Pyhän Maksimos Tunnustajan teologiaa
Trinitaarinen teologia
Maksimokseen teologia muodostaa kokonaisuuden. Kaikista taisteluistaan ja suuntauksistaan huolimatta Maksimos kehitteli hyvin yhtenäisen teologian järjestelmän. Hänen teologinen kosmoksensa voidaan ymmärtää erilaisten ulottuvuuksien termein, jotka ovat asiaankuuluvia koko hänen teologian maailmassaan. Hänen teologian järjestelmänsä oli itse asiassa hengellinen näky kosmoksesta, inhimillisestä elämästä kosmoksen sisällä, ja siksi pelastustaloudenhoidosta, jumalallisen ja inhimillisen pelastavasta vuorovaikutuksesta.
Kreikkalaisessa ajattelussa yleensä Jumala on olemukseltaan liikkumaton. Tästä johtuen liikkeen täytyy aiheutua tunkeutumisesta jumalallisen elämän lepoon. Tästä näkökulmasta kuitenkin lepo tai lepotila pysyy Maksimoksella tyypillisenä piirteenä jumalalliselle elämälle, olkoonkin että lepo saattaa edellyttää liikettä. Jumala ei ole liikkumaton siinä mielessä, ettei Hän voisi liikkua, ainoastaan siinä mielessä, että mistä tahansa liikkeestä onkaan kysymys, se johtuu Hänen omasta päätöksestään. Siksi on mahdollista muodostaa kuva jumalallisesta liikkeestä vapaan ja luovan toiminnan käsittein. Tämä toiminta on Jumalan suvereenisuuden ilmaus, mutta samalla se on myös ilmaus Hänen ihmiskuntaan suuntautuvasta alentumisestaan, joka on ilmennyt jo Hänen luomistyössään sekä Hänen myöhemmistä pelastustoimistaan.
Uusplatonikot ymmärsivät luomisen jumalallisen emanaation tuloksena. Vaikka Maksimos ei hyväksynytkään tätä lopullisena johtolankana Kolminaisuuden salaisuuteen, hän kykeni käyttämään sitä apunaan. Salaisuus pysyy kätkettynä, mutta jumaluus tulee inhimilliselle ymmärrykselle tavoitettavissa olevaksi ilmoituksen kautta. Olemassa olevasta ei puutu jälkiä Jumalan kolminaisesta olemuksesta, mutta näitä jälkiä ei anneta luonnollisena ilmoituksena.. Näin ollen uusplatonistien triadiset pohdiskelut, Pseudo-Dionysioksen välittäminä, auttoivat Maksimosta sekä torjumaan origenismin että hyväksymään liikkeen käsiteluokkana, joka teologian on mahdollista tavoittaa ”jumalallisena viisautena”. Kolminaisuuden ilmoituksen kautta Jumalan voidaan sanoa olevan ”Yksi-kolmena” ja saattaen itsensä liikkeen prosessiin rakkaudesta, rakkaudesta luomiinsa olentoihin, rakkaudesta, joka on osa Hänen omaa ilmenemismuotoaan Kolminaisuutena.
Jumalallinen elämä on trinitaarisen toiminnan elämää, joka olemassa olevana seuraamuksena ilmenee uskon silmille. Tällä tosiasialla on suuri merkitys, koska Maksimokselle Kolminaisuus jää salaisuudeksi, joka avautuu vain uskovalle. Uskovalle se tulee lähteeksi elämälle, sellaisena kuin se annetaan täydellisenä riippuvuutena Jumalan filantropiasta, toisin sanoen Hänen omasta aktiivisesta halukkuudestaan tulla yhteyteen niiden kanssa, jotka Hän on luonut kuvakseen.
Maksimoksen trinitaarisen teologian takana säilyy itäinen traditio, ja kun on tarkoitus selventää hänen omaa asemaansa, on tärkeää viitata tähän taustaan.
Gregorios Naziansilainen kirjoitti ”Teologisessa puheessa Pojasta”:”Siksi Monadi, liikkuen aina alusta asti kohti Diadia, pysyi hiljaa Triadissa”(tarkoituksenaan löytää leponsa siinä). Tällä käsitteellä oli suuri vaikutus Maksimokseen. Hän käytti sitä eräänlaisena yleisenä lakina trinitaarisessa teologiassaan, mutta myös kosmologiassaan, vieläpä kumotessaan origeneslaisuuden. Gregorios kuvaa tässä luonteeltaan jumalallista liikettä, joka ei ole taantumaa eikä lankeemusta, kuten oli Origeneella hengellisten olentojen lankeemuksessa alkuperäisestä jumalallisesta Monadista, vaan päinvastoin edustaa eräänlaista täydellisyyttä. Jumala itse on liikkuva. Hän liikkuu kohti ”moninaisuutta” sen kautta täydellistyen tai toteuttaen luontonsa. Liikkuminen edellyttää välimatkaa, mutta Jumalan liikkeen tapauksessa se on samalla liike, jossa Hän löytää leponsa kadottamatta itseään, edellytetyn kaksinaisuuden vuoksi. Hän ilmaisee tämän liikkeen kautta oman täydellisyytensä.
Maksimos tarkasti alleviivaa täydellisyyden näkökulmaa. Platonisteille ja vanhemmille uusplatonisteille Monadi, (perimmäinen Ykseys) oli täydellinen ensimmäinen periaate. Maksimokselle päinvastoin se oli Triadissa, jossa Monadin rikkaus ilmaisi itsensä. Origeneksen mukaan Diadi ei voi olla täydellinen, koska se ilmensi jakaantumisessaan eräänlaista väärentävää olennaisuuden periaatetta. Tästä johtuen tämä on Maksimoksen asenne, että sisäinen Kolminaisuuden liike ei muodosta ontologista eroavuutta tai moninaisuutta, vaan merkitsee elävän piirin täydellisyyttä, jumalallisen Olennon dynaamisuutta, Olennon, joka tekee itsensä persoonalliseksi.
Kolminaisuus on mystinen ja luodulle olennolle käsittämätön. Pyhä Maksimos sanoo, että Jumalassa “…Hänen olemuksensa luonto ja Hänen olemassaolonsa tyyppi” ilmentävät toisensa samanaikaisesti ja yhdistelmänä. Kolminaisuuden mysteeri on näin ollen vain yhteisilmoitus uskolle jumalallisesta olemuksesta ja olemassaolosta. Ne ovat myös luoduille olennoille elämän kaksi puolta, mutta ihmisten kohdalla ne käyvät yksiin vain jumalallistumisessa luonnon ykseyden ja tyyppien moninaisuuden välisen jännitteen johdosta.
Ilmoitus
Pyhän Maksimoksen koko teologinen ajattelu voidaan ymmärtää helpoimmin ilmoituksen ajatuksesta käsin. Jumala tuli ilmi – tässä on alku maailman olemassaololle. Koko maailma on Jumalan ilmoitusta, ja kaikki maailmassa on mystillistä ja siksi symbolista. Koko maailma perustuu Jumalan ajatukseen ja tahtoon. Siksi tieto maailmasta on tämän symbolismin paljastumista, jumalallisen tahdon ja ajatuksen käsittämistä, mikä on ikään kuin kaiverrettuna maailmaan. Maailma on Logoksen ilmoitus. Logos on ilmoituksen Jumala. Jumala Logos on ilmoitettu maailmassa. Tämä ilmoitus on täyttynyt ja täydellistynyt inkarnaatiossa. Pyhän Maksimoksen mielestä inkarnaatio on maailman olemassaolon keskipiste, eikä vain pelastussuunnitelmassa, vaan myös alkusuunnitelmassa maailman luomiseksi. Inkarnaatio ei ole pelkästään tulevasta syntiinlankeemuksesta olevan ennakkotiedon toteutumista.. Jumala loi maailman ilmoituksena Ihmisen tulemiseksi tähän maailmaan.
Ihminen luotiin sellaiseksi, että Jumala saattoi tulla ihmiseksi ja inkarnaation kautta ihminen jumalallistuu. ”Hänellä, joka loi olemassaolon – alun, ”syntymisen” – kaiken luomakunnan, näkyvän ja näkymättömän, yhdellä tahtonsa toiminnalla, sanoinkuvaamattomasti, oli ennen kaikkia aikoja ja minkäänlaista luodun maailman alkua, hyvä neuvo, päätös, että hän itse muuttumattomasti yhdistyisi ihmisluonnon kanssa todellisen hypostaasien yhdistymisen kautta. Ja hän muuttumatta yhdisti ihmisluonnon itsensä kanssa – niin että hän itse tulisi ihmiseksi, niin kuin hän itse tietää, ja että hän tekisi ihmisen jumalaksi itseensä yhdistämisen kautta.”
Oppi Logoksesta
Ihmisellä kaiken luomakunnan osien välillä on maailman sydämessä kutsumuksenaan toimia välittäjänä luomakunnan eri tasojen välillä ja siten jumalallistaa ne (theosis). Eräs pyhän Maksimoksen suosituimmista käsitteistä on logos, joka on jokaisen Jumalan luoman olennon ominaisuus. Jumalallisen logoksen sinetti on jokaisessa luodussa, ts. yhteys luomattomaan Jumalaan. Luotu kosmos löytää merkityksensä ja lopullisen tarkoituksensa ihmisyydessä. Näin pyhä Maksimos ennakoi sitä, mitä oman aikamme fyysikot kutsuvat antropiseksi periaatteeksi.
Pyhä Maksimos Tunnustaja on kaikkein tärkein Bysantin teologeista. Hänen teologiansa edustaa universaalisen ajattelun virstanpylvästä, alkuperäisen synteesin kohtaa, alkupistettä kaikelle hänen jälkeensä kirjoitetulle. Hän on ohjeellinen kaikelle teologiselle ajattelulle, erityisesti hänen kristologiansa kanonisoinnin jälkeen kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Järjestelmättömänäkin hänen kirjoituksensa ovat poikkeuksellisen yhtenäisiä ja johdonmukaisia. Hänen ajattelunsa kaikki tyypit ovat yhteydessä toisiinsa. Siksi yhtäkin niitä lähestyessä täytyy tuntea hänen koko työnsä. Parempi osa hänen teologista ajatteluaan on kristologian alueella liittyen hänen muihin mieliaiheisiinsa: kosmologiaan, antropologiaan ja ekklesiologiaan. Ekumeeninen kirkolliskokous ei ole ottanut virallista kantaa pyhän Maksimoksen kosmologiaan, niin kuin tapahtui hänen kristologiansa suhteen. Monet teologit pitävät hänen kosmologiaansa edeltäjien, kuten Dionysios Areopagitan ja Euagrius Pontoslaisen, vanhempien näkemysten henkilökohtaisena kehitelmänä. Niinpä hänen teoriansa jumalallisista luomisen periaatteista, logoi´sta katsotaan pikemminkin ”teologisiksi mielipiteiksi” kuin teologiana sanan varsinaisessa merkityksessä.
Oppi Logoksesta oli joutunut taustalle neljännen vuosisadan teologiassa. Pyhä Maksimos herättää jälleen henkiin muinaisen toisen ja kolmannen vuosisadan perinteen. Tämä perinne ei tietenkään koskaan ollut lakannut aleksandrialaisessa traditiossa.
Pyhä Maksimos tietyssä määrin toistaa Origenesta – enemmän ongelmissaan kuin vastauksissaan. Mutta Logos-oppi on nykyään kokonaan vapaa muinaisesta moniselitteisyydestään, jota ei voinut välttää ennen Kolminaisuuden salaisuuden tarkkaa määrittelyä.
Ilmestyksen ajatus määrittelee pyhän Maksimoksen ajattelun kokonaishahmotelman, niin kuin se teki apologistien ja kolmannen vuosisadan aleksandrialaisten kohdallakin. Kuitenkin pyhän Maksimoksen opin koko omaperäisyys ja voima on siinä tosiasiassa, että hänen käsityksensä ilmoituksesta kehittyy kristologisen näköalan sisällä. Pyhä Maksimos juontuu ikään kuin Origeneesta, mutta voittaa Origeneen ja origenismin. Kristologia ei sisälly oppiin ilmoituksesta, vaan ilmoituksen salaisuus on havaittavissa kristologiassa. Kristuksen persoona ei vaadi selitystä, vaan kaikki selitty Kristuksen persoonassa – Jumalihmisen persoonassa.
Jumalalliset logoit
Pyhä Maksimos opettaa: “Sillä uskomme, että enkelien logos edelsi heidän luomistaan, logos oli olemassa ennen jokaisen olennon ja voiman luomista, jotka täyttivät ylemmän maailman, logos edelsi ihmisolentojen luomista, logos oli olemassa ennen kaikkea, joka sai olemassaolonsa Jumalasta, ja niin edelleen. Kuitenkin nämä periaatteet (logoi), jotka edelsivät olentoja ja asioita maailmassa, eivät olleet olemassa ennen varsinaista olemassaoloa, ne olivat ainoastaan mietteitä, Jumalan ajatuksia. Olennon logos ei ole ainesta, vaan aineksen aiheuttaja; se ei ole olemassa itsestään, vaan Hänessä, se on olemassa ainoastaan vielä ilmentymättömänä mahdollisuutena.
Vaikkakin etukäteen logoksena tunnettuna, Jumala luo olennon oikealla hetkellä, Hänen luomisensa alkuhetkellä ennalta-asetetun logoksen mukaan. Kun luominen on tapahtunut, olennolla on todellinen ja varsinainen olemassaolo, joka toisin sanoen on olemuksellinen. Dionysios Areopagitaa seuraten pyhä Maksimos yhdistää olennon logoksen idean jumalalliseen tahtoon. Olemusten logoit eivät ole jumalallisen olemuksen ilmentymiä, vaan Jumalan luovan tahdon ilmentymiä. Tästä syystä Maksimos nimeää jumalalliset logoit ”tahdoiksi”, koska ne edustavat olentojen sisällä jokaista olentoa koskevan jumalallisen tahdon tai Jumalan aikomuksen ”nimilappua”, ja lopulta koska ne osoittavat tämän jumalallisen tarkoituksen itsessään luomisessa. Täsmälleen määriteltynä olennon logos on sen periaate tai sen olennainen aihe, se joka perimmältään määrittää ja on sille luonteenomaista, mutta myös päämäärä, jota varten olento on olemassa; lyhyesti sen syy olemiseen, periaatteen ja sen olemassaolon kaksoismerkityksessä.
Pyhä Maksimos liittää kaiken lopulliseen tarkoitukseen, mikä on koko luomakunnan jumalallistuminen8. Se kuitenkin perustuu ruumiillistumiseen. Pyhä Maksimos ymmärtää aivan luomisen alusta asti erillisten olemusten logoit ruumiillistumisen lajina. Jumalallisen Logoksen mystinen läsnäolo olemusten logoiden sisällä peittää olemusten perustana, etukäteen asetettuna olemuksessa, jumalallisen tarkoituksen, mikä on jumalallistuminen.
Logos vastaa myös jumalallista suunnitelmaa olemuksen kohtalon suhteen. Se määrää etukäteen sen loppupäämäärän, tarkoituksen, johon sen tule pyrkiä, ja jossa se tulee löytämään täydellisyyden. Tämä loppupäämäärä on yhdistyä Jumalaan ja tulla jumalaksi osallistumisen kautta.
Pyhän Maksimoksen selitykset luomisen periaatteista (logoi) tuovat esille hänen koko ajattelunsa avainkohdat, ehjänä kokonaisuutena, tärkeinä selvennyksinä koskien erityistä tapaa, jolla logoit ovat järjestyneet. Niinpä kukin olento vastaa samanaikaisesti erillistä logoita: logosta, joka luokittelee tietyn olennon sukupuolen, logosta joka määrittelee sen olemuksen tai luonnon. Tässä Maksimos viittaa erityisesti luonnon peruslogokseen, joka määrittelee sen rakenteen, ja myös joihinkin logoihin, jotka kuvaavat sen voimaa, työskentelyä, sen halua kussakin erikseen, mutta myös sen oikeaa luonnetta määrän, laadun, yhteyden, paikan, ajan, sijainnin, liikkeen ja pysyvyyden suhteen, ja muihin lukusiin logoihin, jotka vastaavat Jumalan laadullista moninaisuutta. Niinpä yksi ja sama yksilö ei vastaa ainoastaan yhtä ainoaa logosta, vaan logosten moninaisuutta, jotka ovat kuitenkin liittyneet yhteen ja syntetisoituneet niiden omaan logokseen.
Tietyt logokset saattavat kuulua myös muille olennoille. Tässä suhteessa jotkin logoista ovat yksittäisiä tai omaleimaisia toisten taas ollessa yleisiä tai universaalisia, niin että älyllinen logoiden kertautuminen ja hengellinen yhdistyminen on mahdollista alkaen yksittäisestä universaaliseen, käyden läpi eri välitilojen ja päätyen aina alkuperäiseen eli alkuperäiseen Syyhyn. On myös logoita, joiden mukaan näiden erillisten logoiden koossapysyminen toteutuu yhden ja saman yksilön sisällä ja joka sallii hänen säilyttää oma ykseytensä koko maailmankaikkeuden sisällä, joka sen vuoksi sallii hänen edelleenkin säilyttää kosmoksen eri perusosien ja koossapysymisen eri sääntöjen sopusointu, mikä varmistaa sen toiminnan. Tietyt logoit määräävät luotujen rinnakkaiselon ja säilymisen järjestyksen. Toiset logoit taas määräävät niiden määrällistä lisääntymistä tai vähentymistä, toisten määritellessä niiden laadullista säätelyä.
Suhteessa toisiinsa tietyt logoit varmistavat olemusten pysyvyyden ja yhtäläisyyden mitä tulee niiden luontoon, niiden voimaan ja niiden toimintaan niihin vaikuttavan liikkeen suhteen, ja vastaavasti niiden välisiin suhteisiin. Näiden logoiden mukaisesti olemuksilla ”on järjestys ja pysyvyys, ne eivät poikkea luonnollisesta ominaisuudestaan eivätkä ne muutu joksikin erilaiseksi tai sekoitu”.
Joillakin logoilla on eriävä toiminta, niin että olemukset eivät sekaannu toisiinsa ja tämä toiminta tekee jokaisesta olemuksesta erillisen, selvästi erotettavan ja riippumattoman kaikista muista. Toisilla olemuksilla on vastaavasti yhdistävä toiminto, joka saa asiat pysymään toisissaan erottumatta ja hajaantumatta sisällään tai niiden välillä. Logos yhdistää eri lajien yksilöt niihin lajeihin, joihin kuuluvat, ja niihin sukupuoliin, joihin ne ovat liitetyt, kunnes ne saavuttavat korkeimman ykseyden. Näin luomakunnan sisällä on ”jakautumaton erilaisuus” ja ”selvästi erottuva erikoislaatu”.
Logos ja logoit
Maailman luotujen joukossa on tietty moninaisuus, joita pohjimmiltaan määrittelee ja luonnehtii tietty määrä logoita. Logoiden kautta jokaisella olennolla tai asialla on oma yksilöllisyytensä, jotka ovat muista erilliset. Logoiden kautta jokaisen luodun lopullinen päämäärä – jumalallistuminen – on edeltämäärätty. Jumalan Sanan Logos on Ainoa, joka kokoaa itseensä logoiden moninaisuuden, koska Itsessään, Jumalan ikuisessa ajatuksessa, kaikkien luotujen alkusyyt määrättiin Hänen luodessaan itse maailman. Pyhä Maksimos selittää, että ”me vakuutamme todeksi, että yksi Logos on monta logoita ja monet logoit ovat Yksi. Monia logoita ikään kuin vedetään kaikkivoimalliseen keskukseen, joka on sovittanut siihen linjojen alut, jotka lähtevät siitä ja joka kokoaa ne kaikki yhteen”. Sekä olentojen että asioiden kaikki logoit ovat ennalta olemassa Logoksen sisällä. Tosiasiassa jokainen logos käsittämättömästi sisältää Logoksen suuremmassa tai määrin. Tämän Jumalan läsnäolon ajatuksen maailmassa logoiden kautta luoduissa pyhä Maksimos ilmaisee varmana. Tämä Logoksen läsnäolo liittää jokaisen olennon Jumalaan osoittaen sen ”osaksi” Jumalaa, koska olemuksemme logoi on ennalta olemassa Jumalassa”.
Päinvastoin kuin Origenes, joka näki rappion ruumiillisuudessa ja aineellisuudessa, pyhä Maksimos paljastaa maailman myönteisen arvon tarpeellisena keinona kohti Jumalaa. Niin ollen pyhän Maksimoksen mukaan maailman luominen itsessään on Ilmoitus. Se on hyvin luonnollinen Ilmoitus. Tämän Ilmoituksen olemus on Logoksen käsittämätön läsnäolo luotujen logoissa. Tämän pyhä Maksimos arvelee olevan Logoksen Olennoituma. Hän toisinaan puhuu Logoksen kolminaisesta olennoitumisesta: luonnossa, pyhässä Raamatussa ja Kristuksen historiallisessa persoonassa.
Vastaten kolmea Logoksen olennoitumaa luomakunnassa, Raamatussa ja Kristuksessa on kolme yleismaailmallista lakia, jotka hallitsevat maailmaa: luonnollinen laki, kirjoitettu laki ja armon laki. Kunkin lain sisältö on Kristus, Logos. Tästä todistaa jumalallisen ilmoituksen yhtenäisyys, maailman asteittainen ilmitulo. Erilaisuus kolmen lain välillä perustuu Logoksen läsnäolon voimakkuuteen kussakin niissä. Pyhä Maksimos ei katso ilmoitusta teoreettisena kahtiajakona luonnollisen ja yliluonnollisen välillä, vaan Saman Logoksen yhtenä ilmentymänä kolmena eri tasona. Tämä saattaa hänet johtopäätökseen, että ”tuomitaanpa tai ei kirjoitetun lain mukaan, tuomitseminen tapahtuu Kristuksen kautta ja Hänessä.” Kunkin näiden kolmen lain kautta ilmentämällä Itseään Hän johtaa Itseensä täyteydessään ja salaisessa kätkeytymisessään koko luomakunnan.
Luomisen dynaamisuus
Pyhän Maksimoksen kosmologinen näkökanta on erittäin dynaaminen. Hän kehittelee tämän käsitteen luotujen pyrkimyksestä/kehityksestä/liikkeestä erityisesti osoittaessaan vääräksi origenismin. Origeneen mukaan Jumalan ja luomakunnan välillä on tietty yhteisluonteisuus, kun ne molemmat ovat rauhallisuuden ja levon tilassa, alkuperäisessä yhteydessään. Kuitenkin väsyttyään henget kulkivat alaspäisen kehityksen kautta, mikä merkitsi heidän joutumistaan aineelliseen elämään, jota seuraa heidän paluunsa alkuperäiseen henadaan aikojen lopussa.
Augustinuksen mielestä pyrkimys on tavallaan synnin alkusyy, ja pyhä Maksimos Ambiguan alussa kokoaa yhteen Origeneen näkökohdat osoittamalla, että ”heidän mielestään oli kerran olemassa järjellisten olentojen yksi ainoa kokonaisuus. Olimme kaikki samaa luontoa Jumalan kanssa ja meillä oli asumuksemme ja perustamme Jumalassa. Sitten alkoi pyrkimys poispäin Jumalasta ja tästä ne saivat selville, että hajaannuttuaan järjellisinä olentoina eri tavoin, Jumala kuvitteli mielessään tämän aineellisen maailman luomisen, tarkoituksena yhdistää heidät ruumiisiin, rangaistuksena heidän aikaisemmista rikkomuksistaan. Näin siis Origeneen triadin στάσις‐κίνησις‐γένεσις pyhä Maksimos käänsi päinvastaiseksi γένεσις‐ κίνησις‐στάσις. Tämä ei ole vain yksinkertainen paikan vaihtaminen, koska pyhä Maksimos vaihtaa jopa näiden käsitteiden merkityksen antamalla niille muita merkityksiä. Maksimoksen mukaan pyrkimys on luonnollinen kaikille olennoille, ”sillä jumalallinen on liikkumaton, koska se täyttää kaikki asiat, ja kaikki, mikä tuotiin olemattomuudesta olemiseen on liikkuvaa, koska se pyrkii samaan päämäärään … ”Kehitystä, joka pyrkii sen normaaliin päämäärään nimitetään luonnolliseksi voimaksi, tai himoksi, tai toisesta asiasta toiseen siirtyväksi liikkeeksi, jolla on päämääränään pysyvyys. Sitä nimitetään myös hellittämättömäksi toiminnaksi, jolla on päämääränään täydellinen täyttymys.
Ambiguassa pyhä Maksimos kuvailee viisi luonnollisen mietiskelyn muotoa. Itse asiassa ne ovat viisi Aristoteleen kymmenestä tyypistä, jotka pyhä Maksimos säilyttää tässä entisellään: olemus, liike, eroavuus, yhteys ja pysyvyys eli asema. Kolme ensimmäistä ovat Jumalan tuntemisen tapoja ja viittaavat Jumalaan Luojana, Kaitselmuksena ja Tuomarina ja viimeiset kaksi ovat ihmisen jumalallistumisen muotoja. ”Liike merkitsee olentojen kaitselmusta. Sen kautta näemme jokaisen asian muuttumattoman samankaltaisuuden, joka on olemassa sen olemuksen ja muodon mukaisena ja samalla myös sen olemassaolon koskemattomina muotoina, ja ymmärrämme kuinka kaikki maailmankaikkeudessa ovat erillisinä toisistaan järjestyksenmukaisella tavalla sopusoinnussa logoiden kanssa, joissa jokainen asia sisältää sanoin kuvaamattoman Ainoan, joka ylläpitää ja suojelee kaikkea yhteyden mukaisesti.
Pyhän Maksimoksen mukaan kehitys ei ole luonteenomaista vain jokaiselle olennolle, vaan myös koko maailmankaikkeudessa tapahtuu laajenemista ja kokoon kutistumista.
Kaksinaisuus διαστολή‐ συστολή, joka on luonteenomaista laajentumis- ja kutistumisprosessille kosmologisesta näkökulmasta yhdessä Origeneen ja Euagriuksen kaksoiskäsitteen kanssa kaitselmuksesta ja tuomiosta, puhdistettuna siihen luonnostaan kuuluvasta harhaopista, yhdessä liikkeen/pyrkimyksen/kehittymisen (κίνησις) käsitteen kanssa, auttaa pyhää Maksimosta havainnollistamaan, kuinka kosmoksen rakenne yhdessä pelastussuunnitelman kanssa muodostaa kristologian ihmiskeskeisen kosmologisen näkemyksen. Enemmän kuin luotujen olentojen luonnon liikettä sana κίνησις tarkoittaa jumalallisen liikettä kohti luomakuntaa. Jumalan ilmituleminen luomakunnan sisällä todistaa siitä. Tämä jumalallinen ilmoitus luomakunnassa määritellään ”Kaitselmukseksi”. Ambiguassa tämä on mitä selvimmin yhteydessä kolminaisen inkarnaation käsitteeseen ja myös maailman kolmeen yleiseen lakiin: luonnollinen laki, kirjoitettu laki ja armon laki”.
Viimeinen käsite, στάσις, pyhän Maksimoksen triadissa γένεσις‐κίνησις‐ στάσις vastaa Jumalan luoduilleen määräämää tarkoitusta – jumalallistumista. Etäisyys alun ja lopun välillä katoaa, ei ole olemassa välimatkaa äärettömyydessä, jonka ihminen saavuttaa: ”Kaikki luonnollisesti liikkuvien asioiden liikkeet saavuttavat loppunsa ja heti niillä ei ole enää minne mennä, kuinka ja mihin suuntaan liikkua, sillä niillä on Jumala perimmäisenä päämääränään, joka laadultaan perimmäisenä Alkusyynä on äärettömyyden itsensä ääri ja saa loppumaan kaiken liikkeen”. Tosiasiassa niin kauan kuin liike on luonnollista, se ei koskaan lakkaa, ei edes silloin, kun ihminen saavuttaa levon (στάσις), koska silloin hänen luonnolliset voimansa eivät tuhoudu, vaan ovat täydellistyneet ja saavat vakautensa toimissaan. Pyhän Gregorios Nyssalaisen epiktasiksen idea on lähellä tätä näkemystä: ”Liikkumattomuus on myös liikettä, ei liikettä jostakin äärestä toiseen ääreen, vaan keskeytymätöntä liikettä kokemuksena jatkuvasta jumalallisen äärettömyyden uudistumisesta, joka on oleva meille kaikki. Liikkumattomuus käsittää sen tosiseikan, että sielulla ei enää ole mitään halua siirtyä pois Jumalasta mihinkään muuhun, koska Jumala on ääretön, rakkauden ikuinen persoonallinen lähde Hänen ilmentymisessään Kolminaisuutena. […] Kaikki ihmisessä oleva luonnollinen tulee silloin täydelliseksi ja ylitäydellistyy Jumalan läsnäololla, joka ”täyttää kaiken kaikessa”.
Pyhän Maksimoksen ihmiseen liittyvä kosmologia
Pyhä Maksimos tuo teoksissaaan esille kosmologian ja antropologian välistä yhteyttä ja alleviivaa kosmoksen inhimillistä ulottuvuutta tavalla, jolla ihminen osana kosmosta löytää kutsumuksensa välittäjänä näkyvän ja näkymättömän välillä, aineen ja hengen välillä, aistillisen ja älyllisen välillä, ja lopulta Kristuksen kautta Jumaluuden ja maailmankaikkeuden välillä, vihjeenä sen jumalallistamiseen.
Pyhä Maksimos tuo esiin useita kertoja, että maailma ja kaikki siinä saatettiin olemassaoloon tyhjästä, ex nihilo. Luomakunta on täysin riippuvainen Luojastaan. Jumalan tuonpuoleisuus on ehdoton eivätkä luodut voi olla olemassa ilman ennen niitä olemassa olevia logoi´ta. Jumala ”Sanallaan ja Viisaudellaan teki kaikki asiat ja tekee edelleen, yleismaailmalliset ja erityiset, oikeaan aikaan”. Alleviivaten ehdotonta eroa Jumalan ja luomakunnan välillä pyhä Maksimos hylkää negatiivisen, pessimistisen platonistis- origenistisen näkökannan, jonka mukaan ennen olemassaoloon tuloa ennalta olevat olennot oleellisesti liittyivät jumalalliseen Logokseen.
Pyhä Maksimos ratkaisevasti torjui origenismin, pääasiallisesti Ambiguassaan, siinä muodossa kuin se oli välittynyt munkkilaisyhteisöihin Evagriuksen tradition kautta. Maksimos teki tämän luottaen myös Dionysioksen mielipiteeseen ja kehittelemällä jumalallisten periaatteiden teemaa.
Ihminen
Luotujen tikapuiden huipulla on enkelimaailma – puhtaiden henkien maailma. Pyhä Maksimos puhuu enkelimaailmasta samalla tavalla kuin Corpus Areopagiticumkin, eikä hän puhu paljoa. Luomisen keskus ei ole enkelimaailma juuri siksi, että enkelit ovat ruumiittomia – ainoastaan langenneet henget vedettiin aineeseen heidän jumalattomien halujensa ja himojensa nojalla.
Pseudo-Dionysioksella on nähtävissä harmonian ja sopusoinnun periaate. Pyhän Maksimoksen ajatuksissa se on kuitenkin suurempi kuin dynamismi. Sopusointu annetaan ja luovutetaan. Maailma on tasasuhtainen, mutta sen tulee olla vieläkin sopusointuisempi ja itsekurin alainen. Tämä on tehtävänä ihmiselle, joka on asetettu luomisen keskipisteeseen.
Ainoastaan ihminen, joka oikeastaan sulkee molemmat maailmat itseensä – hengellisen ”aineettoman” maailman ja aineellisen maailman – voi olla luomisen keskipiste. Tämä ajatus on kehittynyt Gregorios Nyssalaiselta. Opissaan ihmisestä pyhä Maksimos ilmaisee vertauskuvallisen motiivin erityisen voimakkaasti. Kaksoisyhteytensä nojalla ihminen on perimmiltään symbolinen olento. Maailman joidenkin osien keskinäisen vertauskuvallisen heijastuminen muissa on periaatteena pyhän Maksimoksen koko järjestelmässä hyvin luonteenomaista.
Itsestään ihmisjärki ei kuitenkaan voi saada tietoa. Tietämisen mahdollisuus toteutuu vain tehokkaassa suhteessa ulkonaiseen maailmaan. Pyhä Maksimos aina painottaa ihmisen yhteyttä ympäristöönsä, koska hän näkee ihmisessä mikrokosmoksen, yleensä luodun olemassaolon keskustana ja keskipisteenä.
Ihmisen päämäärä on sulkea koko maailma yhteen, ja yhdistämällä se itseensä, uudelleen yhdistää se Logokseen, joka on sulkenut sisäänsä ikuisuuksista asti kaikenlaisen olemassaolon elämää antavat perustukset. Ihmisen tulee yhdistää kaikki itseensä, ja itsensä kautta yhdistää Jumalaan. Hänet on kutsuttu tähän luomisestaan asti, ja tässä haasteessa on Jumalihmisen salaisuus.
Ihminen on luotu mikrokosmokseksi – “pienoismaailma luodussa maailmassa”. Luomisen salaisuus paljastuu ihmisessä. Samanaikaisesti ihminen elää Logoksen kuvana luomakunnassa. Ihminen on Jumalan kuva ja hänessä on salaperäisesti keskitettynä kaikki Jumaluuden voimat ja energiat, jotka ilmenevät maailmassa. Hänen itsensä on tultava ”hengen maailmaksi.” Perimmäisessä asetelmassa hänet on kutsuttu jumalallistumiseen ja kehityskulkuun, jolla koko luomakunnan jumalallistaminen todellistuu juuri hänessä. Tämän vuoksi luotu maailma ”suunniteltiin” ja luotiin.
Ennen kaikkea ihminen on haastettu yhdistämään. Hänen täytyy poistaa ja tehdä tyhjäksi itsessään kaikki ”luodun luonnon jakaantuneisuus” – ”hajaannus”, ei kuitenkaan ”erilaisuutta”, jonka perusteet ovat Logoksessa. Tässä on vaikutusta Filonin opista λόγος το μευς´sta. Itsessään ihmisen tulee voittaa sukupuoliin jakaantuminen, sillä elämänkohtalossaan hän on yksi – ”yhteenliitetty ihminen”. Tässä suhteessa pyhä Maksimos muistuttaa kokonaisuudessaan pyhää Gregorios Nyssalaista ja yhdessä pyhän Gregorioksen kanssa hän kumoaa Origeneen oletuksen sielun ennalta olosta. Ihminen ei koskaan ole ollut ”ruumiiton”, vaikka luonnoltaan sielu ei ole riippuvainen ruumiista – ja sen vuoksi on katoamaton – ja sielulla on kyky Jumalan tuntemiseen, samanlainen kuin enkeleillä.
Mutta ihminen ei ole ruumiiseen lisätty sielu, hän ei muodostu sielusta ja ruumiista. Sielu tulee esiin ja syntyy yhdessä ruumiin kanssa. Alusta asti ihminen luotiin sellaiseksi kuin hän on nyt, ehkä ”ennalta tietäen” syntiinlankeemus, kuten ajattelevat pyhä Gregorios Nyssalainen ja Nemesius Emesalainen teoksessaan Ihmisluonnosta. Nemesiuksen kirjaa käytti merkittävästi pyhä Johannes Damaskolainen ja latinalaiset keskiajan teologit, erityisesti Albertus Magnus ja Tuomas Akvinolainen.
Ilman syntiä kuitenkin alempi tulisi alistetuksi korkeammalle. Synti hävitti tämän mahdollisuuden ja alun perin suunnitellun sopusoinnun ja eheyden. Epäsointu alkoi – ja siinä on lankeemuksen tuskallisuus – sillä se on selvä ihmisen kutsumuksen vastakohta. Ihmisen oli yhdistettävä koko maailma itseensä, ja suunnata tämä koko voimiensa täydellisyys Jumalaan. Kosmisten voimien aidon hierarkian ja yhteensovittamisen toteutumisen kautta ihmisen olisi pitänyt muuttaa koko maailma eheäksi ja yhdistyneeksi organismiksi. Armon tulvivat virrat olisi vuodatettu yli maailman, ja Jumala olisi tullut esiin kokonaisuudessaan kaikessa ja antanut luomakunnalle muuttumattoman ja ikuisen autuuden.
Tämä päämäärä ei toteutunut. Lankeemus katkaisi olemassaolon ketjun – maailmaan tuli kuolema, joka erottaa ja hajottaa. Tämä ei muuttanut suunnitelmaa ja maailman rakennetta. Tehtävä jäi samaksi. Ensimmäisen ihmisen luomisen kautta toteutumattomaksi jääneenä se suoritettaisiin Jumaluuden voimalla, ihmisen ”luonnon uudelleen luomisella” Uudessa Aadamissa, Logoksen Inkarnaatiossa.
Pyhälle Maksimokselle on luonteenomaista, että hän arvioi Vanhaa Aadamia Uudella Aadamilla. Hän arvioi ”alun” ”lopulla” – ”teleologisesti”, kuten hän itse huomauttaa. Hän tarkastelee ja jumalallistaa ihmisen kutsumuksen Jumalihmisen täydellisyydellä. Sillä ihmisluonto oli edeltä määrätty siihen alusta asti, Jumalan alkuperäisen suunnitelman ja alkuperäisen tahdon mukaan. Tässä mielessä ihminen on pääasiassa Jumalan Ilmoitus. Tämä on Logoksen luotu kaltaisuus. Tämän osoittaa Logoksen inkarnaatio etukäteen maailmaa koskevan Jumalan ikuisen neuvon toteutumisena. Ja Kristuksen kuvassa on yhdistyneenä Jumaluuden täyteys ja luomisen täyteys. Pyhän Maksimoksen mukaan Logoksen inkarnaatio sisältyy Jumalan alkuperäiseen tahtoon maailman luomisessa. Jumalan viisaus erottaa luodut Jumalallisen rakkauden yhdistäessä ne yhteen ja Jumalaan. Logos tulee lihaksi, tulee ihmiseksi ja luomakunta nousee Jumalan kaltaisuuteen.
”Inkarnaatio” ja ”jumalallistuminen” ovat kaksi toisiinsa liittynyttä liikettä. Tietyssä mielessä Logos on aina tulossa lihaksi, ja kaikessa kaikkea varten maailmassa on Logoksen heijastusvaikutus, erityisesti ihmisessä, joka asetettiin maailman rajalle Jumalan armon vastaanottajana. Logoksen inkarnaatio kruunaa Jumalan laskeutumisen maailmaan ja luo mahdollisuuden vastakkaiselle liikkeelle. Jumala tulee ihmiseksi, tulee inkarnoituneeksi rakkaudestaan ihmiseen. Ja Ihminen tulee Jumalaksi armon kautta, jumalallistuu rakkautensa kautta Jumalaan.
Rakkaudesta on alkuisin ”kaunis sisäinen vallankumous”. Kristus, Jumalaihminen, on kaiken jumalallisen taloudenhoidon alku ja loppu – kaikkien aikakausien ja kaikenlaisen olemassaolon keskusta ja keskipiste. Jumalallinen taloudenhoito on riippumaton inhimillisestä vapaudesta, sen valinnoista ja sopusoinnusta, sillä se on Jumalan alkuperäinen luova suunnitelma. Ja se olisi toteutunut jopa erillään lankeemuksesta. “Logos tuli lihaksi” ei vain lunastuksen takia. Varsinaisessa historiassa Jumalan ohjaus toteutuu langenneessa ja moraalittomassa maailmassa, ja Jumalihminen osoittaa olevansa Vapahtaja, Uhrilammas.
Logoksen inkarnaatio on Ilmoituksen perusta ja päämäärä – sen perusteema ja tarkoitus. Alusta alkaen Jumala Logos valitsee inkarnaation itselleen, jotta koko luomakunnan pyhittäminen ja jumalallistaminen toteutuu yhteydessä Jumalihmiseen.
Ihminen on mikrokosmos. Hän seisoo maailmojen rajalla ja yhdistää itsessään kaikki olemassaolon suunnitelmat. Hänet kutsutaan yhdistämään ja kokoamaan kaiken itsessään, kuten pyhä Gregorios Nyssalainen opetti.
Langenneessa maailmassa Inkarnaatio muuttuu lunastukseksi, pelastukseksi. Mutta ikimuistoisista ajoista sitä oli toivottu, ei pelastuksen keinoin, vaan yleensä luodun olemassaolon täyttymyksenä, sen puhdistamisena ja lähtökohtana. On helpompaa ymmärtää Inkarnaatio polkuna pelastukseen. Tämä näkökulma on kaikista tärkein asia, sillä meidät tulee ennen kaikkea vapahtaa Kristuksessa ja Kristuksen kautta.
Jumalihmisyyden salaisuus on toiminut maailmassa alusta asti. Pyhä Maksimos erottaa kaksi hetkeä ja jaksoa: jumalallisen inkarnaation salaisuus ja ”ihmisen jumalallistamisen armo”. Vanha Testamentti on vielä täydellistymätöntä Kirkon historiaa. Evankeliumin historiallinen tapahtuma on keskipiste ja kahden aikakauden jakaja, jumalallisen taloudenhoidon huippu ja mystinen keskus. Tämä on täyttymys, Logoksen ilmestymisen kruunaaminen maailmassa, jonka Logos loi, sekä laissa ja Raamatussa, jotka Logos antoi ihmiselle. Kristus syntyy Neitseestä. Siksi hän ennen kaikkea on samaa olemusta meidän kanssamme, ”sama luonnoltaan.” Mutta hän ei syntynyt siemenestä, vaan neitseellisestä Neitseen synnyttämisestä, syntymästä, jota ”ei hallinnut synnin laki vaan Jumalallisen totuuden laki.” Sen vuoksi hän on vapaa synnistä – periytyvästä synnistä joka siirtyy ennen kaikkea lihallisen hedelmöittymisen ”laittomuudessa”, jossa kaikuu pyhän Gregorios Nyssalaisen ajattelu.
Hän tulee ihmiseksi ei ”luonnollisen lain mukaan”, vaan jumalallisen taloudenhoidon tahdon mukaan. ”Syyttömänä ja synnittömänä hän maksoi koko ihmiskunnan velan ikään kuin ollen itse velallinen, ja siten palautti heille uudelleen alkuperäisen valtakunnan armon. Hän antoi itsensä meidän puolestamme hintana lunastuksesta ja pelastuksesta, ja meidän turmiollisten himojen takia hän antautui elämän antaviin kärsimyksiinsä – terveellinen hoito ja pelastus koko maailmalle.”
Kauttaaltaan pyhä Maksimos painottaa Jumalihmisen yhdistävää toimintaa. Kristus sulki piiriinsä ja yhdisti kaiken itseensä. Hän poisti olemassaolon repeytymät. Rauhallisessa syntymässään hän yhdisti mies- ja naissukupuolen. Pyhällä elämällään hän yhdisti maailmankaikkeuden ja paratiisin. Taivaaseen astumisellaan hän yhdisti maan ja taivaan, luodun ja luomattoman. Ja hän piirtää ja saattaa kaiken ensimmäisen alun ja ensimmäisen syyn tilaan.
Ihminen jumalallistumisen välittäjänä
Ajatus ihmisen asemasta välittäjänä suhteessa Jumalaan ja luomiseen on vallitsevana pyhän Maksimoksen teoksissa. Sen mukaan ihminen on luonnostaan välittäjä. Hänen mukaansa ihmisen oma fysiikka ja fyysinen rakenne siitä johtuen, että hän hänet luotiin Jumalan kuvaksi, auttaa häntä käsittelemään tätä. Ihminen on siis mikrokosmos, pienoismaailma, joka kantaa itsessään koko maailman ainekset kehossaan ja sielussaan.
Mystagogiassa pyhä Maksimos analysoi ihmisen ja kosmoksen välistä analogiaa, osoittamalla että ”koko kosmos, muodostuen näkyvistä ja näkymättömistä asioista, on ihminen. Ja ihminen muodostumalla ruumiista ja sielusta on kosmos. Sillä järjelliset asiat osallistuvat sielun sisältöön niin kuin sielullakin on sama oikeutus järjellisiin.”
Yhteys ihmisen sielun ja ruumiin välillä on luonnollinen, koska hänellä on sekaluonto, yleisen luonnon logoksen perusteella, joka saa aikaan lain, josta edellä on mainittu. Ihmistä, mikrokosmosta, kutsutaan välittäjäksi tuon laajan ihmisen, makroanthropoksen kahden osan välillä, jotka ovat näkyväinen ja näkymätön maailmankaikkeus, mutta tämä on ainoa viidestä perusvälitystehtävästä, joka ihmisellä on täytettävänään. ”Sielu on keskusolemus Jumalan ja aineen välillä ja omaa voiman, joka voi yhdistää molemmat, toisin sanoen, sillä on mieli, joka yhdistää sielun Jumalaa ja aistit, jotka liittävät sen aineeseen”. Ihminen ei kuitenkaan ole välittäjä näkyvän ja näkymättömän välillä vain, koska hän kuuluu aineelliseen maailmaan ruumiillisen muotonsa kautta ja hengelliseen maailmaan; kutsumukseltaan hän on sielunsa kautta välittäjä. Luomisensa ensimmäisistä hetkistä, joka tapahtui viimeisenä luomakunnan tasoista, ihminen sai Jumalalta tehtävän yhdistää Häneen itsensä kautta kaikki luomakunnan tasot ylittämällä viisi olemassa olevien asioiden osa-aluetta tai polariteettia tässä suunnattomassa kosmisessa prosessissa, ja tämä käytännössä on yhtäpitävä jumalallistumisen varsinaisen prosessin kanssa, johon ihminen on kutsuttu. Viisi osa-aluetta, jotka ihmisen on ylitettävä ovat: luodun ja luomattoman välinen; luomakunnan sisällä järjellisen maailman ja havaittavan maailman välinen; havaittavan maailman sisällä taivaan ja maan välinen; maailman sisällä taivaan ja asutun maailman välinen; ihmisluonnossa miehen ja naisen välinen.
Maailmakaikkeuden kuva, joka paljastaa sen kutsumuksen ihmisen kautta, on merkittävä koko patristiselle teologialle. ”Koko maailma on olemassa ihmistä varten, jotta se paljastaisi tarkoituksensa ihmisen kautta”. ”Ei ole niin, että ihminen on osa kosmosta, vaan kaikki kosmoksen osat ovat ihmisen osia. Ihminen ei ole makrokosmoksen vieressä oleva mikrokosmos, eikä asetu makrokosmoksen sisälle, vaan hän on itse kosmos antaessaan täydellisen ykseyden ja täydellisen tarkoituksen kaikille luomakunnan osille”.
Ensimmäisen ihmisen lankeemus välittömästi hänen luomisensa jälkeen mahdollisti hänen välittäjätehtävänsä, joka hänellä oli täytettävänään sekä rakenteensa että kutsumuksensa puolesta. Sen sijaan että olisi yhdistänyt jakaantuneet asiat, hänen tottelemattomuutensa edesauttoi noiden yhdistyneiden hajaantumista. Tämä ihmisen alkuperäinen kutsumus tulee täydelliseksi Kristuksen kautta ihmisenä, Hänen ruumiillistumisessaan: ”Ja niin Hän täyttää Jumalan Isän suuren tarkoituksen, yhdistää kaikki sekä taivaassa että maan päällä itseensä (Ef. 1:10), jossa kaikki luotiin”. Lisäksi ”Ihmiseksitullut Jumala on poistanut luontojen eron ja jakaantumisen mieheksi ja naiseksi, joita ihmisluonto ei mitenkään tarvinnut lisääntymiseen, niin kuin jotkut uskovat”.
Maksimos arvelee Aadamin tunteneen taivaallisen olomuodon ja hän olisi voinut alkaa toteuttaa kutsumustaan. Kuitenkin hän lankesi ἃμα, ts. ei samanaikaisuuden mielessä, vaan lyhyen väliajan kuluessa. Tämän vahvistaa se seikka, että Maksimos ei millään muotoa ajattele syntiä välittömänä syynä sielun joutumiseen ruumiiseen tai aineelliseen maailmaan, eikä suuremmaksi syyksi kuin itse olemassaoloon tulemista tavalla, niin kuin origenistit ja jotkut gnostikot tekivät. Hänestä Aadamin synti ei ole ontologinen ”erehdys”, vaan persoonallinen”, ja jota ilman se ehkä olisi ollut mahdollinen. Näiden asioiden ei olisi ollut välttämätöntä kestää ikuisesti. Sillä Jeesuksessa Kristuksessa, sanoo jumalallinen apostoli, ei ole miestä eikä naista (Gal.3:28)”. Hänen elämänsä kautta ihmisenä Hän sitten yhdisti taivaan asutun maailman kanssa, tehden koko maailmasta taivaasta erottamattoman paikan. ”Sitten taivaaseen astumisellaan Hän selvästi yhdisti taivaan ja maan ja maallisessa ruumiissaan ja Hän samaa luontoa ja samaa olemusta meidän kanssamme olevana astui taivaaseen ja osoitti, että koko luonto, joka voidaan havaita aistein, on sen olemuksen kaikkein universaalisimman logoksen kautta yksi, siten hämärtäen jakaantumisen erikoisen luonteen, joka jakaa sen kahtia. Kulkemalla sielullaan ja ruumiillaan, ts. koko luonnollaan, läpi jumalallisten ja järjellisten taivaan luokkien hän yhdisti aistillisen ja järjellisen ja osoitti koko luomakunnan yhtyvän Yhteen, sen kaikkein alkuperäisimpään ja universaalisimpaan logokseen, joka on täysin jakamaton ja lepää itsessään. Tämä lihaksi tulleen Logoksen teko tukee kosmista kristologiaa, jolla ”on perustanaan kosminen antropologia ja ihmistetty kosmologia”. Kristuksen tulo maailmaan ei ole pelkästään ilmeinen. Se on ontologisesti yhteydessä maailman ja ihmisen rakenteeseen. Maksimokselle tämä kosminen kristologia muodostuu perustaksi, linkiksi ajattelun kaikkien muiden ryhmien välillä. Kaikista niistä tulee kristosentrisiä ja niitä ajatellaan Kristuksen kautta. Ihmisen hengellisestä elämästä tulee perimmiltään Kristus-keskeistä. Mitä ihminen ei voi saada aikaan asianmukaisesti käyttämällä luonnollisia kykyjään yhteistoiminnassa jumalallisen armon kanssa, voi nyt toteutua Kristuksen kautta.
Kuinka sitten ihminen voi tehokkaasti toteuttaa tämän välitystehtävänsä ja mitä se merkitsee hänelle? Viiden osa-alueen ylittäminen tarkoittaa ihmiselle hengellisen nousun saattamista loppuun, joka tavallisesti tunnetaan olemisena jakaantuneena kolmeen tasoon: praksis, teoria ja mystinen yhteys Jumalan kanssa. Hyveiden harjoittamisen taso vastaa ensimmäistä kahdesta polariteetista (mies – nainen, taivas – asuttu maailma), luonnollisen mietiskelyn taso vastaa seuraavaa kahta (taivas – maa, aistillinen – järjellinen), jota seuraa suora yhteys Jumalaan.
Ihminen ei voi olla olemassa ilman kosmista, luonnollista kehystään, mutta myöskään maailma ei voi olla olemassa ilman välittäjäänsä, ihmistä. Pyhä Maksimos luottaa olentojen jumalallisten logoiden ideaan, joiden kautta maailma on järjestynyt tasapainoisesti. Ne paljastavat jumalallisen läsnäolon kosmoksessa (luonnollinen ilmoitus), tehden hänet kykeneväksi puhumaan Logoksen todellisesta ruumiillistumasta olentojen sisällä, ruumiillistumasta, joka edeltää kahta seuraavaa, Raamattua ja Kristuksen historiallista persoonaa. Kaksi historiallista ideaa tukevat pyhän Maksimoksen opetuksia jumalallisista logoista. Ensimmäinen idea on se vahva yhteys, joka on olemassa hänen kristologiansa ja kosmologiansa välillä. Tässä suhteessa hänen kristologiansa on ohjeellinen ortodoksisuudelle, sillä kuudes ekumeeninen kirkolliskokous Konstantinopolissa kanonisoi sen, kun taas kosmologia on käsittämätön ilman kristologista asennoitumista.
Maksimoksen oppi Kirkosta
Pyhän Maksomos Tunnustajan “Mystagogia” on ennen kaikkea teologinen, kirkko-opillinen, mystagoginen ja askeettinen teksti. Voisi sanoa, että se on yhteenveto koko kirkon opetuksesta koskien jumalallistumista.
Mystagogian tutkiminen kokonaisuudessaan paljastaa kolminaisen yleisen rakenteen. Tutkielmassa on kolme pääjaksoa sijoitettuna isohkon Esipuheen ja laajan Jälkipuheen väliin, ja ne käsittelevät järjestyksessä ensin ikoneita eli Jumalan pyhän Kirkon näköaloja (kpl 1-7), Jumalan kirkon pyhää kokousta (ts. jumalallista liturgiaa), (8-21) ja tapaa, jolla pyhän Kirkon jumalalliset säännöstöt johtavat ihmissielun täydellisyyteensä todellisen ja omatoimisen ymmärtämisen kautta (22-24).
Esipuheen alkulauseet puhuvat suuren hengellisen isän mystisistä näyistä, pyhästä Kirkosta ja pyhästä kokoontumisesta, joka tapahtuu siinä. Edelleen Esipuheen jatkuessa tämän suuren hengellisen isän henkilöllisyys paljastuu ja niin myös hänen suuri teoksensa, joka sisältää hengellisiä näkyjä Kirkosta. Hän on ”kaikkipyhä ja todellinen Jumalan paljastaja, Dionysios Areopagita”, ja tutkimuksen kohteena oleva teos on hänen tutkielmansa Kirkollisesta Hierarkiasta.
Sitten Maksimos selittää, että hänen aikomuksensa kirjoittaessaan Mystagogiaa ei ollut käsitellä samaa aihetta kuin Dionysios, eikä varmasti ”täydentää hänen kanssaan salaisuuksia, jotka Pyhän Henki oli ilmoittanut yksin pyhälle miehelle.” Pikemminkin hän aikoo Mystagogiassaan esittää toisaalta näitä asioita, joita muut eivät olleet esittäneet tai tutkineet, ajatellen että Dionysios oli sisällyttänyt ne omaan esitykseensä, ja toisaalta noita asioita, joilla valon säde, johon ollaan yhteydessä liturgian kautta, oikeastaan havaitaan.
Pyhä Maksimos lupaa antaa sen, mitä hänen muistissaan on säilynyt ja jota Jumalan armo on antanut hänelle. Kohta koskien Jumalan armoa muodostaa Maksimoksella perusedellytykset hänen Kirkko-opilleen. Hän sanoo, ettei kukaan voi ymmärtää ja ilmaista Kirkon suurta salaisuutta tai Kirkon liturgiaa ilman Jumalan armon apua, jonka avulla hän vapautuu himoista ja kohotetaan ”lihan mielen” yläpuolelle. Toisin sanoin jumalallisten salaisuuksien ymmärtämiselle ei ole ehtona pelkästään ihmisen järjelliset kyvyt, vaan ensisijaisesti ihmisen Jumalan armon vastaanottaminen ja elämän puhtaus. ”Lihan mieli” on voima, joka vallitsee ”himojen ihmistä”. Lihalliset halut pitävät häntä kiinni ihmisten ja asioiden lihallisessa pinnassa eivätkä salli hänen kohota luomakunnan yläpuolelle tuonpuoleisen Luojan luo. Vain ihmismielen valaistumisen kautta, jonka Jumala suo hänelle, joka kieltää lihan ja etsii Jumalan apua, on Kirkon ymmärtäminen ja esitys mahdollinen. Tämä tarkoittaa, että yhteys ihmisen myötätunnon ja Kirkon välillä on perustavaa laatua. Toinen edellyttää toista ja toinen tuo ilmi toisen. Näillä alustavilla selvityksillä pyhä Maksimos siirtyy tutkielmansa ensimmäiseen pääaiheeseen, Jumalan pyhän Kirkon ymmärtämiseen ikonina.
Pyhä Maksimos selittää, että Kirkko, joka on Kristuksen ruumis, on yhteydessä kirkkorakennukseen, jota itseään kutsutaan kirkoksi, ja se on myös yhteydessä jumalalliseen Eukaristiaan, joka on syvin Kirkon ilmaus. Kirkkorakennus ja jumalallinen Eukaristia ovat meille elävä kokemus Kirkon ykseydestä. Kirkkorakennuksen rakenne viittaa sielun matkaan jumalallistumiseen. Rakennuksen ulkopuolella ovat uskottomat, ne, jotka eivät ole vastaanottaneet uskoa ilmoituksesta, jotka eivät ole tulleet kirkon jäseniksi, ovat siis “uskottomia”. Kastetut käyvät sisälle kirkkoon, samoin katekumeenit, määrättyyn pisteeseen asti. Ja voi lisätä, että ei vain kastetut käy sisälle, vaan myös kaikki, jotka kilvoittelevat puhdistuakseen himoista, vapautuakseen aistien vankeudesta, mikä katekumeenien tila todellisuudessa on. Niinpä kaikki sisään käyvät ovat käytännön filosofian tilassa. Ne, jotka ovat luonnollisen mietiskelyn tilassa, joiden ymmärrys on puhdistunut ja valaistunut, käyvät sisälle pyhäkköön. Ja kaikki, jotka ovat vastaanottaneet Jumalan näyn, ovat yhteydessä alttariin. Koko Eukaristian rakenne osoittaa tätä todellisuutta. Se ilmentää meille sitä, mikä juuri on jumalallisen taloudenhoidon toimintaa. Se merkitsee maailman ja vanhurskauden eskatologista tilaa, joka alkaa tietenkin nyt. Lisäksi pyhän Maksimoksen selityksen kautta sielun täydellistymisestä ja pelastavan tiedon hankkimisesta, viitaten jumalallisen Eukaristian rakenteeseen, voimme nähdä yhteyden tulevan ajan sekä jumalallisen armon nykyisessä elämässä kokemisen välillä. Sakramenttien kautta saatu jumalallisen armon kokeminen on riippuvainen askeettisesta elämästä. Sakramentit ja askeettinen elämä ovat yhteydessä toisiinsa eikä niitä voida ymmärtää toisistaan erillään. Sakramentaalista uudistumista, joka tapahtuu ajassamme, on täydennettävä ja yhdistettävä asketismilla ja asketismiin, joiden tulee olla etusijalla ja auttamalla ihmisiä hengellisen elämän vaiheiden läpi, jotka ovat sydämen puhdistaminen, ymmärryksen valaistuminen ja jumalallistuminen. Pyhän Maksimoksen “Mystagogia” vihkii meidät ortodoksisen teologian pyhistä pyhimpään. Sitten olemme todellisia ja eläviä Kristuksen Kirkon jäseniä.
Kirkko Jumalan, Luojan ikonina
Pyhä Maksimos näkee Kirkon ennen kaikkea Jumalan, Luojan, tyyppinä ja ikonina, koska jäljittelemällä ja muodollaan se tekee samaa työtä kuin Hän tekee maailmassa. Selventääkseen tätä lausumaa pyhä Maksimos ensiksi käsittelee Jumalan työtä luomakunnassa ja Kaitselmusta.
Luotuaan ensiksi kaikki asiat olemassaoloon suunnattomalla voimallaan Jumala pitää ne kaikki yhdessä, yhdistää ne toisiinsa ja asettaa niille rajat. Erityisesti Kaitselmuksellaan yhdistää yhden asian toiseen ja ne molemmat itseensä, ja Hän myös yhdistää järjellisen aistilliseen pitämällä kaiken ympärillään niiden alkusyynä, alkuna ja loppuna, Hän tekee ne kaikki yhteen kasvaneiksi toistensa kehityssuuntaan, vaikka niiden luonnot ovat aivan erilaiset, heidän voimansa takia, joka on uppoutunut heidän liikehdintäänsä kohti Häntä.
Tämä luotujen asioiden suhde Jumalaan voittaa kaikki muut suhteet, jotka kuuluvat asioiden luonteeseen ja ikään kuin varjostaa niitä. Tämä ei tarkoita, että edellinen hävittää tai turmelee jälkimmäisen, vaan pikemminkin että se voittaa ne ja loistaa niiden yli ja yläpuolella, aivan kuin kokonaisuus on osiensa yläpuolella ja hahmottuu kokonaisuuden aiheuttajaksi. Tästä esimerkkinä pyhä Maksimos viittaa aurinkoon ja tähtiin. Aurinko voittaa tähtien kirkkauden sekä luonnossa että voimassa, ja kuitenkin aivan kuin yhden aiheuttajan vaikutuksista ne kaikki ilmaisevat aiheuttajansa, joka verhoaa niiden kaikkien olemassaoloa. Kuten osat ovat erillään kokonaisuudesta, niin luonnollisesti niiden vaikutuksilla on eroa toisiinsa nähden ja ovat tunnistettavissa siitä. Samanaikaisesti ne hylkäävät yksilöllisyytensä, koska aivan kuin pitäen toisiaan kädestä suhteessa aiheuttajaansa, ne saavat siitä kaikki ominaisuutensa tähän suhteeseen kätkeytyneen voiman mukaisesti. Samalla tavoin Jumala on kaikessa, mutta tämä totuus tulee näkyväksi vain niille, jotka luopuvat suorasta havainnoinnista. Mitä tulee suoraan havainnointiin, se saavutetaan tai saadaan haltuun, kun mieli mietiskelemällä järjellisiä asioita pysähtyy Jumalaan Itseensä luomakunnan ja kaiken syntymisen alkusyynä, alkuna ja loppuna.
Pyhä Maksimos sanoo, että Jumalan pyhä Kirkko toimii keskellämme samalla tavalla. Tämä johtuu siitä, että Jumala on Kirkon arkkityyppi ja Kirkko on Hänen ikoninsa. Pyhä Maksimos myöntää, että niin kuin maailmassa, niin meissäkin on luotojen moninaisuus. On monia miehiä, naisia ja lapsia, hän sanoo, jotka eroavat rodultaan ja muodoltaan, kansallisuudeltaan ja kieleltään, käytökseltään ja tavoiltaan, samoin kuin ammatiltaan. Lisäksi on muita eroja heissä, jotka tulevat Kirkkoon ja ottavat vastaan sen uudesti synnyttämisen ja uudistumisen Hengen voimasta. Heillä on erilaisia taitoja tiedon, viran, menestyksen, luonteen ja katsantokannan suhteen. Ja kuitenkin he saavat Kirkossa yhtäläisesti yhden jumalallisen muodon ja nimen, koska he kaikki saavat olemassaolon ja kutsutaan kristityiksi yhdestä Kristuksesta. Kirkko antaa kaikille näille ihmisille yhden, ylivertaisen ja jakamattoman yhteyden Uskoon, joka ei salli inhimillisiä eroavuuksia, joita on jokaisessa persoonassa, jopa joita ei vielä tunneta. Koska kaikki ovat siihen yhteydessä ja kohtaavat sen katolisella tavalla. He kaikki tulevat olemaan toistensa perillisiä ja liittymään toisiinsa yhdestä jakamattomasta armosta tai Uskon voimasta. Tätä Ap.t. 4:32 tarkalleen ilmaisee sanoessaan varhaiskristityistä, että heillä oli ”yksi sydän ja yksi sielu”. Heitä oli monta ja erilaista jäsentä, sanoo pyhä Maksimos, mutta he muodostivat yhden näkyvän ruumiin, todellisen Kristuksen ruumiin arvoisia, heidän todellisen Päänsä. Kuten aurinko paistaa kokonaan tähtien ylle ja jokainen tähti heijastaa saman auringon kokonaan, niin kristitytkin valaisevat kokonaan kaikkia kristittyjä, ja jokainen kristitty heijastaa samaa Kristuksen valoa. Tässä Kristus-keskeisessä näkemyksessään Kirkosta pyhä Maksimos ymmärtää Kristuksen sellaisena, joka pelkällä kaikkiviisaalla hyvyytensä ja armonsa voimalla sisällyttää kaikki olennot itseensä, ja muistuttaa keskusta, josta säteet heijastuvat pelkästä samasta ja yhteisestä syystä ja voimasta.
Pyhä Kirkko on Jumalan ikoni, koska Kirkko synnyttää saman uskovaisten ykseyden kuin minkä Jumala luo maailmankaikkeudessa, jopa silloinkin, jos ne, jotka tulevat yhdeksi ruumiiksi Hänessä, sattuisivat olemaan aivan erilaisia luonteiltaan, sijainniltaan ja tavoiltaan.
Jumala synnyttää tämän yhteyden luonnollisella tavalla aiheuttamatta mitään hajaannusta olentojen luonnossa. Hän taivuttaa heidän eroavuutensa ja muuttaa ne samankaltaisiksi asettamalla ne itseensä ja yhdistämällä ne itseensä ainoana syynä, alkuna ja loppuna. Tässä meillä on klassinen ilmaisu kristillisestä käsityksestä koskien sisäistä maailman ja Kirkon ykseyttä, ts. luomista ja pelastusta. Huolimatta eroavuuksistaan ja monimuotoisista voimistaan ei maailma eikä Kirkko voi olla olemassa itsessään. Avain molempiin on Jumala. Ensimmäisessä tapauksessa meillä on Jumala Luoja, ja toisessa Jumala Vapahtaja.
Luoja ja Vapahtaja ovat sama persoona. Siksi Luojan ja Vapahtajan kaksi toimintaa maailmassa ja Kirkossa säilyttävät asiaankuuluvan sisäisen yhteytensä – toinen on toisen ikoni. Tämä tarkoittaa sitä, että maailman oikein ymmärtäminen ja erityisesti sen yhteyden salaisuuden ymmärtäminen moninaisuudessaan paljastavat Kirkon rinnakkaisen salaisuuden ja päinvastoin.
Maailma on Kirkkoa varten ja Kirkko maailmaa varten, koska molemmat ovat Jumalaa varten, ja Jumala on avain molempien olemassaololle. Maailma on monimuotoisuutta Jumalan luovan armon yhteydessä. Kirkko on monimuotoisuutta Jumalan Kristus-keskeisen pelastavan armon yhteydessä. Maailma ja Kirkko ovat ikonimaisina vastaavanlaisia tavalla, jolla Jumalan luovat ja pelastavat toiminnat ovat keskenään yhteydessä.
Kirkko maailman ikonina
Kirkolla ihmisten yhteisönä on Kristuksen armo ja pelastava usko, jotka osoittavat ikonimaisella tavalla Jumalan yhteyden koko maailman kanssa luomakunnassa. Pyhä Maksimos puhuu myös Kirkosta maailman itsensä ikonina, joka koostuu näkyvistä ja näkymättömistä todellisuuksista. Klassisen, raamatullisen ja hellenistisen patristisen tradition mukaisesti Maksimos ymmärtää maailman muodostuvan näkymättömistä ja näkyvistä asioista, jotka ovat samanaikaisesti yhdistyneet ja erossa.
Hän näkee samanlaisen eron ja yhteyden soveltuvan Kirkkoon. Mutta tässä yhteydessä hän ei pidä Kirkkoa Kristuksen mystisenä ruumiina, vaan yhteen kokoontuneena liturgisena yhteisönä todellisessa tilassa ja paikassa, ja koostuu papistosta ja maallikoista. Kirkko liturgisena yhteisönä, hän sanoo, on yksi rakennus tai talo, joka sallii toiminnallisen eroavuuden asukkaittensa joukossa koskien asemaa tai muotoa ja ilmenee rinnakkaisena erona tilassa. Tätä on ero papeille ja liturgian toimittajille tarkoitetun paikan, jota kutsutaan ”Pyhäksi paikaksi”, ja kaikille uskovaisille avoinna olevan paikan välillä, jota kutsutaan ”temppeliksi”. Kirkon tila kuitenkin pysyy yhtenä kokonaisuutena jakaantumatta osiensa osastoihin, jotka johtuvat niiden toiminnallisista eroista, joita niiden välillä on.
Se, mitä näemme tapahtuvan Kirkon tilassa, sanoo Maksimos, on vain sen ikoni, mitä tapahtuu koko kosmoksen maailmankaikkeudessa, joka on Jumalan luoma. Maailmankaikkeus jakaantuu järjelliseen maailmaan, joka koostuu järjellisistä todellisuuksista sekä ”aistilliseen eli somaattiseen maailmaan”, ja jotka ovat punoutuneet yhteen kuin käsin kudottuna monien lajien ja luontojen suurenmoiseksi yhdistelmäksi. Tämä ”käsintehty maailma” ilmentää viisaudella toista maailmaa, ”käsittätehtyä”, jossa on toinen olemassaolon tapa.
Nämä kaksi maailmaa muistuttavat Kirkon kahdesta osasta liturgisena yhteisönä kokoontuneena erityiseen paikkaan. Siten maailma itse on ”Pyhä Paikka”, siinä määrin kuin se kietoutuu yhteen “ylhäällä olevan maailman” kanssa, joka on annettu ylhäällä oleville voimille, enkeleille, mutta se on myös ”temppeli” siinä määrin kuin sisältää ”alhaalla olevan maailman, joka on annettu niille, joille osoitettiin aistillinen elämä”. “Ylhäällä oleva maailma” ja “maailma alhaalla” ovat keskinäisesti samaistettavissa toisiinsa ja ”itseensä maailmaan” ilman sekaannusta, niin että toinen sisältyy kokonaan toiseen.
Tällä Maksimos haluaa sanoa, että Kirkolla yhteisönä on kaksinainen rakenne, papillinen ja maallikkoihin perustuva, jotka kuitenkin muodostavat yhden ykseyden ja joka on kummallekin olennaisen tai olemassaolon vastaavuuden lain läpitunkema, jolla kumpikin tunkeutuu kokonaan toisiinsa menettämättä tunnusomaista identiteettiään. Sellaisena Kirkko on maailman ikoni. Ainoa ero sen ja maailman välillä on, että edellinen liittyy ihmiskuntaan, kun taas jälkimmäinen, maailma, luomakuntaan yleensä.
Kirkko näkyvän maailman kuvana
Maksimos näkee myös Jumalan Kirkon yksinomaan näkyvän maailman kuvana. Jos näkyvä maailma muodostuu taivaasta ja maasta, silloin nämä kaksi perusosaa voivat olla vastaavasti rinnakkaisia jumalallisen Pyhän Paikan ja Temppelin kanssa. Maksimos ei täsmennä tarkemmin tämän ikonin merkitystä, koska hän ei selitä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa käsitteillä taivas ja maa. Jotkut kommentaattorit pitävät tätä Aristoteleen kosmologisena jaotteluna, joka oli melko vallitseva Maksimoksen aikoihin. Luultavasti pyhä Maksimos yksinkertaisesti viittaa inhimilliseen kokemusperäiseen eroon taivaan ja maan välillä, toisin sanoen tosiasiaan, että ihminen ei voi siirtyä toisesta toiseen, eikä niinkään valistuneeseen dualistiseen kosmologiaan.
Kirkko ihmisen ikonina
Pyhän Maksimoksen mukaan Jumalan Kirkko on myös ihmisen ikoni ja ihminen Kirkon ikoni. Tässä ikonisessa suhteessa ihmisen sielu on Pyhä Paikka ja sen mieli jumalallinen alttari, ruumiin ollessa temppeli. Tämän ikonin perustana on tosiasia, että sekä kirkko että ihminen ovat Jumalan kuvia. Sellaisina niiden myös on oltava toistensa kuvia. Tosiasiassa ikoninen suhde saa aikaan kolminaisen vastaavuuden: temppeli – pyhä paikka – alttari, Kirkko ja ruumis – sielu – mieli (ihminen).
Temppelin (ruumis) kautta Kirkko kuvaa moraalifilosofiaa; pyhällä paikalla (sielu) se ilmaisee luonnollista mietiskelyä hengellisellä tavalla; ja viimeisenä jumalallisella alttarilla Kirkko esittää mystistä teologiaa86.
Samalla tavoin ihminen on eräänlainen mystinen kirkko ja vahvistaa ruumiillaan (temppelinä) sielun (pyhä paikka) käytännön kykyjä käskyjen hyveellisen noudattamisen avulla moraalisen filosofian mukaisesti. Sielun (pyhänä paikkana) avulla hän uhraa Jumalalle sen alkutekijöiden (λόγοι) kanssa, jotka saavat alkunsa aisteista luonnolliseen mietiskelyyn osallistumisen aikana, kun ne saavat puhtaan hengellisen ympärileikkauksen aineesta. Lopulta mielen (alttarina) avulla se astuu Jumaluuden hiljaisuuteen ”selväpuheisen ja suulaan hiljaisuuden” avulla, pimeyden ja käsittämättömän äänen adytonin (luoksepääsemättömän) sisäpuolelle
Kirkko sielun ikonina
Maksimoksen ajattelussa Kirkko on myös ihmissielun ikoni. Hän tutkii ihmissielun perimmäisiä syvyyksiä ja valaisee niitä Kirkon valolla. Hän antaa ihmissielulle kirkollisen muodon ja luonteen, ja siten antaa Kirkolle sen kaikkein tutunomaisimmat, inhimilliset kasvot.
Sielu yleisesti ottaen sisältää älyllisen voiman ja elinvoiman. Tahto liikuttaa älyllistä voimaa määräävästi, kun taas elinvoima pysyy vakiona, ts. sellaisena kuin se on omasta luonnostaan ilman valinnanvapauden voimaa. Älyllinen voima sisältää kaksi muuta voimaa, teoreettisen ja käytännöllisen voiman. Edellistä kutsutaan ”mieleksi” ja jälkimmäistä ”järjeksi”. Älyllistä voimaa liikuttelee varsinaisesti ”mieli”, kun taas ”järki” suojelee elinvoimaa. Mieltä kutsutaan ”viisaudeksi”, kun se kohdistaa liikkeensä alituiseen Jumalaan suunnattuna. Järkeä kutsutaan myös ”harkitsevaisuudeksi”, kun se toiminnan kautta yhdentyy viisaasti elämän voimaan, jota se kaitselmuksellisesti ohjaa ”mielen” kanssa, ja saa toisen hyväksymään toisen, koska elämän voimalla on sama hyveellä hankittu Jumalan sinetti kuin mielellä. ”Järki” elämän omaavana, jota kutsutaan ”harkitsevaisuudeksi”, etenee hyvyyteen ruumiin ”käytännön toiminnan” kautta, joka on yhdenmukainen uskon hyveen kanssa. Nämä kaksi päämäärää, totuus ja hyvyys, sanoo pyhä Maksimos, muodostavat todellisen luotettavan tiedon jumalallisista ja inhimillisistä todellisuuksista, kaiken kristillisen, jumalallisen, filosofian perimmäisen äären, nimittäin Jumalan Itsensä.
Sielussa on olemassa viisi syzygiä, jotka kehittävät yhden syzygin, joka ilmentää Jumalaa, ts. Totuuden ja Hyvyyden syzygi. Näiden syzygien avulla ihmissielu jäljittelee Jumalan olemuksen ja toiminnan muuttumattomuutta ja hyväntekeväisyyttä Hänen pysyvän ja järkkymättömän tahtonsa mukaisesti. Pyhä Maksimos selventää edelleen sielun viiden syzygin käsitystä vertaamalla niitä hengellisen Psalttarin kymmeneen katkelmaan. Ne ovat katkelmia, jotka sanoillaan täydentävät Jumalan ylistämisen laulua Hengen koskettaessa. Tämä tapahtuu käskyjen kymmenen muun siunatun katkelman kautta, joilla psykologisten katkelmien kymmenikkö saa aikaan täydellisiä ja harmonisia sointuja, mielen ja älyn sävelmien kaltaisia, joilla Jumalaa ylistetään uskollisesti.
Siten on kaksi kymmenen soinnun ryhmää: toinen, joka laulaa ja toinen, jota lauletaan. Kun toinen mystisesti yhdistyy toiseen ja on sen kanssa sopusoinnussa, niin seuraavat ilmiöt tapahtuvat: toisaalta jumalallinen Vapahtaja Jeesus palautetaan takaisin ihmiseksi ja toisaalta ihminen täydellistyy Hänessä. Jeesuksen kautta hän on aina täydellisessä täyteydessään eikä koskaan ole itsensä ulkopuolella. Toisaalta ihminen uudistetaan ihmisenä Jeesuksen kautta ihmeellisellä tavalla, kun hän jälleen yhdistyy Hänen kanssaan, jolta sai olemassaolonsa ja jota kohti hän rientää ikävöiden todellista olemustaan. Tämä sointujen kahden sarjan yhteistoiminta ilmentää ihmisen erityistä palvelusta kun se koetaan aktiivisesti elämässä. Se paljastaa, että se, mikä on tehty Kuvaksi, palautuu Kuvaksi, tai että tyyppi kunnioittaa arkkityyppiä, tai että ihminen voi asua hänessä ja Hän meissä.
Järjen liikehdintä on rinnakkaista päätyen mielen liikehdinnän kanssa. Järki läpäisee varovaisuuden toimintaan tai energiaan, ja toiminnasta hyveeseen, ja hyveestä uskoon, toisin sanoen varmaan ja horjumattomaan tietoisuuteen jumalallisista asioista. Järki omistaa uskon ensiksi mahdollisuutena ja sitten harkitsevuuden, toiminnan ja hyveen kautta, ts. tekona.
Pyhä Maksimos ei selitä tarkasti, kuinka sielu saavuttaa sisäisen nousuliikkeen kohti Jumalaa ja mitkä voimat ovat yhteistoiminnassa tai vastaan ja kuinka pitkäksi aikaa.
Hän osoittaa suuren määrän tärkeitä kohtia, jotka selventävät koko asiaa. Ensiksi hän sanoo, että jokainen sielu voi saavuttaa Jumalan, kun Pyhän Hengen armolla ja sen omilla ponnistuksilla ja uurastuksilla se yhdistää ”järjen” ja ”mielen”, ”harkinnan” ja ”viisauden”, ”toiminnan” ja ”mietiskelyn”, ”hyveen” ja ”tiedon” sekä ”uskon” ja ”unohtumattoman tiedon”, vähentämättä tai suurentelematta mitään ja muita vastaan. Toiseksi hän sanoo, että Jumalaan yhdistynyt sielu muutettuaan kymmeniköt monadeiksi tulee Jumalan kaltaiseksi saavuttamalla neljä yleistä hyvettä.
”Kun sielu yhdistyy ja kokoontuu itseensä ja Jumalaan, logosta (syytä), joka jakaa sen moniin osiin tajuntoineen, ei enää ole, koska sielu haluaa päänsä tulevan kruunatuksi ensimmäisellä, ainoalla ja yhdellä Logoksella ja Jumalalla. Se kruunataan Logoksen kanssa, jossa se on ja elää käsittämättömässä yksinkertaisuudessa yhdistyneenä kaikkien olentojen alkusyiden kanssa, koska Hän on kaikkien olentojen Luoja ja Tekijä. Katsellen Häntä, joka ei ole sielun ulkopuolella, vaan kokonaisuus kokonaisuudessa, se myös tulee tuntemaan yksinkertaisena heijastumana97 ”logoksen” ja olentojen alkusyyt, minkä vuoksi se alistettiin hajaantuneisuutta aiheuttaville järjestelmille, ennen kuin se vihkiytyi Jumalalle Logokselle, ja joiden järjestelmien avulla sitä johdettiin pelastavalla tavalla ja ilman ristiriitaisuuksia lähelle Häntä, joka sisältää ja luo jokaisen logoksen ja alkusyyn.”
Teoreettisesti Jumalan Kirkkoa voidaan verrata sielun kaltaisuuteen asioiden perusteella, jotka kuuluvat sielun mieleen ja jotka on osoitettu olevan olemassa. Kirkko esittää ne pääkohdittain mysteerioiden (sakramenttien) keinoin, joita toimitetaan jumalallisella alttarilla. Ainoastaan se, jonka onnistuu käydä sisälle tähän Mysteerioon, sanoo pyhä Maksimos, harkitsevaisuudella ja viisaudella, Kirkon liturgisena toimituksena, voi tehdä sielustaan jumalallisen ja todellisen Jumalan kirkon. Luultavimmin sielun vuoksi käsintehty Kirkko annettiin. Se perustettiin, jotta se voisi johtaa ihmistä ikään kuin kädestä korkeimpaan kutsumukseensa. Tämä käsin tehty Kirkko muodostaa erityisesti siihen liittyvien jumalallisten asioiden kautta todellisen vertauskuvan ja esimerkin kristityn sielusta.
Raamattu ihmisen ja Kirkon ikonina
Ruumiista, sielusta ja mielestä koostunut ihminen on siis Kirkon kuva ymmärrettynä liturgisena yhteisönä tietyssä paikassa, toisin sanoen muodostuneena maallikoista (temppeli), papistosta (pyhä paikka) ja jumalallisesta armosta (alttari). Pyhä Maksimos esittää vielä kaksi samankaltaista ikoniin liittyvää rinnastusta ihmisen ja Raamatun välillä sanoen, että edellisen ruumis-sielu-yhdistelmä vastaa Vanhan Testamentin-Uuden Testamentin kanonia tai jälkimmäisen yhdistelmän historiallista kirjainta – mieltä (tai opin tarkoitusta). Tämä tarkoittaa sitä, että kun ruumis on kuolevainen ja sielu kuolematon, niin Raamatun kirjain on turmeltuvainen, mutta henki turmeltumaton. Siis kun ihminen filosofian kautta hallitsee lihaa, niin Raamattu hengellisesti ymmärrettynä voidaan nähdä sen kirjaimen ympärileikkaamisena. Se mitä Paavali sanoo ulkonaisesta ihmisestä, joka on kuolevainen, ja sisäisestä, joka on kuolematon, voidaan sanoa myös Raamatusta.
Mitä enemmän Raamatun kirjain katoaa, sitä enemmän totuus loistaa. Mitä enemmän ajallisen jumalanpalveluksen varjot haihtuvat, sitä enemmän totuuden valoisa sisältö ja varjottomuus tulevat esiin. Koska ihminen on ihminen järjellisen ja noeettinen sielunsa vuoksi, jonka tähden häntä sanotaan Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi, samoin raamatullisen armon mieli tosiasiassa tekee Raamatusta raamatun.
Maailma, ihminen ja Kirkko
Maailma näkyvänä ja näkymättömänä tai järjellisenä ja tajuttavana on myös ihmisen ikoni ruumiina ja sieluna. Tämä ikoninomainen suhde maailman ja ihmisen välillä ei koske vain niiden perusosia, vaan myös niiden yhteyttä. Sielu on ruumiissa kuten järjellinen maailma on tajuttavassa. Niin kuin sielu ja ruumis muodostavat yhdessä ihmisen, niin näkyvä ja näkymätön ovat yksi maailma. Kummassakaan tapauksessa luonnollinen ero ei häiritse hypostaattista yhteyttä. Niiden yksityiskohtaisuus tai omalaatuisuus ei voita mystistä yhteyttä, joka on tulosta niiden synnynnäisestä ja sopuisasta heimolaisuudesta. Tässä Näkymättömän ja käsittämättömän alkusyyn, joka pitää ne yhdessä kaikkena kaikessa, toiminnan yleinen ja ainutlaatuinen tapa pitää kaiken samalla erillisenä ja yhdistyneenä erilaisen muodon avulla jokaisessa tapauksessa, osoittaa, että ne kaikki kuuluvat enemmän toisilleen kuin itselleen niitä yhdistävän siteen mukaisesti. Tämä yhdistyneen olemassaolon malli vallitsee loppuhetkeen saakka, kunnes Hän, joka sitoi ne yhteen, päästää ne irti salaisen taloudenhoidon mukaisesti. Silloin maailma ilmiönä on kuoleva ihmisen tavoin ja uusi maailma on ilmestyvä ihmistä odottavan ylösnousemuksen mukaisesti. Ihminen, sellaisena kuin hänet tunnemme, on nouseva ylös koko maailman osana tai pienenä maailmana suurempaan sidottuna, ja siten hän on saava voiman välttää katoavaisuus. Ruumis lähestyy sielua, järjelliset todellisuudet lähentyvät tajuttavia, molemmat kauneudessa ja kirkkaudessa. Jumaluuden voima loistaa kunkin ylle sille sopivalla tavalla kuin aktiivinen ja uneton läsnäolo, joka itse varmistaa yhteyden siteen kestävänä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Maksimoksen opetus esittää suurenmoisen synteesiin kaikesta todellisuudesta, jumalallisesta ja luodusta. Jumalaa, ihmistä ja ihmistä eritellään ja niistä tehdään yhteenveto siten, että se tuo esille yhden totuuden ja tarkoituksen monien totuuksien ja merkityksien kautta. Se on Pyhän Kirkon totuus, joka on yksi, mutta ilmenee kuvien moninaisuutena. Pyhän Maksimoksen kirkollisessa näkemyksessä ”yksi monissa” ja päinvastoin, tunkee kaiken todellisuuden läpäisevänä, jumalallisen, kosmisen ja inhimillisen, laadultaan kirkollisena, joka toimii yhteen sovittavana ja koossapitävänä periaatteena. Ehkä yksi kaikkein merkittävimmistä Pyhän Kirkon kuvista/ikoneista on yhteydessä ihmissielun kanssa, koska se sallii yksilöllisen inhimillisen olemassaolon ilmauksena samasta totuudesta, mikä ilmenee myös koko maailmankaikkeuden makrokosmisessa olemassaolossa. Sielulla, joka itse asiassa havaitaan ja sulkee piiriinsä Kirkon salaisuuden itseensä, ei ole tarvetta olla ristiriidassa minkään saman salaisuuden muiden ilmaisujen kanssa. Se paljastaa koko todellisuuden salaisuuden. Tämä mystinen tietoisuus, joka yhdistää maailman makrokosmoksen inhimillisen luonnon mikrokosmoksen kanssa Jumalan jumalallisen toiminnan pohjalta luomisessa ja lunastuksessa, on perustana patristisen teologian ja ekklesiologian tunnusomaiselle perinnölle, jonka elpymistä nykyaikainen pirstoutunut maailmamme kiireellisesti tarvitsee.
Eukaristia
Pyhän Maksimoksen mukaan Eukaristia, jota toimitetaan pyhän temppelin sisällä, ilmentää Kirkkoa Kristuksen Ruumiina. Kirkon jäsenet ovat mukana Eukaristiassa. Hän esittää meille suurella teologisella perusteellisuudella, kuinka sellainen, jolla ei ole uskoa, ts. jolta puuttuvat Pyhän Hengen lahjat, tulee temppeliin ja jumalalliseen Eukaristiaan, ja kuinka hän kehittyy kohti jumalallistumista. Pyhä Maksimos kietoo tiiviisti yhteen lopun aikaa koskevan ja nykyisyyden, tulevaisuuden asiat niihin, joista kristityt nyt jo nauttivat. Jumalallisen Eukaristian analyysissäänhän esittää kaksi asiaa. Toinen on jumalallisen taloudenhoidon toiminta, minkä Jumala on järjestänyt ja tekee edelleen ihmiselle, ja toinen ihmisen sielun liike, samoin kuin koko ihmisen liike Jumalaan yhdistymiseksi.
Jumalallinen Eukaristia sellaisena kuin sitä pyhä Maksimos erittelee, osoittaa Kristuksen suurta armoa ihmiskuntaa kohtaan, ja myös sitä, kuinka jumalallinen taloudenhoito koetaan. Kaikki se, mitä Eukaristiassa sanotaan ja tehdään, viittaa matkan eri vaiheita kohti jumalallistumista.
Eukaristia ei vain osoita jumalallisen taloudenhoidon toimintaan, toisin sanoen, jumalallisen lihaksitulon tarkoitukseen, vaan apokalyptisella tavalla osoittaa, kuinka ihminen voi saavuttaa täydellisyyden ja jumalallistua. Pyhän Maksimoksen mukaan Eukaristia on esitys siitä, kuinka sielu tulee täydelliseksi.
Liturgiassa Kirkkoon sisälle käyminen esittää sielun loitontumista “ulkoisten aineellisten asioiden erheistä ja se hämmingeistä.” Muinaisen Kreikan filosofit, joita pyhä Maksimos kutsuu epäviisaiksi viisaiksi miehiksi, sanovat, että käsitys Jumalasta tulee aineellisten asioiden näkemisestä. Ortodoksisessa kirkossa kuitenkin käsityksellä Jumalasta on erilainen tarkoitus ja merkitys. Se ei ole vain näky aineellisista asioista, koska käsin kosketeltavien ja aineellisten asioiden joukossa on jatkuva, lakkaamaton taistelu ja keskinäinen tuho. Koskaan ei ole seestynyttä ja turvallista tilannetta. Luonnollisen Jumalan näkemisen kautta, joka pyhän Maksimoksen ja kaikkien pyhien isien teologiassa tarkoittaa järjen valaistumista, sielu käy sisälle päin, ikään kuin kirkkoon. Sielun paluun saa aikaan järki (logos) ja Sana (Logos), suuri ja todellinen Jumala. Se vapautuu kaikesta häiriöistä ja saavuttaa mitä syvimmän rauhan. Sen jälkeen sille opetetaan olevaisen perusteet. Tätä esittää jumalanpalvelukissa lain ja profeettojen lukeminen. Rauha on tulosta kiihkeästä ja jumalallisesta Jumalan ikävöimisestä. Tämä on sielun hesykastista liikettä. Järki vetäytyy hajaantuneisuudestaan aistillisten ja luotujen asioiden parista, käy sisälle sydämeen ja löytää sieltä luonnollisen tilansa, se saavuttaa rauhan. Tämän liikkeen kautta se siirtyy yhteen ja ainoaan huippukohtaan, pyhään evankeliumiin, jossa kaitselmuksen periaatteet ja olevat asiat kohtaavat toisensa.
Pyhän Maksimos Tunnustajan jumalallisen Eukaristia-käsityksen mukaan ortodoksinen kirkko tarjoaa mahdollisuuden persoonalle yhdistyä Jumalan kanssa ja osallistua Kristuksen jumalallisesta luonnosta. Eukaristiassa sielu on keskittynyt ja vapaa aistien herruudesta, se on saatettu itseensä, ymmärrys on valaistunut ja näkee olevaisen perusteet, ikään kuin tuloksena Jumalan näkemisestä ja tunnistaa Kolmiyhteisen Jumalan, Pyhän Kolminaisuuden, siinä määrin kuin se on mahdollista – ei puhdasta olemusta, vaan luomattomat energiat. Ortodoksinen teologia on sen vuoksi yhteydessä asketismiin, jolla nimellä kutsutaan hesykastista menetelmää. Tällä menetelmällä sielu täydellistyy ja kokee mystisen jumalallisen Eukaristian.
Mystagogiassaan Pyhä Maksimos kirjoittaa, että hän on kehottanut uskovia käymään useasti ja pysymään kirkossa, pyhässä temppelissä, eikä hylkäämään kirkossa tapahtuvia pyhiä palveluksia. Hän jopa sanoo, että enkelit kirjaavat ne, jotka käyvät sisälle temppeliin, ilmoittavat heistä Jumalalle ja rukoilevat heidän puolestaan. Myös temppelissä, varsinkin pyhän palveluksen aikana, Pyhän Hengen armo muuntaa jokaista hänen tilansa mukaan ja johtaa häntä hänet niihin asioihin, joita pyhät mysteeriot symboloivat.
Pyhiin Lahjoihin osallistuminen osoittaa, että ihmisen on suotu tulla Jumalaksi armosta. Osallisuus jumalallisesta armosta ja meidän lapseksi ottamisemme armosta ovat olennaisia, koska, kuten pyhä Maksimos sanoo, ne lahjat, jotka ihminen vastaanottaa nykyisessä elämässä uskon kautta, joka sekin on armoa, hän myös todella vastaanottaa tulevassa elämässä.