Avioliitto, avioero ja seka-avioliitot

11.12.201612.11.2019 admin

Avioliitto ei ole kirkon keksimä eikä käyttöönottama elämänmuoto. Kaikissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa avioliitolla on keskeinen sija. Usein avioliittoa määrittelevät tarkat perinteet ja yksityiskohtaiset säädökset, jotka saattavat paljonkin vaihdella. Useimmissa kulttuureissa avioliitto solmitaan uskonnollisin menoin. Avioliittoa voidaan pitää ensi sijassa maallisena instituutiona, koska avioliittoja solmitaan, uskoivatpa ihmiset Jumalaan tai ei.

Alkukirkko hyväksyi vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt. Pakanallisuudessa ja juutalaisuudessa solmittiin avioliitot hyväksyttiin sellaisinaan kristityiksi tulon jälkeenkin. Moniavioisuutta kristinuskossa ei ole alusta alkaen hyväksytty. Kristinuskoon vaikutti sekä hellenistinen että juutalainen kulttuuri. Juutalainen vaikutus tuli UT: n välityksellä ja se oli usein vastavaikutusta. Juutalaisessa avioliittonäkemyksessä pääpaino ja -merkitys olivat suvun jatkumisessa. Usko ylösnousemukseen oli epämääräistä, mutta usko elämän jatkumiseen jälkeläisissä oli selvä. Lapset olivat avioliiton tarkoitus ja lapsettomuus katsottiin häpeäksi.

Kristillisen avioliittonäkemyksen perustana on Kristuksen ylösnousemus. Persoonallinen elämä jatkuu ylösnousemuksessa. Siksi ei ole tarpeen huolehtia elämän jatkumisesta jälkeläisten välityksellä. Lapsetonkaan avioliitto ei ole -tarkoitukseton, eikä lapsettomuutta pidetä häpeänä. Leskeksi jääneitä ei rohkaista avioitumaan uudestaan, joskin se hyväksytään. Kirkko omaksui roomalaisen juridisen näkemyksen. Avioliitto Rooman lainsäädännössä ja alkukirkossa oli ennen kaikkea juridinen sopimus. Suvunjatkaminen ei ole ensisijalla, vaan ydin on vapaassa sopimuksessa. Molempien sukupuolten tasa-arvoa ja vapautta painotettiin. Avioliitto rekisteröitiin, jolloin se oli virallinen. Yhteiskunta ei ollut sen pitemmälle kiinnostunut. Kristinusko ei halunnut asettaa maallista lakia kyseenalaiseksi, vaan hyväksyi. Kristinusko toi sopimukseen sakramentaalisen osan. Nyt kihlaus on sopimus ja sen jälkeen voidaan avioliittoon tuoda sakramentaalinen puoli.

Kirkon isistä mm. Dionysios Areopagita, Teodoros Studites ja Gregorios Palamas eivät sisällytä avioliittoa sakramenttiluetteloonsa. Avioliitto saa sakramentaalisen merkityksen yhteydestään Ehtoolliseen. Sakramentaalisuus käsittää koko avioelämän, ei ainoastaan avioliittoon vihkimistä. Perinne painottaa avioliiton ainutkertaisuutta.

Lähtökohtana sakramentissa on Ef. 520 – 33. Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan siinä on ennen kaikkea sakramentaalinen puoli.

Kirkko vaatii vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmas avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä. Alkukirkossa ei ollut erityistä vihkitoimitusta. Avioliittojen solmiminen tapahtui vanhojen juutalaisten ja roomalaisten juridisten perinteiden. mukaan. Kirkon tehtäväksi jäi niiden tunnustaminen. Kristityt ottivat huomioon kirkon asettamat velvoitteet.

Ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien kristityt alkoivat pyytää siunauksen avioliitolleen seurakunnan vanhimmalta tai piispalta. Avioliitto sinetöitiin osallistumalla yhteisesti pyhään Ehtoolliseen. Neljänneltä vuosisadalta on mainintoja, että avioliittoon yhdistyvät on juhlallisesti kruunattu liturgian yhteydessä. Liturgiaan oli myös liitetty erityisiä rukouksia avioliittoon menevien puolesta. Kirkollinen vihkiminen ei ollut vielä pakollinen 800-luvulla Bysantissa. 900-luvulla otettiin käyttöön erillinen vihkitoimitus. Siitä lähtien vain kirkollinen avioliitto olisi laillinen. Näin keisari Leo VI:n aikana kirkosta tuli se viranomainen, joka yksin antoi avioliitolle juridisen pätevyydelle. Avioliitto erotettiin nyt Eukaristiasta ja vihkikaava muodostui vähitellen nykyiselleen. Nykyisen avioliittokaavan kolme rukousta vastaavat liturgian kolmea antifonia. Niitä seuraavat Raamatun luvut lauselmineen. Myös ekteniat ovat samassa järjestyksessä kuin liturgiassa. Isä meidän- rukouksen jälkeen liturgiassa seuraa Ehtoolliseen osallistuminen ja avioliittoon vihkimisessä yhteinen malja. Euhologionin teksteissä on avioliittoon vihkimisen ensimmäinen osa nimeltään kihlauspalvelus. Siinä keskeinen tapahtuma on sormusten vaihto ja -sormusten sormeen paneminen. Kihlaus on rakenteeltaan itsenäinen kokonaisuus ja se voidaan toimittaa erillisenä.

Kihlaus on roomalaisen avioliittosopimuksen kristillinen muoto. Sormusten vaihto on merkkinä keskinäisestä sopimuksesta. Se on myös omaisuuden merkki ja merkki omaisuuteen oikeuttavasta vallasta sekä uskollisuudesta. Ortodoksisen perinteen mukaan sormus pannaan kihlautuvien oikeaan käteen, sillä oikea käsi kuvaa Jumalan voimaa. Jumala pitää maan perustukset lujana ja Jumala vahvistaa myös avioliiton perustan ja pitää sen voimassa. Raamatussa sormus on aina Jumalan ihmistä kohtaan osoittaman rakkauden, armon ja uskollisuuden vertauskuva. Kihlauksessa vihkiparin tulisi seisoa kirkon eteisessä merkiksi siitä, että kihlaus kuuluu vielä “tähän maailmaan”. Bysantin käytännön mukaan kihlaus oli juridisesti sitova avioliiton solmimisen muoto. Siitä puuttui vain sakramentaalinen täyttymys. Se toteutuu, kun liitto otetaan kirkon sisälle. Tätä ilmaisee parin siirtyminen papin johdolla juhlallisessa saatossa kirkkosaliin.

Vihkiminen eli kruunaus alkaa, kun pappi suitsutin kädessä psalmia lukien johtaa parin keskelle kirkkoa, jossa analogilla ovat risti ja evankeliumikirja. Vihittävillä on käsissään palavat kynttilät. Kihlaus muuttuu nyt avioliiton sakramentiksi.

Vuorossa ovat sitten papin kysymykset: “Onko sinulla NN. hyvä ja vapaa tahto…? jne. Kysymykset eivät kuulu alkuperäiseen kreikkalaiseen Euhologioniin. Kiovan metropoliitta Pietari Mogila otti näinä kysymykset vihkikaavaan 1640- luvulla roomalaiskatolisen kirkon esikuvan mukaan. Sieltä ne periytyivät meille.

Saatuaan myönteisen vastauksen pappi aloittaa sakramentin toimittamisen.

Avioliitto on siis yksi ortodoksisen kirkon sakramenteista. Ortodoksikristittyjen, jotka menevät avioon, tulee tehdä se kirkon yhteydessä voidakseen olla sakramentaalisessa yhteydessä Kirkkoon. Kirkon kanonien mukaan ortodoksi, joka avioituu muuten kuin kirkollisesti, ei voi vastaanottaa Pyhää Ehtoollista eikä voi toimia kummina kasteessa, tai olla avioliiton todistajana. Tietyt avioliitot ovat kiellettyjä kanonisen lain mukaan, kuten esimerkiksi avioliitot ensimmäisten ja toisten serkkujen välillä, tai kummin ja kummilapsen välillä. Kirkko kunnioittaa miehen ja naisen ensimmäistä avioliittoa hyvin monimuotoisella palveluksella, joka kaunopuheisesti kertoo jokaiselle aviosäädystä. Palveluksen kuluessa toimittava piispa tai pappi pyytää rukouksessa Jumalaa yhdistämään aviopari. Kuten edellä mainittiin, kirkko sallii ortodoksikristitylle enintään kolme avioliittoa. Jos molemmat aviopuolisoista ovat menossa toiseen tai kolmanteen avioliittoon, käytetään toisenlaista kaavaa, joka on luonteeltaan vähemmän juhlallinen ja katumusluonteinen. Avioliitot päättyvät joko toisen osapuolen kuolemaan tai kirkollisen eron myöntämiseen.

Kirkko sallii “kirkollisen eron” Kristuksen antamana poikkeuksena hänen yleisestä avioerokiellostaan. Kirkko on usein surrut avioerojen määrän lisääntymistä ja yleensä pitää avioeroa traagisena epäonnistumisena. Ortodoksinen kirkko kuitenkin myöntää, että toisinaan katkennut kristittyjen henkinen hyvinvointi ja olennaisesti olematon avioliitto oikeuttaa avioeron ja oikeuden joko toiselle tai molemmille osapuolista mennä uudelleen avioon. Jokaista seurakuntapappia kehotetaan tekemään kaikkensa auttaakseen aviopareja ratkaisemaan eroavuuksiaan. Elleivät he pysty, ja he saavat siviilieron, he voivat saada kirkollisen eron joissakin ortodoksisen kirkon lainkäyttöalueista. Joissakin taas ratkaisu jätetään seurakuntapapille, jos ja kun yhteiskuntalakien mukaan eron saanut haluaa uudelleen avioitua.

Nuo ortodoksisen lainkäyttöalueet, jotka myöntävät avioeroja, vaativat tilanteen perinpohjaista arviointia, ja siviililain mukaan eronnen parin käymistä paikallisen kirkollisen oikeuden edessä, jossa tehdään toinen tutkimus. Vasta kun virassa oleva piispa on myöntänyt kirkollisen eron, he voivat saada kirkollisen luvan mennä uudelleen avioon.

Vaikka Kirkko pitääkin parempana, että kaikki ortodoksikristityt avioituisivat ortodoksin kanssa, se ei vaadi sitä käytännössä. Huolimatta siitä, että se on huolissaan sellaisen kirkon jäsenen hengellisestä hyvinvoinnista. joka aikoo mennä avioon “ei-ortodoksikristityn” kanssa, Kirkko hyväksyy “seka-avioliitot”. Tässä mielessä “ei-ortodoksisilla” tarkoitetaan katolisen kirkon tai monien protestanttisten kirkkojen jäsentä, jotka uskovat ja kastetaan Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Tämä tarkoittaa sitä, että sellaisia seka-avioliittoja voidaan ortodoksisessa kirkossa toteuttaa. Kuitenkaan ortodoksinen kirkko ei toimita avioliiton sakramenttia sellaisille avioliitoille, joista toinen osapuoli kuuluu muihin uskontoihin kuten islamiin, juutalaisuuteen, buddhalaisuuteen, hindulaisuuteen, tai mihin tahansa lahkoon tai kulttiryhmään, kuten Christian Science, mormonit tai moonilaiset.

Seksuaalisia kysymyksiä

Ortodoksien kirkon opetusta seksuaalisissa kysymyksissä voimakkaasti määrää kirkon asenne avioliittoa ja perhettä kohtaan. Tyypillinen lausunto, joka osoittaa perheen keskeisyyttä ja tärkeyttä, on mm. Amerikan kreikkalaisen arkkipiispan lausunto, jossa hän sanoo: “Koti ja perhe-elämä on ortodoksisen elämäntavan perusta. Henki, joka sitoo meidät yhteen kansana, löytää syvimmät juurensa kodissa, jossa herkimmät inhimillisen olemassaolon arvot, rakkaus, myötätunto, kärsivällisyys ja keskinäinen auttavaisuus kukoistavat runsaimmillaan”. Vuosisatojen ajan ja kaikissa kulttuureissa ja sivilisaatioissa perheen on koettu olevan yhteiskunnan yhdistävä yksikkö. Nykyään voi huomata perheen olevan sekä sisä- että ulkopuolisten hyökkäysten kohteena. Ulkopuoliset voimat haluaisivat meidän uskovan, että perhe sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan ja sitä vaalineet, ei enää olekaan tarpeellinen. Sisäpuolella hengellisten arvojen heikentyminen ja materialismiin painottuminen ovat saattaneet monet sellaiset perheet, jotka tunsivat vastuuta ja olivat sitoutuneet, sekaisin ja epävarmuuteen. Avioliitto on pyhä. Koti on pyhitetty. Syntyminen on ihme. Näissä meillä on itse elämän todellinen tarkoitus.

Eräs avioliiton ja perheen aseman “vastuullisuuden ja sitoutumisen” näkökulma on esitetään seksuaalisen käyttäytymisen termein. Monet seksuaalisuuteen liittyvät moraaliset kysymykset ovat parhaiten ymmärrettävissä juuri avioliiton ja perheen suuren arvostuksen valossa. Seuraavassa muutamia ortodoksisen kirkon seksuaalisia aiheita koskevia kysymyksiä:

Esiaviolliset suhteet

Ortodoksinen kirkko pysyy uskollisena raamatun ja perinteen normeille, jotka koskevat esiaviollisia suhteita miehen ja naisen välillä. Ainoa sopiva ja moraalisesti oikea paikka seksuaalisten suhteiden harjoittamiseen Kirkon opetuksen mukaan on avioliitto. Kirkon moraalinen opetus tässä asiassa on pysynyt riippumattomana sen alusta asti. Kaiken kaikkiaan avioliiton pyhyys on seksuaalietiikan kulmakivi. Koko seksuaalisen toiminnan kirjo avioliiton ulkopuolella – haureus, aviorikokset ja homoseksuaalisuus – ovat siten katsottava sopimattomiksi kristilliseen elämäntapaan. Kirkon opetukset, kuten opetus haureudesta, ovat pysyneet näistä ja samankaltaisista asioista muuttumattomina. Raamatussa ilmaistuina ja Kirkon perinteessä jatkuvina, isien kirjoituksissa sekä kirkolliskokouksissa ja niiden kanoneissa teologit, piispat ja oman aikamme paikalliset kirkot ovat pitäneet nämä periaatteet voimassa. Esimerkiksi kymmenen käskyä kieltävät aviorikoksen. Kirkon perinteessä toiselta vuosisadalta oleva Barnabaan kirje määrää: “Älä ole avionrikkoja äläkä turmeltunut äläkä heidän kaltaisensa”. Neljännen vuosisadan kirkkoisä pyhä Basileios kirjoitti tämän kaltaista vastaan ja Kvinisekst-kirkolliskokous v. 691 toisti saman määräyksen 87. kanonissaan.

Haureus, aviorikos ja abortti

Yleisesti ottaen haureus, aviorikos, abortti, homoseksuaalisuus ja mikä tahansa muoto hyväksikäyttävää seksuaalisuutta katsotaan moraalittomaksi ja sopimattomaksi käyttäytymismuodoksi jo sellaisenaankin, ja myös siksi, että ne sotivat avioliittoa ja perhettä vastaan. Ortodoksisella kirkolla on tarkalleen määrätty, virallinen ja harkittu asenne aborttiin. Se tuomitsee kaikki menettelytavat, jotka kohdistuvat alkion tai sikiön tuhoamiseen, olkootpa sitten kirurgisia tai lääkkeiden avulla tapahtuvia. Ortodoksinen kirkko pitää aborttia murhana, ts. ihmisen elämän harkittuna tuhoamisena. Ainoa poikkeus, jolloin ortodoksinen kirkko, tosin vastahakoisesti, myöntyy aborttiin, on silloin, kun ylivoimainen enemmistö lääketieteellisten asiantuntijoiden mielipiteistä on sitä mieltä, että ellei keskenmenoa suoriteta, äiti tulee kuolemaan.

Merkittävin eroon oikeuttava syy on aviorikos, jonka tavallaan jo sinänsä katsotaan lopettavan liiton. Lienee itsestään selvää, että useimmat nyky-yhteiskunnan hyväksymät eron perusteet ovat kanoniselle ajattelulle vieraita. Synodien perinteessä kuitenkin korostetaan vahvasti, että Ortodoksinen Kirkko toisin kuin katolinen kirkko ottaa huomioon inhimillisen heikkouden. Kanonisessa perinteessä sinänsä vielä tänä päivänä edellytetään, että Kirkon myöntämä ero on ehdoton edellytys uudelle kirkollisesti solmittavalle liitolle. On myös aihetta todeta, ettei ero kanonisen ajattelun mukaan ilman muuta anna oikeutta uuteen avioliittoon millaisin edellytyksin tahansa.

Koko tämän ajattelun taustalla on se periaate, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Siksi avioliittoa koskevat säädökset pyrkivät varjelemaan tätä perusnäkemystä noin vahvasti kuin mahdollista, samalla myöntäen rajatun oikeuden niin syntyneen yhteyden purkamiseen.

Tämä myös selittää sen, että kanoninen ajattelu käytännössä pyrkii liittämään kokonaisuudeksi periaatteita, jotka eivät välttämättä ole harmonisesti yhdistettävissä Voitaneen sanoa, että ensin tuodaan esiin ihannetavoite ja sitten myönnetään siitä poikkeamisen mahdollisuus. Synodien isien pyrkimys on vahvistaa tilanne, joka edistäisi avioliitossa sellaista elämänjärjestystä, joka on sopusoinnussa kristillisen uskon eettisten periaatteiden kanssa ja kunnioittaa liittoa Jumalan luomistyön jatkumisen eräänä muotona. Tämä on päämäärä, kun käsitellään avioelämän usein vaikeita kysymyksiä.

On itsestään selvää, että kanoninen näkemys avioliitosta omissa oloissamme monessa tapauksessa voi olla vain tienviitta oikeaan suuntaan ja että suomalainen todellisuus saattaa olla hyvinkin toisenlainen Kirkon tehtävä on opettaa, miten asioitten tulisi olla ja sitten oikealla tavalla tukea niitä, jotka heikosti ottavat tämän opetuksen vastaan.

Homoseksuaalisuus

Kahdentoista apostolin opetuksessa (Didakhe, 100-L) homoseksuaalisuuteen otetaan kielteinen kanta. Kirkon isistä myös pyhät Augustinus, Johannes Krysostomos ja Johannes Paastooja suhtautuvat torjuvasti homoseksuaalisuuteen.

KIRKON IHMISKÄSITYS JA SEKSUAALISUUS

Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Kaikki mitä Hän loi, oli hänen silmissään hyvää ja tarkoituksenmukaista, mukaan lukien ihmisen lisääntyminen ja siihen liittyvä mielihyvä. Miehen ja naisen suhde, johon liittyy lisääntyminen ja lasten kasvattaminen, mikä on ymmärrettävissä myös Jumalan luomistyön jatkamisena, on kokonaisuus, jonka Jumala on antanut ihmiselle hänen omaksi henkiseksi kasvukseen.

Homoseksuaalinen akti johtaa pelkästään mielihyvän tuottamiseen, eikä siten voi olla Jumalan luomisjärjestyksen mukainen. Ei liioin ominaisuus jota on pakko toteuttaa. Ainoastaan ihmisen oma halu pakottaa häntä. Ortodoksisen näkemyksen mukaan ihmisen on taisteltava tätä väärää halua vastaan. Laajemminkin taistelu himoja vastaan kuuluu keskeisenä osana kilvoitukseen, jonka päämääränä on Jumalan kuvan kehittäminen alkuperäiseen kauneuteen.

Ortodoksisen kirkon asenne homoseksuaalisuuteen on lausuttu kirkolliskokousten määritelmissä, kanoneissa ja kirkkoisien lausunnoissa alkaen ortodoksisen kirkon elämän ensimmäisiltä vuosisadoilta. Niinpä ortodoksinen kirkko kieltää varauksetta kaikki henkilökohtaisen seksuaalisuuden kokemusten poikkeamat; jotka osoittautuvat vastakkaisiksi niille selville ja muuttumattomille seksuaalisille toimintatavoille, jotka Jumala on määrännyt ja jotka ilmenevät ihmisten kokemuksissa luonnon lakia. Ortodoksinen kirkko uskoo, että uskonnon tulisi pitää homoseksuaalisuutta synnillisenä asiana. Kummassakin tapauksessa parannusta asiaan pidetään tarpeellisena.

Homoseksuaaleille tulisi antaa luottamuksellista ja psykiatrista apua sellaisten taholta, jotka pystyvät heitä auttamaan jotta he saavuttaisivat itseään kunnioittavan seksuaalisen identiteetin, joka heille kuuluu Jumalan järjestyksen mukaan. Täysin luottamuksellisesti ortodoksinen kirkko pitää pastoraalista huolta homoseksuaaleista uskoen ettei Jumala salli kenenkään synnintekijän, joka on epäonnistunut itsensä suhteen, joutuvan tuhoon moraalisesti eikä hengellisesti.

HOMOSEKSUAALISUUS EETTISENÄ JA PASTORAALISENA KYSYMYKSENÄ

Kirkon eettisessä opetuksessa erotetaan toisistaan homoseksuaalinen taipumus ja homoseksuaaliset teot. Taipumus on himo, halujen vääränlainen suuntautuminen, joka on pidettävä kurissa. Apukeinona tässä on kilvoitus, tarkemmin sanottuna rukous, paasto, sekä katumuksen ja ehtoollisen sakramentit ja pyhien kirjoitusten lukeminen. Homoseksuaalisen tilan suhteen kirkko harjoittaa kuitenkin pastoraalista asennetta, ts. suhtautuu armahtaen ja parantaen syntiseen. (Synti ei kirkon ajattelussa ole rikos vaan sairaus).

Homoseksuaaliset teot ovat kirkon perinteen valossa yksiselitteisesti kielteisiä. Siten kirkko ei voi kannattaa pyrkimyksiä, joitten tavoitteena on laillistaa homoseksuaaliset teot tai rohkaista julkista homoseksuaalisuutta.

On muistettava, että homoseksuaalisuus ei kirkon eettisessä ajattelussa ole erillinen kysymys, vaan liittyy laajemminkin opetukseen seksuaalisuudesta.. Kuten. edellä on jo mainittu, Kirkon Tradition valossa seksuaalisuuden oikean toteutumisen paikka on avioliitossa, joka on sakramentti. Siten homoseksuaalisuuden lisäksi myös esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat syntiä. Kanonit kieltävät papiksi vihkimisen mieheltä, joka on tunnustautunut homoseksuaaliksi.

SUOMEN ORTODOKSISEN PIISPAINKOKOUKSEN KANNANOTTO

Suomen ortodoksiset piispat ottivat 1999 kantaa samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamiseen. Piispojen mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei tule rinnastaa avioliittoon, joka on “omaleimainen ja ainutlaatuinen miehen ja naisen toisiinsa sitoutuminen” ja kirkon sakramentti. Piispojen mielestä yhteiskunnan tulisi vahvistaa ja kunnioittaa lainsäädännönkin alalla tätä perhenäkemystä ja johdonmukaisesti välttää tälle näkemykselle vieraita tulkintoja perheestä.

Syntyvyyden säännöstely

Mahdolliset poikkeukset edellä sanotun opetuksen jatkuvuudesta sisältyvät ortodoksisen kirkon näkemykseen koskien syntyvyyden sännöste1yä. Sen vuoksi, ettei täysin ole ymmärretty lisääntymisbiologian seuraamuksia. varhaiskirkon kirjoittajilla oli taipumus samaistaa abortti syntyvyyden säännöstelyyn. Kuitenkin viimeaikoina uusia käsityksiä on noussut esiin ortodoksikirjailijoiden ja ajattelijoiden piirissä tästä aiheesta, jotka sallivat käyttää tiettyjä syntyvyydensäännöstelykeinoja avioliitossa tarkoituksena rajoittaa lasten määrää, lisätäkseen aviollisen rakkauden ilmentämistä ja terveyden suojelemiseksi

Ns. avoliitto

Avioliiton rinnalle on viime aikoina noussut myös ns. avoliitto. Pohjois-Suomessa aikoinaan puhuttiin rohkeasti “susipareista. Etelä-Euroopan maissa taas avoliitto on monesti ollut seuraus siitä, ettei kirkko ole myöntänyt avioeroa. Usein näissä omantunnonliitoissa ovat esillä yhteiskuntamme verotustekniset seikat (eläkeläisten kohdalla) tai nuorempien kohdalla ajatus omatunnon avioliiton ‘korkeasta moraalista”, joka ei tarvitse tuekseen yhteiskunnan tai kirkon säädöksiä. Eräillä tahoilla tähän liittoon liitetään “nuorekkaan rakkauden mielikuva”. Vanhemmille, jotka ovat eläneet ja kasvaneet perinteisen avioliittotradition keskellä, avioliitto on monesti arka ja kiusallinen kysymys, johon rakastavat vanhemmat koettavat kuitenkin mukautua, kun on kysymys “omasta lapsesta”. Avioliittoja on tutkittu niin ikään Etelä-Suomen opiskelijamaailmasta saaduilla “otoksilla” ja ne ovat osoittaneet, että. avioliitto on purkautuessaan toiselle osapuolelle hyvin traumaattinen eli turhauttava kokemus. Protestimielessä syntyneet avoliitot ja niissä syntyneet lapset saattavat olla myös lapsille paljon ankarampi kokemus, kuin mitä “vahvat” vanhemmat arvaavatkaan. Kaikki yleisestä normistosta poikkeava on tunnetusti meillä muitten “silmätikkuna” ja lapsi voi olla hyvinkin avuton ulkopuolisille asenteille.

Omaa aikaamme ajatellen on kuitenkin lopuksi todettava, ettei tälle nykyään niin yleistyneelle ja monien ongelmattomaksi näkemälle ns. avoliitolle löydy mitään tukea kanonisessa ajattelussa. Se ei ole vakavasti puhuttaessa mikään liitto. Kirkon siunaama miehen ja naisen liitto on se yhteyden järjestys, joka sisältyy Jumalan luomistyön jatkumiseen ihmisten kautta.