1:23), ” totuuden pylväs ja perustus. ” (1. Tim. 3:15), ja “sitä eivät tuonelan portit voita. ” (Matt.16: 18). Kirkolle on annettu totuus ja Pyhä Henki ohjaavat sitä – mikä tekee Kirkosta erehtymättömän. Totuutta etsivä löytää sen kääntymällä Kirkon puoleen ja alistamalla itsensä sille. Varhaiskirkko oli pieni, näkyvä ja hyvin määritelty. “Kristityksi” tuleminen takoitti tähän näkyvään kirkkoon liittymistä, ja ”päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat. ” (Ap.t. 2:47). Ja kirkon ja muun maailman välillä oli selkeä raja: “Kukaan muu ei rohjennut liittyä heidän seuraansa” (Apt. 5:13). Kirkon jäseneksi tultiin kasteen sakramentin kautta yhdestä kolmeen vuoteen kestävän intensiivisen valmistautumisen jälkeen – useiden eksorkismien jälkeen, opiskelemalla Raamattua, harjoittamalla rukousta, paastoa ja muita hengellisen elämän alueita. Kaikki nämä asiat olivat mahdollisia vain kirkossa. On luonnollista, että varhaiskirkko uskoi, että “kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, koska pelastus on kirkko” (pyhä Kyprianos Karthagolainen). Pyhän Kyprianos jopa meni niin pitkälle että sanoi, että “ei voi olla Jumalaa Isänä, ellei ole Kirkko äitinä”. Puhtaasti käytännöllisessä mielessä voimme nähdä kirkon välineenä, jonka Jumala on perustanut pelastustamme varten. Kirkossa voimme ottaa vastaan Kristuksen toimittaman lunastuksen hedelmät. Kun olemme tulleet kirkon jäseniksi kasteen kautta, meillä on kuitenkin edelleen sama turmeltunut luonto, taipumus syntiin (“alkusynti”). Se vaatii ponnistelua puoleltamme, jotta voimme pysyä puhtaina kasteemme jälkeen. “Jopa Pyhää Henkeä täynnä olevilla on luonnollisia ajatuksia itsessään ja halua suostua niihin” (pyhä Makarios Egyptiläinen). Kasteessa saamamme vanhurskaus on Kristuksen siemen “uusi Aadam” – se on mahdollisuus olla Kristuksen kaltainen. Meidän on vartioitava tuota siementä ja annettava sen kasvaa. Tästä syystä tarvitsemme kirkkomme tarjoamia mysteerejä (sakramentteja), joista kaikkein tärkeimpiä, katumusta eli parannus ja eukaristia.

Syntien vuoksi kadotettu kasteen armo voidaan palauttaa katumuksen mysteeriossa. Kirkko on aina pitänyt synnintunnustusta “toisena kasteena”: aivan kuten kasteessa, Jumala nähdessään todellisen halun hylätä synnin, poistaa sen ja antaa voimaa pysyä tässä päätöksessä. Tämä sovinnonteko Jumalan kanssa on jotain, joka meidät kutsutaan uudistamaan uudestaan ja uudestaan. Apostoli Paavalin 2. korinttolaiskirjeessä, joka on kohdistettu kastetuille kristityille, sanotaan: “Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. ” (2. Kor. 5:20). Eukaristian sakramentti – “sakramenttien sakramentti”, jonka Kristus itse asetti viimeisellä ehtoollisella (Matt. 26: 26–29, Mark. 14: 22–25, Luuk. 22: 17–20, 1 Kor. 11: 23–25 ) – yhdistää meidät Kristukseen ei pelkästään hengellisesti vaan myös ruumiillisesti, kuten Kristus ei pelastanut pelkästään ihmisen sielua vaan koko ihmisen. Kristus itse sanoi:”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. “(Joh. 6: 53–54). “Varhaiskirkko ymmärsi Kristuksen läsnäolon eukaristiassa kirjaimellisesti, saarnasi siitä ja kirjoitti siitä.” “Idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä – varhaisten kristittyjen kirjoittaen todistus on aina sama: eukaristia on kirjaimellisesti Kristuksen ruumis ja veri. Ei yhtään eriävää mielipidettä! ” Tässä on yksi esimerkkituote 2. vuosisadalta:” Sillä me ota vastaan näitä tavallisena leipänä ja tavallisena juomana; vaan samalla tavalla kuin Jeesus Kristus Vapahtajamme, joka tultuaan lihaksi Jumalan sanan kautta oli lihaa ja verta pelastukseksemme, niin meille on myös opetettu, että ruoka, joka on pyhitetty hänen Sanansa rukouksella ja josta vertamme ja lihaamme muuttumisen kautta ravitaan, on Jeesuksen liha ja veri, Jeesuksen, joka tuli lihaksi “(Pyhä Justinus Marttyyri, Ensimmäinen puolustuspuhe, luku 66).

Eukaristian sakramenttia pidettiin viimeisenä toimena, joka viimeisteli kirkon jäsenyyden. Ensimmäisessä Apologiassaan Justinus marttyyri kertoo, miten alussa kirkossa “uudestisyntynyt” (äskettäin kastetut) vietiin heti seurakuntaan osallistuakseen eukaristiseen kaikkien muiden kanssa (65 luku). Kirkko uskoo, että Kristuksen vertaus: ” “Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.” ” (Matt. 13:33), viittaa salaperäiseen muutokseen ihmisessä ja hänen yhteydestään Pyhän Hengen kanssa, joka tapahtuu kirkossa mysteerien kautta. Aivan kuten leipomisessa hapatus ei hapata taikinaa heti välittömästi, uusi persoonakaan ei luoda välittömästi, eikä maagisesti. Kuten edellä mainittiin kasteesta, kirkko ei ole koskaan uskonut pyhien mysteerien “taikuuteen”. “Tapahtukoon teille niin kuin uskotte” (Matt. 9:29). Uskoa, itsetestausta ja parannusta tarvitaan vielä, jotta pelastus vaikuttaisi heissä. On mahdollista, että jotkut uskovat osallistuvat niihin kelvottomasti: “… Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.

Sen vuoksihan teidän joukossanne on paljon heikkoja ja sairaita ja monet ovat jo nukkuneet pois. “(1. Kor. 27:30). Kirkko pitää ylläpitää myös henkilökohtaisen pelastuksen perinnettä, “elämää Kristuksessa”. Kaikkia lainaamiamme Kirkon pyhiä isiä ei toistaiseksi pidetty kirkon opettajina siksi, että he olivat kaikkein oppineimmat ja tunsivat asiat parhaiten, vaan koska he olivat pyhiä – toisin sanoen koska he asketismin, katumuksen ja rukouksen kautta puhdistivat itsensä syntisistä intohimoistaan ja saavuttivat teosiksen. Kristus itse antoi Kirkolle esimerkin tällaisesta elämästä.

1.14 Kristuksen elämä maapallolla on esimerkki henkilökohtaisesta pelastuksesta, jota voimme seurata.

“Me tiedämme, että Jeesus Kristus ei antanut meille vain opetusta ja että apostolien ja kirkon työ ei ainoastaan ollut kuunnella Jeesuksen Kristuksen opetuksia, ja sitten siirtää ne kirjallisella tarkkuudella sukupolvelta toiselle: tätä tarkoitusta varten paras keino ei ole suullinen perinne vaan jotkut kivitaulut. Tiedämme, että Jeesus Kristus toi meille ennen kaikkea uuden elämän ja opetti sen apostoleille ja että KirkonTradition tehtävä ei ole pelkästään välittää opetusta vaan siirtää sukupolvesta toiseen tämä Kristuksessa käsilläoleva elämä, siirtää sellaista, jota ei voida siirtää jollain sanalla, millään kirjoituksella, vaan ainoastaan suoralla henkilökohtaisella vuorovaikutuksella. ” Kristus sanoi: ” “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6). Ja omassa persoonassaan Jeesuksessa Kristus osoitti meille pelastuksen – eli “mitä todellinen” Jumalan kaltaisuus “on…” [

Luku2 Ortodoksinen kritiikki länsimaiseen kristilliseen opetukseen henkilökohtaisesta pelastuksesta

Läntisen ei-ortodoksisen kristinuskon kaksi tärkeintä “linnaketta” – roomalaiskatolisuus ja protestantismi – eivät ole niin vastakkaisia kuin monet ajattelevat. Protestanttisuus meillä on “latinismin oikeutettu, vaikkakin hyvin itsepäinen, jälkeläinen”. Protestantismi “ei palauttanut vanhaa kristinuskon, vaan korvasi vain yhden kristinuskon vääristymän toisella…” Katolisen ja protestanttisen lähestymistavan monet henkilökohtaiset pelastuksen tunnusmerkit ovat peräisin samasta historiallisesta taustasta.

2.1 Pyhän Augustinuksen jyrkkä opetus alkuperäisestä synnistä läntisen ei-ortodoksisen teologian ytimenä koskien henkilökohtaista pelastusta.

Pyhä Augustinus Hippolainen (354–430), ”ehkä kaikkein merkittävin läntisen kristinuskon kirjailijoista oli Pohjoisafrikkalaisen Rooman kirkon piispa. Oikeudellinen näkemys pelastuksesta – josta oli todella tullut länsimaisen kristinuskon tavaramerkki – ei olisi ollut mahdollista ilman hänen teologiaansa alkuperäisestä synnistä, joka oli peräisin hänen kuuluisasta kiistastaan Pelagiuksen”, brittiläisen askeetin kanssa, joka eli n. 350–425 ja opetti Roomassa kunnioitettuna moraalin saarnaajana ja Raamatun kommentoijana. “

Kiista alkoi autuaan Augustinuksen julkaiseman ”Tunnustuksia” -omaelämäkerran julkaisemisesta, joka kertoo hänen varhaisista henkisistä kamppailuistaan. Pelagius ja hänen piirinsä havaitsivat tässä teoksessa kaksi teemaa olevan erityisen epäilyttäviksi – “ja niin alkoi kiista, joka vaikutti koko Augustinuksen myöhempään elämään ja sai hänet hahmottelemaan syvällisen ja huolellisen opetuksen armosta, joka tuli olemaan ratkaiseva läntisen katolilaisuuden kannalta. Monissa esimerkeissä hänen alkuajoistaan kristittyinä autuas Augustinus “esitti ajatuksen siitä, että langenneessa ihmisessä kaikki moraalinen tahto tehdä hyvää olisi kokonaan tuhoutunut, ellei armo tulisi hänen avukseen”. Pelagius “optimistina” vastusti tätä “fatalistista” näkemystä pelastuksesta – korostaen uskoansa, että Jumala antaessa armon ihmisille, “hänen ensisijainen armonsa oli vapaus valita ja vastata. Hyvyyden tien valinneita Jumala edelleenkin rohkaisee etenemään hengellisessä elämässä. “Hänen opetuksensa – vaikkakin suoranaisesti erottui ei-ortodoksisena – oli edelleenkin vaarallisesti kääntämässä kristinuskoa yksinkertaiseksi ”itsetunnon parantamisen”kultiksi, jossa synti ja syntisyys nähdään kunkin yksinomaan tietoisena moraalisena valintana.

Tämä ero Augustinuksen ja Pelagian näkemyksissä kunkin pelastusprosessissa perustui niiden näkemyseroihin Aadamin synnistä. Autuas Augustinus näki Aadamin synnin ” ihmisen ylpeydestä tarkoituksellisena mieltymyksenä Jumalan lakiin. josta sitten tuli ihmiskunnalle jatkuvasti esiintyvä. Synti… oli ikään kuin rodun luissa välittyen lajeihin kokonaisuutena “, melkein kuin tulehdus. Tämän seurauksena “ihmiskunnan kyky vapaaseen moraaliseen valintaan oli niin vahingoittunut… että jopa halussa palata Jumalan luo tarvitaan ensin tukea Jumalan ehkäisevän armon kautta.” Pelagius kielsi ihmisten Aadamin synnin perinnön. Hän opetti, että ihmiset syntyvät viattomina, ja heillä on puhdas ja turmeltumaton luonto – samoin kuin Aadamilla – mutta lankeavat syntiin moraalisen vapautensa vuoksi ja siten saavat aikaan oman henkilökohtaisen “version” syntiinlankeemuksesta – taaskin samoin kuin Aadamin – kuitenkin, tämän lankeemuksen vaikutukset voidaan poistaa kokonaan moraalisilla ponnisteluilla. Pelagiuksen mielestä “sairaus ja kuolema ovat luonteenomaisia tälle luonnolle luomisesta, eivätkä ne ole alkuperäisen synnin seurausta.” Lopulta Augustinus “voitti” riidan, kun taas pelagianismi tuomittiin kolmannessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Ortodoksinen itä jäi suureksi osaksi ulkopuolelle tästä kiistasta, pitäen riitaa paikallisten länsimaalaisten asiana ja molempia teologioita vastakkaisina äärimmäisyyksinä. Kuten jo 1. luvussa mainittiin, ortodoksinen näkemys voitaisiin tavallaan nähdä kompromissina Augustiuksen ja Pelagiusken näkemysten välillä: että pelastuksessamme ihmisen vapaa tahto toimii yhteistyössä jumalallisen armon kanssa.

Autuaan Augustinuksen liioiteltu negatiivinen opetus alkuperäisestä synnistä ja sen seurauksista ihmisen vapaudelle ja hengellisille kyvyille – selkeästi ”teologumenonina” (=teologisena mielipiteenä), jota patristinen yhteisymmärrys ei tue – tuli kuitenkin Lännen (roomalaiskatolisen) kirkon hallitseva opetus ja lopulta oppi. Tärkein ongelma on, että “länsimaisen käsitys [alkuperäisestä synnistä] vaarantaa ihmisen henkisen päämäärän, hänen teosiksensa…”

2.2 Rooman laki ja sekulaariset tavat ovat perustana läntiselle ei-ortodoksiselle teologialle henkilökohtaisesta pelastuksesta

Apostolisesta ajasta länsimaiden kristillinen kirkko kehittyi erittäin legalistisessa roomalaisessa yhteiskunnassa ja joka epäilemättä painoi siihen leimansa. Laki oli “roomalaisen kulttuurin pääelementti” ja “määritteli kaikki perhe-, yhteiskunnnalliset ja valtiolliset suhteet. Uskonto ei ollut poikkeus – se oli yksi lain sovelluksista. Kun henkilöstä tuli kristitty, Rooman kansalainen yritti tästä näkökulmasta ymmärtää kristinuskoa: siinä hän etsi enenen kaikkea oikeudellista selkeyttä.”Tyypillinen nuori henkilö Lännessä keskiajalla oppi ensin latinan kielen ennen kaikkea muuta. Ja tapa, jolla latinankieli opittiin, oli tutkia parhaita saatavilla olevia latinankielisiä tekstejä. Ne olivat tyypillisesti parhaiden puhujien puheita – jotka aina olivat oikeussali-asianajajia. Niinpä ennen kuin hän voisi opiskella latinaksi kirjoitettuja evankeliumeja, hän olisi jo vuosien ajan upotettu oikeudellista terminologiaa ja legalistista ajattelutapaa.

Joten oli luonnollista, että hän alkoi tarkastella evankeliumeja, kuten lakimies: maailma tuomioistuimena, Jumalan tuomarina, ihminen syytettynä, paholainen syyttäjänä ja Kristus puolustusasianajajana. Laki sanoo, että rangaistus synnistä on kuolema. Haluten puolustaa ihmistä, Kristus sanoo tuomarille: älä tapa häntä, vaan tapa minut hänen sijastaan. Joten tämän legalistisen kuvan mukaan Isä Jumala suostuu tappamaan Poikansa ihmisen sijasta – ja siten antaa anteeksi ihmiselle. Tämä yksinkertainen mutta vakuuttava (ihmisen tasolla) kuva sopisi oikein hyvin myös keskiajan länsimaissa vallitseviin käytäntöihin. “Latinalais-protestanttinen käsitys lunastuksesta, kuin jumalallisen majesteetin kostona loukkauksesta, jolla aikoinaan Aadam loukkasi Jeesusta Kristusta… johtui feodaalisesta ritarikunnian käsitteestä, joka voitiin palauttaa vuodattamalla rikoksentekijän verta”. Toisin sanoen keskiaikainen roomalaiskatolisuus näki Aadamin synnin äärettömän vakavana rikkomuksena Jumalaa kohtaan, joka aiheutti Hänen vihansa – joka puolestaan ilmeni Jumalan armon yliluonnollisen lahjan pois ottamisena ihmiseltä. Ihminen löysi itsensä alkuperäisessä “luonnollisessa” tilassaan – eli jossa hänen luontonsa ei ole vahingoittunut syntiinlankeemuksen seurauksena, vaan epäjärjestykseen joutuneena: liha hallitsisi nyt henkeä, vetäen ihmistä syvemmälle syntiin ja lopulta kuolemaan. Edellä mainittu Augustinuksen opetus Aadamin synnin leviämisestä koko ihmiskuntaan kasvoi merkitsemään Aadamin ja Eevan ääretöntä syyllisyyttä Jumalan edessä jokaiselle ihmiselle. Pelastuksen puolueettomuudelle aiheuttamat vaikeudet – jos Kristus omaksui puhtaan olemuksen, jolloin siinä ei ollut mitään parannettavaa, niin miksi hän sitten teki niin? – ratkaistiin legalistisella soteriologialla seuraavalla tavalla: Kristus sai aikaan sovituksen Isälle Jumalalle Aadamin synnistä.

Tässä on tärkeää korostaa, että lännessä synnin varsinainen käsite merkitsi “syyllisyyttä” – rikollisuutta, lain rikkomusta – kun taas patristisessa teologiassa syntiä pidetään aina haavana, traumana. Syntiä ei oikaista, se parannetaan. (Ei ole yllättävää, että tärkein ortodoksinen rukous “Kirie eleison” – jossa kreikkalainen sana eleison tarkoittaa “voitelemista öljyllä, parantaa” – ei koskaan saanut latinankielistä käännöstä). Kristityn kasteensa jälkeen tekemien syntiensä vuoksi – eli ylimääräinen syyllisyys, joista Kristus ei ole maksanut – Jumala tarvitsee myös sovituksen. Joten mitä uskovaisen pitäisi tehdä sen aikaansaamiseksi Jumalalle? – eli miten saavuttaa henkilökohtaisen pelastuksen? Tässä legalistinen ajattelutapa tukee sitä, että eräs Raamatussa käytetyistä hallitsevista analogioista puhuttaessa pelastuksesta, on analogia työstä ja palkasta. Ymmärrettävästi inhimillisellä tasolla tämä näkemys tukee välittömästi länsimaisen kristityn mielestä juridista näkemystä pelastuksen teologiassa, jota hän haluaa ymmärtää, ja panee lopettamaan kaikenlaisen muun kristillisen soteriologian perustan etsimisen. Hyvien tekojen tekemisestä tuli uskovan tapa antaa sovitus Jumalalle. Tämä ei-ortodoksinen, ei-patristinen näkemys hyvistä teoista luonnollisesti johti katolisen kirkon kristillisen opetuksen vääristymään lisää. Tärkeimpänä on käsite aneista (eli ylimääräisten “hyvien töiden, joita pyhimykset ovat tehneet, ostaminen kirkon hengellisestä “varastosta”) -, jota saamaan aikaan saattoi hyödyntää protestanttisen uskonpuhdistus. Kehityttyään samassa länsimaisesessa yhteiskunnassa isänään legalistinen roomalaiskatolisuus protestantismi ei kyennyt voittamaan “juridista” näkemystä henkilökohtaisessa pelastuksessa, vaan sen sijaan kärjisti sitä edelleen: protestanttisen (luterilaisen) soteriologian ero roomalaiskatoliseen on se, että katolilaiset opettavat Kristuksen saaneen aikaan sovituksen Isälle Jumalalle vain alkuperäisestä synnistä, kun taas protestanttisuus opettaa, että Kristus sovitti ihmiskunnan kaikki synnit. Henkilökohtaisen pelastuksen yhteydessä esitettiin sama palkan käsitteen muunnelma: pelastuksen tuottaa uskosi Kristukseen.

2.3 Keskiaikainen skolastiikka: Jumalan tunteminen korvataan uskolla.

Ja ikään kuin äärimmäisessä legalismissa ei olisi ollut tarpeeksi… 10. vuosisadalle asti teologiaa, erillisenä tiedon alueena, ei vielä ollut olemassa lännessä. Kaikki teologiset intressit pyörivät Raamatun tutkimuksen ympärillä. Kuitenkin 11. ja 12. vuosisatojen aikana Platonin ja Aristoteleen filosofia levisi lännessä ja sai aikaan kiinnostusta yhteiskunnassa abstraktisiin tieteisiin – joka myös tunkeutui teologisiin asioihin. Skolastiikka kehittyi menetelmänä, jossa painotettiin dialektista päättelyä, jonka ensisijaisena tarkoituksena oli ristiriitojen ratkaiseminen. Sovellettuna kristilliseen teologiaan, skolastiikka halusi yhdistää kristillisen ilmoituksen ja kreikkalaisen filosofian, uskon ja tietämyksen. Ilmoitus antoi teologialle materiaalin, kun taas filosofia antoi muodon. Skolastiikka ei koskisi uskon sisältöä – oikeaa tai virheellistä – ja käsittelisi sitä absoluuttisena totuutena. Sen tehtävänä oli käsitellä, vertailla, todistaa ja järjestää Ilmestyskirjan antamaa aineistoa. Skolastiikka yritti vastata ilmoituksesta esiin nouseviin kysymyksiin: Miksi Jumala tuli ihmiseksi? Kuinka Kristus on läsnä ehtoollisessa? jne. Ihmismielelle ja logiikalle annettiin täydellinen vapaus muodostaa kaikenlaisia dialektisia malleja jotka selittävät ja todistavat jokaisen uskon kohdan. Filosofian tehtävänä oli esitellä kaikki nämä palaset monimutkaisissa keskinäisissä suhteissaan yhtenä teologisena järjestelmänä. Tämän seurauksena ilmoituksen totuudet saisivat perustan ja selityksensä ihmisjärjessä ja logiikassa – ja siten niistä tulisi tiedon asioita, eikä uskon. Usko oli muuttumassa tiedoksi. Kristillisessä kirkossa kuitenkin jo alusta lähtien tiedettiin, että pelkkä tieto Jumalasta ei tarkoita yhteyttä Jumalaan. Paholainen tuntee Jumalan paremmin kuin mikään teologi, mutta se ei pelasta häntä.

Skolastiikka saastutti teologian lukuisilla arkipäiväisillä ja joskus järjettömillä asioilla. Vastauksen loisto ja nokkeluus usein polki maahan kysymyksen teologisen olemuksen. Siten skolastismi auttoi nostamaan lukuisia virheellisiä opetuksia alkeismuodosta tai yksityisiä mielipiteitä dogmin tasolle. Yleensä skolastismin sääntö nosti teologian muodon sen sisällön yläpuolelle ja siitä tuli ovi kirkon dogmaattisen opetuksen ymmärtämiselle. Todellinen elävä usko – samoin kuin mikä tahansa, joka ei sovi koulumalleihin – hylättiin. 13.vuosisata ja 14.vuosisadan alkupuoli nähdään yleisesti skolastismin huippuaikana. 14. vuosisadalla skolastiikka kehittyi hämäräksi ja tyhjäksi kaavamaisuudeksi. Moraalisella alalla skolastiikan hiusten halkomista käytettiin jopa rikosten perustelemiseen. Skolastiikka kuoli 1600-luvun alussa, mutta jätti pitkäkestoisen jäljen läntiseen teologiaan. Erityisesti se tuotti roomalaiskatolisessa kirkossa joukon uusia, pelastukseen liittyviä dogmeja. Kolmella näistä uusista dogmeista – tuloksena pyrkimyksestä “systematisoida” lunastuksen dogmi- oli erittäin suuri merkitys roomalaiskatolisessa teologiassa: dogmeilla pyhien ansioista, aneista ja kiirastulesta. Kaksi ensimmäistä tässä luettelossa ovat tulosta skolastisesta äärimmäisyyteen menemisestä keskinäisen rakkauden käsitteessä ja kirkon jäsenten avusta kirkon jäsenten keskuudessa: yksi (pyhimysten) ansioista voidaan laskea toisen hyväksi (sen hyväksi, jolta se puuttuu) kirkon ollessa luonnollinen “taloutta hoiteleva laitos” näiden “liiketoimien” hallitsemiseksi. Skolastisen mielen halukkuus “määritellä tarkasti” kysymys niiden kohtalosta, jotka kuolivat katuen, mutta eivät olleet tuottaneet vielä sen hedelmiä, sai aikaan ”kiirastuli”- käsitteen, jossa Jumalalle maksetaan tilapäisillä kärsimyksillä.

Nykyaikana on skolastiikan vuoksi olemassa kymmeniätuhansia keskenään ristiriidassa olevia protestanttisia kristittyjä ryhmittymiä, koskien oppia, kun jokainen ovat tervetulleita analysoimaan Raamatussa esitettyjä “tieteellisiä” tosiseikkoja ja rakentamaan oman “tieteellisen” niihin pohjautuvan teorian pelastuksesta. (Erilaisia protestanttisen teologisen “temppuja”, joille antaa lisäpolttoainetta ”on järkevää / ei ole järkevää” -tyyppiset ”analyysit” enemmän kuin mikään muu, käsitellään tarkemmin myöhemmissä jaksoissa.) Pyhillä Isillä ei koskaan ollut sellaista asennetta, että kristillisessä opetuksessa kaikki voitaisiin analysoida ja käsittää. Monet kysymykset jätettiin “ratkaisemattomiksi” – kuten kysymys siitä, kenelle Kristus toi itsensä uhriksi. Rehellinen vastaus toiseen “vaikeaan” kysymykseen (joka pakotti Calvinin keksimään teologiaansa ennaltamääräämisopin) – “Miksi Jumala loi ne, joiden hän tiesi valitsevan synnin?” – on, että meillä ei ole täyttä ilmoitusta siitä.

2.4 Kirkon pelastusopin puhdistaminen sen monimutkaisuudesta

Apostolisessa ja patristisessa ajattelussa termiä “pelastus” käytetään merkitsemään samaa kuin ”taivasten valtakunta”, “Jumalan valtakunta”, “lunastus”, “Pyhän Hengen saaminen”, “lapseksiottaminen”, “pyhyys” ” Jumalan kaltaisuus”, “jumalaloituminen” (“jumalallistuminen” tai “theosis”) jne. Kaikki nämä käsitteet ovat synonyymejä. Kuitenkin nähdään, että roomalaiskatolisuudessa ja protestantismissa kummallakin on “suosikkinsa”: edellinen korostaa “lunastusta” ja jälkimmäistä “vanhurskautusta” – näillä pelastuksen osa-alueita painotetaan kaikkien muiden kustannuksella. Ortodoksista lähestymistapaa pelastukseen voidaan kutsua “integroivaksi, yhdentävä”. “Kristuksen inkarnaatio, pelastavainen palvelu, kuolema, laskeutuminen tuonelaan, ylösnousemus, taivaaseen nouseminen; meidän syntisyytemme, katumus, kaste, ristin kantaminen, “tekemällä pienimmänkin näistä”, kilpajuoksu, luottamus Jumalan rakkauteen ja armoon, luopumisen pelko, pukeutuminen uuteen luontoon, Ei ole mitään pyrkimystä valita yksi pelastuksen osa “kaiken muun uudelleen selittämiseksi sopivaksi”.

Lisäksi “soteriologia ei koskaan ollut erityinen huomion kohde varhaiskristillisyyden historiassa. Sellaisena sitä ei ole koskaan nimenomaisesti määritelty dogmatiikassa tai kirkolliskokousten perinteessä, vaikka onkin tunnistettavia ja toistuvia teemoja, joilla lähestyttiin, erityisesti valaistumista, puhdistumista, lunastusta, jumaloitumista, voittoa ja sovitusta … Latinalaisessa lännessä monet aikaisemmin soteriologisten kuvien laajasta valikoimasta rajoittuivat yhä enemmän siihen asti, kunnes ajatukset uhrautuvasta rinnakkaismuodosta tulivat vallitseviksi.” Toisin sanoen länsi poimi joukosta jonkin Raamatun kuvan (legalistisen) ja rakensi koko teologisen järjestelmän sen ympärille. Samoin yksi länsimaisen pelastuksen teologian avaintekijöistä – “hyvien tekojen tekeminen”- on seurausta toisesta patristisen teologisen käsitteen kaventamisesta: tässä tapauksessa parhaana pidetty patristinen käsite tarkoittaa “Jumalan käskyjen pitämistä” (joka ei välttämättä tarkoita ulkoisia tekoja.) Yleisesti ottaen nykyaikainen protestantismi on hyvin epädogmaattista ja pyrkii korvaamaan “vanhat” käsitteet, jotka liittyvät sisäiseen hengelliseen kilvoitteluun ulkoisilla käyttäytymissäännöillä (esimerkiksi ns. sosiaalisen evankeliumin liike.)

2.5 Henkilökohtaisen pelastuksen sisällön korvaaminen yhdellä Raamatun sitä kuvaavalla kuvalla

Tämä on ehkä legalistis-skolastisen lähestymistavan suurin virhe opetuksessa pelastuksesta, joka kehittyi lännessä. Teologiassa tunnettiin legalistinen lähestymistapa aiemmin – eikä se ole laitonta. Koko historian ajan Pyhää Raamattua on usein saarnattu ihmisille, joilla on pakanallinen uskonnollinen ajattelutapa. Siksi jumalallisia totuuksia oli esitettävä tavalla, jota pakanallinen mieli ja logiikka helposti ymmärtäisivät – samoin kuin yhteiskunnan alemmista luokista olevat ihmiset. Esimerkkinä voidaan antaa lukuisia pyhien kirjoitusten lainauksia, jotka sisältävät antropomorfisia kuvauksia Jumalasta – samoin kuvauksia himoista kuten viha, vihamielisyys, kosto jne., kuvauksia – jotka Raamattu itse tuomitsee! Jumala käyttää näitä kuvia itsestään kova, autoritaarinen maallinen kuningas, koska se on jotain, mitä ihmiset voivat ymmärtää hyvin. Muiden jokapäiväisten kuvien joukossa, joita löydämme Raamatusta, kuva pelastuksesta “lunnaina” oli erittäin voimakas, koska “tuohon aikaan maailma tunsi kolme ihmisten vapaaksi lunastamisen muotoa [kreik. verbi lytro-o], nimittäin… 1) vapauttamisen sotavankeudesta, 2) vankilasta, esimerkiksi velkavankeudesta, 3) vapauttamisen orjuudesta. “Kaikilla kolmella on vastineensa kristillisessä teologiassa:” vapautetaan synnin vankeudesta, vapautuminen tuonelasta ja vapautuminen paholaisen orjuudesta.” Toinen voimakas termi, jota apostolit käyttävät, on kreikkalainen verbi agorazo – ostaa itselleen torilta (kreikkalainen agora). “Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia. ” ”Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta.” (1 Kor 6:20, 7:23). Pyhä Johannes Krysostomos – ehkä enemmän kuin kukaan muu pyhä isä – joutui turvautumaan tällaiseen “finanssi” -kieleen, koska hän pastoraalisessa kielen käytössään joutui usein kohtaamaan sydämettömyyttä ja itsekkyyttä köyhiä ihmisiä kohtaan. Tästä syystä monissa paikoissa hänen teoksissaan nähdään pyhän Johanneksen “taipumus” laskelmoida milloin, mihin ja kuinka paljon kukaan voisi saada kustakin toiminnasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että näitä lainauksia – ja vielä enemmän samankaltaisia kohtia Lännen isien teoksista – käytettiin legalististen teologien tukemiseen. Mutta Pyhä Raamattu ja Pyhä Traditio eivät ole pelkkiä lainausten kokoelmia. Ne molemmat ilmaisevat Jumalan sanaa ja osoittavat samaa johdonmukaista näkemystä pelastuksen olemuksesta, johon kirkko on aina uskonut. Pyhät isät olivat aina varovaisia tämän maallisen kuvamateriaalin käytössä kuvaillessaan pelastukseen kuuluvia asioita. Esimerkiksi “lunastuksella” he ymmärsivät ihmiskunnan sovittamista Jumalan kanssa ja Hänen hyväksyntäänsä. Siten “lunastus” ymmärrettiin Jumalan rakkauden ilmenemismuodoksi – eikä maksun vaatimiseksi vihan tilassa. Patristisen näkemyksen mukaan Jumalan rakkaus on ainoa syy Kristuksen uhrille ristillä. Tätä tukevat apostolin sanat: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Pyhän Simeon Uusi Teologin mukaan Kristus tuo ihmiskunnalle lunastuksen, lahjanaan Jumalalle ja vapauttaa sen kerralla ja kokonaan paholaisen vallasta.

Olkootkin laillisia kuvia selittämään pelastuksen erityisiä näkökohtia, edellä mainitut rinnastukset lunnaisiin, työhön ja palkkioon nähtiin lännessä pelastuksen oleellisimman ytimen dogmaattisena ilmauksena. Lännen teologit kehittivät tätä dogmia edelleen käyttämällä sitä selittämään monia muita siihen liittyviä teologisia kohtia. Tämä tietenkin merkitsi lukuisia kompromisseja patristiikan opetuksessa skolastisen “menestyksen” eduksi. Esimerkiksi pelastuksen käsite “lunnaina” pakotti teologeja esittämään lisäkysymyksiä, kuten “kenelle lunnaat tarjottiin?” Tähän kysymykseen eräs skolastiikan perustajista, Anselmi Canterburylainen (1033 – 1109), antoi vastauksen: “Jumalalle”. ”Lainomainen” suhde, Jumalan ja ihmisen välinen “juridinen” liitto – jota pidetään evankeliumin ytimenä – on järjetön ytimeltään ja epäonnistuu omissa testeissään monissa merkityksissä. Ennen kaikkea Jumala, joka onriipumaton, ei tarvitse mitään meiltä. Legalistinen maailmankatsomus ei pysty selittämään “sopimusta”, jossa jollakin osapuolella ei ole käytännössä kiinnostusta siihen, että toisen “vaatimukset” täyttyisivät. Toiseksi kollektiivinen “velka” meidän “puoleltamme” kasvaa jatkuvasti, koska koko ihmiskunta jatkaa synnin tekemistä, kun emme pysty maksamaan sitä, koska meillä ei ole mitään, mikä ei olisi jo Jumalan. Kolmanneksi, Jumalalta saamamme ”palkka”- ikuinen pelastus – on mittaamattomasti suurempi kuin mikään ”työ” maan päällä, jolla voisimme maksaa sen. Lopuksi tämä on luonteeltaan ainutlaatuinen sopimus, koska pelkästään velkoja ei poikkea tavastaan auttaa velallista – vaan velallinen katsoo velkojan velvolliseksi palkitsemaan hänet (velallisen) yrittäessään maksaa velkaansa.

2.6 Hyväksytään absurdi, ei-raamatullinen kuva Jumalasta.

Roomalaiskatolinen pelastusteologia esittää Jumalan olevan enemmän kiinnostunut lain “kirjaimesta”, “sopimuksemme” näkyvästä puolesta, kuin sen olemuksesta: Jumala ei voi nähdä tekojamme “ansioina”, vaan suostuu hyväksymään ja palkitsemaan ne sellaisenaan. Samoin protestanteilla ei näytä olevan ongelmia uskoessaan, että Jumala suostuu hyväksymään syntisen synnittömänä Kristuksen vuoksi. Tarpeetonta on sanoakaan, että molemmat näistä näkemyksistä ovat räikeässä ristiriidassa kirkon dogmaattisen opetuksen kanssa Jumalasta Totuutena ja muuttumattomana Jumalana, ” jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi” (Jaak 1:17).”Jumalasta ei voida sanoa, että hänessä tapahtuu mitään prosessia, kasvun, ulkonäön muutoksen, evoluution, kehityksen tai muun vastaavan suhteen.” Jumalan suhtautuminen ihmiseen ei muutu. Oppi “Jumalan oikeudenmukaisuuden tyydyttämisestä” ei ole vain ei-patristinen, vaan myös loukkaavaa. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen syvästi vahingoitti itseään – ja sai aikaan itselleen sairaudet ja kuoleman – mutta Jumala on enemmän huolissaan ihmisen “loukkauksista”? Onko hän niin pikkumainen, että luvattuaan meille iankaikkisen autuuden, hän ottaa meiltä kaikki maalliset nautinnot? Muut länsimaisen teologian pelastuksen näkökohdat ovat myös jyrkästi ristiriidassa perinteisen kristillisen käsityksen kanssa Jumalasta rakastavana Isänä. Hän näyttää olevan enemmänkin tyranni – pelkästään ja mielivaltaisesti päättäen, kuka elää ja kuka kuolee. Mikä luterilaisuudessa on “pelastava usko”? Se on vahva sopimus ja luottamus kirkon saarnaan Kristuksesta. Voidaan sanoa, että Kristus itse on läsnä tässä uskossa. Ja perustelu määräytyy tämän uskon kautta Kristukseen. Mutta mistä tämä usko tulee? Se on Jumalalta, luterilaiset sanovat. Joten jos joku usko ei ole riippuvainen itsestään, vaan Jumala antaa sen hänelle, niin Jumala on syyllistynyt kaikkien niiden kuolemaan, joille hän ei antanut uskoa! Näin Luther ei voinut sanoa – mutta Calvin teki niin! Calvinin mukaan Jumala ennalta määräsi ihmisiä tuhoutumaan. Calvinisteja ei näytä häiritsevän se, että he palvovat “rakastavaa” ja “oikeamielistä” Jumalaa, joka loi joitakin lapsistaan (kuvakseen!), ainoana tarkoituksenaan kohdistaa heidät ikuiseen kadotukseen.

2.7 Pakanallisen Jumala- käsitteen ja ihmisen suhteen Häneen elvyttäminen.

Jumalan käsittäminen tyranniksi, Joka voi olla ja on lepytettävä (“tehtävä tyytyväiseksi”) ei ole pelkästään skolastiikan hurjan raivoamisen seurausta, se on myös tuttu ja hyvin houkutteleva jokaisessa meissä olevalle pakanalliselle puolelle, joka meidät kutsuttu kukistaman. Tässä lähestymme kaikkein perustavanlaatuisinta eroa länsimaisen ei-ortodoksisen ja patristisen ortodoksisen soteriologian välillä: roomalaiskatolisten ja protestanttien mielestä ei ihminen muutu – vaan Jumala muuttaa näkemyksensä ihmisestä. Näin ollen pelastus ei ole ihmisen muuttumistapahtuma, vaan Jumalassa tapahtuvassa muutoksessa! Tämä ihmisen käsitys jumaluudesta, joka muuttuu vihaisesta armolliseksi, on ominaista pakanuudelle. Eivät roomalaiskatoliset eivätkä protestantit kiellä, että he kaipaavat Jumalaa, pyhyyttä – mutta kuten pakanallisissa uskonnoissa, heidän ajatuksensa pelastuksesta merkitsee halua välttää rangaistus. Tämä ihmisen asenne Jumalaa kohtaan on vailla rakkautta. Mikä tärkeintä, läntinen käsite Jumalasta on yhdistynyt pakanalaiseen käsitykseen ihmisestä, joka on “tomppeli” Jumalan käsissä. Ortodoksisuuden sanoessa – dogmaattisella tasolla – että ei voi pelastua ilman omaa osallistumistaan, protestanttisuus yrittää poistaa minkä tahansa vastuun pelastuksestaan tarjoamalla soteriologiaa, joka heikentää ihmisiä vapaina olentoina, jotka tekevät valintoja, jotka voivat vaikuttaa heidän pelastukseensa. Tämä on väärää nöyryyttä, joka avaa oven täysimittaiselle pakanalaiselle elämälle. Ihmistasolla protestanttisuuden voidaan katsoa olevan muuta kuin kristinuskon sopeuttamista lihallisen ihmisen toiveisiin: halu säilyttää Jumala- käsitys, mutta samalla olla häiritsemättä pakanaa itsessään.

2.8 Juutalaisen ajattelutavan uudistaminen.

Erityisesti kalvinismi on myös juutalaisuuden kaltaisen asenteen herättämistä kristittyjä kohtaan erityisoperaatioon valittuina ihmisinä: juutalaisuudessa se tapahtuu veren kautta, kalvinismissa uskon kautta. Ne, jotka on valittu pelastukseen, voidaan tunnistaa erehtymättömällä ulkoisella merkillä hyvien tekojen muodossa. Kalvinismi on todellakin hyvin samanlainen – kulttina ja olemukseltaan – kuin juutalaisuus. Heidän temppelinsä – palveluksineen, joilla ei ole mitään sakramentaalista merkitystä ja joissa korostetaan Raamatun tutkimusta – ovat perimmiltään synagoogeja. Kaikki protestantit ovat tavallaan alkuperältään varhaiskirkon eboniittien juutalaislahkon jälkeläisiä, jotka “pitävät Jeesusta Kristusta Mooseksen kaltaisena profeettana. He vaativat kaikilta kristityiltä Mooseksen lain tiukkaa noudattamista. He pitivät kristillistä opetusta Mooseksen lain täydennyksenä. ” Vaikka modernit protestantit eivät tietenkään noudata juutalaista lakia, Vanhan ja Uuden testamentin käytön tasapaino heidän jumalanpalveluksissaan on ollut vakavasti vinoutunut vanhan testamentin hyväksi. Tämä on, jälleen kerran, seurausta ”yksin kirjoituksista”- opista, joka näkee Raamatun ainoana kristillisen uskon auktoriteettina. Nämä “kristityt”, joille oli jäänyt vain Raamattu, alkoivat rohkeasti tutkia sitä… Raamatusta, jonka kokonaismäärästä kolme neljännestä muodostaa Vanha testamentti, tuli normikirja… He alkoivat menettää suhteellisuuskäsityksen; he ajattelivat Vanhaa ja Uutta testamenttia kahtena saman uskon samanarvoisena lähteenä, jotka molemmin puolin täydentävät toisiaan, koska ne ovat kaksi täysin samanlaista osaa… Siten juutalaiset lahkot muovasivat olemuksensa… Siinailla annetuista käskyistä tuli tärkeämpiä kuin evankeliumin opetuksesta… “

2.9 Kirkon voittamien muinaisten harhaoppien elvyttäminen.

Hylkäämällä Kirkon tradition protestantismin on pakko kamppailla vanhojen (ja kirkon jo selvittämien) dogmaattisten riitojen äärimmäisyyksien välillä – kuten nestoriolaisten ja monofysiittien kiista 5. vuosisadalla. Nestoriolainen äärimmäisyys houkuttelee “nykyaikaista ihmistä tietoisesti tai alitajuisesti. Toisin sanoen hän ei ota inkarnaatiota tosissaan. Hän ei uskalla uskoa, että Kristus on jumalallinen henkilö. Hän haluaa ihmisen lunastajan, joka toimii Jumalan avustamana. Hän on enemmän kiinnostunut Lunastajan inhimillisestä psykologiasta kuin jumalallisen rakkauden mysteeristä … Toisessa ääripäässä meillä on nykyään “monofysiittisten” -pyrkimysten herääminen teologiassa ja uskonnossa, kun ihminen pelkistetään täysin passiiviseksi ja hänen sallitaan vain kuunnella ja toivoa.” Käytännöllisesti katsoen jokainen varhaisessa kirkossa ja ekumeenisten kirkolliskokousten aikakaudella kukistettu kirkon harhaoppi löytyy modernien protestanttisten lahkojen opetuksista. Esimerkiksi anabaptistit, adventistit, swedenborgilaiset ja muut ovat herättäneet kiliasmin (tunnetaan nykyään “millennialismina”, =oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta) – harhaopin, joka liittyy Laodikean piispan Apollinariuksen nimeen, jonka mukaan “kauan ennen maailman loppua Kristus vielä palaa jälleen maan päälle, voittaa Antikristuksen, herättää vain vanhurskaat ja perustaa valtakunnan maan päälle, jossa vanhurskaat, palkitaan ponnisteluistaan ja kärsimyksistään ja hallitsevat Hänen kanssaan tuhannen vuoden ajanjakson ja nauttivat kaikista hyvistä ajallisen elämän asioista “.

2.10 Henkilökohtaisen pelastuksen korvaaminen kuvitteellisella “laillisella” säädöksellä sisäiseksi moraaliseksi muutokseksi

Olemme nähneet edellä puhuessamme kasteesta, että apostolit ja pyhät isät eivät koskaan nähneet anteeksiantoamme pelkkänä ulkoisena tekona. Jos meidät todella puhdistetaan synnistä, ei ole tarpeen vaatia, että Kristuksen ansio luetaan meidän osaksemme ja toimivat maksuna synneistämme. Yksi sana, joka voi kuvata protestanttisen pelastuksen ajatusta, on julistus: Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi. Pelastus nähdään “jonkinlaisena neuvottelusopimuksena meidän ja jumaluuden välillä, määrittelemällä tuntemattomista syistä, että hyväksymme tietyt hämärät lausunnot ja säännöt ja saamme vastineeksi iankaikkisen pelastuksen palkinnon”. “Näin ymmärrettynä Kristuksen kuolema ei tuhoa syntiä, vaan ainoastaan vapauttaa ihmisen olemasta vastuussa siitä. “Ihminen” vanhurskautetaan “kaikkine synteineen koskemattomana jonkun muun (Kristuksen) vanhurskauden vuoksi (“jonka hyväksi luetaan vieras vanhurskaus “). Protestanttisen opetuksen mukaan Isän suhde Poikaan määrittelee Isän suhteen meihin. Voidaan jopa sanoa, että Isä Jumala ei tunne meitä eikä näe meitä – paitsi yhteydessä hänen Poikaansa ja siihen, mitä Poika on tehnyt. Sillä, että uskomme voi olla heikko, ei itse asiassa ole väliä. Jumala peittää meihin (luterilaisessa terminologiassa) jääneet synnit Kristuksen täydellisellä vanhurskaudella. Hän ei pelasta meitä, koska Hän rakastaa meitä (Joh. 3:16 on jotenkin unohdettu!), vaan Kristuksen vanhurskauden vuoksi. Tärkein seuraus tällaisesta hengellistä elämää koskevasta pelastuksesta on se, että se poistaa sen edellyttämät vaatimukset. Uskovalle kerrotaan tosi asissa: “Joku siellä suostuu katsomaan teidät synnittömiksi, vaikka olette edelleen syntisiä.” Protestantit lisäävät kuitenkin nopeasti, että kun on kerran vanhurskautettu, on elettävä vanhurskasta elämästä saadun pelastuksen tähden. Todellisuudessa tämä ei juuri muuta sitä tosiasiaa, että henkistä elämää pidetään loppujen lopuksi merkityksettömänä, koska se ei vaikuta siihen, onko joku pelastunut vai ei. Lisäksi inhimilliset ponnistelut ovat “jopa vaarallisia, koska ne heikentävät Kristuksen ansioita”. Juridinen käsitys vanhurskautumisesta ei yksinkertaisesti tarjoa mitään mielekästä tavoitetta hänen hengelliselle elämälleen.

Ihmisen maanpäällisestä elämästä tulee automaattinen ja hyödytön “lisuke” jo vastaanotettuun pelastukseen. Suurin vaara “pelastuksen ymmärtämisessä legalistisena” on kuitenkin se, että sen mukaan voi pidättää itsellään oikeuden olla kuulumatta Jumalalle kaikesta sydämestään ja mielestään: laillisessa liitossa tällaista läheisyyttä ei edellytetä eikä vaadita; on vain noudatettava liiton ulkoisia olosuhteita. Ei voi rakastaa hyvää ja voi pysyä samana vanhana itsensä rakastajana; tarvitsee vain pitää käskyt saadakseen palkkion. “Tämä palkkasoturin kylmä asenne, joka odottaa palkkiota ikään kuin hyvityksenä, jonka hän tuottaa (jumaluudelle), johtaa poikkeuksetta minimalistiseen asenteeseen henkistä elämäänsä kohtaan. Jos vertaa ortodoksista ja länsimaista kristillistä opetusta pelastuksesta, havaitsee, että “edellinen perustuu kristillisen täydellisyyden tai pyhyyden käsitteeseen, ja tästä näkökulmasta arvioi nykyistä todellisuutta; toinen taas on tiukasti perustuu maanpäällisen elämän nykytilaan ja pyrkii määrittämään uskonnollisen käytännön vähimmäismäärän, joka vielä mahdollistaa pelastuksen – jos ikuisuus todella on olemassa. ” “Luulen, että kirkon isien opetuksen mukaan voidaan muodostaa” normaali “kristillinen elämä: opetus, kaste, jatkuva osallistuminen kirkon elämään: katumus, synnintunnustus, ehtoollisen vastaanottaminen. Mutta on harvinaista, että he yrittävät vastata kysymykseen “Mitä voin hankkia ja olla edelleen pelastettu?” tai “Kuinka kaukana voi olla tästä” normista “ja silti pelastua?” Tällainen “pelastusoppi” on ikään kuin yksinkertaisen “hetkellisen ratkaisun” löytämistä ongelmiin ilman “kovaa puolta”: sisäistä muutosta. Protestantismin yksi “pohjavirroista” oli keskiajan jälkeisen Euroopan tarve “kristinuskon erimielisyys” -periaatteelle, joka poistaisi tiukat moraaliset vaatimukset, jotka estivät nauttimasta elämän uusista “siunauksista” rikkaassa, teollistuneessa, nopeasti kehittyvässä maailmassa. Kun nautinto korvaa pyhyyden elämän päämääränä, pelastus vapautumisena omista synneistä korvataan luonnollisesti legalistisella näkemyksellä pelastuksesta, vapautumisena syntiensä rangaistuksesta.

2.11. Henkilökohtaisessa pelastuksessa sielun puhdistaminen senhetkisestä sisällöstä jättää sielun janon sammuttamatta

Toinen protestanttisen “juridisen” soteriologian vaikutus sieluun on hengellinen sekaannus, sillä uskovainen, joka kamppailee syntisten taipumuksiensa kanssa, ei voi löytää todellista rauhaa yksinkertaisesti kertomalla, että hän on jo pelastettu. Jollakin tasolla hän joutuu torjumaan omatuntonsa, joka paljastaa hänen todellisen hengellisen tilansa. Hänen sielunsa jää pysyvästi kaipaamaan todellista “sisäistä” pelastusta – joka on kokemus yhteydestä Jumalan kanssa tässä ja nyt. Kuviteltua ”juridista” pelastustoimenpidettä ei yksinkertaisesti voi maistaa tässä elämässä. Protestanttinen termi “pelastettu” tarkoittaa “menemistä taivaaseen (kuoleman jälkeen)”. Tarpeetonta sanoakaan, että sovituksen käsite tulevassa elämässä on legalistisen pelastusnäkemyksen sattumanvarainen tulos ja täysin vieras kristinuskolle. Jopa roomalaiskatolisessa munkkilaisuudessa on suureksi osaksi puutteita hengellisen elämän -ymmärtämisessä yhteytenä Jumalan kanssa, joka on jo tapahtumassa. “… Lännessä on askeetteja, mutta heidän elämäänsä hallitsee masentava, järjetön kuuliaisuus vanhoja sääntöjä ja vaatimuksia kohtaan, joista heille luvataan syntien anteeksianto ja tuleva iankaikkinen elämä. Ikuinen elämä on jo ilmestynyt, kuten apostoli Johannes sanoo ja autuas yhteys Jumalan kanssa saavutetaan horjumattomalla askeesilla, tällä hetkellä, Pyhän Makarios Suuren sanoin. Kaikki tämä on tuntematonta Lännessä. ” Tuo sielun todellisen pelastuksen kaipuu, joka “ilmaistuaan itsensä, vaikkakin epäonnistuneesti, lukemattomissa lahkoissa, monissa yrityksissä korjata katolilaisuutta… lopulta räjähti tuossa hirvittävässä mullistuksessa, jota kutsutaan uskonpuhdistukseksi”.

2.12 Kirkon roolin hylkääminen pelastuksessa.

Protestanttinen “yksin uskosta”-oppi (vanhurskautuminen vain uskon kautta) tarkoittaa Kirkon hylkäämistä – Kirkon, jonka, kuten jo aiemmin mainitsimme, Kristus perusti (Matt. 16:17), jota rakasti ja jonka puolesta “antoi itsensä” (Ef. 5: 25). 16. vuosisadan protestantismi oli donatismin uusiutumista – 4. vuosisadan harhaoppi, joka julisti, että kirkon tulee olla pyhien kirkko, ja joka yhdisti sakramenttien pätevyyden niiden toimittajan moraaliseen tilaan – osana Lutherin vastustusta Roomaa kohtaan ja jota ruokki turmeltuneisuus katolisen papiston keskuudessa. Tämä puolestaan johti nykyaikaiseen protestanttiseen kirkko-oppiin, joka voidaan tiivistää uskomukseksi, että “todellinen” kirkko on olemassa vain taivaassa, kun taas “näkyvä” kirkko maan päällä ei välttämättä ole “todellinen”: tosiasiassa kukaan ei tiedä kuinka paljon “näkymättömiä” ja “näkyviä” kirkkoja on ”päällekkäin”. Lisäksi protestantit uskovat, että “näkyvä”, maallinen kirkko voi erehtyä; ja siksi mikään uskontokunta ei voi väittää omistavansa täyttä totuutta. Tässä maailmankatsomuksessa myös kirkon hierarkia on tietenkin merkityksetön. Lopulta tradition hylkääminen ja väärien opetusten keksiminen, kuten Sola Scriptura (yksin kirjoituksista), joka on yhteinen kaikille protestanteille, voidaan siis jäljittää donatismiin (koska se halveksii “maallista” kirkon hierarkiaa) – koska kirkon hierarkia, kuten tiedämme, on perinteen ylläpitäjä. “Protestantismi… vastusti [paaviutta]: miksi totuus on annettu vain paaville? – ja lisäsi: totuus ja pelastus ovat avoimia kaikille ihmisille riippumatta kirkosta. Jokainen ihminen on korotettu erehtymättömäksi “paaviksi”… Protestantismi … lukemattomalla lukumäärällään “paaveja” tuhosi kokonaan kirkon idean korvaamalla uskon yksittäisen ihmisen päättelyllä ja kirkon pelastuksen pohdiskelevalla luottamuksella pelastumiseen Kristuksen kautta ilman Kirkkoa … ” Vaikka Luther ja Calvin erosivatkin roomalaiskatolisesta kirkosta, varhaiset paikalliset protestanttiset kirkot olivat edelleen tärkeässä roolissa: ne päättivät teologisista asioita ja olivat paikkoja, joissa oppisi lukemaan Raamattua, jumalanpalveluksia jne. Nykyisessä amerikkalaisessa protestantismissa tämä paikallisen kirkon rooli on pitkälti sukupuuttoon kuollutta, ja se on korvautunut “vain minä ja minun Raamattuni” -asenteella.

2.13. Pysytteleminen luonnostaan umpikujaan päätyneen opin järjestelyissä

Jo mainittujen Raamatun hengelle vastaisten ristiriitaisuuksien lisäksi – rakastava Jumala, joka tietoisesti luo jotkut luoduistaan ikuiseen vaivaan, muuttumaton Jumala, joka muuttaa asennettaan ihmiseen, tosi Jumala, joka ei näe syntiä synniksi jne. – roomalaiskatolisilla ja protestanteilla on ollut pitkään ristiriitaisuuksia omassa pelastusta koskevassa opissaan. Hylätessään käsityksen, että pelastus voidaan “ansaita”, sekä katolilaiset että protestantit näkevät kuitenkin henkilökohtaisen pelastuksen palkkana jostakin. “… He eivät edes ymmärrä, puhumattakaan yksimielisyydestä, että juuri moraalinen täydellisyys on kristillisen elämän päämäärä – ei pelkästään Jumalan tunteminen (kuten protestantit sanovat) tai kirkon palveleminen (roomalaiskatoliset), joiden hyveiden takia heidän mielestään Jumala itse antaa meille moraalisen täydellisyyden palkkiona.” Ortodoksinen kirkko tuki protestanttien kritiikkiä paavillisia väärinkäytöksiä kohtaan, joista tuli olennainen osa katolisen kirkon oppia pelastuksesta – aneita ennen kaikkea – mutta protestanttiset johtajat epäonnistuivat yhdistymisessä ortodoksiaan ja kulkivat sen sijaan omia teitään, perustaen uuden harhaopin olemassa olevan harhaopin lisäksi. Lutherin ”Sola Gratia”- oppi (“pelastus on yksin Jumalan armosta”) hylkäsi kaiken, minkä ortodoksinen kirkko näki keinona auttaa uskovia pelastuksessaan: kirkon (Jumalan armon aarreaittana), sen hierarkian ja sakramentit.”… Ensimmäiset reformaattorit oppivat puhumaan ja ajattelemaan käyttäen samaa Aristotelesta ja Ciceroa kuin heidän katoliset vastustajansa. Tästä syystä ollessaan tuohtuneita siitä räikeästä Kristuksen totuuden vääristelemisestä, jota he näkivät katolilaisuudessa, he pyrkivät selittämään sitä vain mielivaltaisin syin – kuten hierarkian väärinkäytökset jne. – eivätkä tajunneet, että noiden johtopäätösten sijaan, ilmestyi muita aivan yhtä vääriä, koska valhe ei ollut johtopäätöksissä, vaan itse perusteissa, varsinaisen aiheen kannalta. Tämän tärkeän valheellisuuden hylkäämisen sijasta protestanteilta löytyi voimaa hylätä vain joitain sen hedelmiä, ja siten korvasi yhden sarjan vääristymiä toisella. ” Protestanttisuus kallistui roomalaiskatolisen voitonhimon sijasta hyviin tekoihin – kuitenkin legalistinen näkemys pelastuksesta, jonka molemmat jakavat, ei sallinut protestanttien päästä irti ”ansioiden” käsitteestä. Jos jonkun odotetaan tekevän konkreettisia tekoja hengellisessä elämässään – kuten käskyjen noudattaminen – se välttämättä jakaa kaikki kristityt niihin, jotka noudattavat ja jotka eivät noudata, jotka tekevät enemmän ja jotka tekevät vähemmän. Legalistinen maailmankatsomus perustuu siihen oletukseen, että ne, jotka tekevät enemmän, palkitaan enemmän kuin ne, jotka tekevät vähemmän. Mutta mitä tämä palkinto voisi olla? Se ei voi olla pelastus, sillä kaikki, jotka ovat hyväksyneet Kristuksen, ovat jo pelastuneet. Luterilaisuus (Melanchthonin kirjoittama ”Augsburgin tunnustuksen puolustus”) joutui julistamaan, että hyvät teot ansaitsevat jonkin ”muun fyysisen ja henkisen palkkion tässä elämässä ja sen jälkeen”. Mutta tämä muuttaa asiat vielä huonommiksi. Sen lisäksi, että nämä palkinnot heikentävät edelleen Kristuksen ansioita, ne myös asettivat protestantismin moraalisesti huonompaan asemaan kuin roomalaiskatolisuus: ainakin katolilaisuudessa tehdään hyviä töitä pelastuksen ansaitsemiseksi – kun taas protestantismissa tehdään hyviä tekoja maallisten asioiden takia. Ja onko edes hyväksyttävää haluta näitä maallisia asioita, kun Kristus jo antoi meille iankaikkisen elämän? Eikö ole moraalisesti parempaa hylätä nämä asiat – eikä sitten tehdä mitään hyviä tekoja, jotka hyödyttävät heitä? Samoin, kuinka voimme tietää, että nämä hyvät teot ovat todella hänen, jos ne ovat pelastuksen seurausta ja siten Pyhän Hengen aikaan saamia? Miksi pitäisi ansaita mitään Pyhän Hengen työtä varten? Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka protestantismi joutuu ristiriitoihin omalla opetuksellaan pelastuksesta. Jotta heidän oppinsa olisi totta, protestanttien on hylättävä tarve tehdä hyviä töitä. Tähän päivään asti tämä välttämättömyys on perusteeton protestantismin näkökulmasta, koska se on jotain sellaista, joka on Kristuksen ansioiden ulkopuolella, joka jo hankki meille pelastuksen. Ihmisen sielun kaipuu jatkuvaan moraalisen täydellisyyden elämään kuitenkin pakottaa protestantit löytämään “luovia” tapoja sitoa hyvät teot niin, että he ovat peräisin kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, velasta Jumalalle jne.

Toisin kuin reformaattorit, roomalaiskatoliset ovat aina pyrkineet pysymään uskollisena monien vuosisatojen ajan Yhden Universaalisen Kirkon perinteelle, jonka kokemus on opettanut, että tekojen tekeminen on välttämätöntä ei pelkästään pelastuksen seurauksena ja todistuksena, vaan ennen kaikkea pelastuksen ehtona. Samoin katolinen vanhurskautuksen käsite ei ole pelkästään “juridinen”: se ei tarkoita vain vanhurskaaksi julistamista, vaan se on myös vanhurskauden lisääminen. Siihen sisältyy Jumalan armosta yliluonnollisen teko, joka antaa uskovan sieluun sisäisen uudistumisen (eli pyhyyden) Kristuksen ansioiden tähden. Kuitenkin jälleen kerran, oikeudellinen kuva pelastuksesta ei jättänyt roomalaiskatolisille monia vetäytymiskeinoja protestanttisen kritiikin edessä, minkä mukaan mikään ihmisen ansio ole mahdollista Jumalan edessä: ihmisen pyhyys Jumalan armosta voidaan nähdä vain palkkiona ansioista. Kuka saa tämän pyhyyden? Miksi jotkut saavuttavat sen ja jotkut eivät? Tämä pakotti roomalaiskatolisuuden yrittämään pienentää mahdollisimman paljon ihmisen roolia tämän uuden, uudistuvan armon vastaanottamisessa, jotta se olisi todella “ansioton”. Mutta loppujen lopuksi tämä ei ole kovin erilainen kuin protestanttinen opetus: vanhurskautuminen jää ulkoapäin tapahtuvaksi, joka annetaan ihmiselle ilman hänen tahtonsa myötävaikutusta – ja sillä ei ole näin ollen minkäänlaista moraalista arvoa ja se on perusteetonta erityisesti legalistiselta kannalta, jota sekä roomalaiskatolisuus että protestanttisuus vaativat. Tämä on se seinä, jota legalistinen näkemys pelastuksesta ei läpäistä. Roomalaiskatolilaiset kuitenkin yrittivät. Oletetaan, he sanovat, että vanhurskauden ensimmäinen lisääminen on ansaitsematon ja yhtäläinen kaikille – kuitenkin sen voi säilyttää ja lisätäkin sitä (Jumalan avulla), ja siten lisätä palkkiotaan oman tahtonsa mukaan. Jumala näkee kunkin pyrkimyksen ja täydentää hänen pyhyyttään. Tämä ei kuitenkaan vastaa kysymykseen siitä, kykeneekö kukaan hankkimaan mitään ansioita tai ansaitsemaan mitään Jumalan edessä. Katoliset yrittivät poistaa tämän esteen esittämällä, että se on Jumalan armo, joka suorittaa hyvät teot kunkin kautta – ja siten ihmisen tahto ei luo pyhyyttä vaan yksinomaan hyväksyy sen. Mutta tässä nousee esiin sama kysymys, joka mainittiin edellä liittyen protestanttisuuteen: jos jonkun teot eivät todella ole hänen omiaan, kuinka hän voi ansaita niistä palkkion?

Roomalaiskatolisuus vastasi julistamalla, että vaikka Jumalan armo on ensimmäinen ja tärkein syy mihinkään hyvään tekoon, ihmisen tahto on toinen. Aina kun Jumalan armo suuntautuu kohti hyvää tekoa, ihminen ”tuntee” sen omaksi pyrkimyksekseen ja hänen on päätettävä, tekeekö tämän teon vai ei. Toisin sanoen ihminen “välittää” Jumalan armon varsinaiseen hyvään tekoon. Mutta voimmeko kuitenkin sanoa tässä tapauksessa, että ihmisen tahto on vapaa? Vastaus on ei. Ja tämä palauttaa meidät takaisin samaan kysymykseen: jos joku ei ole vapaa, miten hänen tekonsa voivat olla hänen ansioitansa, jotka voisivat ansaita hänelle mitään? Niinpä roomalaiskatolisuus ei pystynyt selittämään oikealla kielellä sitä, mikä on tarpeen kunkin pelastuksesta osallistumiseen. Trenton kirkolliskokous yksinomaan julisti, että vaikka “Jeesus Kristus itse jatkuvasti syventää hyveitään vanhurskaaksi julistetussa… meidän on uskottava, että vanhurskautetulta ei enää puutu mitään”, ja että “sellaisilla teoilla, jotka on tehty Jumalassa, he ovat täysin täyttäneet jumalallisen lain tämän elämän olosuhteiden mukaan ja ovat todella ansainneet iankaikkisen elämän.” Toisin sanoen he saivat sen kuulostamaan osaksi kristillistä ilmoitusta, joka yksinkertaisesti täytyy uskoa. Kuten edellä jo todettiin, legalistinen kehys on pääasiallinen ongelma roomalaiskatolisessa ja protestanttisessa teologiassa koskien henkilökohtaisesta pelastusta – eivät heidän opetuksensa yksityiskohdat. Työvoiman, ansioiden ja palkkioiden alueella ihmisten teoilla on oikeutus palkkioon. Samalla niillä ei voi olla mitään “vanhurskauttavaa voimaa”, koska olemme on jo vanhurskautetut Kristuksen ansion kautta. Mutta ihmisen kilvoittelujen alentaminen tasolle, jolla ei ole mitään vaikutusta ihmisen pelastukseensa, on räikeästi ristiriidassa Raamatun yleisen opetuksen ja omantunnon äänen kanssa sielussa. Roomalaiskatolilaiset ja protestantit yksinkertaisesti käyttävät erilaisia tapoja peittääkseen tämän epämiellyttävän tosiasian.

2.14. Teologisten uutuuksien esittely ja perinteisten käsitteiden uudelleenkohdistaminen uusien oppien tukemiseksi.

Vaikka voidaan aina väittää, että hänen oppinsa ei ole uusi, vaan yksinkertaisesti poistaa myöhemmät apostolisen opin vääristymät – kuten uskonpuhdistajat julistivat – varma merkki siitä, että tämä väite ei ole totta, ovat useat teologiset uutuudet, jotka tämä oppi on tuottanut tukemaan itseään. Nykyaikainen protestantismi tarjoaa loputtoman määrän näitä uutuuksia. Esimerkiksi hyvin tunnettu protestanttinen käsitys “pelastumisesta” – tiettyyn ajankohtaan liittyvänä tapahtumana, joka (jotkut jopa muistavat tarkan päivän, jolloin he “pelastuivat”!) – on eräs näistä uutuuksista. Ilmaisua “olla pelastunut” ei todellisuudessa löydy Raamatusta. Olemme jo sanoneet, että apostolinen ja patristinen perinne on aina vakuuttanut, että pelastus on koko elämän kestävä ponnistus Pyhän Raamatun mukaan:” Tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne” (Fil. 2:12), ” meille, jotka pelastumme “(1. Kor. 1:18) jne. Jos ulkopuolinen vaatii evankelista protestanttia selittämään, mikä tuo ”pelastustapahtuma” tarkalleen on ja miksi he uskovat, että se heille tapahtui jonakin tiettynä päivänä – hänelle annetaan toinen teologinen “kikka”: pelastus… oivalluksena, että on pelastunut. Toisin sanoen, jonkun pelastuksen hetki on hetki, jolloin hän tunsi hyväksyvänsä sen, että Jeesus Kristus oli kuollut hänen syntiensä puolesta. Tätä kutsutaan usein “Kristuksen hyväksymiseksi henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen” ja / tai “pyytämiseksi Jeesusta tulemaan sydämeesi”. Tällaista tajuamista (“tunne”, “luottamus” jne.) ”pelastetuksi”(”lunastetuksi”, ”vanhurskautetuksi”) tulemisesta protestantit kutsuvat ”uskoksi”. “. Kun on sen kokenut – “uskon”, se tarkoittaa – olet pelastettu. Ortodoksisen kirkon pitäessä edellä mainittua hengellistä kokemusta laillisena ja elintärkeänä ihmisen elämässä, se pitää sitä ”kääntymyksenä” eikä “uskona”. Tarpeetonta sanoakaan, että ortodoksisuus ymmärtää kääntymyskokemuksen ikään kuin alkuna matkalle kohti pelastusta – mikä ei missään nimessä takaa sitä.

Protestanttinen “uskon” käsite on esimerkki perinteisen kristillisen terminologian uudelleenmäärittelystä – jossa on oltava tarkkaavainen protestanttien kanssa. On tärkeää ymmärtää, mitä apostolit ja pyhät isät tarkoittavat sanalla “usko”. Apostolisena aikana “usko” tarkoitti päinvastaista kuin pysymistä pakanana tai juutalaisena. Patristisina aikoina “usko” merkitsikin todelliseen Kirkkoon, ortodoksiseen kirkkoon, kuulumista. Tämä oleminen todellisessa kirkossa – vastakohtana pakanallisuuteen, juutalaisuuteen tai harhaoppiseen lahkoon kuulumiselle – ja että noudattaa kaikkea sen opetusta – tarkoitti ”uskoa”. Toisin sanoen “usko” tarkoitti koko kristillistä elämäntapaa, koko henkistä elämää tosi kirkkoon kuuluvana. Kirkko ei koskaan ymmärtänyt “uskoa” pelkästään passiivisena henkisenä vakaumuksena evankeliumin totuudessa. Toinen esimerkki terminologian uudelleenmäärittelystä on termi “uudestisyntynyt ” – jota protestantit käyttävät viittaamaan henkilöön, joka oli nimellisesti kristitty, mutta josta tuli todellinen uskovainen kääntymyksenkaltaisen kokemuksen kautta. Jeesus Kristus käyttää tätä termiä keskustelussaan Nikodeemuksen kanssa, mutta hän viittaa erityisesti kasteeseen (Joh. 3: 3-7). Protestanttinen “hyvien tekojen” käsite jonakin sellaisena, joka osoittaa, että henkilö on jo saavuttanut pelastuksen, on yritys täyttää Raamatun käsite uudella teologisella merkityksellä. Se syntyi tarpeesta sovittaa yhteen “yksin uskosta”-oppi siihen seikkaan, että Raamatussa sanotaan melko paljon hyvien töiden tärkeydestä. Protestantismin mukaan ei voida odottaa tehtävän töitä pelastumiseksi, koska on jo pelastettu uskon kautta – niin ollen “ratkaisu”: on välttämätöntä tehdä töitä… osoittamaan, että on todella pelastettu. Tämä on todella teologinen “taikatemppu”: näennäisesti pysyen uskollisena Raamatulle, kuitenkin väittäen jotain sen kanssa ristiriitaista. Jopa viimeinen tuomio – joka lopulta päättää, onko joku pelastettu vai ei perustumalla tekoihin – saa kalvinismissa kokonaan uuden merkityksen. Yksinkertaisesti sanottuna “valittujen” pelastus ei ole riippuvainen tästä tuomiosta. Tuomio ratkaisee vain, missä he tulevat olemaan Taivaan valtakunnassa. Voidaan kysyä: “Mitenkä sitten on niiden syntien kanssa, joita “valitut” tekivät, sen jälkeen kun heidät oli “vanhurskautettu”? Voidaanko kukaan tuomita niistä synneistä? ” Protestantit reagoivat toisella teologisella uutuudella. Kyllä, he sanovat, Jeesus tuomitaan noista synneistä. Voidaan vain ihmetellä, kuinka tämä on sopusoinnussa sen tosiasian kanssa, että Jeesus Kristus tulee toteuttamaan tuomion.

2.15 Raamatun väärin ymmärtäminen, muuntelu ja muotoilu.

On olemassa useita tapoja, joilla protestantit tulkitsevat Raamattua – jotkut niistä tarkoituksellisia, jotkut eivät – saadakseen tukea opilleen henkilökohtaisesta pelastuksesta. Ortodoksinen kirkko on aina vakuuttant, että Kirkko on kirjoittanut Raamatun Kirkkoa varten – ja sitä voidaan siten tulkita vain Kirkossa. Jokainen yritys käsitellä Raamattua eri tavalla – esimerkiksi “Jumalan ilmoituksena”, joka on osoitettu henkilökohtaisesti jokaiselle ihmiselle, johtaa ennalta arvaamattoman suuriin vääristymiin. Protestantismin perustaja Martti Luther – vakaumuksensa mukaan oli sitä mieltä, että kuka tahansa yksilö voi jumalallisesta innoituksesta tulkita Raamattua itse – arvioiden Raamattua sen perusteella, tuntuuko se oikealta hänen “hengessään”. Hän ei pitänyt Ilmestyskirjaa apostolisena ja myönsi, että hänen “henkensä” “ei kestä tätä kirjaa.” Hän ei myöskään uskonut apostolien kirjoittamaksi heprealaiskirjettä eikä Jaakobin ja Juudan kirjettä. Luther tunsi, että hänellä oli lupa muokata Raamattua. Hän tunnetusti sijoitti sanan “yksin“- (saks. allein) sanan “usko” jälkeen käännöksessään roomalaiskirjeen 3:28:sta: “… ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. .” Hän myös kamppaili Jaakobin kirjeen kanssa. Luther, realistisempana kuin nykypäivän protestantit, tajusi, että hänen ”yksin uskosta”- oppinsa vain ei sopinut siihen, mitä pyhä Jaakob kirjoitti, joten Luther totesi, että Jaakobin kirje ei kuulu Raamatun kaanoniin.” Todellakin, se mitä meillä on Jaakobin kirjeessä, on se, että siinä toistuvasti kumotaan “yksin uskosta”- oppi selkeällä kielellä: “Mitä hyötyä, veljeni, vaikka ihminen sanoo uskovansa ja ei tee töitä? voiko usko pelastaa hänet” (Jaak. 2:14). “Tiedätkö, oi turha ihminen, että usko ilman tekoja on kuollut?” (Jaak. 2:20). “Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta. ” (Jaak. 2:24). “Koska ruumis ilman henkeä on kuollut, niin usko ilman töitä on kuollut myös” (Jaak. 2:26).

Toinen jae, joka vaivasi Lutheria, oli se, että Jumala “tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2: 4). “Luther, joka otti “tiukan” kannan ennaltamääräämiseen, käänsi tämän jakeesta “Jumala tahtoo, että kaikkia autetaan.” Niiden ennen häntä ja hänen jälkeensä, joka opettavat hänen näkemystään ennaltamääräämisestä (kuten Johannes Calvin), on pitänyt vääntää (jos ei kääntää väärin) tätä tekstiä.” Eräs uskonpuhdistuksen johtajien vähemmän radikaaleista menetelmistä käsitellä Raamatun “hankalia” kohtia on alkuperäisen kreikkalaisen tekstin väärin kääntäminen. Tarkastelemme tässä vain yhtä paljon puhuvaa esimerkkiä 1. Kor. 9:27: “Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun”, on täytynyt olla uskonpuhdistajista epämukava, koska tässä apostoli Paavali ei puhu vain askeettisista teoistaan keinona pelastuksen saavuttamiseksi, vaan hän myös tekee selväksi, että hänen pelastuksensa ei ole hänelle “tehty sopimus”. Ruumiinsa suhteen apostoli käyttää kreikkalaista sanaa hupopiazoa, joka tarkoittaa “lyödä mustaksi ja siniseksi, lyödä niin, että se aiheuttaa mustelmia ja laikkuja.” Kommentissaan tästä jakeesta Johannes Calvin vähättelee asketismia, jota apostoli puoltaa: “Minun mielestäni apostoli on käyttänyt sanaa ὑπωπιάζειν tässä kohtaa merkityksessä “kohdella orjamaisesti”. Lisäksi hän käyttää tätä kohtaa hyökkäykseen ortodoksista munkkilaisuutta vastaan: “Muinaiset munkit tarkoituksenaan alistua kuuliaisina tälle käskylle, ovat keksineet monia kuriharjoituksia, sillä he nukkuivat penkeillä, he pakottivat itsensä pitkälliseen itsensä tarkkailuun ja karttamaan herkkuja. Kuitenkin tärkein asia heiltä puuttui, sillä he eivät ymmärtäneet sitä, miksi apostoli tähdensi tätä, koska he menettivät näköpiiristään toisen määräyksen – ”älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan”. (Room. 13:14.) Sillä se, mitä hän sanoo toisaalla (1. Tim. 4: 8) aina kannattelee hyvää – sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään. Meidän on kuitenkin kohdeltava kehoa niin, että siitä tulee orja, että se ei kevytmielisyydessään vedä meitä takaisin hurskauden velvollisuuksista; ja sitä kauemmaksikin, ettemme hemmottelisi sitä, niin että voimme vahingoittaa tai loukata muita. “

Calvin käyttää lainausta apostolin kirjeestä Timoteukselle, jotta apostoli vaikuttaisi vastustavan ruumiin kuolettamista. Calvinin näkökulmasta ei ole moitittavaa ”orjuuttaa” ruumistamme jossain määrin – mutta vain siksi, että lihalliset halumme saattavat pyrkiä “hurskauden velvollisuuksien” tielle tai koska voimme “tehdä vääryyttä tai loukata muita”. Ei tietenkään mainita, että syntiset intohimomme pääsevät oman pelastuksemme tielle. Joten meillä on esimerkki siitä, kuinka protestanttisia oppeja “tuetaan” Raamatulla. Entä sitten toinen puoli apostoli Paavalin lainauksesta? Calvin luki tämän jakeen kuvaannollisesti: “… on sopivampaa tarkastella tätä ilmausta viittauksena ihmisiin tällä tavoin -“Elämäni pitäisi olla eräänlainen sääntö muille. Siksi pyrin käyttäytymään siten, ettei luonteeni ja käyttäytymiseni olisi ristiriidassa oppini kanssa, ja että siten en voi suureksi häpeäksi itselleni ja pahaksi loukkauksen aiheeksi veljilleni laiminlyödä niitä asioita, joita vaadin muilta.” Tässä Calvin yrittää välttää sen seikan tunnustamista, että apostoli oli huolestunut myös omasta pelastuksestaan - vaan kirjoittaa uudelleen jakeen tavalla, joka on vähemmänuhkaava”, ikään kuin apostoli Paavali olisi huolissaan yksinomaan siitä, ettei vahingoittaisi laumaansa. Toinen usein käytetty menetelmä yksinkertaisesti hylkää hankalan kohdan. Koskien toista osaa 1. Kor. 9:27:sta Quest Study Bible (NIV) välttää käsittelemästä tätä kysymystä: “Keskustelu keskittyy siihen, tarkoitetaanko menetetyllä palkinnolla itse pelastusta vai palkintoa uskollisesta palvelemisesta. Tämä teksti ei yksin riitä ratkaisemaan väitettä. “Lukijaa kehotetaan katsomaan artikkeleita ” Voivatko uskovat luopua? (Luuk. 8:13) ” ja” Pitäisikö pelätä lankeemusta? (Hepr. 6: 6) “. Molemmat esittävät väitteen, että ne, jotka “luopuvat”, ovat niitä, jotka eivät todennäköisesti koskaan uskoneet. Oliko mahdollista, että apostoli Paavali ei ollut tosi uskovainen? Protestantit käyttävät myös usein Raamatun lainauksia, jotka eivät kuulu asiayhteyteen. Esimerkiksi “Vaan usko!” (Mark. 5:36) todellisuudessa ei ole osoitettu kaikille kristityille, vaan synagogan hallitsijalle ja hyvin erityisissä olosuhteissa. Samoin “Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh. 15: 5), jota protestantit käyttävät “todistamaan”, että Jumala huolehtii kaikesta muuttumisessamme, puhuu “Jumalan ja ihmisen välisestä yhteistyöstä. Ihminen voi kieltää sen. Rakkaus ja kuuliaisuus ovat meidän osuutemme. ” Kohtaa “Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä”(Joh. 6:44), ei voida pitää todisteena ennaltamääräämisopista, koska myöhemmin samassa evankeliumissa Kristus sanoo: “… minä vedän kaikki luokseni.”(Joh. 12:32) Eräs Raamatun vilpitön, mutta silti väärä lähestymistapa, joka voi antaa tukea “protestanttisille opeille pelastuksen suhteen, on ottaa Raamatun kohtia kirjaimellisesti, ikään kuin lainaus merkitys olisi itsestäänselvyys. “Tämä lähestymistapa oli epäilemättä ensimmäinen, jota uskonpuhdistajat käyttivät, vaikka hyvin varhaisessa vaiheessa he tulivat ymmärtämään, että tämä itsessään ei ollut riittävä ratkaisu Sola Scriptura -opetuksesta (”yksin kirjoituksista”) esilintuleviin ongelmiin. Tämä lähestymistapa on edelleen yleisin vähemmän koulutettujen fundamentalistien, evankelisten ja karismaattisten joukossa – “Raamattu sanoo, mitä se tarkoittaa ja tarkoittaa, mitä se sanoo”, on usein kuullut lause. “

Kuitenkin esimerkiksi tieto, että pelastus on “ilmainen lahja” (Room. 3:24, 5: 15–17, 6:23), ei automaattisesti merkitse sitä, että tätä lahjaa ei voi varastaa tai kadottaa. Samoin se, että viisas ryöväri kuoli ristillä heti sen jälkeen, kun tunnusti Kristuksen Herraksi, ei automaattisesti todista, että hän ansaitsi pelastuksen ilman Tekoja: hän katui julkisesti, tunnusti julkisesti Kristuksen Herraksi ja puolusti häntä, kun taas toinen varas pilkkasi häntä. Nämä kaikki ovat tekoja, eivät vain uskoa. Calvinin käsitys “ennaltamääräämisestä” perustuu seuraavan kohdan ymmärtämiseen kirjaimellisesti: “Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut” (Room. 8: 29–30)” Predestinaatio, ennaltamäärääminen, tarkoittaa, että Jumala ennalta määrää jokaisen ihmisen joko pelastukseen tai kadotukseen. Ortodoksisuus sanoo, että tämä perustuu Jumalan ennaltatietämiseen (Room. 8:29), että joku käyttäisi oikein vapaata tahtoansa ja toinen taas väärin; tämä on ainoa selitys, jota kukaan ehdotti vuoteen 400 jKr. asti. Ei-ortodoksit, joilla on “vakaa” näkemys ennaltamääräämisestä, uskovat, että me emme voi mitenkään vaikuttaa tähän määräykseen, mikä on Augustinuksen kehittämä näkemys; hän ensimmäisenä epäili vapaata tahtoa.” Calvinin käsitys “pakottavasta armosta” saa raamatullisen “tukensa” ”suuret illalliset”- vertauksen kirjaimellisesta ymmärtämisestä (Luuk. 14: 16–24): “… Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle, että minun taloni täyttyisi” (Luuk. 14:23) Sana “pakota” tässä ei tarkoita “vastustamatonta kutsua tai ihmisen tahdon voimakasta rajoittamista “: patristinen yhteisymmärrys tästä on, että se tarkoittaa yksinkertaisesti “aiheuttaa suurta painetta”.

Raamatun rajoittamaton ja suoraviivainen lukeminen edellyttää usein saman termin eri käyttötarkoituksien kasaamista. Hylätessään tekojen välttämättömyyden pelastukselle protestantit eivät tee eroa kahdenlaisten hyvien tekojen välillä: Jumalan meidän kauttamme tekemät teot (“… Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil.2:13), “…mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” ” (Joh. 3:21)), joita tarvitaan pelastukseksemme, ja ihmisen tekemät “lain teot”, ilman uskoa Kristukseen, jotka eivät voi pelastaa. Protestanttien suosikkilainauksissa: – “… Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.” (Room. 3:20), “…ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja. ” (Room. 3:28), “…jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan” (Gal.2: 21), “Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. “(Ef 2: 8-9),” …hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta.”(Tit 3: 5) jne. – aivan ilmeisesti puhutaan “lain teoista”, jotka tehdään ilman Jumalan ohjausta; ja joiden ajatellaan olevan omia; ja että näillä teoilla ansaittaisiin pelastus. Käyttämällä Raamatun moderneja käännöksiä – kreikankielisen alkuperäisen vastaisesti – teologisten pisteiden saamiseksi ei ole harvinaista nykyaikaisten protestanttien keskuudessa. Esimerkiksi ”… jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä…” (Joh. 3: 5), kreikankielinen alkuperäinen teksti sanoo “kuka tahansa” (tis) eikä “ihminen” – joten se viittaa kasteen välttämättömyyteen jokaiselle ihmiselle, ei vain aikuiselle. Roomalaiskatolilaisillekaan ei ole vierasta tukea opetuksiaan pelastuksesta väärin käännetyillä Raamatun kohdilla. Latinankielinen käännös jakeesta “… näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä.” (Room.5:12), kuuluu: ”… jossa kaikki ovat tehneet syntiä” [se on:Aadamissa,] “vääristää oppia ja sen voidaan tulkita tarkoittavan, että kaikki ihmiset ovat syyllisiä Aadamin synnistä”. Kuten tiedämme, tämä on todellakin roomalaiskatolisen kirkon opetus.

2.16 Kirkossa kertyneen pelastusta koskevan perinteen syrjäyttäminen ja sen korvaaminen vääristyneellä mystiikalla

Kaikki Raamatun tulkinnasta sanottu on ortodoksisuuden hengellistä perinnettä – eikä mitään Raamatun tai patrististen lainausten valikoima – joka kumoaa pelastusta koskevat länsimaisen opit, kuten “yksin uskosta”. Ortodoksinen opetus pelastuksesta voidaan jäljittää varhaiseen apostoliseen kirkkoon keskeytymättömän jumalanpalveluselämän ja käytännön jatkuvuuden avulla. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan, varhaisista ajoista asti, elänyt sellaisella tavalla, joka olisi ollut myöhempien länsimaisten oppien mukainen. Harhauduttuaan ortodoksisesta dogmaattisesta pelastusta koskevasta opetuksesta läntinen kristillisyys kehitti myös ei-patristisen mystisen henkisyyden. Mystiikka oli skolastiikan kanssa samanaikainen liike ja teknisesti sen vastainen. Sitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä nimittää skolastiikan vieroitetuksi lapseksi, koska sillä oli oireita samasta taudista eli ”oikopolkujen” etsimisestä pelastukseen ohittamalla “kaita polku”. Mystiikka väitti, että Jumalan ja Hänen ilmoituksensa tuntemiseen ei voi päästä dialektisten todisteiden kautta, vaan omalla hengellisellä nousulla Jumalan luo ekstaasitilan kautta. Siinä tilassa tuntee Jumalan läsnäolon sielussaan, ja se täyttää ja valaisee kokijan. Bernard Clairvauxlainen (12. vuosisata), fransiskaanimunkki Bonaventura (13. vuosisata) ja Tuomas Kempiläinen (1400-luku) olivat mystisyyden tunnetuimpia kannattajia. Ortodoksisen ja keskiaikaisen roomalaiskatolisen henkisyydenvoimakkain vastakohta on, että ortodoksisuudessa ei ole meditaatiota. Pyhät isät ovat aina varoittaneet etsimästä tieten tahtoen mystisiä kokemuksia. Tämä opetus on myös raamatullinen ja apostolinen: “Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1. Joh. 4: 1- 3). Apostoli Paavali varoittaa, että “saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. ” (2 Kor. 11:14). Kuitenkin luonteenomaiseksi roomalaiskatolisille hengellisyydelle tuli etsiä ja vastaanottaa erottelematta mystisiä kokemuksia Jumalalta tulevina. Mystiikan keskiaikaiset opettajat itse asiassa kannustivat kuvittelemaan esimerkiksi hyvin yksityiskohtaista ja graafista kuvaa Kristuksen kärsimyksistä Ristillä – jonka tarkoituksena oli saada aikaan henkilössä katumuksen ja kiitollisuuden tunnetta. Ajan myötä tällaisessa mystiikan harjoittajassa kehittyisi vastaavia emotionaalisia tiloja – ekstaasitiloja – jotka jopa ilmenisivät fyysisesti samankaltaisten haavojen muodossa kuin Kristuksella (stigmata= stigmat).

Protestantismi, vaikka se suurelta osin eliminoi perinteestään kaiken mystisen hengellisyyden – ortodoksisen tai roomalaiskatolisen, ei voinut muuta kuin noudattaa ei-patristisia mystisiä käytäntöjä, koska ne miellyttävät ihmisen ylpeyttä ja muita himoja enemmän kuin askeettinen patristinen opetus “kaidasta tiestä”. Monet protestanttiset ryhmittymät syntyivät ja kehittyivät johtajiensa saamista “jumalallisista” ilmoituksista ja “vihkimyksistä”. Nykyaikaisessa helluntailaisuudessa, ryhmittymättömässä evankelisuudessa ja karismaattisissa lahkoissa tapaamme vakaumusta, että heillä on ”jumalallinen” tai “apostolinen” arvovalta” ja hallussaan “Pyhän Hengen lahjat”, usko, että saavat lisää “ilmoituksia” suoraan Jumalalta, kannustusta ekstaattiseen “profetointiin”, kielilläpuhumiseen jne. Ortodoksisessa mielessä kaikki läntisessä hengellisyydessä on, mitä venäläisessä perinteessä nimitetään ns. prelestiksi: henkiseksi eksytykseksi. Pyhät isät ovat huomauttaneet, että ilman kamppailua “vanhan ihmisen” ja intohimojen kanssa, ilman Jumalan käskyjen täyttämistä, ilman katumusta on mahdotonta saavuttaa yhteyttä Jumalan kanssa. “Ei kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. ” (Luuk. 5:37).

YHTEENVETO

Jumalan avulla pystyimme osoittamaan, että koko nykyisen ortodoksisen kirkon opetus henkilökohtaisesta pelastuksesta on jumalallista alkuperää, joka on sisäisesti johdonmukainen ja jäljitettävissä varhaisen, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon opetukseen – joka on säilynyt apostolisissa ja patristisissa kirjoituksissa sekä kirkon kahden tuhannen vuoden kumulatiivisessa kokemuksessa “elämästä Kristuksessa”. Olemme myös osoittaneet, että tämän pelastusperinteen vääristymät länsimaisessa kristillisyydessä ylittävät teologiset vivahteet tai puhtaasti akateemisen historiallisen kiinnostuksen – mutta ovat itse asiassa todisteita siitä, että “huono puu tekee pahoja hedelmiä” (Matt. 7:17), ja ovat ilmentyneet monenlaisina ilmiöinä, joilla on suoria vaikutuksia ihmisen pelastukseen: itse asiassa kitkemällä uskovien hengellisestä elämästä kaiken käytännöllisen sisällön esittämällä heille Jumalaa pilkkaavan kuvan, vääristämällä Raamattua sovittamaan uudet opit hyväksymään käytäntöjä, joilla edistetään mystistä harhaluuloa. Me rukoilemme ei-ortodoksisten veljiemme ja sisariemme puolesta Herraamme Jeesusta Kristusta – “joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. ” (1. Tim. 2: 4) – että Hän ohjaa heidät todellisen pelastuksen polulle. “Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.” ” (Luuk. 18:27). Kunnia Jumalalle kaikesta!

KIRJALLISUUS

Alfeyev, Bishop (now Metropolitan) Hilarion. Tainstvo very: Vvedenie v pravoslavnoe dogmaticheskoe bogoslovie (The Mystery of Faith: Introduction to Orthodox Dogmatic Theology). http://bishop.hilarion.orthodoxia.org/1_3_3_1.

Archimandrite George. Theosis: The True Purpose of Human Life. Mount Athos, Greece: Holy Monastery of St. Gregorios, 2006.

Calvin, John. Commentary on Corinthians. http://www.ccel.org/ccel/calvin/calcom39.xvi.iii.html.

“The canons and decrees of the sacred and oecumenical Council of Trent.” http://history.hanover.edu/texts/trent/trentall.html.

Elder Cleopa of Romania. The Truth of Our Faith. Thessalonica, Greece & London, Ontario: Uncut Mountain Press, 2000.

Florovsky, Fr. Georges. “Revelation and interpretation.” http://www.scribd.com/doc/31364644/Florovsky-Georges-Revelation-and-Interpretation.

_____. “The Lost Scriptural Mind.” http://jbburnett.com/resources/florovsky/1/florovsky_1-1-scripmind.pdf.

Fragapane, Carmen. “Salvation by Christ: A Response to the Credenda/Agenda.” http://www.orthodoxinfo.com/inquirers/frag_salv.aspx.

Hermas. The Shepherd. http://ministries.tliquest.net/theology/apocryphas/nt/hermcom.htm (accessed April 8, 2010).

Interlinear Study Bible. http://www.searchgodsword.org/isb/.

Jacobson, Paul. “Orthodox Teaching on Salvation as Compared to That of Protestants.” http://www.stjohndc.org/Russian/homilies/e_HOMSALV.HTM.

Khrapovitsky, Metropolitan Anthony. “Way Apart: the Difference between Orthodoxy and Western Confessions.” http://www.stjohndc.org/Russian/orthhtrdx/e_Antony.htm.

Kucharek, Casimir A. The Sacramental Mysteries: A Byzantine Approach. Alleluia Press, 1976.

Kuraev, Deacon Andrei. Public lecture on Catholicism. http://www.predanie.ru/mp3/Lekcii_diakona_Andreja_Kuraeva/.

“Martin Luther.” http://www.krotov.info/spravki/persons/16person/luther.html.

McGuckin, John Anthony. The Westminster Handbook to Patristic Theology. Louisville, KY: Westminster John Knox Press, 2004.

Mileant, Bishop Alexander. “End of the World.” http://www.fatheralexander.org/booklets/english/end_w.htm#_Toc26622239.

Osipov, A.I. Public lectures. http://www.predanie.ru/mp3/Lekcii_professora_Alekseja_Ilicha_Osipova/.

Platis, Constantine. Dance, O Isaiah: Questions and Answers on Some of the Differences between Eastern Orthodox Christianity and Other Faiths. Boston, MA: Holy Orthodox Metropolis of Boston, 2000.

Pomazansky, Protopresbyter Michael. Orthodox Dogmatic Theology: A Concise Exposition. Platina, CA: Saint Herman of Alaska Brotherhood, 1984.

_____. “The Old Testament in the New Testament Church.” http://www.fatheralexander.org/booklets/english/old_new_testament_e.htm.

The Quest Study Bible: New International Version. Grand Rapids, Michigan: Zondervan, 1994.

Romanides, John S. “Original Sin According to Saint Paul.” http://www.orthodoxinfo.com/inquirers/frjr_sin.aspx.

Schaeffer, Frank. Dancing Alone: The Quest for Orthodox Faith in the Age of False Religion. Brookline, MA: Holy Cross Orthodox Press, 1994.

Schmemann, Alexander. Of Water and the Spirit: A Liturgical Study of Baptism. Crestwood, NY: St. Vladimir’s Seminary Press, 1974.

St. Athanasius. On The Incarnation. Crestwood, NY: St. Vladimir Seminary Press, 1998.

St. Clement of Alexandria. The Stromata. http://www.biblicalstudies.ru/Lib/Father2/Kliment8.html.

St. Clement of Rome. “First Epistle to Corinthians.” http://www.earlychristianwritings.com/text/1clement-lightfoot.html (accessed April 9, 2010).

_____. “Second Epistle to Corinthians”. http://www.earlychristianwritings.com/text/2clement-lightfoot.html (accessed April 8, 2010).

St. Cyprian of Carthage. “Kniga o edinstve cerkvi” (“Book on the Unity of the Church”). http://apologia.narod.ru/earlyfat/fath/IIIage/kipri1.htm.

St. Cyril of Alexandria. “Epistle to Nestorius.” http://azbyka.ru/otechnik/?Kirill_Aleksandrijskij/poslanie1_k_nestoriyu.

St. Hilarion (Troitsky). “Christianity or the Church?”. http://www.fatheralexander.org/booklets/english/christianity_church_e.htm.

St. Irenaeus of Lyons. Against Heresies. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf01.ix.vii.ii.html (accessed April 9, 2010).

St. John Chrysostom. Homilies of the Epistle to the Hebrews. http://www.ccel.org/ccel/schaff/npnf114.v.xiii.html (accessed May 14, 2010).

St. Justin the Martyr. The First Apology. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf01.viii.ii.lxi.html (accessed April 10, 2010).

St. Polycarp of Smyrna. “Epistle to Philippians.” http://www.earlychristianwritings.com/text/polycarp-lightfoot.html (accessed April 9, 2010).

Stragorodskii, Archimandrite (later Patriarch) Sergii. Pravoslavnoe uchenie o spasenii (The Orthodox Teaching on Salvation). http://azbyka.ru/dictionary/17/sergiy_uchenie_o_spasenii.shtml.

Talberg, N. Istoriya hristianskoi tserkvi (History of the Christian Church.) Moskva: Izdatel’stvo Pravoslavnogo Svyato-Tikhonovskogo Bogoslovskogo Instituta, 2000.

Tertullian. On Baptism. http://www.ccel.org/ccel/schaff/anf03.vi.iii.xiii.html (accessed April 10, 2010).

Uspensky, N. “Spasenie veroi” (“Salvation through Faith”). http://www.golubinski.ru/academia/uspensky/spasenie.htm.

Ware, Timothy. The Orthodox Church. London, England: Penguin Books, 1991.

Whiteford, Fr. John. “Sola Scriptura: In the Vanity of Their Minds”. http://www.fatheralexander.org/booklets/english/sola_scriptura_john_whiteford.htm.