Tsasounan suunnalta
WWW. TSASOUNA. NET

Tuhlaajapojan sunnuntain

Lk.15: 11 – 32

Olemme jälleen lähestymässä suuren paaston aikaa. Parhaillaan elettävää valmistautumisaikaa on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Tänään kuulimme evankeliumin vertauksen tuhlaajapojasta, ja tällä vertauksella meitä opetetaan katumukseen ja Jumala-yhteyden etsimiseen. Vertauksessa esitetään katumuksen aika maanpaosta palaamisena. Tuhlaajapoika matkusti kaukaiseen maahan ja kulutti siellä kaiken, mitä hänellä oli.

Kaukainen maa. Tuo määritelmä meidän on tunnustettava itseämme koskevaksi, kun alamme lähestyä Jumalaa. Tuo kaukainen maa on ainutlaatuinen määritelmä ihmisen tilasta. Ihmisen, joka ei ole vaikkapa vain ohimenevästi kokenut tuota kaukaisessa maassa oloa, olevansa maan paossa Jumalan luota, todellisesta elämästä, on vaikeaa ymmärtää, mistä kristinuskossa on kysymys.

Meidän on ymmärrettävä, että katumus ei ole vain erehdysten luettelemista, esimerkiksi, että on laiminlyönyt rukouksen tai että on vihastunut tai jotain muuta sellaista. Sekin on tietysti tärkeää. Mutta katumus on enemmän.

Se on sen ymmärtämistä, että ihminen on langennut, kadottanut hengellisen kauneuden ja siten joutunut kauaksi oikeasta kodista; että on vieraantunut Jumalasta, yhteyden ilosta Hänen kanssaan ja Jumalan luomasta ja antamasta todellisesta ilosta.

Kun ihminen vaelluksessaan tajuaa olevansa kaukana todellisesta kauneudesta, hänessä syntyy kaipaus palata sekä löytää jälleen kadotettu koti. Hän tajuaa, että hän on paljon tuhlannut niitä rikkauksia, joita Jumala on hänelle lahjoittanut: ensiksikin elämän ja mahdollisuuden nauttia siitä, täyttää se tarkoituksella, rakkaudella ja tiedolla. Toiseksi ja ennen kaikkea sen, että hän on tuhlannut kasteessa Kristukselta saamansa uuden elämän, Pyhän Hengen lahjan, ikuisen valtakunnan rauhan ja ilon.

Kaiken tämän olen kadottanut ja kaikkea tätä kadotan koko ajan, en vain joissakin määrätyissä synneissä ja rikkomuksissa, vaan erityisesti siinä, ettei rakkauteni kohdistu Jumalaan, vaan annan etusijan ”kaukaiselle maalle” Isän kodin sijasta.

Tästä vertauksesta meille selviää, että kun haluaa päästä Jumalan yhteyteen, siihen sisältyy kolme vaihetta: Ensimmäinen vaihe on herääminen ja sen asian tajuaminen, että elämän suunta on ollut väärä. Siitä seuraa kääntymys eli uuden suunnan valitseminen. Ja sen jälkeen alkaa vaivalloinen, monia pettymyksiä ja kiusauksia eteen tuova vaellus synnin maasta kohti uutta päämäärää.

Nämä vaiheet voimme sovittaa elämäämme me kaikki, jotka tunnemme itsemme enemmän tai vähemmän tuhlaajiksi ja syyllisiksi Jumalan edessä.

Kirkko muistuttaa meitä tämän sunnuntain veisussa siitä, mitä olemme hyljänneet ja kadottaneet: ”Sinulta saamani Isän kunnian perinnön minä mielettömästi hylkäsin ja antamasi rikkauden paheisiin tuhlasin. Sen tähden tuhlaajan sanoin Sinulle huudan: Oi Laupias Isä, minä olen syntiä tehnyt Sinun edessäsi. Ota minut katuvaisena vastaan ja tee minut yhdeksi palkkalaisistasi”.

Tuhlaajapojan paluussa isän kotiin on erikoista se, että poika toivoi pääsevänsä yhdeksi palkkalaisista. Mutta kaikki ei mennyt, niin kuin poika oli ajatellut. Tapahtui jotain poikkeuksellista: Isä otti hänet vastaan rakkaana poikanaan. Näemme ja ymmärrämme tässä Jumalan mittaamattoman rakkauden, sillä vertauksen Isän rakkaus kuvaa Jumalan ääretöntä rakkautta. Poika koki uudestisyntymisen, hän oli jälleen päässyt Isän kotiin, ei palkkalaisena, vaan poikana. Katumus oli uudistanut hänet. Hän oli uusi ihminen.

Ei ole pelkkä sattuma, että eilen illalla vigiliassa laulettiin psalmi, joka kertoo juutalaisten maanpakolaisuudesta Babyloniassa: ”Baabelin virtain vierillä me istuimme ja itkimme, kun muistelimme Siionia. Kuinka voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?”

Psalmi kertoo Juudan kansan kokemuksista vankeudessa. Se tulkitsee hätää, ahdistusta, surua ja ikävää. Siitä on tullut ikuisiksi ajoiksi sellaisen ihmisen laulu, joka huomaa eronsa Jumalasta. Ja huomatessaan sen hän tulee jälleen ihmiseksi, joka ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen langenneeseen tilaansa tässä langenneessa maailmassa, sillä luonteeltaan ja kutsumukseltaan ihminen on pyhiinvaeltaja kohti Isän kotia.

Tämän hengellisen maanpakolaisuuden tiedostamisesta alkaa paasto. Suurimpaan epätoivoomme, syvimpään pimeyteen ja hätään meille annetaan valoa. Paaston aika, johon parhaillaan valmistaudumme, on vaellusta tuota meille luvattua iloa ja valoa kohti, kohti uutta toivoa. Suuri paasto on matka pakkosiirtolaisuudesta luvattuun maahan, se on tuhlaajapojan matka vieraalta maalta Isän kotiin, Pääsiäisen ilon kokemiseen. Kunnia …  Aamen.