USKO JA ELMÄN ARKI

 

Tämän päivän ihmistä kuulee luonnehdittavan itselliseksi ja itseriittoiseksi. Hänestä saattaa tuntua, ettei tarvitse enää Jumalaa. Hän on täynnä hyvinvoivan ja sallivan yhteiskuntamme ideologioita. Kuitenkin hän on ahdistunut ja epätietoinen. Hengellinen tyhjyys täyttää hänen sielunsa. Hän saattaa tuntea, että elämän rakenteen rajat käyvät yhä epämääräisemmiksi ja elämä ajelehtii oman kontrollin ulkopuolella. Selkeät rajat itsen ja ympäristön, mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, hämärtyvät, samoin selkeä tieto siitä, mitä olisi tehtävä, mitä vältettävä. Tavallaan hän on nykyhetken vanki siinä mielessä, että hänellä ei ole mielekkäitä yhteyksiä menneeseen eikä tulevaisuuteen, eikä hän tiedä, miksi elää ja mitä kohti on menossa. Kaikki on johtamassa apatiaan. Hän ymmärtää, että samat voimat, jotka tarjoavat ihmiselle kyvyn luoda uusia elämänmalleja, sisältävät myös itsetuhon mahdollisuuden. Hänen kuolemattomuutensa taju on uhattuna, eikä hän pysty kokemaan aitoina sellaisia vertauskuvia kuin taivas, ylösnousemus, paratiisi ja Jumalan valtakunta. Hengellinen tyhjyys näkyy lapsissakin. Heidän mielenkiintonsa suuntautuu kokonaan ulospäin maailman huvituksiin. Sisäinen maailma ei kiehdo millään tavoin. Vähitellen omaksutaan pintapuolinen elämänasenne. Halutaan vain ostaa ja omistaa. Ei ole halua pohtia, miten voisi kehittää sisäistä itseään, sieluaan.

Pidämme yleensä huolta ruumiillisesta terveydestä käymällä lääkärintarkastuksissa. Niiden avulla on mahdollista havaita ajoissa vaarallisten tautien oireet. Voi kysyä, miksi emme kanna samanlaista huolta hengellisen elämäntilasta? Jos tarkkailisimme sitä, monet väärät valinnat ja päätökset, virheet ja erehdykset jäisivät tekemättä.

 

Kristinuskon sanoma auttaa ratkomaan ihmiselämän vaikeuksia. Raamattu ja kirkon historia kertovat meille sellaisten ihmisten elämästä, teoista ja puheista, jotka ovat tulleet suuriksi siksi, että he ovat kuunnelleet ja totelleet Jumalaa. Heille on il­moitettu Jumalan tahto, joka on elämässä ihmisten laki. Tästä laista poikkeaminen merkitsee väärällä tavalla elä­mistä, ja oman virheensä tunnustaminen ja nöyrtyminen merkitsee, että ihminen ymmärtää Jumalan tahdon. Henkisen ja hengellisen kasvun tiellä kehittyminen tarkoittaa samalla ihmisen itsensä tuntemista. Yhtä hyvin myös katumuksen näkökulma kuuluu jumalallistumisprosessiin, jumalan kuvan kirkastumiseen ihmisessä. Kirkon pyhien ihmisten yhteinen kokemus on aina ollut se, että mitä lähemmäksi Jumalaa he ovat päässeet, sitä suuremmiksi syntisiksi he ovat itsensä tunteneet. Heidän yhteinen opetuksensa on myös se, että ihminen löytää Jumalan katsomalla omaan sisimpäänsä, sydämeensä. Pyhä Iisak Syyrialainen opettaa: ” Koeta päästä sisäiseen kammioosi, niin saat nähdä taivaallisen kammion, sillä ne ovat yhtä… Taivaalliseen valtakuntaan vievä porras piilee sisäisesti sinussa, sielussasi. Pese itsesi puhtaaksi synnistä, niin löydät askelmat”. Ihmisenä oleminen ja ihmisen tehtävä kuuluvat yhteen. Kun oma sisäinen elämämme on kunnossa, löydämme lähimmäisemme. Pyhä Serafim Sarovilainen sanoi aikanaan: “Etsi itsellesi pelastus, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat”. Klemens Aleksandrialainen taas on sanonut: “Kun näet veljesi, näet Jumalan”. Näin ollen ihmisen kutsumuksella pyhyyteen ja Jumalan tahdon toteuttamiseen yhteiskunnassa on sama lähtökohta ja tavoite.

 

Kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei ihminen kui­tenkaan jaksa aina pysyä lujana uskossaan. Vaikka hän tun­teekin Jumalan lain, hän ei onnistu noudattamaan sitä vilpittömästi. Kun hän palvelee Jumalaa, muodostuu hänen elämänsä normaaliksi, mutta tuon tuostakin hän havaitsee tehneensä virheitä.

 

Lakkaamatta joudumme kohtaamaan kärsimyksen käsittämät­tömän arvoituksen. Lääkärin ja papin kutsumus on omistaa elämänsä kärsimyk­sen lievittämiselle, ja siinä suhteessa hän tuntee tekevänsä samaa työtä kuin Jeesus Kristus, joka paransi niin monia sairaita, antoi elämänuskoa niin monille epätoivoisille ja rakasti niitä, jotka ruumiillisesti tai henkisesti kärsivät, ja joka osoitti laupiaan samarialaisen ja viimeisen tuomion vertauksilla, että kärsivien väsymätön auttaminen oli Jumalan korkein laki.

 

Kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei kuiten­kaan voida poistaa kaikkia kärsimyksiä. Ihminen voi uskoa Jumalaan, mutta silti ei Jumala ota häneltä pois hänen kaikkia tuskiaan. Niinpä Jumala vastasi apostoli Paava­lille, joka kolme kertaa pyysi, että Jumala ottaisi »pisti­men pois hänen lihastaan: Minun armossani on sinulle kyllin (2 Kor. 12: 9). Eikä Kristus itsekään säästynyt tuskilta, vaikka olikin synnitön. Getsemanen puutarhassa ollessaan hän mukautui suurimpaan kärsimykseen ja sa­noi isälleen »Tapahtukoon sinun tahtosi eikä minun» (I,k. 22: 42).

 

Kristityn on näin ollen mukauduttava kärsimään. Kär­siminen tuottaa silloin hengellisiä, jopa psyykkisiäkin ja fyysisiäkin hedelmiä. Alistuminen on passiivista, mutta mukautuminen aktiivista. Alistunut ihminen luopuu tais­telusta kärsimyksiä vastaan, mutta mukautunut taistelee edelleen. Ei ole olemassa suurempaa todistusta Kristuksen voimasta kuin se, että sairas ihmeellisesti mukautuu kärsi­myksiinsä. Toisaalta olisi kärsimyksiin mukautuminen aivan mahdotonta ilman Kristuksen ihmettä. Jokainen ihminen saa kärsiä. Syntymästä saakka painaa meitä taipumus synnin tekemiseen, lapsuudesta lähtien loukataan tunteitamme, ja joka päivä saamme kärsiä epäoikeudenmukaisuudesta ja meillä on vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ja näiden vaivojen lisäksi tulevat taudit, aineelli­set vaikeudet, lähimpiemme kuoleman aiheuttama suru, vanhuuden raihnaus, huolenpito omaisista ja muut onnet­tomuudet. Ulkonaisesti parhaimmissakin olosuhteissa elä­villä on jotain kovaa kestettävänään.

 

Kaikkiviisas Jumala salli kärsimysten tulla maailmaan osoittaakseen meille, että olem­me vain Hänen luotujaan. Tätä läksyä ih­miskunta ei ole vieläkään oppinut, sillä yl­peydessään se alati pyrkii olemaan “kuten Jumala”: jokainen synti on ensiksi luotujen ihmisten synnin uudistamista, ihmisen tah­donmukaista kääntymistä pois Jumalasta it­seään kohti. Tällä tavalla me asetamme it­semme Jumalan asemaan ja itse asiassa pal­velemme Luojan sijasta itseämme. Täten sai­rauksien aiheuttama kärsimykset palvelevat nykyisinkin alkuperäistä tarkoitustaan. Täs­tä syystä sairaus on Jumalan armon ja rakkauden merkki. Pyhät isät sanovatkin sairaille: “Jumala ei ole unohtanut sinua; Hän välittää sinusta” (pyhät Barsanufios ja Johannes). Silti on vaikea ymmärtää, miten sairaus voi olla merkki Jumalan huolenpidosta meitä kohtaan, ellemme ymmärrä sielun ja ruumiin välistä yhteyttä. Optinan luostarin Ambrosius‑vanhus puhui tästä kirjeessään eräälle äidille, jonka lapsi oli hyvin sairas: “Meidän ei pitäisi unohtaa, että sivisty­neeksi sanotulla aikakaudellamme jopa pikkulapset vahingoittuvat hengellisesti siitä, mitä he nä­kevät ja kuulevat. Sen vuoksi tarvitaan puh­distautumista, ja tämä saavutetaan ainoas­taan ruumiillisten kärsimysten välityksel­lä. . . . On ymmärrettävä, että paratiisillista autuutta ei suoda kenellekään ilman kärsi­myksiä. ”

 

Sillä, miten vanhoiksi me elämme, mihin sairauteen tai tautiin me lopulta kuolemme, ei ole merkityksellistä. Vaikka laulammekin “monia vuosia” toisillemme nimipäivinä ja muina juhlahetkinä, teemme näin ainoastaan siksi, että Kirkko viisaudessaan tietää meidän tarvitsevan todellakin “monia vuosia” katumukseen ja kääntymykseen ‑ emme siksi, että pitkällä iällä olisi mitään arvoa itsessään. Jumala ei ole kiinnostunut siitä, kuinka vanhoja me olemme silloin, kun tulemme Hänen tuomioistuimensa eteen, vaan siitä, olemmeko katuneet pahoja tekojamme. Häntä ei kiinnosta se, kuolimmeko sydänkohtaukseen vaiko syöpään, vaan se, onko meidän sielumme terveessä tilassa.

 

Siksi “meidän ei tulisi pelätä mitään inhimillistä vastoinkäymistä, paitsi syntiä; ei köyhyyttä, ei sairautta, ei loukkauksia, ei kaunaista kohtelua, ei nöyryytystä eikä kuolemaa”, kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo, sillä nämä “vastoinkäymiset” ovat vain sanoja; ne eivät ole todellisia eivätkä merkityksellisiä niille, jotka elävät taivaan valtakuntaa varten. Ainut todellinen “onnettomuus” tässä maailmassa on vastustaa Jumalaa. Jos meillä on tällainen perusasenne ja ymmärrämme näin elämän tarkoituksen, niin silloin ruumiillisen heikkouden hengellinen merkitys voi meille avautua.

 

Sairaus auttaa meitä näkemään pyhien Barsanufioksen ja Johanneksen mukaan, “missä me olemme” elämän tiellä: “sairaus on Jumalalta saatu oppitunti ja sen tehtävänä on auttaa meitä etenemään, jos me kiitämme siitä Häntä”. Pyhä Johannes Krysostomos taas sanoo: “Eräs sääntö, jota meidän tulee noudattaa, on se, että meidän on kannettava kaikki sairauden iskut kiitoksella, sillä ne annetaan meille omien syntiemme tähden”.

 

Isien opetuksen mukaan, vaikka olisimme kokonaan vuoteen omia, meidän on jatkettava taisteluamme himoja vastaan tuottamalla katumuksen arvokkaita hedelmiä. Täydellistyminen vaatii, että saavutamme kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden. Milloin tähän olisikaan helpompi päästä kuin maatessamme sairasvuoteella, ollessamme heikon tilamme vankina? Pyhittäjä Tihon Sadonskilainen sanoo, että kärsimystemme aikana voimme saada selville, onko uskomme elävä vaiko pelkästään “teoreettinen”. Todellisen uskon koetinkivenä on kärsivällisyys tuskissa, sillä “kärsivällisyys on kristityn vaakuna”. “Mitä sitten Kristuksen seuraaminen merkitsee? hän kysyy. Se merkitsee sitä, “että kestää kaiken tarkkaamalla Kristusta, joka itsekin kärsi. Monet haluaisivat kirkastua Kristuksen kanssa, mutta vain harvat haluavat jäädä kärsivän Kristuksen luo. Kuitenkaan Jumalan valtakuntaan ei päästä vain koettelemusten vaan monien ko­ettelemusten kautta.

 

Optinan luostarin Makarios -vanhus kirjoitti eräälle ystävälleen: “Kiitetty olkoon Herra, että hyväksyt sairautesi niin sävyisästi! Sairauden kantaminen kärsivällisyydellä ja kiitoksella ei jää huomaamatta Häneltä, joka usein palkitsee kärsimyksiin joutuneita katoamattomilla lahjoillaan.” Punnitse näitä sanoja: Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin uudistuu (2 Kr 4: 16).

 

Pyhä Ambrosius Milanolainen vertasi sairastunutta ruumista särkyneeseen soittimeen. Hän selitti, kuinka “soittaja” voi siitä huolimatta tuottaa Jumalaa miellyttävää “musiikkia” ilman soitintaan: “Jos ihminen, joka on tottunut harpun säestykseen, havaitseekin harpun särkyneeksi ja sen kielet irronneiksi. . . hän panee sen syrjään ja sen sijaan, että kaipaisi sen säveliä, viihdyttää itseään omalla äänellään. Samalla tavoin sairas ihminen antaa ruumiinsa harpun maata käyttämättömänä. Hän löytää ilon sydämestään ja lohdutuksen siitä tiedosta, että hänen omatuntonsa on puhdas. Hän tukeutuu Jumalan sanaan ja profeetallisiin kirjoituksiin, pitää niitä sielulleen suloisina ja miellyttävinä sekä haluaa niitä mielessään. Mitään ei voi hänelle tapahtua, koska Jumalan armollinen läsnäolo henkii suosiollisesti hänen päällään. . . Hän on täynnä hengellistä rauhaa. “

 

Kärsimyksiin, suruihin ja sairauteen mukautuminen ei merkitse sitä, että ihminen niistä nauttisi tai että hän fatalistisesti alistuisi niihin tai että hän karaistuisi koettelemuksissa tai että hän koettaisi ne unohtaa ajan pitkään, vaan se merkitsee sitä, että ihmisen pitää viedä tuskansa Jumalan eteen, jotta Jumala antaisi niitten tuottaa hedelmää. Tätä ei voi järjellä ymmärtää eikä tekemällä tehdä. Siihen voi tulla vain hengellisen elämyksen avulla.

Ortodoksisen kirkon kilvoittelijaisät varottelevat meitä hengellisestä tyhjiöstä: vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He kehottavat meitä kyselemää itseltämme, miksi elämme? Mikä on elämän päämäärä? Ovatko arvomme vain ajallisia? Missä olemme kulkeneet harhaan? Vai onko meidät johdettu harhaan?

Omana aikanamme ihmisten minuus on traagisesti eksyksissä ja olisi ratkaisevan tärkeää löytää jälleen itsensä. Jos pidämme itseämme todellisina kristittyinä, emme saa pysyä välinpitämättöminä kohdatessamme hengellistä, sosiaalista tai moraalista sairautta. Meidän kuuluu kantaa siitä osamme. Jokainen meistä omalta osaltaan kykenee eheyttämään sekasortoista maailmaa. Ortodoksikristittynä ja pappina joutuu kysymään, kuinka olisi mahdollista toteuttaa ortodoksisen uskon vaatimukset maallistuneessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa. Onko kirkolla ja sen sanomalla mitään sijaa?

Ortodoksisen ihmiskuvan mukaan ihmisen kutsumus on elää yhteydessä Jumalaan ja kasvaa yhä syvemmälle jumalalliseen elämään, Jumalan kaltaisuuteen. Ihmisellä on mahdollisuus tulla täydelliseksi. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan Jumala luodessaan ihmisen antoi hänelle neljä ominaisuutta itsestään. Oleminen ja ikuisuus ilmentävät hänen perusolemustaan, kun taas hyvyys ja viisaus ovat ihmiselle tarjolla hänen käytettäväkseen. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi merkitsee ihmiselle lahjaa ja tehtävää. Ihmisellä on vapaa tahto, järki, moraalisen vastuun taju. Juuri nämä korottavat ihmisen eläinmaailman yläpuolelle. Kirkon isien opetuksen mukaan vain vapaa ja yksilöllinen ihmisolento voi tehdä syntiä ja kokea syyllisyyttä. Syntiinlankeemuksesta lähtien ihmisen kasvu voi toteutua vain yhteistoimintana Kolmiyhteisen Jumalan ja ihmisen välillä. Tässä kasvussa on kysymys koko ihmisestä, ihmisestä fyysisenä, henkisenä ja hengellisenä olentona. Isien mielestä Jumalaa ei voi oppia tuntemaan pelkästään älyllisten prosessien kautta, vaan yhteydessä Häneen. Siihen liittyy ihmisen koko kilvoituselämä, askeesi. Ihmiseksi ei kutsuta vain sielua tai ruumista, vaan molempia yhdessä. Ne yhdessä muodostavat Jumalan kuvan ihmisessä.. Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen ruumis kirkastuu samanaikaisesti hänen sielunsa kanssa

Kysymys ihmisen henkisestä ja hengellisestä kehityksestä koskettaa olennaisesti käsitystä ihmisestä.  Ihmisyyteen kuuluu oleellisesti kasvu- ja kirkastusprosessi. Vaikka meissä oleva Jumalan kuva olisi kuinka turmeltunut, se ei kuitenkaan ole koskaan hävinnyt kokonaan, aivan kuten hautauspalveluksessa lauletaan: “Minä olen sanomattoman kunniasi kuva, vaikka kannakin synnintekojeni haavoja. Ole, oi Herra, laupias luodullesi ja puhdista minut armollasi. Anna minulle toivottu isänmaa ja te minut taas paratiisin asukkaaksi”.

Ihminen on ihminen ainoastaan yhteydessä toiseen ihmiseen. Näin ollen ihmisenä olemiseen kuuluu johonkin yhteisöön kuuluminen. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin kuin hän luo rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäisiin. Nykyaikana tuo side on useinkin murtunut tai ei ole itsestään selvyys. Tämän päivän sosiologit puhuvat elämän välineellistymisestä ja privatisoitumisesta. Ihminen joutuu yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen ulkopuolelle, jolloin hän menettää ainutkertaisuutensa ja hänestä ikään kuin tulee olento muiden olentojen joukossa, jokin, jolla ei ole identiteettiä, tai nimeä tai kasvoja. Kuolema merkitsee ihmiselle rakastamisen ja rakkauden kohteena olemisen päättymistä. Eksistentialistifilosofi Sartre kirjoitti aikanaan: “Helvetti on toiset ihmiset”. Kirkon isät kuitenkin opettavat oikeastaan päinvastaista: “Pelastuksemme on lähimmäisessämme”. Toisenlainen helvetti voi taas olla siinä, kun ihminen tajuaa olevansa tuomittu olemaan autonominen yksilö, kykenemättä rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Todellisuudessa helvetti on ihmisen vapaan valinnan seuraus.

Ortodoksisen etiikan mukaan pahuus tuli maailmaan, koska ihminen vapaudessaan valitsi sen. Paha on erottautumista ja luopumista Pyhästä Kolminaisuudesta, joka on kaiken hyvyyden lähde. Paha ei ole luonto, vaan tila. Sellaisena on se on ihmisen tahdon sairautta ja hyvän poissaoloa. Hyvän poissaoleminen saa aikaan vakavaa rappiota ja epäjärjestystä. Synti ja pahuus on luomakunnan Jumalasta erottautumisen syytä ja seurausta.

Jumala käskee meitä toteuttamaan käytännössä rakkautta, jota Hän osoitti ensin ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole pelkästään korkein eettinen vaatimus, vaan se on mitta, jolla elämä arvioidaan. Rakkaus lähimmäiseen ilmenee kahdella tasolla: siinä, että ihminen ei etsi omaa etuaan eikä hyväänsä, vaan tekee hyvää lähimmäiselleen hänen itsensä takia.

Lähimmäisemme on kuka tahansa ihminen, joka tarvitsee apua tai tukea. Hän ei välttämättä ole sukulaisemme tai lähipiiriimme kuuluva. Maksimos Tunnustaja painottaa tätä voimakkaasti:” Joka on kohonnut täydelliseen rakkauteen ja täyteen himottomuuteen, ei enää tee mitään eroa oman ja vieraan, uskovan ja uskottoman, orjan tai vapaan eikä edes miehen ja naisen välillä. Koska hän on kohonnut himojen hirmuvallan yläpuolelle ja näkee kaikissa vain yhden ja saman ihmisluonnon, hän pitää kaikkia yhtä suuressa arvossa ja suhtautuu kaikkiin samalla tavoin. Lähimmäisen kohtaamisessa ei sukupuolella, ihonvärillä eikä uskonnolla ole merkitystä. Ihminen, joka rakastaa aidosti Jumalaa, omistautuu yhtä lailla kaikille. Häntä eivät vaivaa henkilökohtaiset vastenmielisyydet eivätkä mieltymykset.”

Maailma on langennut maailma siksi, että se on langennut pois siitä tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Kirkko on yhteisö, joka elää langenneen olemassaolon keskellä. Se ei ole maailmassa odottamassa sen loppumista, vaan on tässä maailmassa ylösnousseen Kristuksen todistaja. Kirkko on Jumalan Hengen ohjaamana elävä ja parantava Kirkko ja se etsii jokaisena aikakautena oikean uudistumisen teitä. Kastettuina olemme kaikki yhdessä kirkon jäseniä. Emme saa keskittyä vain omaan hurskauselämäamme, vaan kuulumme yhteen toisten kanssa. Rajatonta vapautta ei ole, emmekä saa unohtaa, että todellinen vapaus on aina yhteydessä vastuun kanssa. Kristitty elää lähimmäisilleen Kristuksen kautta, joka asuu ja vaikuttaa Hänessä. Kristuksen avulla hän on kykenevä voittamaan kaikki esteet ja vastoinkäymiset, tekemään mahdottomasta mahdollisen. Kristityn tehtävä on olla maailmankaikkeuden kuninkaallinen pappi ja Kristuksen työtoveri.

Jokainen kristitty on kutsuttu pyhittämään sitä, mikä on vääristynyttä ja maallistunutta, taistelemaan kaikkea kielteisyyttä vastaan ja myönteisten arvojen puolesta, palvelemaan ihmisen murheellisen tilan muuttamiseksi ja oikeuden ja järjestyksen saavuttamiseksi. Voimme kristittyinä auttaa ympäröivää yhteiskuntaa omaksumaan kulttuuriinsa kristillisiä arvoja, joiden kautta voimme korjata vääristymiä.

Maailma on täynnä hyviä päämääriä, mutta niillä on taipumus sekoittua ihmisten itsekkyyteen. Kristittyinä tehtävämme on saada ymmärretyksi, että rauha, parempi yhteiskunta ja ihmiskunnan uudistuminen ovat Jumalan luomaa ja Hänen lahjaansa. Kuitenkin meiltä vaaditaan osallistumista ja toimintaa. Se on aloitettava lähiympyröissä: perheessä, ihmissuhteissa ja päivittäisissä toimissa. Tehtävämme on kertoa uskostamme ja sen sanomasta. Jumala odottaa osallistumista.

Kirkkoisillä juuri yhteistyön ajatus on keskeinen. Sen kautta jumalallinen ekonomia toimii maailman pyhittämiseksi. Tämän työn perustana on ihmisen yhteistyö ja kumppanuus Jumalan kanssa. Kuninkaallisena pappina ihminen voi tämän yhteistyön kautta osallistua kosmiseen liturgiaan, jossa koko universumi pyhitetään Jumalan kirkkauteen. Siinä on vastaus ekologisiin ongelmiin. Siinä ihminen löytää sijansa maailmankaikkeudessa. Emme saa olla välinpitämättömiä maailmanlaajuisiin ongelmiinkaan. Välinpitämättömyys on samaa kuin vastuuttomuus.

Lähetystyöstä puhuttaessa ajattelemme usein Aasia ja Afrikkaa, kaukaisia maanosia. Harvoin ajattelemme läheistä, omaa todellisuuttamme: ystäviämme, työtovereitamme, perheemme tai seurakuntamme jäseniä. Kuitenkin monet heistä ovat hengellisesti sairaita, kuolemaisillaan tai jo hengellisesti kuolleita.

Meiltä kristittyinä odotetaan vastausta kysymykseen, mikä on oikean elämän salaisuus. Laiva ui vedessä, mutta se ei liukene siihen eikä ole yhtä sen kanssa. Samoin kristityn edellytetään elävän maailmassa. Emme saa samaistua emmekä sulautua maailmaan. Elämme toisten kanssa, mutta emme samoin kuin he. Kristityn elämäntapa on erilainen, siksi kristitty on erillään maailmasta. Hän elää Jumalan Hengen täyttämänä ja kannattelemana.

Oikeaa kristillistä elämäntapaa ei voi oppia, sitä täytyy elää. Jatkuvassa ehtoollisyhteydessä uskova kohtaa Jumalan ja näkee Hänen laskeutuvan kirkkokansan yhteyteen. Tuossa yhteydessä ihmisen langennut puoli muuttuu hyväksi ja kauniiksi. Siinä ihminen luodaan uudestaan, liitetään yhteen ja saatetaan keskinäiseen sopusointuun toisten kanssa.

Pyhän Ehtoollisen kautta saamme voiman vastustaa langennutta luontoa, uida vaikka vastavirtaan. Tulemme kykeneviksi rakentamaan uutta ihmiskuntaa ja uutta historiaa.