Opetuspuheita

Tuhlaajapojan sunnuntai

                                                         Tsasounan suunnalta
                                                           WWW. TSASOUNA. NET

Tuhlaajapojan sunnuntai

Lk.15:11–32

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Maailman vaikein tehtävä ei ole jokin lihasvoimaan perustuva, ei mikään sirkussuoritus tai urhoollisuuden osoitus sodassa. Vaikeinta on sanoa: ”Olin väärässä.”              

Noiden sanojen lausuminen vaatii nöyryyttä ja ponnistelua. Siksi noiden sanojen lausumiseen pystyvät vain harvat. Kuitenkaan tässä maailmassa ei tarvittaisi mitään enemmän kuin noita kahta sanaa. Nuo sanat ovat taianomaiset. Ne tuovat sopusoinnun, ne luovat yhteyttä. Ne parantavat haavat ja tuovat rauhan.                

Kuinka tarpeellisia nuo sanat ovat perheessä, avioliitossa ja lasten ja vanhempien suhteessa. Ehkä suurin lasten ja vanhempien välisiin ristiriitoihin on se, että vanhemmat antavat itsestään sellaisen kuvan, että he ovat lähes täydellisiä, ja etteivät he tee virheitä. Lasten tulisi oppia, etteivät vanhemmatkaan ole täydellisiä. Kukaan ei halua kertoa ongelmistaan sellaiselle, joka ei tee virheitä. Eivät lapsetkaan.                

On ystäviä ja sukulaisia, jotka eivät ole puhuneet toisilleen oikeastaan sanaakaan vuosikausiin. Kuinka erilaiseksi tilanne muuttuisi, jos yksi heistä tekisi aloitteen osoittaa käytännössä hieman kristillistä rakkautta ja sanoisi olevan pahoillaan tilanteesta. Mielenterveyden kannalta on tärkeintä olla rehellinen itseään kohtaan.

‘Tuhlaajapoika oli itseään kohtaan armottoman rehellinen. “Olen tehnyt syntiä.” Hän näki todellisen itsensä. Juuri tuona päivänä alkoi hänen elämässään uusi vaihe. Meidänkin elämässämme voi alkaa uusi luku, kun hylkäämme itsepuolustelun ja asetumme itsemme kanssa kasvotusten. On helpottavaa sanoa toiselle: ”Anteeksi, olin väärässä”. Vielä terveellisempää on, jos sanomme sen itsellemme ja Jumalalle.

Vain rehellisyyden ja nöyrtymisen kautta voimme löytää itsemme, niin kuin tuhlaajapoika. Vain kulkemalla saman tien meistä voi tulla se, mitä meidän tulisi olla. Vain katumuksen kautta me voimme saada jälleen itsellemme Jumalan armosta takaisin kastepukumme valkeuden, valkeuden, joka on tahriintunut kiertäessämme vieraita polkuja synneissämme. Vain kulkemalla tuon tien, so. menemällä itseemme, voimme tulla jälleen Jumalan työtovereiksi ja aloittaa elää sitä elämää, jota meidät on kutsuttu elämään.                

Ennen taivaaseen astumistaan Vapahtajamme kehotti opetuslapsia menemään kaikkeen maailmaan ja julistamaan evankeliumia kaikille luoduille. Tuo evankeliumi, ilosanoma, oli se, että Kristus oli noussut kuolleista ja voittanut kuolemallaan kuoleman ja antanut meille kaikille iankaikkisen elämän. Tyhjästä haudasta säteili uusi voima, joka kukisti täällä kuoleman varjon maassa vaeltavia orjuuttavan mahdin, kuoleman. Sillä ei ollut enää valtaa niihin, jotka ottivat vastaan tuon ilosanoman. Tuon sanoman julistajia olemme kaikki, yksilöinä, yhteisöinä ja Kirkkona. Tänäkin päivänä meidän elämämme tärkein tehtävä tulisi olla ilosanoman tuojia niille, jotka hädässä, toivottomuudessa, surussa ja vastoinkäymisissä ovat murtumaisillaan pelkojen ja syyttävän omantunnon alla.

“Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumala. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”.

Kaksi tuhatta vuotta tuo Sana on tullut luoksemme evankeliumin ja sakramenttien kautta. Niin tapahtuu tänäkin päivänä. Tuo evankeliumi on ohjannut meitä Kristuksen luo, Häntä palvelemaan, Häntä rukoilemaan. Mutta tuleeko tuo sana meissä lihaksi? Elämmekö todeksi elämässämme tuon ilosanoman? Julistammeko elämällämme? Kilpailemmeko toinen toistemme kunnioittamisessa, peitämmekö rakkaudella toistemme puutteita, teemmekö ilolla kaiken, jotta yhteys vahvistuisi, pyrimmekö siihen, että olisi yksi mieli, pyrimmekö itse pienentymään, jotta Kristus kasvaisi, puhdistammeko katumuksen kautta sydäntämme, jotta Pyhä Henki saisi tilaa meissä, jotta Hengen hedelmät’ pääsisivät kehittymään, jotta Sana tulisi meissä jatkuvasti lihaksi.

“Niin korkealla kuin taivas on maasta, niin suuri on minun armoni niitä kohtaan, jotka minua pelkäävät, ja niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauaksi minä siirrän teidän rikkomuksenne”, Jumala julistaa rakkaudestaan psalminkirjoittajan kautta.

Kaksi ääretöntä linjaa, joiden leikatessa toisensa maan. päällä syntyy varjo – ristin varjo. Tällä ristillä Jumalan Poika rukoili: “Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”.

Ennen taivaaseen astumistaan Jeesus myös sanoi: “Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus, että rakastatte toinen toistanne, niin kuin minä olen teitä rakastanut”.

Kasteessa kristitty liittyy Kristus-elämään. Hän aloittaa tien, jonka päässä iankaikkinen elämä odottaa niitä, jotka matkaavat tien loppuun asti Kristuksen yhteydessä. Mutta niin kuin tuhlaajapoika me olemme tuhlanneet Isän perinnön tämän maailman harrastuksiin. Meidän kastepukumme on tahriintunut lukemattomista synneistämme. Yhä uudelleen kompastelemme ja lankeamme tällä tiellä, kunnes tulemme siihen kohtaan elämämme tiellä, että huudamme kuin tuhlaajapoika: “Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan”. ”Olin väärässä, minä palaan sinun luoksesi”.  Ja Jumalan voima auttaa meitä katumuksen kautta nousemaan ja aloittamaan uudelleen tuon tien kulkemisen. Tien kulkijoita kaikki olemme. Jotkut ovat pitemmälle ehtineet, mutta me, jotka emme ole päässeet vielä juuri alkua pitemmälle, voimme aloittaa uudelleen juuri nyt. ”Jumala, minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan”.

Jumalan anteeksiantavan rakkauden avulla voimme aina uudelleen ja uudelleen aloittaa. Jumalan rakkaus ei lopu kesken. Tarvitsemme kaikki uudistumista yksilöinä, yhteisöinä ja Kirkkona. Pyhä Henki, joka asuu kirkossa, tahtoo asua meissä ja uudistaa meitä. Katumuksen kautta uudistumme. Katumus on Jumalan rakkauteen ja voimaan turvautumista ja eteenpäin, Kristukseen, suuntautumista.

Me kaikki olemme matkalla. Tällä matkalla on yhtä hyvin erakkomunkki kammiossaan kuin kiireinen liikemies, sillä tuo matka tehdään sydämen maailmankaikkeudessa, sisäisessä Jumalan valtakunnassa. Metropoliitta Filaret on sanonut: ” Tällä matkalla ei ole nojatuolimatkailijoita. Kukaan ei voi olla toisen käden kristitty. Jumalalla on lapsia, mutta Hänellä ei ole lapsen lapsia”.

Tämä tie vaatii ponnistelua ja yhä uudelleen aloittamista. Apostoli nimittää tämän tien kulkijoita, siis meitä kaikkia, Kristuksen kirjeiksi. Meitä siis luetaan, meistä ja meidän elämästämme tulisi säteillä ympäristöömme tuo ilosanoma.

Sitä mukaa kun tällä tiellä pyhitymme Jumalan armosta, Kristuksen kirkkaus tulee meissä ilmi. Päämäärän ja lopputuloksen kolme apostolia näki Kristuksen kirkastumisessa vuorella. ”Katso, uudeksi minä teen kaikki”, Jumala puhuu profeetan kautta.

Minä luon uudet taivaat ja uuden maan, ilmestyskirja ilmoittaa Jumalan lopullisen päämäärän. Kaikki on tuleva uudeksi. Ihminen on oleva jälleen niin kuin ennen syntiinlankeemusta. Ihmisen kautta turmeltunut luomakunta saavuttaa jälleen paratiisitilan.

Jumalan uudistavista ja pyhittävistä voimista tulemme osallisiksi rukouksen, jumalanpalvelusten ja sakramenttien kautta, erityisesti Pyhän Ehtoollisen kautta.

Vaeltaessamme tätä tietä yksilöinä, yhteisönä ja Kirkkona me olemme samalla Kristuksen työn jatkajia, ilosanoman julistajia, opettajia ja parantajia.

“Minä olen maailman valkeus”, Kristus sanoi. Siis meidänkin tulisi loistaa tuota valkeutta maailman pimeyden keskelle, julistaa rauhaa rauhattomille. hyvää sanomaa niille, joilla ei ole muita kuin huonoja uutisia, toivoa toivottomille.

“Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus”. Kerran meidät punnitaan sen mukaan, miten olemme rakastane Kristusta lähimmäisissämme. ”Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, Kristus sanoo. Suuret tehtävät maailmassa osuvat harvojen tehtäväksi. Jumalan mielestä vesilasin ojentaminen janoiselle on ratkaisevan tärkeä, sillä se osoittaa rakkautta. Jumalan edessä asiat saavat uuden merkityksen ja arvojärjestys muuttuu. “Se, joka teistä tahtoo olla suurin, se olkoon kaikkien palvelija”.

Me kaikki olemme Kristuksen palvelijoita palvellen Häntä niillä lahjoilla, joita Hän on hyvyydessään itse kullekin suonut. Ennen kärsimystään Vapahtajamme rukoili: “En minä rukoile, että sinä ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät nimessäsi, että he yhtä olisivat, niin kuin minä olen sinussa ja sinä olet minussa”.

Sielunvihollinen käy ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien kenet voisi niellä. Erityisen tehokas ase sielunvihollisella on eripuraisuuden kylväminen. Se rikkoo yhteyden. Sitä sielun kadottaja eniten toivoo, että ihmiset nousisivat toinen toistansa vastaan, siihen hän pyrkii. Siksi Herramme rukous oli: ”Varjele heidät nimessäsi, että he yhtä olisivat, niin kuin minä olen sinussa ja sinä olet minussa”.

Tämä tulisi olla meidänkin rukouksemme kulkiessamme tätä tietä.

Olemme oksastetut jaloon öljypuuhun. Ammentamalla Jumalan armovoimaa, emme kuivettuneina tipu pois ja joudu tuleen heitettäväksi. ”Jokainen, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn”.

Tämänkin päivän evankeliumi tuo Kristuksen luoksemme. Se on Jumalan kirje meille. Tuon kirjeen sisältö kertoo meille Jumalan sanoman: “Minä rakastan teitä”.

Jeesus antoi anteeksi katuvalle ryövärille ristillä. Niin Hän antaa anteeksi jokaiselle, joka kääntyy hänen puoleensa katuen. Kun tuhlaajapoika sanoi: ”Olen tehnyt syntiä”, hän ei pysähtynyt siihen. Se olisi merkinnyt epätoivoa ja itsesääliä. Hän otti seuraavan askeleen. Hän sanoi: “Nousen ja menen isäni luo”. Lähestymme paaston alkua. Paasto on myös matka. Se on juuri katumuksen tie. Se on samanlainen matka kuin tuhlaajapojan tekemä isänsä luo. Tuon paastomatkan päässä häämöttää Pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Siellä on ylösnousemus synneistä ja kuolemasta. Sitä kohti kilvoittelemme. Kuin tuhlaajapoika sanomme: “Nousen ja menen isäni luo”. Juuri sitä Jeesus odottaa meiltä.                

Jos näemme itsemme sellaisena kuin todella olemme, häpeämme itseämme ja meillä on vaikeuksia hyväksyä itsemme, voimme olla varmoja, että Jumala hyväksyy meidät samalla tavalla kuin tuhlaajapojan, “Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi… ja sanoi palvelijoilleen: ”Tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin ja pankaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa, ja noutakaa syötetty vasikka ja teurastakaa. Ja syökäämme ja pitäkäämme iloa, sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt’.                

Näin Jumala ottaa meidät vastaan, kun syvästi sydämissämme katuen tulemme Hänen eteensä ja sanomme: “Olin väärässä”. Kaksi sanaa, jotka ovat kaikkein vaikeimmat sanoa itselleen, muille ja Jumalalle. Mutta ne, joilla on rohkeutta lausua nuo sanat, saavat kokea anteeksiantamuksen, rauhan ja uuden voiman elämää varten. Aamen.