Ortodoksisen kirkon usko ja opetus

 
Johdanto

 

On tärkeää tuntea uskonsa perusteet ja sisältö, jotta voisi elää Jumalan tahdon mukaisesti ja pelastua. Jumalan tahdon mukaiseksi elämäksi ja sielun pelastukseksi on tärkeää ensiksikin oikea tieto Jumalasta ja oikea usko Häneen, sekä uskon mukainen elämä, joka ilmenee hyvinä tekoina.
Usko on ensisijalla. Jumalan sana todistaa tästä:” Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen” (Hepr. 11:6).  Uskon mukainen elämä ja hyvät teot kuuluvat erottamattomasti uskoon. Raamatun mukaan ” ilman tekoja usko on hyödytön” (Jaak. 2:20).
Mitä usko sitten on? Apostoli Paavalin määritelmän mukaan ” usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1). Tämä tarkoittaa luottamista näkymättömään, ikään kuin näkisi sen; ja siihen, mitä toivoo ja odottaa, ikään kuin se jo olisi läsnä.
Tiedon ja uskon ero on siinä, että tiedon kohteina ovat näkyvät ja ymmärrettävät asiat, kun taas uskon kohteina ovat näkymättömät ja käsittämättömät. Tieto perustuu kokemukseen ja kohteen tutkimiseen, mutta usko luottamukseen totuuden antamasta todisteesta. Tieto on sidoksissa ensisijaisesti järkeen, vaikka se voi olla myös sydämen toimintaa. Usko kuuluu suurimmaksi osaksi sydämen alueeseen, vaikka se suodaankin älyn kautta.

Usko on tarpeellinen siksi, että sen pääkohteena on näkymätön ja käsittämätön Jumala, ja Hänen viisautensa on salaisuuksiin kätkettynä. Sen vuoksi suurta osaa siitä ei voi käsittää tiedon avulla, mutta kylläkin uskolla. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoo: ”Usko on silmä, joka valaisee jokaisen ihmisen tietoisuuden. Se antaa ihmiselle tiedon” 1) . Profeetta taas sanoo: ”Ellette usko, te ette kestä” (LXX: ette ymmärrä; Jes. 7:9).  
Pyhä Kyrillos jatkaa: ”Usko ei ole suuri asia vain meidän keskuudessamme, jotka nimitämme itseämme kristityiksi, vaan jokainen maailmassa tehty asia, jopa niiden tekemät, jotka eivät ole yhteydessä Kirkkoon, on tehty uskolla. Maatalous perustuu uskoon, sillä ei kukaan, joka ei usko, että hän saa koottua enemmän maan hedelmiä, ryhtyisi maanviljelystyöhön. Merimiehiä ohjaa usko, kun he jättävät elämänkohtalonsa vähäisen lankkukasan varaan ja pitävät parempana epävakaiden vesien kuohuntaa kuin maan vakaampaa elementtiä. He antautuvat epävarmojen toiveiden varaan, ja pitäytyvät ainoastaan uskoon, johon he luottavat enemmän kuin ankkureihin” 2) .
                                                           
1  Kyrill. Jerusal.: Catech. V.   
2  Kyrill. Jerusal.: Catech. V

 
 
 
 
Sisällysluettelo
Johdanto     
 
Ortodoksinen usko      
 1.1.Usko ja tieto   
 1.2.Todellisuuden hahmottamistapoja  
 1.3. Jumalan olemassaolon todistamistapoja  
 1.4. Jumalan olemassaolon kieltäminen  
2. Jumala-usko     
3. Dogmit      
4. Dogmien tehtävä ja merkitys    
5. Uusien dogmien määritteleminen    
6. Ortodoksisen kirkon uskonopin esitykset ja tunnustuskirjat  
 6.1. Uskonesitykset   
     6.2. Tunnustuskirjat    
    6.3. Yksittäisiä tapauksia varten laaditut tunnustukset  
7. Jumalallinen ilmoitus     
                       7.1. Jumalallisen ilmoituksen piirteitä   
                       7.2. Ilmoittamistapa    
                       7.3.Luonnollinen ilmoitus    
                       7.4.Yliluonnollinen ilmoitus   
8. Traditio eli perimätieto    
                       8.1. Mitä traditio on    
                       8.2. Tradition ainekset   
9.Pyhät kirjoitukset eli Raamattu    
10. Raamatun erilliset kirjat   
11. Raamattu ortodoksisessa kirkossa   
12. Ortodoksinen suhtautuminen Raamatun lukemiseen  
13. Usko     
                        13.1.Uskontunnustus    
14. Usko Jumalaan                                      
15.Jumala on Pyhä Kolminaisuus    
16. Jumala – kaiken Luoja   
17. Näkymätön maailma     
                        17.1 Enkelien luominen    
                        17.2. Pahat enkelit   
18. Maailman luominen    
19. Ihmisen luominen     
20. Kaitselmus     
21. Erilaisia filosofisia käsityksiä Jumalan olemassaolosta ja   
Kaitselmuksesta  
22. Jeesus Kristus, Jumalan Poika    

23. Synti     
24. Syntiinlankeemus     
25.   Syntiinlankeemuksen seuraukset ihmisessä ja maailmassa  
26. Inkarnaatio – Jumalan  ihmiseksi tuleminen    
                   26.1. Enkelin ilmoitus Marialle   
27. Neitsyt Maria – Jumalansynnyttäjä    
                   27.1. Neitsyt Marian elämänvaiheet   
                   27.2. Ortodoksinen oppi Jumalansynnyttäjästä 
                   27.3. Ainainen neitseys   
                   27.4. Teotokos – Jumalansynnyttäjä   
                   27.5. Neitsyt Maria – Uusi Eeva  
                   27.6. Neitsyt Maria Kirkon elämässä   
28. Jeesuksen syntyminen ihmiseksi   
29. Jumalihminen       
                  29.1. Jeesuksen ihmeteot   
30. Ortodoksinen opetus lunastuksesta ja sovituksesta   
31.  Jeesuksen Kristuksen kärsimys ja kuolema           
32. Ylösnousemus    
33. Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastuminen   
34. Jeesuksen toinen tulemus    
35.Antikristus    
36. Pyhä Henki     
37. Kirkko     
                      37.1. Näkyvä Kirkko   
37.2. Kirkon ominaisuudet   
38. Kirkko on yksi     
39. Pyhien esirukoukset     
40. Kirkon pyhyys     
41. Kirkon katolisuus    
42. Kirkko on apostolinen    
43.Sakramentit    
                      43.1. Sakramenttien lukumäärä   
                      43.2.Ortodoksisen kirkon sakramentit  
                      43.3. Elämän liturginen kierto  
44. Kaste      
45. Mirhavoitelu    
                       45.1. Erilaisia käsityksiä voitelusta  
46. Pyhä Ehtoollinen    
47. Katumuksen sakramentti   
48. Pappeus     
49. Avioliitto    
50. Sairaanvoitelu    
51. Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä  
52. Kuolleiden ylösnousemus    
53. Tulevan maailman elämä   
54. Maailmanloppu ja historian päätös    
       54.1. Viimeinen tuomio   
       54.2. Armon valtakunnan loppu ja kirkkauden valtakunnan alku

Kirjallisuus     
    
                                  
                              
    
   
1.Ortodoksinen usko

 

1.Usko ja tieto
Usko on kristillisen elämän perusta. Jeesuksen elämänvaiheista ja opetuksista käy ilmi, että hän vaati uskoa itseensä ja Jumalaan, Isään. Samoin hän kehotti meitä uskomaan evankeliumiin sekä Jumalan valtakuntaan.  
Uskon myötä elämään ja maailmaan tulevat toivo ja rakkaus, kaikkinaiset hyvät teot sekä Pyhän Hengen voima ja jokainen hyvä lahja. Tämä on Kristuksen, apostolien ja Kirkon opetus.
Apostoli Paavalin mukaan: ” Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. (Hepr. 11:
Usko voi ilmetä luottamuksena johonkin henkilöön tai asiaan, esimerkiksi Jumalaan, Kristukseen tai Pyhään Kolminaisuuteen.

 

2.Todellisuuden hahmottamistapoja
On monenlaisia tapoja hahmottaa todellisuutta. Monella on älyllinen asenne, jolloin usko ilmenee tietona ja käsityksinä. Joillakin taas usko ilmenee teoissa, jolloin voidaan puhua moraalisesta asenteesta. Toisilla taas on esteettinen asenne todellisuuteen. Silloin usko syntyy luovuuden ja kauneuden kokemuksista. Jos taas usko perustuu elämykseen ja Jumalan välittömään kokemiseen, on kysymyksessä mystinen asenne, usko oivalluksena ja palvontana.  
Jumalan olemassaolon todistamiseksi on monia filosofisia malleja. Ne ovat tuttuja filosofian kirjoista.   

 

3.Jumalan olemassaolon todistamistapoja
Kausaalisen Jumala- todistuksen mukaan ajatellaan, että  tapahtuman aiheuttaa aina joku toinen tapahtuma syyn ja seurauksen lain mukaan. Ensimmäisen tapahtuman takana täytyy ensimmäinen syy. Ja tuo ensimmäinen syy on Jumala.
Kosmologinen todistusketju päättelee, että olemassa olevat oliot eivät ole olemassa välttämättä. Olemassaolo on riippuvainen muista asioista. Täytyy olla olemassa jokin, joka on riippumaton ja välttämätön. Sellainen on Jumala.
Ontologinen todistus pohjautuu näkemykseen, että ihmisillä on mielikuva täydellisestä olennosta. Täydelliseen olentoon kuuluu välttämättä olemassaolo. Jumala on täydellinen. Jumala siis on olemassa,
Teleologinen todistelu perustuu tarkoituksenmukaisuuteen. Olemassaolo on tarkoituksenmukaista. Täytyy olla olemassa joku, joka on luonut tarkoitukset ja päämäärät. Tuo päämäärien asettaja on Jumala.
Moraalinen todistus lähtee siitä, että hyvän ja pahan on oltava ihmisistä riippumattomia tosiasioita. Moraalinen järjestys on Jumalan luoma.

 

4.Jumalan olemassaolon kieltäminen
On myös ihmisiä, jotka eivät usko Jumalan olemassaoloon. Heidän katsomustaan nimitetään ateismiksi. Nykyajan ateismi ilmenee eri muotoina.
Marxilaisen ateismin mukaan usko Jumalaan on kurjuuden vuoksi syntynyttä ajattelua paremmasta. Se lamaannuttaa ihmisen toimeliaisuutta ja estää epäkohtien korjaamista. Marxilaisen ateismin mukaan ”uskonto on kansan oopiumia”.
Freudilainen ateismi väittää, että usko on ihmisen neuroottista takertumista lapsuuteen. On mahdollista takertua ”kaikkivaltiaisiin” vanhempiin ja turvautua heihin. Ihminen projisoi lapsuusajan tunnekokemukset ja samaistaa Jumalaan.
Naturalistisen ateismin mukaan ei ole mitään Luojaa, kaitselmusta tai tarkoitusta. Kaikki on syntynyt sattumalta ja etenee luonnonlakien mukaan. Kehitys kulkee elollisessa luonnossa luonnonvalinnan ja mutaatioiden kautta elinkelpoisimpien säilyessä.
Eksintentiaalinen ateismi lähtee suoraan siitä toteamuksesta, ettei ole olemassa Jumalaa. Koska ei ole Jumalaa, elämällä ei ole tarkoitusta. Elämä ilman tarkoitusta on mieletöntä. Ihmisten asettamat tavoitteet ovat perimmiltään arvottomia. Jonkin arvokkaaksi kokeminen on ihmisen subjektiivinen tietoisuustila. Ihminen on vapaa tekemään mitä tahansa. Hänet on heitetty olemassaoloon ilman tarkoitusta.
Käytännöllinen ateismi taas on elämäntapa tai – asenne, johon mahdollinen Jumalaan uskominen ei vaikuta. Tämä ateismin muoto suuntautuu yksinomaan aineellisen hyvinvoinnin ja vaurauden hankkimiseen ja sen itsekkääseen käyttämiseen.
 
2. Jumala-usko

Usko voi olla myös turvautumista Jumalaan, Hänen sanaansa, läsnäoloonsa tai lupauksiinsa.
Kristitylle kumpikin uskon muoto, sekä luottamus että turvautuminen, ovat välttämättömiä. Tulee uskoa ymmärryksellä, sydämellä, ja sielulla, ja sitten elää niiden mukaan jokapäiväistä elämää.

Usko ja järki, uskominen ja tieto ovat kaksi eri asiaa. Kuitenkin ne aina kuuluvat yhteen, eivätkä koskaan todellisuudessa ole toistensa vastakohtia tai kokonaan erossa toisistaan. Kukaan ei voi uskoa mihin tahansa, esimerkiksi sellaiseen, josta ei tiedä mitään. Sen, mihin uskoo, tulee olla järjellistä. Uskon tulee nojautua tietoon, eikä usko voi koskaan olla sokeaa uskoa. Itse tietokin perustuu usein uskoon. Tietoa ei voi saavuttaa täydellisen epäilemisen kautta. Itse asiassa melkein kaikki kirjoitettu sana, varsinkin historiaan liittyvä, vaatii lukijalta uskoa. Uskon kautta henkilö voi lopulta saavuttaa oman tiedon ja ymmärtää jonkin asian. Jotkut asiat taas jäävät epäselviksi ja merkityksettömiksi, ellei niitä tarkastele uskon valossa. Esimerkiksi surun ja kuoleman ilmiöt ymmärtää eri tavoin Kristukseen uskova kuin muiden uskontojen edustajat. Usko on aina henkilökohtaista. Jokaisen pitää itse uskoa, kukaan ei voi uskoa toisen puolesta. Silloin kun monet uskovat samoin, muodostuu uskon yhteisö ja uskon ykseys. Sellaiseksi Kristus tarkoitti seuraajiensa elämän. Tämä edellyttää kuitenkin persoonallisen uskon tunnustamista. Niinpä ortodoksisessa kirkossa uskontunnustus luetaan aina minä- muodossa.
 
3. Dogmit

Ortodoksisen kirkon usko on kiteytetty dogmeiksi. Dogmilla tarkoitetaan kiistämätöntä totuutta, joka on tietty, luja ja muuttumaton ihmisen tahdon päätös. Dogmi on myös yleisesti  velvoittava. Raamatussa dogmilla tarkoitetaan myös valtiovallan päätöstä, esimerkiksi Dan. 2:13; 3:10; 6:8; Apt. 17:7, samoin keisarin käskykirjettä ja lakeja, esim. Luuk. 2:1. Apostoli Paavalille dogmi on Jumalan laki, ts. kaikki Mooseksen lain määräykset, jotka sitovat kaikkia juutalaisia. Apostolien teoissa dogmi taas ymmärretään säännöksenä, jonka apostolit ja Jerusalemin vanhimmat olivat hyväksyneet (kts. Apt. 16:4; 15: 22 -25)
Uskon dogmit ovat luonteeltaan teologisia, ja sisältävät opin Kolmiyhteisestä Jumalasta ja Hänen suhteestaan maailmaan sekä järjellisiin, vapaisiin olentoihin, erityisesti ihmiseen. On kuitenkin huomattava, että uskon dogmeja eivät ole, vaikkakin ne velvoittavat kaikkia kristittyjä, esimerkiksi eettiset määräykset tai käskyt, toimitus- ja kanoniset määräykset, eivätkä historialliset kertomukset. Tämä johtuu siitä, että ne eivät sisällä oppia Jumalasta ja Hänen suhteestaan maailmaan ja järjellisiin olentoihin. Uskon dogmien lyhyt esitys on nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus. Se alkaa sanalla ”uskon”.
Kaikki kristinuskon dogmit ovat Jumalan ilmoittamia ja ne ovat itse Jumalan sana ihmisille. Dogmit eroavat syntytavaltaan ei- kristillisten uskontojen opeista ja mielipiteistä sekä filosofisista opeista. Uskon dogmina voi olla ainoastaan Jumalan ilmoitukseen perustuva oppi. Dogmit on annettu aikanaan täydellisinä ja kertakaikkisina kirkon tunnustamassa laajuudessa ja merkityksessä.  
Kirkkoisät käyttävät dogmeista erilaisia nimityksiä, kuten ”Jumalan dogmit”, ”Jeesuksen Kristuksen dogmit”, ”evankeliset dogmit” ja ”apostoliset dogmit”.
Dogmit muodostavat dogman, jolla tarkoitetaan koko Kirkon apostolista ja katolista uskoa, tietämystä, ylistystä ja palvontaa. Dogma on Kirkon opetuksen ja julistuksen sekä jumalanpalvelusten perustana.
Dogmit eivät ole häkki tai pakkopaita, vaan Jumalan korvaamaton lahja. Sellaisena ne ovat kiitoksen ja ylistyksen aihe.
Dogmin kieltäminen merkitsee irtautumista Kristuksen Kirkosta.
Dogmit ovat koko Kirkkoa koskevia ja velvoittavia. Ne ovat ekumeenisen Kirkon tunnustamia totuuksia ja jäsenilleen esittämiä. Se, mitä Kirkko ei tunnusta dogmiksi, ei voi olla dogmi myöskään yksityiselle Kirkon jäsenelle. Dogmin oleellinen ominaisuus on sen ehdoton todellisuus ja muuttumattomuus. Dogmien tulee olla kristittyjen tietoisuudessa lujana vakaumuksena. Apostoli Paavalin mukaan ”Kirkko on totuuden pylväs ja perustus” (1.Tim.3:15). Kirkon ääni antaa uskonvakaumuksellemme lujuuden. Ilman Kirkkoa ihminen on persoonallisten mielipiteiden ja arvelujen varassa.
Dogmit velvoittavat kaikkia Kirkon jäseniä. Jokaisen on tunnustettava ne niiden oikeassa merkityksessä. Niiden vähäisinkin muuttaminen on kielletty.
Yhteenvetona dogmeista voidaan sanoa, että ne ovat Jumalan ilmoittamia totuuksia, sotka sisältävät opin Kolmiyhteisestä Jumalasta ja Hänen suhteestaan maailmaan ja erityisesti ihmiseen.  
Tämän opin ortodoksinen kirkko säilyttää, määrittelee tarkoin ja esittää jäsenilleen vastustamattomana, muuttumattomana ja kaikkia uskovia velvoittavana.
Ortodoksisen kristillisen opin järjestelmällistä esitystä Kolmiyhteisestä Jumalasta, Hänen ominaisuuksistaan ja toiminnastaan suhteessaan maailmaan ja varsinkin ihmiseen, nimitetään ortodoksiseksi dogmatiikaksi.
 
4. Dogmien tehtävä ja merkitys

Uskoa koskevat dogmit sisältävät opin Jumalasta, opin ihmisen pelastuksesta sekä ilmaisevat ja määrittelevät kristinuskon olemuksen. Apostolien opetus kasteesta ja pelastuksesta perustuvat Kristuksen kehotukseen. ”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen.” (Hepr. 11: 6) Marttyyrit ja uskonsa tunnustaneet ovat todistaneet omalla verellään dogmien tärkeyden.
Dogmien merkitys on siinä, että ne tyydyttävät ihmisjärjen vaatimuksia antamalla vastauksen kaikkein syvimpiin peruskysymyksiin. Ne vaikuttavat ihmisen koko elämään ja toimintaan, varsinkin uskonnollis-siveelliseen elämään. Uskonnollinen maailmankatsomus vaikuttaa määräävästi sekä yksilöissä että kansoissa. Tässä suhteessa  kristinuskolla on huomattavasti suurempi vaikutus kuin muilla uskonnoilla, ja se vaikuttaa filosofiaan, tieteisiin, taiteisiin, runouteen, kansainvälisiin suhteisiin jne. Kristittyjen hengellis-uskonnollinen elämä suuntautuu ja muovautuu niiden perusteella.
Edellisen perusteella on selvää, että dogmit eivät ole vain ihmisajatuksia, vaan lähtöisin Jumalasta. Apostoleilta periytyneinä ne siirtyvät muuttumattomina sukupolvelta toiselle.
Dogma koskee koko Kristuksen Ruumista, katolista, ekumeenista Kirkkoa. Se on siis katolinen, ja se merkitsee sitä, että on pidettävä kiinni siitä, mikä on uskottu kaikkialla, aina, ja jonka kaikki uskovat. On seurattava katolisuutta (yleisyyttä), mikä tarkoittaa yhtä uskoa. On seurattava muinaisuutta (=yhtä tulkintaa) sekä yksimielisyyttä (=yhtä käytäntöä).
Kirkko ei ole viime kädessä dogman tekijä, vaan sen varjelija. Kirkko ei ole mestari, vaan Mestarin seuraaja ja oppilas.
Kirkon tehtävänä on siirtää dogma muuttumattomana uusille sukupolville. On kuitenkin huomattava, että dogma on kyllä muuttumaton, mutta sen ymmärtäminen saattaa muuttua eri aikakausina.
 
5. Uusien dogmien määritteleminen

Ortodoksisen kirkon käsitys on, että dogmin voi määritellä vain ekumeeninen kirkolliskokous. Roomalaiskatoliset ovat käsittäneet asian niin, että dogmin voivat määritellä ekumeeniset kirkolliskokoukset, yleiset konsiilit sekä paavi. Reformoidun käsityksen mukaan dogmaa on vain se,  joka nousee Jumalan sanasta. Tunnuskirjojen perusosana on kolme katolista eli ekumeenista tunnustusta, nimittäin apostolinen tunnustus, nikealais-konstantinopolilainen tunnustus ja Atanasioksen tunnustus. Mistä tahansa asiasta ei voi määrät  dogmia. Dogmiksi voi määritellä vain sen, minkä koko kristikunta on aina ja kaikkialla uskonut.
Dogmeja eivät ole yksityisten opettajien satunnaiset opetukset tai teologisesti muotoutuneet mielipiteet.
 
6. Ortodoksisen kirkon uskonopin esitykset ja tunnustuskirjat

Uskonopin esityksillä ja tunnuskirjoilla on tarkoitus suojella uskovia harhaopeista uskonasioissa. Ne sisältävät uskon ja uskontunnustusten muodon, ja siten koko kristinuskon totuuden.

 

1. Uskonesitykset
Uskonesitykset ovat peräisin vanhalta ekumeeniselta Kirkolta. Niistä tärkeimpiä ovat Nikean uskontunnustus vuodelta 325 sekä Konstantinopolin uskontunnustus, jota myös  on sanottu 150 kirkkoisän tunnustukseksi. Nämä yhdistettynä muodostavat nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen.
Nikean kokouksessa vuonna 325 oli koolla 318 isää. Kokouksessa käsiteltiin kysymystä Pojan yksiolennollisuudesta isän kanssa. Vuoden 381 Konstantinopolin kirkolliskokous vahvisti edellisen sekä lisäsi uskontunnustukseen opin Pyhästä Hengestä, Pyhästä Kolminaisuudesta sekä muut kasteeseen vaadittavat opinkappaleet.
Uskonesityksiin kuuluvat myös myöhempien yleisten kirkolliskokousten dogmaattiset määritelmät, muiden muassa dogmi Jeesuksen kahdesta luonnosta (4. kirkolliskokous), dogmi Jeesuksen kahdesta tahdosta ja toiminnasta (6. kirkolliskokous 680- 1) sekä kaikki yleisten kirkolliskokousten päätökset koskien kristillistä oppia.
Lisäksi vielä uskonesityksiin kuuluvat pyhien apostolien, pyhien kirkkoisien ja yhdeksän paikallisen kirkolliskokouksen sääntöihin sisältyvät dogmaattiset opit.

 

Paikalliset kirkolliskokoukset pidettiin seuraavasti:
1. Ankyra 314
2. Neokesraea 314-319
3. Gangra 361-370
4. Antiokia 341
5. Laodikea 363- 4
6. Sardikia 347
7. Karthago 419
8. Konstantinopoli 394
9. Karthago       n.v. 256

 

Edellä mainittujen kokousten opit tarkastettiin ja hyväksyttiin 6. ja 7. ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.  
Lisäksi uskonesityksiin kuuluvat kahden Konstantinopolin kirkolliskokouksen opit: ns. ”Kaksinkertaisessa kokous” patriarkka Fotioksen aikana vuonna 861, sekä pyhän Sofian kirkon kirkolliskokous 879 – 880.
Samoin uskonesityksiin lasketaan ”pyhän Gregorios Thaumaturgin tunnustus” (3. vs.). Hän oli Neokesarean piispa ja kirjoitti erityisesti Jumalan ilmoituksesta. Tunnustus sisältää opin Pyhän Kolminaisuuden persoonista.  Tunnustus hyväksyttiin 6. yleisessä kirkolliskokouksessa.
Vielä uskonesityksiin kuuluu Atanasioksen tunnustus (”Quicunque”),  joka sisältää opin Jumalan kolmen persoonan  eriävyydestä ja yksiolennollisuudesta, sekä opin Jeesuksen kahden luonnon yhtymisen   laadusta.

 

2.Tunnustuskirjat
Ortodoksisen kirkon tunnustuskirjoja ovat:
1. ”Katolisen ja apostolisen itämaisen kirkon oikeauskoinen uskontunnustus”. Sen laatija on Kiovan metropoliitta Pietari Mogila. Uskontunnustus hyväksyttiin vuonna 1640 Kiovan ja vuonna 1643 Jassyn kirkolliskokouksissa. Tunnustus oli tarkoitettu Venäjän kirkon noudatettavaksi. Patriarkka Joakim hyväksyi sen vuonna 1685 ja vuonna 1696 myös patriarkka Adrian. Myös yleisvenäläinen synodi on sen hyväksynyt. Tunnustus oli laaditti ortodoksisuuden suojelemiseksi roomalaiskatolisten mielipiteitä vastaan.
2. ”Itämaisen kirkon ortodoksinen uskontunnustus”, jonka laati Jerusalemin patriarkka Dositeos. Tunnustus tarkastettiin Jerusalemin kirkolliskokouksessa vuonna 1672, ja se  hyväksyttiin vuonna 1723 oikean uskon esityksenä Ison-Britannian  kristityille. Venäjän synodi hyväksyi sen vuonna 1838 nimellä ”Oikeauskoisen katolisen kirkon patriarkkain kirje ortodoksisesta uskosta. Luonteeltaan se on poleeminen protestantteja vastan.
3. ”Moskovan metropoliitan Filaretin ortodoksinen lavea katekismus”. Sillä on tunnustuksellista merkitystä vain Venäjän kirkossa.
 
3.Yksittäisiä tapauksia varten laaditut tunnustukset
Nämä tunnustukset ovat laaditut käytettäviksi tietynlaisissa tilanteissa.
1.”Piispan tunnustus ja lupaus”. Käytetään piispan vihkimyksessä.
2. ”Dogmaattiset kysymykset”.  Käytetään juutalaisuudesta ja islamista ortodoksisuuteen kääntyville.
3.”Uskontunnustus muista kirkkokunnista ortodoksisuuteen kääntyville”.
4. ”Kirkon yhteydestä erottamisen kaava”. Sisältää kaksi kappaletta.
 
7.Jumalallinen ilmoitus

Ortodoksinen usko perustuu jumalalliseen ilmoitukseen. Sillä tarkoitetaan kaikkea sitä, mitä Jumala itse on ilmoittanut ihmisille, jotta he voisivat oikein ja pelastavaisesti uskoa Häneen ja kunnioittaa Häntä arvokkaasti. Jumala on antanut tämän ilmoituksen kaikille, koska se on kaikille yhtä lailla tarpeellinen. Se kykenee antamaan pelastuksen kaikille. Mutta koska kaikki ihmiset eivät pysty ottamaan vastaan ilmoitusta suoraan Jumalalta sielun ja ruumiin heikkoudesta ja epäpuhtaudesta johtuen, Hän on asettanut palvelukseensa erityisiä henkilöitä Hänen ilmoituksensa sanansaattajiksi, jättämään sen kaikille niille, jotka haluavat sen vastaanottaa.  
 
1.Jumalallisen ilmoituksen piirteitä

Jumalallisen ilmoituksen tuntomerkit ovat sisäisiä, ulkoisia tai erityisiä. Sisäisiä piirteitä ovat ilmoituksen sisältö sekä puhtaus ja pyhyys.  
Mitä tulee sisältöön, ihmisjärki ei ole voinut sitä keksiä. Siitä täytyy löytyä vastaukset kaikkiin ajattelun ja ihmiselämän kysymyksiin. Sisällön on oltava uskonnollis-siveelliseltä kannalta mahdollisimman täydellinen. Lisäksi ilmoituksen sisältämien totuuksien on oltava ikuisia, eikä vain johonkin tiettyyn aikaan rajoittuvia. Ja vielä: totuudet eivät saa olla ristiriidassa keskenään.
Ilmoituksen puhtauden ja pyhyyden kannalta sen on täytettävä inhimillisen järjen korkeimmatkin vaatimukset sekä tyydytettävä hengen siveelliset vaatimukset. Ilmoituksen on julistettava korkeimpia ja täydellisimpiä siveellisiä määräyksiä. Totuuksien kesken tulee vallita sopusointuinen yhteys ja harmonia, ja niiden on muodostettava kokonaisuus.
Ulkonaisilla eli luonnollisilla ilmoituksen piirteillä tarkoitetaan olosuhteita, jotka liittyvät ilmoitukseen. Tämä koskee erityisesti ilmoituksen julistajien persoonallista ja siveellistä luonnetta, heidän elämänsä laatua sekä keinoja, joita he käyttivät sanomansa levittämiseen. Julistajan tule antaa koko elämänsä tehtävälleen ilman sivutarkoituksia. Heidän tulee levittää ilmoitettua totuutta julkisesti ja pelkäämättä.
Jumalallinen ilmoitus sisältää kaikki ne totuudet, jotka Jumala on ilmoittanut ihmisille, jotta he voisivat uskoa oikein ja pelastua.
Jumalan ilmoituksen yliluonnollisia piirteitä ovat esimerkiksi ihmeteot, tunnusteot ja -merkit sekä ennustukset. (Matt.12:38; Joh.6:30)

 

2.Ilmoittamistapa

Jumala ilmoitti tahtonsa monella tapaa ja monin keinoin. Toisinaan Jumala ilmestyi ihmisen hahmossa ja keskusteli ihmisten kanssa (1. Moos. 18:1; 1. Moos. 32: 24 -30). Joskus hän ilmoitti tahtonsa enkelin välityksellä (1. Moos. 22:10 -11) tai ilmestyi unessa (1. Moos. 28: 12 -15). Hän saattoi ilmestyä myös luonnon ilmiöissä (2.Moos. 3: 2-4) tai vertauskuvallisissa näyissä (Jes. 6.luku; Hes. 1. luku; Dan.10.luku)
Ilmoitusta on kahdenlaista, nimittäin luonnollinen ja yliluonnollinen ilmoitus.
 
3.Luonnollinen ilmoitus
Luonnollista ilmoitusta on kaikki se, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään, ominaisuuksistaan ja toiminnastaan. Luonnollinen ilmoitus ilmenee ulkonaisessa, näkyvässä luonnossa, ihmissielun ominaisuuksissa ja ihmisluonnossa, sekä ihmiskunnan historiallisissa vaiheissa. Näkyväinen luonto on kuin avoin Raamattu, täytyy vain osata lukea sitä. Ihmissielun rakenne, sen suuri voima, taipumus rajattomaan olemiseen ja pyrkimys ihanteisiin, ovat Jumalan kuvaa ihmisessä. Jumalan viisaus ohjaa yksityisten ihmisten elämää ja kansojen vaiheita tiettyyn päämäärään (Apt. 17: 26 -27)
Apostoli Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ” Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan” (Room. 1:20).
Pakanallisilla viisaillakin, esimerkiksi Sokrateella oli luonnollisin keinoin saatua, totuudellista tietoa Jumalasta. Kuitenkin on myönnettävä, että ajatuksen kautta saavutettu tieto on luonteeltaan abstraktia ja puutteellista. Ihmisjärjelle on ominaista tehdä virheitä ja erehdyksiä. Lisäksi järjen kautta saatu tieto on hämärää ja epämääräisempää verrattuna välittömään tietoon.
 
4.Yliluonnollinen ilmoitus
Yliluonnollinen ilmoitus sisältää ne totuudet, jotka ylittävät ihmisen  ymmärryksen. Tällaisia ovat esimerkiksi Pyhän Kolminaisuuden salaisuus, maailman luominen, ihmiskunnan lunastaminen ja pyhittäminen sekä maailman ja ihmiskunnan lopullinen kohtalo.
Jumalallisen ilmoituksen sanansaattajat Aadam, Nooa, Aabraham, Mooses ja muut profeetat vastaanottivat ja saarnasivat jumalallisen ilmoituksen alkuvaiheissa. Mutta lihaksitullut, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Herramme Jeesus Kristus toi ilmoituksen maailmalle runsaudessaan ja täydellisyydessään, ja se levisi kaikkialle maailmaan Hänen opetuslastensa ja apostoliensa välityksellä.
Apostoli Paavali sanoo heprealaiskirjeensä alussa: ” Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailman” (Hepr. 1: 1-2).
Sama apostoli kirjoitti seuraavasti korinttilaisille: ” Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet.” (1. Kor.2: 7, 10)
Evankelista Johannes kirjoittaa evankeliumissaan: ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.”(Joh. 1:18)
Jeesus itse sanoo: “Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt.11:27)

Ilman erityistä ilmoitustakin ihminen voi saada jotakin tietoa Jumalasta mietiskelemällä niitä asioita, jotka Hän on luonut. Mutta tämä tieto on vajavaista ja epätäydellistä, joka voi auttaa vain uskoon valmistajana, tai olla apuna johtamassa kohti tietoa, jonka Jumala on antanut ilmoituksessaan.
”Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua.” (Room. 1:20)
”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. “Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”(Apt. 17: 26 – 28)
”Uskoa Jumalaan edeltää ajatus siitä, että Jumala on. Tämän ajatuksen saamme seikoista, jotka ovat luodut. Tutkimalla tarkoin maailman luomista havaitsemme, että Jumala on kaikkiviisas, kaikkivoimallinen ja hyvä. Havaitsemme myös kaikki Hänen näkymättömät ominaisuutensa. Näiden avulla päädymme tietoon siitä, että Hän on Korkein Majesteetti. Ymmärrettyämme, että Jumala on koko maailman Luoja, ja me olemme osa maailmaa, siitä seuraa, että Jumala on myös meidän Luojamme. Tästä tiedosta on seurauksena usko, ja uskosta palvonta” (Basileios  Suuri: Epist. 232)
 
8. Traditio eli perimätieto

 

Traditio ortodoksisen uskon alkulähteenä
Ortodoksisen kirkon ominaispiirteitä voi lyhyesti kuvata seuraavasti.  Kirkko on muuttumaton ja järkähtämätön uskollisuudessaan menneisyydelle ja sillä on tietoinen, elävä yhteys alkukirkkoon. Idän patriarkat ovat antaneet aikoinaan julkilausuman: “Me säilytämme opin Jumalasta turmeltumattomana ja pidämme sen tahrattomana ja kaventamattomana, kuninkaallisena aarteena ja kalliina muistomerkkinä, lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” Tämän elävän jatkuvuuden ajatus esitetään ortodokseille lyhyesti yhdessä sanassa traditio
Jumalallinen ilmoitus levisi maailmaan ja säilyi Kirkossa kahta tietä: pyhän tradition ja pyhien kirjoitusten kautta.

Pyhä traditio tarkoittaa uskon oppia, Jumalan lakia, sakramentteja, ja pyhiä toimituksia, jotka siirtyivät jälkimaailmalle todellisten uskovien ja Jumalaa palvelevien välityksellä, muiden sanojen ja esimerkin kautta, sukupolvesta sukupolveen. Näin traditio on Jumalan kansan jatkuvaa elämää. Kaikki todelliset uskovat, joita yhdistää uskon pyhä perinne, muodostavat yhteisesti ja perätysten, Jumalan tahdosta Kirkon. Kirkko on pyhän tradition varma säilyttäjä. Tai niin kuin pyhä Paavali sen ilmaisee: ” Elävän Jumalan seurakunta, joka on totuuden pylväs ja perustus”. (1.Tim. 3:15)
Pyhä Irenaeus kirjoittaa: ”Meidän ei tarvitse etsiä muiden joukosta totuutta, jonka voimme löytää Kirkosta. Sillä Kirkkoon, ikään kuin rikkaaseen aarreaittaan apostolit kokosivat täyteydessään kaiken, mikä on yhteydessä totuuteen, niin että kuka tahansa etsijä voisi siitä saada elämän ravinnon. Kirkko on elämän ovi”( Irenaeus: Adv, Haeres. I 3 c 4.) .
Vanhan liiton traditiolla tarkoitetaan Raamatun VT:n ja Israelin kansan elämää Kristukseen saakka. Tämä traditio toteutuu, saatetaan päätökseen ja huipentuu Messiaan aikana ja kristillisessä Kirkossa.
Uuden Testamentin traditiolla tarkoitetaan kristillistä perinnettä, apostolista perinnettä, ts. Kirkon traditiota. Tradition keskeisin kirjallinen osa ovat Raamatun UT:n kirjoitukset: evankeliumit sekä apostoliset kirjoitukset. Kristillinen traditio on periytynyt kansakunnalta toiselle sekä paikasta toiseen.

 

1.Mitä traditio on
Ei -ortodokseja saattaa oudoksuttaa se, että ortodoksisessa kirkossa on paljon vanhaa. Se koetaan joskus antiikkiseksi, silminnähtävää on muuttumattomuus. Lapset kastetaan edelleen kolme kertaa upottamalla kuten alkukirkossakin. Yhä edelleen sylivauvoja tuodaan Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja uskontunnustus luetaan yhä ilman minkäänlaisia muutoksia ja lisäyksiä, sellaisena kuin se muodostui vuosien 325 ja 381 kirkolliskokouksissa Nikeassa ja Konstantinopolissa.
Sana Traditio tarkoittaa sitä, mikä luovutetaan, annetaan eteenpäin. Näin ollen traditiota on kaikki se, mikä kulkee eteenpäin, ja kaikki mitä annetaan toisille Kirkon välityksellä Kristuksesta ja apostoleista alkaen nykypäiviin asti, ja vielä tuleviin sukupolviinkin.  Traditio ei ole vain kirjoitettua sanaa, vaan Kirkon elämä ja kokemus kokonaisuudessaan. Se on Kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana.  Kuitenkaan kaikki kirkollinen ei kuulu pyhää traditioon. Jotkut asiat kirkon elämässä ovat vain ajallisia ja väliaikaisia, vain ihmisten tapoja ja perinteitä, ilman ikuista ja pysyvää merkitystä. On tärkeää erottaa maalliset, ihmisten luomat perinteet ja aito, pyhä perimätieto. Kirkon piirissä on myös asioita, jotka eivät kuulu pyhään traditioon eivätkä Kirkon myönteisiin, inhimillisiin perinteisiin. Ne tulevat Kirkon elämään syntisestä ja langenneesta maailmasta. Traditio ei hyväksy näitä Kirkon elämään soluttautuneita hairahduksia ja erehdyksiä. Voimme ymmärtää tradition elämän jatkuvuuden ideaksi.
Johannes Damaskolainen (k.749) on sanonut traditiosta: ”Me emme muuta ikuisia rajoja, jotka meidän isämme ovat asettaneet, vaan säilytämme tradition sellaisena kuin olemme sen saaneet”.  
“Traditio on Pyhän Hengen toimintaa Kirkossa”, ilmaisee asian V. Lossky, arvostettu ortodoksiteologi. Kristillinen traditio on se usko, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleille ja joka apostolien ajoista lähtien on siirtynyt sukupolvelta toiselle kirkossa. Traditio tarkoittaa Raamattua, uskontunnustusta, ekumeenisten kirkolliskokousten säädöksiä ja isien kirjoituksia, kanoneja, jumalanpalveluskirjoja, pyhiä ikoneja – itse asiassa koko oppijärjestelmää, kirkkohallintoa, jumalanpalvelusta ja sitä taidetta, joka on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon kautta aikojen.

Georges Florovsky on ilmaissut ajatuksen elävästä traditiosta seuraavasti: ” Traditio on Pyhän Hengen todistus, Hengen lakkaamaton ilmestys ja hyvän sanoman saarna… Hyväksyäksemme ja ymmärtääksemme tradition meidän on elettävä kirkon sisällä, oltava tietoisia Jumalan armon läsnäolosta kirkossa ja tunnettava Pyhän Hengen elämä siinä… Traditio ei ole vain suojeleva ja vanhoillinen, vaan ensisijassa kasvun ja uudestisyntymisen alkulähde… Traditio on hengen muuttumattomuutta eikä ainoastaan sanojen.”
Traditio on Hengen todistus. Kristus sanoi: “Kun totuuden Henki tulee, Hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”. (Joh. 16: 13) “Se on jumalallinen lupaus, joka muodostaa perustan ortodoksiselle uskollisuudelle traditiota kohtaa…” “Nykyajan ortodoksikristitty kokee itsensä menneisyydestä saadun suuren perinnön suojelijaksi ja perijäksi, ja hän uskoo, että hänen velvollisuutensa on jättää tämä perintö muuttumattomana tuleville sukupolville.” (Piispa Kallistos)
 
2.Tradition ainekset
Traditioon sisältyvät Raamattu, kirkon liturginen ja rukouselämä, Kirkon opilliset päätökset, Kirkon hyväksymien kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, kirkkoisien kirjoitukset, pyhien elämäkerrat, kanonit, ikonografinen perinne sekä luovan taideilmaisun muodot, esimerkiksi musiikki ja arkkitehtuuri.
Kirjallisen tradition muodostavat Raamattu, vanhimmat uskontunnustukset, apostolien säännöt, yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätökset ja lausunnot, vanhat liturgiat, vanhimmat marttyyreja koskevat asiakirjat, Kirkon isien ja opettajien teokset sekä koko muinaisen Kirkon käytäntö koskien paastoja, juhlia, kirkkojen rakentamista, pyhiä toimituksia ja yleensä jumalanpalvelussäännöstö.

On tärkeätä huomata, että Raamattu on osa traditiota. Joskus traditio ja pyhä Raamattu nähdään kahtena erillisenä kristinuskon lähteenä. Todellisuudessa on olemassa vain yksi alkulähde, koska Raamattu elää Traditiossa. Näiden kahden erottaminen ja vastakkain asettaminen on molempien köyhdyttämistä. Todellinen ortodoksinen uskollisuus menneisyyttä kohtaan on aina luovaa uskollisuutta, se pyrkii ymmärtämään tradition syvemmän merkityksen. Uskollisuus traditiolle ei oikein ymmärrettynä ole mitään mekaanista “toistoteologiaa”, vaan pyrkimystä nähdä traditio sisältä käsin ja ymmärtää sen sisäinen henki. Traditio on elämää, Kristuksen kohtaamista Pyhässä Hengessä. Kirkko ei vain suojele traditiota, vaan traditio elää kirkossa, se on Pyhän Hengen elämää Kirkossa. Traditio ei ole menneisyyden hengetöntä vastaanottamista, vaan Pyhän Hengen elävää kokemista nykyajassa, ja Tradition sisäinen olemus on muuttumaton, sillä Jumala ei muutu. Traditio omaksuu jatkuvasti uusia muotoja, jotka täydentävät vanhoja niitä kumoamatta.
Kaikki tradition ainekset liittyvät elimellisesti yhteen. Mikään niistä ei ole olemassa yksinään. Mitään niistä ei voi eristää tai erottaa toisistaan tai Kirkon elämän kokonaisuudesta.
 
9.Pyhät kirjoitukset eli Raamattu
Pyhiksi kirjoituksiksi nimitetään tiettyjä Jumalan Hengen ohjaamana Jumalan pyhittämien ihmisten, joita kutsutaan profeetoiksi ja apostoleiksi, kautta kirjoitettuja kirjoja. Niitä yleisesti nimitetään Raamatuksi. Kreikankielinen Raamattua vastaava sana tarkoittaa ”kirjat”. Nimi merkitsee, että nämä kirjat ansaitsevat huomiota ennen kaikkea muita. Raamattu on kirjoitettu kertomus Jumalan ilmoituksesta.
Juutalaisilla, kristityillä ja islamilaisilla on pyhä kirjallisuus. Tieteen edustajat ja tutkijat usein sanovat, että uskonto on toiveajattelua, ja ihminen luo kuvan Jumalasta. He vetoavat siihen, ettei pystytä todistamaan Raamattua Jumalan ilmoitukseksi. Uskonto on kuitenkin arvojen ja kokemusta maailmaa ja siinä mielessä laajempi kuin tiede. Jotkut asiat Raamatussa ovat niin vanhoja, ettei niitä ole voitu keksiä. Näin Raamattu on tieteellisestikin luotettava. Raamatun tieteellisen tutkimuksen kohteena voi olla vain Raamatun inhimillinen puoli. Tieteen keinoin ei jumalallista ulottuvuutta voi lähestyä.
Tieteellinen tutkimus kuitenkin merkitsee paljon Raamatun ymmärtämiselle. Raamattua voidaan tutkia sekä kriittisesti että historiallisesti
Raamattu on Jumalan tahdon ilmoitusta, tietoa siitä, miten Jumala lahjoittaa ihmisille pelastuksen. Se on tietoa pelastavasta todellisuudesta tai sieluntilasta. Kirjoittajat eivät olleet mekaanisia kirjoittajia, vaan heissä on vaikuttanut jumalallinen inspiraatio. Kirjoittajien persoonalliset piirteet tulevat esille, samoin piirteitä muinaisesta kulttuuriympäristöstä.  
Varsinaisissa pelastukseen liittyvissä kysymyksissä Raamatun voidaan sanoa olevan erehtymätön, mutta erehtyväinen maailmankuvaa, luonnontiedettä ja biologiaa koskevissa asioissa. Kirjoittajat edustavat oman aikansa käsityksiä. On muistettava, että Raamattu ei ole luonnontieteen, lääketieteen tai biologian oppikirja.
Pyhä traditio on jumalallisen ilmoituksen leviämisen vanhin ja alkuperäisin väline. Aadamista Moosekseen ei ollut olemassa pyhiä kirjoja. Herramme Jeesus Kristus itse jätti jumalallisen opetuksensa ja määräyksensä opetuslapsilleen sanallisesti ja esimerkein, mutta ei kirjallisena. Apostolit seurasivat myös aluksi samaa menetelmää levittäessään uskoa maailmaan ja perustaessaan Kristuksen Kirkon. Traditio tarpeellisuus edelleenkin käy ilmi siitä, että kirjoja on saatavilla vain osalle ihmiskuntaa, mutta traditio kaikille. Profeetat puhuivat Jumalan sanaa välittömän jumalallisen inspiraation vaikutuksesta. He olivat ennustajia vain toissijaisesti. Raamatun kirjoittajat eivät aina olleet täysin tietoisia siitä, että heidän kirjoituksensa on jumalan sana.
Raamattu kirjoitettiin siihen tarkoitukseen, että ilmoitus säilyisi täsmällisempänä ja muuttumattomana.  Pyhästä Raamatusta saamme lukea profeettojen ja apostolien sanoja täsmälleen sellaisina kuin eläisimme heidän kanssaan ja kuuntelisimme heitä, vaikka viimeisin pyhistä kirjoista kirjoitettiin tuhat ja muutamia satoja vuosia ennen omaa aikaamme.

Vaikka meillä onkin pyhä Raamattu, meidän on noudatettava pyhää traditiota, joka on sopusoinnussa ilmoituksen ja pyhän Raamatun kanssa, niin kuin Raamattu itse opettaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: ” Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille”. (2. Tess. 2:15)
Traditio on tarpeellinen nykyäänkin opastamassa Raamatun oikeaan ymmärtämiseen, sakramenttien oikein toimittamiseen sekä pyhien toimitusten ja seremonioiden säilyttämiseksi puhtaina, sellaisina kuin ne alun perin asetettiin.
Pyhä Basileios Suuri sanoo tästä seuraavaa: ”Kirkon säilyttämistä opetuksista ja kielloista jotkut ovat säilyneet kirjallisina, mutta jotkut niistä olemme saneet apostolisesta perinteestä kahdenkeskisenä seuraantona. Sekä edellisillä että jälkimmäisillä on sama jumalisuuden voima. Ja tätä ei kiistä kukaan, jolla on vähänkään tietoa Kirkon säädöksistä. Sillä jos rohkenisimme hylätä kirjoittamattomat tavat, ikään kuin niillä ei olisi suurempaa merkitystä, meidän tunnottomasti turmelisimme evankeliumin, jopa kaikkein oleellisimmilta osin, sillä apostolien opetus jäisi vain tyhjäksi nimeksi. Esimerkiksi mainitkaamme ennen kaikkea muuta kristittyjen kaikkein ensimmäisin ja tavanomaisin toimenpide: että niiden, jotka luottivat Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, tulisi merkitä itsensä ristimerkillä. Kuka opetti tämän kirjoittamalla? Entä rukoiltaessa itäänpäin kääntyminen? Mistä Raamatun tekstistä tämä löytyy? Siunattaessa Eukaristian leipää ja viiniä Pyhän Hengen avuksikutsumissanat niiden muuttumiseksi? Kuka pyhä jätti ne meille kirjoitettuna? Sillä me emme tyydy niihin sanoihin, jotka apostoli tai evankeliumi on merkinnyt muistiin, sillä ennen niitä ja niiden jälkeenkin me lausuimme myös muita sanoja, joilla uskomme olevan suuri voima sakramentille, vaikka olemme saaneet ne kirjoittamattomana opetuksena. Minkä Raamatun kirjoituksen mukaan me sitten siunaamme kasteveden, voitelun öljyn, ja itse kastetun henkilön?  Eikö salaisen ja hiljaisen tradition mukaan? Mitä vielä? Itse varsinainen öljyllä voitelemiskäytäntö: mitä kirjoitettuja sanoja meillä on siitä? Milloin on annettu sääntö kolminkertaisesta upottamisesta? Entä muista kasteseremonioista; Saatanasta ja hänen enkeleistään luopumisesta, mistä Raamatun kirjasta ne on otettu? Eivätkö ne kaikki ole tästä julkaisemattomasta ja yksityisestä opetuksesta, jonka isämme pitivät varastossa, jonne ei ollut pääsyä uteliaisuudesta eikä maallisia tutkimuksia varten, koska ensimmäisenä periaatteena oli opetettu vartioimaan mysteerien pyhyyden salaisuuksia? Sillä kuinka sopivaa olisi julkaista opetusta kirjoittamalla noista asioista, joita kastamattomat eivät saaneet nähdä?” (Basileios Suuri: De Spiritu Sancto, kpl. 27)
 
10.Raamatun erilliset kirjat
Raamatun kirjat kirjoitettiin eri aikoina, jotkut ennen Kristusta, toiset hänen jälkeensä. Näillä kahteen ryhmään jaetuilla kirjoilla on omat nimensä. Ennen Kristuksen syntymää kirjoitettuja kirjoja nimitetään Vanhaksi Testamentiksi, ja hänen jälkeensä kirjoitettuja Uudeksi Testamentiksi. Vanha ja Uusi Testamentti tarkoittavat Jumalan vanhaa ja uutta liittoa ihmisten kanssa. Vanha Testamentti koostuu Jumalan lupauksista ihmisille jumalallisesta Vapahtajasta ja siitä kuinka Hän valmisti ihmiskuntaa vastaanottamaan hänet. Jumala valmisti ihmisiä vastaanottamaan Vapahtajan vaiheittaisilla ilmoituksilla profetioiden ja vertauskuvien kautta.
Uusi Testamentti puolestaan kertoo siitä, että Jumala antoi ihmisille Vapahtajan, oman Ainosyntyisen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen, pyhä Atanasios Suuri ja pyhä Johannes Damaskolainen arvelevat Vanhan Testamentin kirjoja olevan kaksikymmentäkaksi, ja ovat siinä yhtä mieltä juutalaisten kanssa, jotka uskovat niin olevan alkujaan heprean kielellä (Atanasios, Ep. 39; Johan. Damask., Teolog.I, 4: 17). Viittaus heprealaisiin on tärkeä huomioida, koska apostoli Paavalin sanojen mukaan ” Jumala on ensiksikin uskonut sanansa juuri heille”(Room. 3: 2; LXX ”Jumalan oraakkelit”= ”Jumalan viisaat vastaukset”; tarkoittaa lakia ja profeettoja). Kristittyjen uusi kirkko sai kirjat Vanhan Testamentin heprealaiselta kirkolta.
Pyhä Kyrillos ja pyhä Atanasios luettelevat seuraavat VT:n kirjat: 1. Genesis, 2. Exodus, 3.Leviticus, 4. Numeri, 5. Deuteronomium, 6. Jeesuksen, Nuunin pojan kirja, 7. Tuomareiden kirja, ja niiden lisäyksenä Ruutin kirja, 8. Ensimmäinen ja toinen kuningasten kirja, saman kirjan kaksi osaa, 9. Kolmas ja neljäs kuningasten kirja, 10. Paralipomena,Aikakirjat, 11. Ensimmäinen Esran kirja, ja toinen, jolle kreikaksi on annettu nimi Nehemian kirja, 12. Esterin kirja, 13 Jobin kirja, 14. Psalmit, 15. Salomonin sananlaskut, 16. Saarnaajan kirja, myös Salomonilta, 17. Laulujen Laulu (=Korkea Veisu), myös Salomonilta, 18. Profeetta Jesajan kirja, 19. Profeetta Jeremian kirja, 20. Hesekielin kirja, 21. Danielin kirja ja 22.  Kahdentoista profeetan kirja.
Luettelossa ei mainita Siirakin pojan Viisauden kirjaa, ja joitakin muita, koska niitä ei ollut heprean kielellä. Näistä kirjoista pyhä Atanasios Suuri sanoo, että isät ovat tarkoittaneet ne käännynnäisille, jotka aikoivat liittyä kirkkoon.

 

VT:n kirjat voidaan jakaa neljään ryhmään:
1. Lakikirjat, jotka ovat VT:n perusta.
2. Historialliset kirjat, jotka periaatteessa sisältävät uskonnon historian.
3. Oppia koskevat kirjat, joihin sisältyy uskonnon opetuksia.
4. Profeetalliset kirjat, jotka sisältävät profetioita eli ennustuksia tulevista asioista, ja erityisesti Jeesuksesta Kristuksesta.
Lakikirjoihin kuuluu viisi kirjaa: Genesis, Exodus, Leviticus, Numeri ja  Deuteronomium. Jeesus käyttää näistä kirjoista nimeä ”Mooseksen laki” (Luuk. 24:44).
Genesis (1. Mooseksen kirja) sisältää kertomuksen maailman ja ihmisen luomisesta, ja myöhemmän uskonnon historian ja määräykset ihmiskunnan varhaiskausina. Muut Mooseksen kirjat käsittelevät uskonnon historiaa profeetta Mooseksen aikoihin ja Jumalan hänen kauttaan antamaa lakia.
VT:n historialliset kirjat ovat: Jeesuksen, Nuunin pojan kirjat, Tuomarien kirja, Ruutin kirja, Kuningasten kirjat, Aikakirjat, Esran kirja sekä Nehemian ja Esterin kirjat.
Opilliset kirjat ovat: Jobin kirja, Psalmit ja Salomonin kirjat.
Erityisesti Psalmien kirja yhdessä uskonnon opin kanssa sisältää myös viittauksia sen historiaan ja moniin ennustuksiin Vapahtajastamme Kristuksesta. Se on erinomainen rukouksen ja ylistyksen käsikirja, ja tämän johdosta sitä jatkuvasti käytetään Kirkon jumalanpalveluksissa.
Profeetallisia kirjoja ovat profeettojen Jesajan, Jeremian, Hesekielin, Danielin ja kahdentoista muun profeetan kirjat.
Uuden Testamentin kirjoja on kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän. Evankeliumi vastaa VT:n lakikirjoja, ja on samalla UT:n perusta. Evankeliumi koostuu neljästä evankelistojen kirjasta: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen. San evankeliumi, kreikaksi evangely, tarkoittaa hyvää tai iloista sanomaa. Evankeliumien hyvä sanoma kertoo Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta, Hänen odotuksestaan ja elämästään maan päällä, Hänen ihmeteoistaan ja opetuksistaan, ja lopulta Hänen kuolemastaan ristillä, kunniakkaasta ylösnousemuksestaan ja taivaaseen astumisestaan.
Kirjoja kutsutaan evankeliumeiksi sen vuoksi, ettei ihmisellä voi olla parempaa ja iloisempaa sanomaa kuin tämä sanoma jumalallisesta Vapahtajasta ja iankaikkisesta pelastuksesta. Samasta syystä, milloin tahansa evankeliumia luetaan kirkossa, lukemisen edellä ja jälkeen lauletaan iloinen huudahdus: ”Kunnia olkoon Sinulle, Herra, kunnia Sinulle!”
UT:n kirjoista on yksi historiallinen kirja, nimittäin Apostolien Teot. Se kertoo Pyhän Hengen laskeutumisesta apostoleille ja heidän kauttaan tapahtuneesta Kristuksen Kirkon levittäytymisestä. Sana apostoli tarkoittaa lähettilästä. Herramme Jeesus Kristus antoi tuon nimen niille opetuslapsilleen, jotka Hän lähetti saarnaamaan evankeliumia.
Opillisia kirjoja ovat seitsemän yleistä (katolista) lähetyskirjettä, nimittäin apostoli Jaakobin kirje, kaksi Pietarin kirjettä, kolme Johanneksen kirjettä ja yksi Juudan. Lisäksi neljätoista apostoli Paavalin lähetyskirjettä, nimittäin yksi roomalaisille, kaksi korinttilaisille, yksi galatalaisille, yksi efesolaisille, yksi filippiläisille, yksi kolossalaisille, kaksi tessalonikalaisille, kaksi Timoteukselle, yksi Tiitukselle, yksi Filemonille ja yksi heprealaisille.
UT:n kirjojen joukossa on yksi profeetallinen kirja, nimittäin Johanneksen Ilmestys. Kirjan sisältö kuvaa näynomaisesti, mystisenä kuvauksena, kristillisen Kirkon ja koko maailman tulevaa kohtaloa.
Ortodoksisessa kirkossa myös apokryfiset kirjat kuuluvat Raamattuun.
Lutherin käsitys Raamatun kirjoista oli se, että ne ovat eriarvoisia, riippuen siitä, miten Kristus-keskeisiä ne ovat. Hänelle esimerkiksi roomalaiskirje ja galatalaiskirje ovat tärkeitä, VT ja Jaakobin kirje vähempiarvoisia.

Raamattua lukiessamme meidän tulee ensiksikin lukea sitä hartaudella, Jumalan sanana ja rukouksin, ymmärtääksemme sitä oikein. Toiseksi sitä tulee lukea aidolla mielellä uskon ohjeeksi ja kannustimeksi hyviin tekoihin. Kolmanneksi. Meidän tulee ymmärtää sitä siinä mielessä, että se on sopusoinnussa ortodoksisen kirkon ja pyhien isien tulkinnan kanssa.
Kun Kirkko julistaa jumalallista ilmoitusta ja pyhän Raamatun oppia ensimmäistä kertaa, Kirkko kiinnittää huomiota tiettyihin seikkoihin, jotka vakuuttavat, että kysymyksessä on todella Jumalan sana.

 

Tällaisia seikkoja ovat
1. opin ylevyys, joka todistaa siitä, ettei se voi olla ihmisjärjen keksimä.
2. tämän opin puhtaus, joka osoittaa sen olevan lähtöisin Jumalan kaikkein puhtaimmasta mielestä
3. ennustukset
4. ihmeteot
5. tämän opin voimakas vaikutus ihmisten sydämiin, kaiken takana on Jumalan voima.
 
11.Raamattu ortodoksisessa kirkossa

Raamattu on ortodokseille jumalallisen opetuksen tärkein kirjallinen lähde. Raamatun inspiraatiolla tarkoitetaan sitä, että Jumalan innoittamat ihmiset kirjoittivat inhimillisin sanoin, mutta nämä sanat kokonaisuudessaan ovat Jumalan sana. Inspiraatio on siis Jumalan erityinen vaikutus kirjoittajiin. Siksi Jumala itse on välillisesti Raamatun ”tekijä” eli kirjoittaja. Raamattu on kokoelma ihmisten kirjoituksia, joissa Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisessä muodossa. Pyhä Henki ”kätkeytyy” siinä luotuun ilmaistakseen itsensä luodun välityksellä.
Voidaan siis sanoa, että Raamattu on Jumalan sana kirjallisessa muodossa.  Se on Jumalan Sana samalla kuin se on ihmisten kirjoittama. Raamatussa Jumala ilmoittaa itsensä. Keskipisteenä on Jeesus Kristus, elävä Jumalan Sana ihmisen hahmossa.  Raamatun luonne onkin parhaiten ymmärrettävissä kristologiasta käsin. Kaikki Raamatussa on tulkittava Kristuksesta käsin, sillä kaikki johtaa Kristukseen ja kertoo Hänestä (Luuk.24:44). Jeesus Kristus – Jumala ja ihminen – kahdessa luonnossa mutta yhdessä persoonassa (Kalkedonin määritelmä), tarkoittaa sitä, että Hän on täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen. Raamattu on sekä täysin jumalallinen että täysin inhimillinen samanaikaisesti. Koko Raamattu täyttyy Kristuksessa.  Raamattu onkin Kristuksen sanallinen ikoni. Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle. Siksi Raamattu on Jumalan ilmoitus. Siksi ortodoksissa kirkoissa pyhällä alttaripöydällä pidetään vain evankeliumikirjaa.  
Raamatun tarkoitus on palauttaa ja toteuttaa ihmisen ja Jumalan välinen yhteys, joka toteutuu deifikaation, jumaloitumisen kautta. Se puolestaan edellyttää elämän puhtautta ja kilvoitusta.
Raamattu on Kolmiyhteisen Jumalan ilmoitusta itsestään. Jumalallinen ilmoitus on tapahtuma, liike ylhäältä alaspäin. Jumala ilmoittaa itsensä Logoksen kautta Pyhässä Hengessä. Pyhä Henki tekee ilmoituksen meille todellisuudeksi. Ilman Pyhän Hengen innoitusta Raamattu jää kuolleeksi kirjaimeksi. Meillä tulisi olla sama usko kuin Raamatun kirjoittajilla. Raamatun opetus on välttämättä sidottu uskontunnustukseen ja Kirkon opetukseen. On myös merkittävää, että ilmoitus on aina trinitaarinen.
Raamatun kautta meidän on mahdollista oppia tuntemaan Jumalaa. Jumalan tunteminen on ennen muuta mystistä, mutta se on myös objektiivista, kaikille mahdollista. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Siksi se dynaaminen tila, jossa ihminen tuntee Jumalan rakkauden, on yhteydessä Häneen, sekä kuuliaisuudessa ja elämän puhtaudessa.
Ihmisen ”looginen” luonne turmeltui syntiinlankeemuksessa. Siksi Jumala tulee ihmisen luo ilmoituksen kautta. Ilmoitus tarkoittaa ikään kuin ”verhon sivuun vetämistä”. Langenneena ihminen tarvitsee erityisen jumalallisen inspiraation tunteakseen Jumalan tässä ilmoituksessa.   
Ilmoitus ja inspiraatio eivät ole ”yliluonnollisia” eivätkä vieraita ihmisen luonnolle. Niissä Jumala laskeutuu ihmisen heikkouden tasolle. Tapahtuu Jumalan kenoosis, itsensä tyhjentäminen ihmisen tasolle.
Jumala on ”ylhäällä” ja ihminen ”alhaalla”. Jo VT: ssa oli ”kirkko”. Raamatun ilmoituksen seurauksena tuo kirkko tuli maailman keskelle. Lopputulos oli Jumalan valtakunta, joka tulee alas ja läpäisee koko maailman.
Raamatun ja Kirkon suhteen ortodoksisen kirkko ymmärtää siis siten, että ensin oli Kirkko. Raamattu on syntynyt Kirkon toimesta Kirkkoa varten. Alkuseurakunta oli ensiksi ja vasta myöhemmin syntyivät evankeliumit ja muut Uuden testamentin kirjat. Kirkko määritteli, mitkä kirjat hyväksyttiin ja otettiin Raamattuun. Kirkko on myös julistanut Raamatun kirjoitukset ”inspiroiduiksi” teksteiksi vasta tutkittuaan, millaisia hedelmiä ne Kirkon elämässä tuottavat: Jumala- yhteyttä, Jumalan tuntemista ja elämää yhteydessä Jumalaan, Kristuksen kautta Pyhässä hengessä. Raamattu on jumalinhimillinen realiteetti vain Kirkossa, Kirkon kirjana. Itse asiassa tässä on kysymyksessä Kristuksen persoonan kaltainen mysteeri. Kirkko on messiaanisen ajan kokemusta. Kirkossa Jumala itse opettaa ihmistä. Kirkko elää lopullista, ”ikuisen liiton” aikaa. Kirkossa Jumala (Immanuel) elää ihmisten keskellä. Jumalan valtakunta on jo tullut Kirkossa.
Raamattu ja Kirkko perustuvat Jumalan ilmoitukseen historiassa. Traditiot, jotka kirjattiin Raamattuun, elivät jo satoja vuosia ennen Kirkkoa.  Raamatun oikea paikka on Kirkossa ja kirjan sanoma aukeaa Kirkossa eläville ihmisille. Raamatun ymmärtämisen avain ovat Kristus ja Pyhä Henki.
Pyhä Henki on tradition ylläpitäjä, säilyttäjä ja sen totuuden varjelija. Raamattu on tämän tradition keskeinen ilmentäjä, ”osa” tätä traditiota. Traditio on myös Kirkon koko elämä ja kokemus. Kirkko on myös näin ollen ainoa Raamatun auktoritatiivinen tulkitsija. Kristus elää ja inspiroi sekä ohjaa Kirkkoaan Pyhän Hengen kautta, sekä ohjaa oikeaan.
 
Raamatun sekä muun tradition tulkintaan. Siksi Raamattua on tulkittava Kirkon koko tradition valossa ja yhteydessä. Siinä auttaa liturginen sekä patristinen traditio. Tällä tavoin ortodoksinen kirkko käyttää Raamattua kaikessa kirkollisessa elämässä. Se on teologian perusta, opin lähde, liturginen kirja, hengellisen elämän ohje sekä saarnaamisen sekä opetuksen perusta
Vanha Testamentti voidaan ymmärtää täysin vain Uuden Testamentin valossa. Uusi on Vanhan täyttymys. VT ennustaa Messiaan tuloa, UT taas julistaa, että Messias on tullut. Emme voi ymmärtää VT: a ilman uutta. UT: a taas ei olisi olemassa ilman vanhaa. Siksi Raamattu on yksi kokonaisuus.

12. Ortodoksinen suhtautuminen Raamatun lukemiseen

Raamattua tulee lukea ja tutkia, koska se on Jumalan inspiroima teos. Se on Jumalan autenttinen ilmoitus itsestään ja ilmaisee Jumalan tahdon ihmiskuntaan nähden. Oikein ymmärrettynä se ilmaisee totuuden Jumalan luonnosta, ihmisen tilanteesta ja maailmankaikkeuden tarkoituksesta.
Raamattu on Jumalan sanaa Jumalasta itsestään ja Hänen valtakunnastaan. Tämä sanoma on tarkoitettu erityisesti Kirkon jäsenille, joiden tulisi kuunnella sitä, ottaa se huomioon, mietiskellä sitä ja vastata siihen uskossa ja kuuliaisuudessa.
Raamattu on Jumalan itsensä s a n a l l i n e n  i k o n i, joka ilmaisee ja välittää ihmisille jumalan todellisen läsnäolon. Raamatun kautta ihmiselle on annettu mahdollisuus päästä välittömään yhteyteen Jumalan itsensä kanssa.
Raamattu on myös Kirkon jumalanpalveluselämän perusta. Esimerkiksi liturgiajumalanpalveluksen rukouksissa on 98 sitaattia Vanhasta Testamentista ja 114  sitaattia Uudesta Testamentista, lisäksi epistola- ja evankeliumitekstit sekä Isä meidän – rukous.
Raamattu on Kirkon pyhän Tradition tärkeimpiä ilmauksia. Sitä luettaessa tavoitteeksi tulisi asettaa ”raamatullinen mieli”. Irrallisten yksityiskohtien ei pidä antaa johtaa itseänsä harhaan. Pyrkimyksenä tulee olla Raamatun kokonaisuuden käsittäminen siitä huolimatta, että se sisältää paljon erilaista ainesta. Raamattu on itse itsensä ohjenuora, ”mittatikku”, kanoni. Siksi kaikkea opetusta tulee verrata Raamattuun. Traditio valvoo Raamatun tulkitsemista, sillä Raamattu on kiteytetty tradition osa. Raamatun tulkinnassa tulisi olla keskeisenä tunnetun ortodoksiteologin Georges Florovskin käyttämä käsite, ”raamatullinen mieli”, jolla hän tarkoittaa sitä, että Raamattu on pyrittävä näkemään kokonaisuutena.

13.Usko

 

1.Uskontunnustus
Uskontunnustus on lyhyt, muutamin tarkoin sanoin muotoiltu esitys opista, johon kaikki kristityt ovat sitoutuneet  uskomaan. Kaikkia kristittyjä velvoittava on nikealais-konstantinopolilainen  uskontunnustus. Se laadittiin ensimmäisen ja toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen isien toimesta. Ekumeenisella kirkolliskokouksella tarkoitetaan katolisen Kristuksen Kirkon paimenien ja opettajien, ja sikäli kuin mahdollista kaikkialta maailmasta, kokousta todellisen opin ja pyhän järjestyksen vahvistamiseksi. Ekumeenisia kirkolliskokouksia oli seitsemän: 1. Nikean, 2. Konstantinopolin, 3. Efesoksen, 4. Kalkedonin, 5. Konstantinopolin toinen, 6.  Konstantinopolin  kolmas ja 7. Nikean toinen.
Kirkolliskokoukset kutsuttiin koolle apostolien Jerusalemissa pitämän kokouksen esimerkin mukaan (Apt. 15). Asia perustuu myös itse Jeesuksen Kristuksen sanoihin, mikä antavat Kirkon päätöksille sellaisen vallan, että kuka tahansa jättää noudattamatta niitä, jää osattomaksi armosta, kuten pakanat, niin kuin Jeesus sanoi: ”Ellei hän kuuntele  heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai  publikaaniin.” (Matt. 18:17)
Keino, jonka avulla ekumeeninen Kirkko ilmaisee päätöksensä, on ekumeeninen kirkolliskokous. Aiheena ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen koolle kutsumiseen, jossa uskontunnustus laadittiin, oli Jumalan Poikaa koskevan opin vahvistaminen. Pappi Areios opetti arvottomasti Jumalan Pojasta.  
Toinen kirkolliskokous kutsuttiin koolle vahvistamaan Pyhää Henkeä koskeva oppi Makedoniuksen väärää opetusta vastaan.  
Ensimmäinen kirkolliskokous Nikeassa pidettiin vuonna 325 Kristuksen syntymän jälkeen ja toinen, Konstantinopolissa, vuonna 381.

 

Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen sanamuoto on seuraava:
1. Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.
2. Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,  
3. joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi,  
4. ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin,  
5. nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,  
6. astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella  
7. ja on kirkkaudessa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
8. Uskon Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta.
9. Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon.  
10. Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi,  
11. odotan kuolleiden ylösnousemusta  
12. ja tulevan maailman elämää.
Aamen.

 

Ekumeenisen uskontunnustuksen ymmärtämiseksi on tapana jakaa se kahteentoista eri osaan tai artiklaan, joita voi tarkastella erillisinä.
Uskontunnustuksen ensimmäisessä kappaleessa puhutaan Jumalasta kaiken alkuna, tarkemmin sanottuna Pyhän Kolminaisuuden ensimmäisestä Persoonasta, Jumalasta Isästä, ja Jumalasta maailman Luojana.
Toinen kappale käsittelee pyhän Kolminaisuuden toista Persoonaa, Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa.
Kolmannessa kappaleessa selostetaan Jumalan Pojan ihmiseksi tuloa.
Neljännessä mainitaan Jeesuksen Kristuksen kärsimys ja kuolema.
Viides kohta mainitsee uskon Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen.
Kuudennessa on kysymys Jeesuksen Kristuksen taivaaseen astumisesta.
Seitsemäs käsittelee Jeesuksen Kristuksen toista tulemista.
Kahdeksas käsittelee Pyhän Kolminaisuuden kolmatta Persoonaa, Pyhää Henkeä.
Yhdeksäs Kirkkoa.
Kymmenes kastetta, joka viittaa myös muihin sakramentteihin.
Yhdestoista koskee kuolleiden ylösnousemusta.
Kahdestoista   iankaikkista  elämää.
 
14.Usko Jumalaan  

Jumalaan uskominen tarkoittaa sitä, että omistaa elävän uskon hänen olemassaoloonsa, ominaisuuksiinsa ja tekoihinsa, ja vastaanottaa kaikesta sydämestään hänen ihmisten pelastusta koskevat sanansa. Näin Raamattukin opettaa:” Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.” (Hepr. 11:6)
Sama apostoli ilmaisee uskon vaikutuksen kristittyihin rukoillessaan Jumalaa heidän puolestaan: ” Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja.” (Ef. 3: 16 -17)
Sydämen usko Jumalaan saa aikaan välittömästi ja pysyvästi tämän saman uskon tunnustamisen. Uskon tunnustaminen tarkoittaa, että uskomme vilpittömästi ja vakaasti ortodoksiseen uskoon, niin etteivät viettelykset, vaarat, kidutukset, eikä itse kuolemakaan  saa meitä luopumaan uskostamme todelliseen Jumalaan ja Herraamme Jeesukseen Kristukseen.
Uskon tunnustaminen on pelastukselle välttämätöntä apostoli Paavalin mukaan: ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:10) Ei vain uskominen, vaan ortodoksisen uskon tunnustaminen ovat tarpeellisia pelastukselle, koska kuka tahansa, joka suojellakseen ajallista elämää tai maallista hyvää välttelee ortodoksisen uskon tunnustamista, hän osoittaa sillä, ettei hänellä ole todellista uskoa Jumalaan, Vapahtajaan, ja tulevaan autuaalliseen elämään.
Uskontunnustuksessa ei sanota ”uskon Jumalaan”, vaan ”uskon yhteen Jumalaan” tarkoituksella vastustaa pakanallisten uskontojen käsitystä, jotka pitävät luotuja Jumalana, jolloin kysymyksessä on monijumalaisuus.
Raamattu opettaa meille yhdestä Jumalasta: ”Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia ole olemassa, on vain yksi ainoa Jumala. Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä niin sanottuja jumalia, moniakin jumalia ja herroja, mutta meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.” (1.Kor.8: 4-6)
Emme voi tuntea jumalan olemusta, sen on yläpuolella kaiken tiedon, ihmisten ja enkelienkin. Raamattu sanoo tästä: ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä”(1.Tim. 6:16). Jumalallisesta ilmoituksesta voimme johtaa Jumalan olemuksesta ja olennaisista ominaisuuksista voi johtaa sen ajatuksen, että Jumala on Henki, ikuinen, kaikessa hyvä, kaikkitietävä, täydellisen vanhurskas, kaikkivoimallinen, kaikkialla läsnä oleva, muuttumaton, itsessään kaikessa riittävä, kaikessa siunattu. Tämä kaikki käy ilmi Raamatusta.  

Jeesus Kristus itse sanoi: ” Jumala on henki” (Joh.4:24).  
Jumalan ikuisuudesta Daavid sanoo: ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet” (Ps. 90:2) Johanneksen Ilmestyksessä on seuraava ylistyslauselma Jumalalle: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias! Hän oli, hän on ja hän on tuleva” (Ilm. 4:8). Apostoli Paavali sanoo, että evankeliumi ”annettiin ikuisen Jumalan käskystä” (Room.16:26).  
Jumalan hyvyydestä Jeesus itse sanoi: ” On vain yksi, joka on hyvä” (Matt. 19:17).  
Apostoli Johannes sanoo: ”Jumala on rakkaus” (1. Joh.4:16).
Daavid laulaa: ”Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan” (Ps.145: 8-9).
Jumalan kaikkitietävyydestä sanoo apostoli Johannes:” Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken” (1.Joh.3:20). Apostoli Paavali julistaa: ”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä!” (Room. 11:33)
Jumalan oikeamielisyydestä laulaa kuningas Daavid: ”Herra on vanhurskas Jumala, hän rakastaa oikeutta, oikeamieliset saavat nähdä hänen kasvonsa” (Ps. 112:7). Apostoli Paavali puolestaan sanoo: ”Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan… sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä” (Room.2: 6,11).
Psalminkirjoittaja laulaa Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta: ”Mitä hän sanoi, se tapahtui, mitä hän käski, se pysyi” (Ps. 33:9). Arkkienkeli sanoo evankeliumissa: ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1: 37).
Jumalan kaikkialla läsnä olemisesta Daavid laulaa: ”Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin  paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon” (Ps. 139:6 -11).
Apostoli Jaakob sanoo muuttumattomuudesta: ” …taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi” (Jaak. 1:17). Apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa: ”Sen antaa aikanaan tapahtua ylistettävä ja yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra” (1. Tim. 6:15)
Vaikka Jumala on Henki, Raamattu kuvaa kuitenkin häntä hahmona, jolla on ruumiin osia, sydän, silmät, korvat ja kädet. Tämä tapahtuu sen vuoksi, että Raamattu mukauttaa itseään ihmisten kielelle. Sellaiset ilmaukset on ymmärrettävä korkeammassa ja hengellisessä mielessä. Esimerkiksi Jumalan sydän on ymmärrettävä Jumala hyvyytenä ja rakkautena. Silmät ja korvat tarkoittavat hänen kaikkitietävyyttään, kädet taas hänen kaikkivaltiasta voimaansa.
Jumala on kaikkialla, mutta taivaassa hän on läsnä ikuisessa kunniassaan, joka ilmenee autuaille hengille. Myös kirkoissa hän on läsnä armollaan ja sakramenttien kautta, erityisessä läsnäolossaan, jonka uskovat hartaudella tunnistavat ja tuntevat, ja joka ilmenee toisinaan tavallisuudesta poikkeavin merkein. Jeesus Kristus sanoo: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20).
 
15. Jumala on Pyhä Kolminaisuus
Uskontunnustuksessa Jumalaa sanotaan Isäksi. Tällä viitataan Pyhän Kolminaisuuden salaisuuteen. Jumala on olemukseltaan yksi, yhtä olemusta ja jakaantumaton, mutta persooniltaan kolminainen: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumalassa on siis kolme persoonaa eli hypostaasia; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kukin persoona on Jumala. Ei kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi jumalallinen olemus. Persoonat eroavat toisistaan ominaisuuksiltaan.
Uuden Testamentin tärkeimmät tekstit, jotka viittaavat tähän, ovat seuraavat:” Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt.28:19). ”Sillä taivaassa todistajia on näin kolme: Isä, Sana ja Pyhä Henki; ja nämä Kolme ovat yksi”(1.Joh.5:7: Suomalaisessa luterilaisen kirkon käännöksessä vuodelta 1992 on jae lyhennetty epäasiallisesti muotoon: ”Todistajia on näin kolme”, ja niin Jumaluuden persoonia ei mainita). Herran kasteessa Jordanilla kaikki Kolminaisuuden persoonat ilmaisivat itsensä: Isä ääni kuului taivaasta, Poika oli Johanneksen kastettavana ja Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Jeesuksen päälle. (Matt. 3:13).

Pyhä Kolminaisuus mainitaan Vanhassa Testamentissakin, mutta ei niin selvästi. Esimerkiksi ”Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot” (Ps. 33:6). ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes. 6:3). Jo luomiskertomuksen alussa ihmisen luomisen yhteydessä Jumaluuden persoonat neuvottelevat keskenään: ”Jumala sanoi: “Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme” (1.Moos.1:26). Samoin toisaalla: ”Sitten Herra Jumala sanoi: “Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan” (1. Moos. 3:22). Ja vielä: ”Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta” (1. Moos.11:7) Kolmen miehen vierailu Aabrahamin luona ymmärretään myös esikuvana Pyhästä Kolminaisuudesta: ” Herra ilmestyi Abrahamille Mamren  tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti” (1.Moos. 18: 1-2).
Emme voi ymmärtää jumaluuden sisäistä salaisuutta, mutta uskomme siihen Jumalan Sanan erehtymän todistuksen perusteella. ”Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on” (1. Kor.2:11).
Pyhän Kolminaisuuden persoonat eroavat toisistaan siinä, että Isä ei ole syntynyt eikä lähtenyt muista persoonista. Jumala – Poika on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua. Pyhä Henki lähtee iankaikkisesta Isästä.  
Kaikkein Pyhimmän Kolminaisuuden kaikki persoonat ovat yhtäläisiä jumalallisessa arvokkuudessaan. Isä on tosi Jumala, Poika on tosi Jumala ja Pyhä Henki on tosi Jumala, kuitenkin niin, että kolme persoonaa ovat vain yksi kolmipersoonainen Jumala.
Jumalaa kutsutaan kaikkivaltiaaksi, Παντοκράτορ, koska hän pitää kaiken voimassa voimallaan ja tahdollaan.
 
16. Jumala – kaiken Luoja

Uskontunnustuksen sanoilla  ”taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan” ilmaistaan, että Jumala on tehnyt kaiken eikä mitään ole olemassa ilman Jumalaa. Nuo sanat ovat Raamatusta. Ensimmäinen Mooseksen kirja alkaa sanoilla:” Alussa Jumala loi taivaan ja maan” (1.Moos.1:1). Puhuessaan Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, apostoli Paavali sanoo: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten” (Kol.1:16)
Jumala on siis koko näkyväisen ja näkymättömän maailman Luoja. Toisin sanoen Hän on luonut hengellisen maailman (enkelit), aineellisen maailman (auringon, maan, tähdet ja kaiken, mitä niissä on) sekä myös henki-aine-maailman (ihmisen).
Sana ”luoda” Raamatussa tarkoittaa ”tekemistä tyhjästä”, ex nihilo, olemiseen saattamista sellaista, mitä ei ennen ole ollut. Raamattu kertoo tästä meille: “Minä olen Herra, olen tehnyt kaiken. Yksinäni minä levitin auki taivaan, muovasin maan kenenkään auttamatta (Jes 44:24). Pyhä apostoli Paavali toistaa saman: “Sinä, Herra, laskit alussa  maan perustukset, Sinun kättesi työtä ovat myös taivaat” (Hepr.1:10). Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgian rukouksessa sanotaan: ”Sinä olet saattanut meidät olemattomuudesta olemiseen”. Makkabealaisten äiti kertoo lapselleen: “Minä pyydän sinua, lapseni, luo silmäsi ylös taivasta kohti ja maahan ja katso kaikkea, mitä niissä on, ja tiedä, että Jumala on tehnyt ne tyhjästä, ja että ihmissuku syntyy samalla tapaa”.( 2. Makk. 7:28). Hän pyytää lastaan katsomaan taivasta ja maata ja kaikkea, mitä niissä on ja tietämään, että Jumala loi ne sellaisesta, jota ei ollut olemasta, toisin sanoen tyhjästä. Ja Uusi Testamentti kertoo meille, “… että maailmat on luotu Jumalan sanalla, näkyvä on syntynyt näkymättömästä”(Hepr.11:3). Kaikki ilmiöt tehtiin Jumalan sanalla olemattomuudesta. Kirkkomme ja pyhä traditio varmistavat sen, että “Jumala loi kaiken tyhjästä”.
Ortodoksisen opetuksen mukaan Jumala on saattanut kaiken ja jokaisen olevaisen olemattomuudesta olemiseen. Luomisen kuvaus Raamatussa on ensimmäisen Mooseksen kirjan 1.luvussa. Ainoastaan Jumala yksin on luomaton ja iankaikkinen, Hän on luonut kaiken olevaisen paitsi itseään. Luominen ei tapahtunut yhdellä kertaa, eikä ikään kuin yksilö yksilöltä. Ensiksi hän loi perusta olemiselle. Sitten ajanjaksoittain toistensa perään, ehkä miljoonienkin vuosien kuluessa (2. Piet.3:8). Tämä olemisen perusta sillä voimalla, jonka Jumala sille oli antanut, synnytti muut Jumalan luodut olennot.
Jumala loi koko tämän maailman kuudessa päivässä, niin kuin 1. Mooseksen kirja, raamatun ensimmäinen kirja, kertoo. Mutta nuo päivät eivät olleet samanlaisia kuin nämä päivämme, joita elämme auringon alla. Kuinka ne voisivatkaan olla, kun aurinko luotiin vasta neljäntenä luomispäivänä. Nuo päivät on ymmärrettäväkin pitempinä ajanjaksoina. Kaiken kaikkiaan Jumalalle “tuhat vuotta on kuin… eilinen päivä” (Ps.90:4). Miksi Jumala kutsuu luomisjaksoja päiviksi? Sitä emme tiedä. Miksi Hän loi kaiken kuudessa päivässä? Sitäkään emme tiedä. Jumala olisi voinut luoda kaiken yhdessä hetkessä yhdellä sanalla ja yhdellä liikkeellä. Hän piti parempana luoda kaiken tavalla, jonka raamattu kertoo. Emme voi sanoa siihen mitään. Meidän on korostettava tässä kuitenkin jotain vieläkin tärkeämpää. Milloin ja mihin aikaan Jumala loi maailman? Milloin olivat nuo edellä mainitut luomisen päivä? Mitä aika on? Oliko aika olemassa jo ennen maailman luomista? Jumala ei ole riippuvainen ajasta eikä sen kohde. Hän on iankaikkinen. Hän on ajan tuolla puolen. Siksi meidän on ymmärrettävä, että aika luotiin yhdessä maailman luomisen kanssa. Maailman alusta tulee myös ajan alku. Maailma ja aika ovat samanaikaisia.
Jumala on kaiken Luoja, mutta hän toimii asteittain ajassa ja aikaisemmin luomiensa tekijöiden avulla, joille hän on antanut elämää tuottavat voimavarat ja kyvyt.
Kaikki, mitä Jumala teki, oli ”hyvää”: taivas, maa, eläimet, kasvillisuus, itse ihminenkin. (1. Moos. 1:31). Jumala oli myös tyytyväinen luomakuntaansa. Ortodoksisessa kristillisyydessä ei ilmene dualismia, kuten gnostisismissa, jonka mukaan taivas ja henki olisivat hyviä vastakohtana pahaa edustaville maalle ja aineelle. Jumala rakastaa koko aineellista luomakuntaansa iankaikkisella rakkaudella. Syntiinlankeemuksessa aineellinen maailma kuitenkin joutui Aadamin ja Eevan tottelemattomuuden takia turmeluksen valtaan. Jumala tekee kaikkensa maailman ja ihmisen pelastamiseksi.
Miksi sitten Jumala loi maailman? Eikö Hän olisi ollut onnellinen itsekseen Kolmiyhteisenä Jumalana? Tarvitsiko Hän kenties maailmaa? Rakennamme talon; jotta voisimme asua siinä: Teemme autoja liikkuaksemme niillä. Onko mahdollisesti niin, että Jumala tarvitsi maailmaa ja siksi Hän sen loi? On Jumalan pilkkaa uskoa niin. Jumala ei tarvitse mitään. Daavid puhuessaan Jumalalle sanoo: “Minä sanon Herralle: “Sinä olet minun valtiaani, sinulta saan kaiken hyvän (ts. minä en voi antaa mitään Jumalalle) (Ps.16:2).  
Jumala loi kaiken rakkaudesta. Hän loi sen tehdäkseen sen osalliseksi kunniastaan, ilostaan ja siunauksistaan. Hän loi kaiken, jotta se tulisi osalliseksi hänen jumalallisesta, luomattomasta olemisestaan ja eläisi hänen jumalallisen ”elämän henkensä” kautta (1. Moos 1:30; 2:7). Luomisessa ovat läsnä toimivina Jumalan Sana ja Jumalan Henki. Jumala sanoi ja tapahtui niin (1. Moos.1:3), ja Henki liikkui vetten päällä (1.Moos.1:2).
Jumala ei ole itsekäs. Hän haluaa, että hänen luomakunnallaan on kaikki se, mitä Hänessä on, ja että se voi nauttia siitä. Voimmekin sanoa, että maailman luomisen syy on Jumalan rakkaus. Jumala on samalla myös täydellinen rakkaus. Tietysti maailman luominen myös todistaa ja ylistää Jumalan kunniaa ja voimaa. Voi myös sanoa, että se on luomisen tarkoitus, ts. Jumalan ylistäminen luotujen kautta. Se ei kuitenkaan ole palvelijan työtä, vaan osallisuutta Jumalan kunniasta. Jumala ei siitä hyödy, vaan me itse.
Pyhä Kolminaisuus oikeastaan ilmenee siis jo luomisessa, mutta lopullisesti vasta Uudessa Testamentissa, kun Sana tulee lihaksi ja Pyhä Henki annetaan helluntaina.
 
17. Näkymätön maailma

Näkymättömällä maailmalla tarkoitetaan uskontunnustuksessa henkistä maailmaa, joka kuuluu enkeleille. Enkelit ovat ruumiittomia voimia, joilla on äly, tahto ja voima. Sana ”enkeli” tarkoittaa lähettilästä, sanansaattajaa. Heitä nimitetään siten sen vuoksi, että Jumala lähettää heidät ilmoittamaan tahtoaan. Niinpä esimerkiksi enkeli Gabriel lähetettiin ilmoittamaan Neitsyt Marialle Vapahtajan syntymisestä.

 

1. Enkelien luominen
Raamatun mukaan ensiksi luotiin henkinen, näkymätön maailma eli Jumalan enkelit. Raamatussa sanotaan: ”Mihin laskettiin sen peruspylväät? Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?” (Job.38: 6-7; LXX:ssa samat jakeet ovat: ´Mihin laskettiin sen peruspylväät? Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, ennen kuin tähdet tehtiin ja enkelini ylistivät minua suureen ääneen?´).
Enkelit ovat siis erityisiä luomuksia, jotka ovat erilaisia kuin ihminen ja näkyvä maailma. He ovat persoonallisia olentoja, joilla on järki ja vapaus. Aineettomina ja kuolemattomina he ovat korkeammalla ihmistä. Enkeleiden tehtävänä on ylistää ja palvella Jumalaa. He seisovat alati Herran kasvojen edessä, piirittävät ja suojelevat, pelastavat ja varjelevat Herraa pelkääviä. He ohjaavat ihmisiä pelastukseen, toimivat ihmisten ruumiiden ja sielujen varjelijoina. He vahvistavat ja innoittavat rukoilijoita ja toimivat itsekin esirukoilijoina sekä palvelevat kanssapalvelijoina eukaristiassa ja sakramenteissa  
Luonnoltaan enkelit ovat henkiä. He siis ovat aineettomia eli ruumiittomia ja siksi myös näkymättömiä. Enkelit ilmestyvät joskus muuttuneessa muodossa toimiessaan lähettiläinä. Avaruus ei rajoita heitä siinä määrin kuin ihmisiä. He ovat myös vähemmän riippuvaisia ajasta kuin ihmiset. Hengellisinä olentoina he ovat myös kuolemattomia. Enkeleillä on vapaa tahto ja tunteet. Raamatun mukaan he näkevät Taivaallisen Isän kasvot: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” (Matt.18:10). Enkelien tieto on ihmisen tietoa täydellisempi, ja voimaltaan ja väkevyydeltään he ovat suurempia kuin ihmiset. He tuntevat voimakasta iloa. Enkelit ovat pyhiä, mutta sitä he eivät ole luonnostaan, vaan johtuen pitkäaikaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Koska enkelit ovat vahvistuneet jo niin paljon hyvässä, Jumalan armosta heidän lankeemuksensa ei ole enää mahdollista.
Jumalallisen armon avulla enkelit profetoivat. Avioliittoa enkelit eivät tarvitse, koska ovat kuolemattomia.
Luonnoltaan enkelit eivät ole ruumiillisia eivätkä kolmiulotteisia, vaan he oleskelevat ja toimivat hengellisesti siellä, mihin heidät käsketään, eivät he voi samalla kertaa olla ja toimia eri paikoissa.
Enkelit ovat luonnostaan niin nopeita, että ovat heti missä hyvänsä, mihin Jumalan viittaus heidät käskee. He varjelevat maan osia, johtavat kansoja ja paikkoja sen mukaan kuin Jumala niitä käskee ja ne hoitavat myös meidän armotalouttamme ja auttavat meitä.

Pyhän Johannes Damaskolaisen mukaan enkeli on “hengellinen olento, aina liikkeessä oleva, itsenäinen, ruumiiton Jumalan palvelija, joka on armosta saanut luontoonsa kuolemattomuuden. Enkelin olemuksen, muodon ja heidän määränsä tuntee yksin Herra. Enkeli on luonnoltaan järjellinen, ymmärtäväinen ja itsenäinen, mielipiteiltään muuttuva eli tahdoltaan vapaa. Ruumiittomilla enkeleillä ei ole katumusta, sillä ihminen on saanut katumuksen ruumiinsa heikkouden tähden. Enkelit ovat kuolemattomia, ei luonnostaan, vaan armosta”.
 Pyhän Johanneksen mukaan enkelit ovat toisia hengellisiä valoja, jotka saavat valonsa ensimmäisestä ja aluttomasta valosta. Kieltä ja kuuloa he eivät tarvitse, vaan välittävät toisilleen ajatuksensa ja tahtonsa ilman suullista puhetta. Kaikki enkelit ovat luodut Sanan kautta ja Pyhä Henki on tehnyt heidät täydellisiksi pyhityksen kautta. Niillä on valoa ja armoa arvon ja luokan mukaan. Heidän oleskelupaikkansa voidaan ilmaista ja määritellä esimerkiksi seuraavalla tavalla: silloin kun he ovat taivaassa, he eivät ole maan päällä ja kun Jumala lähettää heidät maan päälle, he eivät jää taivaaseen. Seinät, ovet, lukot ja sinetit eivät heitä pidättele, sillä he ovat määrittelemättömiä, ts. he kykenevät ilmestymään otollisille sellaisina, että nämä otolliset kykenevät heidät näkemään.
He eivät kuitenkaan tunne Jumalan olemusta, eivätkä lunastuksen salaisuutta. Eivät myöskään Jeesuksen tulemuksen aikaa eikä hetkeä. Samoin ihmisten sydänten salaisuudet jäävät heidän tietonsa ulkopuolelle. He eivät myöskään omalla voimallaan voi tehdä ihmeitä.  
Raamatussa enkeli-nimitystä on käytetty myös Johannes Kastajasta, Kristuksen edelläkävijästä. Samoin Kristusta itseään kutsutaan Liiton Enkeliksi. UT:ssa enkeli-nimitys liitetään joskus apostoleihin, profeettoihin, piispoihin, pappeihin ja diakoneihin. Enkeleiksi kutsutaan myös maailman alkuaineita Jumalan tahdon välineinä.

Enkelien lukumäärästä Raamattu antaa viitteitä mm. seuraavissa kohdin: ”Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin” (Matt.26:53), ”Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä” (Hepr.12:22), ” Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä, miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään” (Dan. 7:10) ja ” Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä ja kuulin heidän äänensä. Heitä oli lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat” (Ilm. 5:11). Lukuja ei voi ottaa kirjaimellisesti, vaan näin halutaan osoittaa enkeleitä olevan äärettömän paljon ja lukemattomia joukkoja.
Vanhan kirkon opetuksen mukaan enkelit annetaan kaupunkien, valtakuntien, alueiden, luostareiden, kirkkojen ja ihmisten, sekä hengellisten että maallisten, varjelemista varten. Mutta enkelit annetaan vain niille, jotka uskovat Lunastajaan ja jotka ovat kasteessa uskon kautta uudestisyntyneet. Jokaisella uskovalla on oma suojelusenkelinsä. Pyhä Basileios Suuri opettaa: “Jokaisella uskovalla on enkeli kasvattajana ja paimenena, joka ohjaa hänen elämäänsä”.
Enkelien ajatellaan jakautuvan tehtäviensä mukaan ja asemansa perusteella Jumalan läheisyydessä hierarkkisiin ryhmiin, joiden nimet on saatu Raamatusta. Yleisesti on tunnettu Dionysios Areopagitan vuoden 500 vaiheilla esittämä jako kolmeen asteeseen, jotka jaetaan vielä kolmeen osaan. Näin enkelit muodostavat yhdeksän ryhmää. Korkeimman hierarkian eli ensimmäisen kolmikon muodostavat serafit, kerubit ja valtaistuimet, keskimmäisen hierarkian herruudet, voimat ja vallat. Alimpana, ihmisiä lähimpänä olevaan hierarkiaan kuuluvat hallitukset, ylienkelit ja enkelit. Pyhä Johannes Krysostomos sanoo, että “on paljon muita enkeleitä, joita emme tunne nimeltä”.
Enkelien kolmiryhmittely Dionysioksella viittaa symbolisesti pyhään Kolminaisuuteen ja henkimaailman täydellisyyteen ja se vahvistaa kristittyjen uskoa näkymättömään todellisuuteen.

Raamatussa mainitaan joitakin enkeleitä nimeltä. Ylienkeli tai arkkienkeli Mikael kuuluu seitsemän Raamatussa nimeltä mainitun ylienkelin joukkoon. Hänen nimensä tarkoittaa “Kuka on Jumalan vertainen”. Muita ylienkeleitä ovat Gabriel, “Jumalan mies tai Jumalan voima”, Rafael, “Jumalallinen apu tai parannus”, Uriel, “Jumalallinen tuli tai valo” ja Salafiel, “Rukous Jumalan puoleen”. Apokryfeissa mainitaan lisäksi ylienkelit Jehudiel, “Jumalan ylistäjä”, Barakiel, “Jumalan siunaus” sekä Jeremiel, “Jumalan korkeus”.
Raamatussa mainitaan, että jokaisella on oma suojelusenkeli.”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen” (Ps.91.11). Myös Jeesus itse vahvistaa tämän sanoillaan:” “Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja” (Matt.17:23).  Suojelusenkeli liitetään ihmisen elämään kasteen sakramentissa, jossa rukoillaan valmistusrukouksissa: ”…liitä hänen elämäänsä valkeuden enkeli, joka pelastaa hänet jokaisesta vastustajan juonesta, pahoista tapahtumista, päiväsydännä vaikuttavasta pahasta hengestä ja pahoista mielikuvista”.

 

2.Pahat enkelit
Näkymättömään maailmaan kuluu enkelien kirkkauden lisäksi Raamatun mukaan myös pahojen henkien eli langenneiden enkelien hallitsema pimeyden valtakunta. Toisesta Pietarin kirjeestä voimme lukea: “Ei Jumala säästänyt enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäväksi” (2. Piet. 2:4).  Enkelien lankeemukseen oli syynä ylpeys. Eräs niistä nimistä, joita on annettu pahalle hengelle, pahojen henkien johtajalle, on Lucifer eli Saatana. Tämä oli alun perin Jumalan luoma hyvä enkeli, yksi korkeimmista, mutta hän lankesi hybrikseen, ts. ylpeyteen ja ylimielisyyteen. Hän kieltäytyi alistumasta Jumalan tahtoon ja halusi tulla Jumalasta riippumattomaksi ja olla Jumalan vertainen. Luciferiin liittyi muita enkeleitä, jotka nekin luopuivat Jumalasta.
Langenneita henkiä kutsutaan Raamatussa pahoiksi ja saastaisiksi hengiksi ja riivaajiksi. Enkelien lankeemuksesta sai alkunsa myös pahuuden alku täällä näkyvässä maailmassa. Saatana on sama kuin paratiisin käärme, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.
Nämäkin enkelit alun perin luotiin hyviksi, mutta he poikkesivat tehtävästään olla kaikessa kuuliaisia Jumalalle, ja niin ne lankesivat pois Jumalasta omahyväisyyteen, ylpeyteen ja pahuuteen. Apostoli Juudan sanojen mukaan ”niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten” (Juud.1:6).
Nimitys ”paholainen” tarkoittaa ”panettelijaa”, ”valehtelijaa”. Heitä kutsutaan näillä nimillä, koska ne aina asettelevat ansoja ihmiselle, pyrkivät eksyttämään heitä, kiihottamaan heitä vääriin ajatuksiin ja pahoihin toiveisiin.
Tästä Jeesus puhuu uskottomille juutalaisille sanoessaan: ” Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Joh.8:44).
Kirkon isät opettavat, että pahat henget kadehtivat ja vihaavat ihmistä, koska hän on Jumalan kuva ja koska hänellä on mahdollisuus pelastua. Siksi ne yrittävät vietellä ihmisen pois Jumalasta ja todellisesta elämästä Hänen yhteydessään. Ne turmelevat ihmissieluja ja ihmisen siveellistä elämää, aiheuttavat sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä tarkoituksena horjuttaa ihmisen uskoa Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä.
Jumala sallii viisaassa Kaitselmuksessaan pahojen henkien toimia, kuitenkin niin, että niiden toiminta palvelee ihmisen kasvamista hyvään. Jumala antaa ihmiselle armovoimaa taistelussa pahan kiusauksia vastaan. Kirkon uskon mukaan pahojen henkien valta ihmiseen on rajallinen. Tahtomattaankin pahoista hengistä tulee ihmisen pelastuksen palvelijoita.
Opetus pahojen henkien olemassaolosta sisältää näkemyksen persoonallisen pahan olemassaolosta. Tämä saattaa tuntua epäuskottavalta ja arvoitukselliselta varsinkin sellaisesta ihmisestä, joka ei usko henkimaailmaan. Kristillinen käsitys Saatanasta ja pahoista hengistä muotoutuu kokemuksesta ja uskosta, ettei ihmisen ja Jumalan vastainen pahuus ole vain ihmisen syntiä, vaan vieläkin suurempaa pahuutta, joka ylittää ihmisen rajat.
Oppiin enkeleistä ihmisiä auttavina voimina liittyy kuva elämästä valon ja pimeyden taisteluna. Taistelu on todellista eikä vain heijastusta ihmisen sisäisistä kamppailuista. Ihmisen tehtävä on vapaaehtoisesti suuntautua kohti valoa. Paha ei ole samanveroinen hyvän kanssa. Lucifer, “Valon kantaja”, pahojen henkien ruhtinas, valitsi itseriittoisuuden Jumalan palvelemisen sijaan ja muuttui Jumalan vastustajaksi yhden asian, itserakkauden, tähden. Tätä itseriittoisuutta edustaa ihmisessä eristäytyneisyys.
Pahuutta ja kärsimystä pohdittaessa on hyvä muistaa, että paha ja paholainen saivat alkunsa enkelimaailman lankeemuksessa. Paha ja kärsimys eivät ole Jumalan luomia. Vapaata tahtoaan käyttävä enkeli kääntyi Jumalaa vastaan ja vietteli ihmisen rakastamaan itseään Jumalaa asemesta. Tosin on muistettava myös se, että ihminenkin luotiin vapaan tahdon omaavaksi. Ainakin teoriassa hän olisi voinut kieltäytyä viettelyksestä.
Paholainen on edelleenkin olemassa ja tekee työtään. Sen työlle on tärkeätä, että ihmiset eivät usko sen olemassaoloon. Kun ihmiset sanovat, ettei paholaista ole olemassa, saa paha tehdä työtään rauhassa. Kaikki asiat muuttuvat suhteellisiksi: ei ole enää hyvää tai pahaa. Se, mikä ennen sanottiin pahaksi, on nyt muka hyvää ja päinvastoin. Tällaisessa sekasortoisuuden tilassa tekevät työtään Jumalaa vastustavat pahat henget. Samassa kaaoksessa taistelevat myös valon henget, enkelit, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta. Enkelit ylistävät lakkaamatta yhdessä pyhien ihmisten kanssa Jumalaa siten todistaen rakkaudestaan Jumalaan eikä itseensä. Saman rakkauden siivittäminä enkelit kulkevat meidänkin kanssamme yrittäen ohjata meitä kulkemaan pelastuksen tietä kohti Jumalaa. Kristuksen valossa tuota tietä kulkien voimme nähdä hyvän hyvänä ja pahan pahana. Pyhien enkelien yhteydessä kulkien voimme välttää ne polut, jotka johtavat rakkaudettomuuden ikuiseen yksinäisyyteen.
Kirkon ja uskovien elämässä enkelit ovat jatkuvasti läsnä. Heitä kunnioitetaan rukouksin, veisuin ja ikonein. Heitä muistellaan viikoittaisina ja vuotuisina muistopäivinä. Uskontunnustus opettaa, että Jumala on “taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömäin Luoja”. Enkelit ovat luotuja olentoja. Siksi heille ei osoiteta palvontaa, joka kuuluu yksin Jumalalle. Sen sijaan me kunnioitamme “kunnianarvoisia enkeleitä” mm. ikonien välityksellä.
Enkelit ovat aina valmiita neuvomaan meitä hyvään ja suojelemaan pahalta, varsinkin pyytäessämme heiltä apua.
Kirkko kehottaa anomaan Jumalalta rauhan enkeliä, uskollista johdattajaa, sielujemme ja ruumiittemme suojelijaa, uskoen, että enkelimme on lähellä meitä sekä auttaa meitä kasvamaan hyvässä ja välttämään pahaa aina niin kauan kuin mielemme ylpeys ja sydämen pahat himot eivät karkota häntä luotamme.

18.Maailman luominen

Raamattu alkaa sanoilla:”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” (1.Moos.1:1). Maa oli alussa autio ja tyhjä. Seuraavaksi Jumala loi peräkkäisesti kuutena luomispäivänä kaiken mitä on  olemassa.  
Ensimmäisenä päivänä hän loi maailman ja valon.
Toisena hän loi taivaan vahvuuden eli näkyvän taivaan.
Kolmantena hän kokosi yhteen vedet maan päällä, jolloin kuiva maa tuli esiin; ja kaiken mitä siinä on.
Neljäntenä päivänä Jumala loi auringon, kuun ja tähdet.
Viidentenä päivänä hän loi kalat ja linnut.
Kuudentena päivänä Jumala loi nelijalkaiset eläimet, jotka elävät maan päällä, ja viimeiseksi ihmisen. Luominen päättyi ihmisen jälkeen.
Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikista teoistaan. Sen vuoksi seitsemättä päivää nimitetään sapatiksi (hepreankielinen sana merkitsee ”lepo”).
Raamatun luomiskertomusta pitävät historiallisena pyhät Efraim Syyrialainen, Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen, Ambrosius, Johannes Krysostomos ja autuas Augustinus.
Ne, jotka pitävät luomiskertomusta symbolisena, perustavat väitteensä sille, että sen sovittaminen tieteen tuloksiin saattaa tuottaa vaikeuksia.
Luominen on ensiksikin yleinen, millä tarkoitetaan alkuperäistä ja aineen luomista. Yksityisellä luomisella tarkoitetaan muodostavaa luomista, jolloin eri lajit luotiin asteittain kuuden päivän aikana maailman ensiksi luodusta aineesta
Raamatun kielessä ”maan luomisella” käsitetään aineen luomista, josta maailma sitten edelleen muodostettiin. ”Taivaan luomisella” tarkoitetaan sen varsinaisessa merkityksessä näkyvää taivasta. ”Luominen” on tyhjästä tekemistä. Kun Raamattu sanoo, että maa oli ”autio ja tyhjä”, se tarkoittaa elotonta aineen paljoutta. ”Syvyydellä” tarkoitetaan ikään kuin pohjatonta merta. Käsitteellä ”vedet” tarkoitetaan, että maailman alkuaine oli lähinnä nesteen kaltaista, juoksevaa ainetta. ”Jumalan Hengen liikkuminen vetten päällä” tarkoittaa, että Henki ikään kuin ”liotti” tai ”lämmitti” tai ”elävöitti” kaiken.

 

Ensimmäisenä päivänä Jumala loi valkeuden. Lämpö on välttämätön kasvi- ja eläinkunnan kehittymiselle. Sanoilla ”tulkoon valkeus” voimme ymmärtää, että Herra saattoi alkuaineen liikkuvaan tilaan, synnytti valon, lämmön ja muut ilmiöt.

 

Toisena päivänä Jumala loi avaruuden vesien välille. Mittaamattoman suuri alkuaineen paljous, jolla ei ollut mitään määrättyjä piirteitä, jaettiin osiin, toisin sanoen taivaankappaleiksi. Jakaantuneen kokonaisuuden osien väliin muodostui avaruus.

 

Kolmantena päivänä maa jakaantui vesiin ja kuivaan maahan.  Kuivalle maalle syntyi ensimmäinen elämän muoto, kasvillisuus.

 

Neljäntenä päivänä luotiin taivaankappaleet, aurinko, kuu ja tähdet. ” “Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia” (1. Moos. 1:14). Raamatun mukaan taivaankappaleet luotiin valoksi maata varten.

 

Viidentenä päivänä Jumala aloittaa eläinkunnan luomisen luomalla vedessä elävät ja ilmassa elävät eläimet.

 

Kuudentena päivänä Jumala luo maaeläimet, karjaeläimet, matelijat ja maan pedot, kunkin ”lajinsa mukaan” ja viimeisenä ihmisen.

 

Luomispäivät osoittavat Luovan Voiman välittömien tekojen järjestystä, jotka suoritettiin määrättyinä aikoina.
Näkyvä luomakunta kaikkien luotuineen ei tuolloin ollut samanlainen kuin. Jumala loi kaiken hyväksi: ” Ja Jumala näki, että niin oli hyvä” (1Moos. 1:25). Kaikki oli puhdasta, kaunista ja viatonta.
 
19. Ihmisen luominen

Jumala Pyhänä Kolminaisuutena sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme”(1.Moos.1:26). Ja Jumala loi ensimmäisen ihmisen, Aadamin, maasta, puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen; asetti hänet paratiisiin, antoi hänelle ruuaksi paratiisin muiden hedelmien ohella elämän puun hedelmän. Elämän puun hedelmiä syömällä ihmisellä ei ruumiillisena olentona olisi ollut sairauksia eikä kuolemaa.
Ja lopuksi otettuaan Aadamin nukkuessa tältä kylkiluun, teki siitä ensimmäisen naisen, Eevan (1.Moos.2:22). Jumalan tarkoituksena oli, että ihmiskunta alusta asti olisi luonnostaan sopeutettu rakastamaan ja puolustamaan toisiaan. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumalan kuva ihmisessä on apostoli Paavalin mukaan ”on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää”(Ef. 4:23).

Elämän hengellä, joka puhallettiin Aadamin sieraimiin, tarkoitetaan sielua, ihmisen hengellistä ja kuolematonta olemusta.
Paratiisi tarkoittaa kaunista ja autuasta paikkaa, jota Raamattu kuvaa puutarhaksi. Sinne ensimmäiset ihmiset asetettiin asumaan. Se oli ruumista varten aineellinen, näkyvä ja onnellinen asuinpaikka, mutta sielulle se oli hengellinen, Jumalan armon yhteyden tila sekä luotujen hengellisen mietiskelyn tila. *)  Ihminen on Jumalan erityinen luomus. Hänet luotiin Jumalan ”kuvaksi ja kaltaiseksi” (1. Moos. 1:26), maan tomusta. Hänet luotiin hengittämään elämän henkeä (1. Moos. 2:7),  tuntemaan Jumalaa ja hallitsemaan kaikkea Jumalan luomaa. Jumalan aikomus oli ihmistä luodessaan, että ihminen tuntisi Jumalan, rakastaisi ja kunnioittaisi häntä, ja niin olisi iankaikkisesti onnellinen. Teologiassa tätä ihmisen ennaltamääräämistä ikuiseen onnellisuuteen kutsutaan Jumalan ennaltamääräämiseksi. Tämä iankaikkiseen onnellisuuteen ennaltamäärääminen säilyy ennallaan, koska Jumala edeltä tietäen ja äärettömästä armostaan oli edeltä määrännyt avata ihmiselle, hänen onnellisuuden tieltä poikettuaankin, uuden onnen tien ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina” (Ef. 1:4). Jumala on edeltä päättänyt antaa kaikille ihmisille, ja on itse asiassa antanut heille, edeltävän armonsa ja riittävät keinot onnen saavuttamiseen. Raamattu sanoo tästä: ” Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa” (Room.8:29).
71                                        
*) Gregorios Teologi: Serm.38:42;  Johannes Damaskol.: Theolog. I, 2.c. XII. 8
 

Ortodoksinen kirkko opettaa tässä asiassa, kuten ”Idän Patriarkkojen uskonesityksessä” on sanottu: ”Kun hän edeltä näki, että jotkut käyttävät oikein vapaata tahtoaan, mutta toiset ei, hän sen mukaisesti määräsi edelliset kirkkauteen, kun taas jälkimmäiset hän tuomitsi”. (kpl.3)
Jumalan kuva ihmisessä tarkoittaa, että ihmisen olemukseen kuuluu järki ja vapaus. Siinä mielessä ihminen Jumalan kanssa – Luoja, hän voi jatkaa Jumalan luomistekoja. Ihminen voi valita hyvän ja pahan ja hän ymmärtää vastuun merkityksen. Ihmisessä on jotakin Jumalasta. Apostolien mukaan ihminen on ”Jumalan sukua”(Apt.17:29). Syntiinlankeemus ei hävittänyt kokonaan Jumalan kuvaa ihmisessä.
Jumalan kaltaisuus tarkoittaa luomisessa ihmiselle annettua päämäärää. Päämäärän toteutuminen edellyttää Jumalan kuvaan kuuluvien ominaisuuksien Jumalan tahdon mukaista ja myönteistä käyttöä. ”Kaltaisuus” on aluksi vain mahdollisuus. Kehittyminen ja kasvu ovat riippuvaisia ihmisen kilvoittelusta. Synti vaikuttaa tuhoavasti ja kielteisesti kaltaisuuteen. Jumalan kaltaisuudessa vahvistumista ortodoksinen kirkko kutsuu jumalaloitumiseksi eli theosikseksi. Ihminen eettisessä mielessä tulee yhä enemmän jumalallisen luonnon pyhittämäksi ja Jumalan tahdon välikappaleeksi. Tämä edellyttää, että ihmisen tahto kasvavassa määrin alistuu Jumalan tahtoon. Jumaloituminen on Kirkon yhteydessä tapahtuvaa yhdistymistä Pyhän Kolminaisuuden elämään. Jumalan armo kutsu aina ihmistä, mutta ei pakota ketään.
Jumalan kuvana ihmisellä on erityinen arvo. Ihmisen arvon kieltäminen on Jumalan luomistyön väheksymistä ja Luojan pilkkaa.
Ihmissuku muodostaa ykseyden olemuksellisesti ja rakenteellisesti. Oikeastaan ei ole olemassa erillisiä, toisistaan kokonaan riippumattomia yksilöitä, vaan yksilöt ovat osatekijöitä ihmiskunnan kokonaisuudessa.
 
Ihminen on pohjimmiltaan myös liturginen olento. Ihmisen aidoimpaan olemukseen kuuluu Jumalan kunnioittaminen ja palvominen. Rukouksessa Jumalan edessä ihminen on erityisellä tavalla aidoimmin ihminen. ”Liturgisuus” ei ulotu vain jumalanpalveluksiin
 
20. Kaitselmus
”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään”(1. Moos.2:2). ”Päätti työnsä” ei tarkoita jumalallisen toiminnan lakkaamista, vaan se, ilmaisee ajatuksen, että Jumala lakkasi luomasta uusia olentoja.  Jumala loi maailman kaikkein täydellisimmän rakkautensa vaikutuksesta, pitääkseen siitä huolta, ei jättääkseen sen oman onnensa nojaan. Huolenpitoa kaipaa kokoluomakunta, eloton ja epäorgaaninen maailma, jotta siinä vaikuttavat voimat ja lait säilyisivät voimassaan ja olisivat tasapainossa. Ihminen luontonsa puolesta on rajoitettu, epätäydellinen. Hän menetti lankeemuksessa henkisten voimiensa suhteellisen täydellisyyden, jonka oli saanut Jumalalta. Ihminen ei voi omin voimin, ilman Jumalan apua, tukea tai johdatusta, saavuttaa päämääräänsä.
Jumalan lakkaamatonta huolehtimista maailmasta ja erityisesti ihmisestä sanotaan Jumalan Kaitselmukseksi. Se on kaikkivaltiuden, viisauden ja hyvyyden lakkaamatonta btoimintaa, jonka kautta Jumala pitää voimassa luotujen olemuksen, ja säilyttää niiden voimat, sekä johdattaa niitä hyviin tarkoituksiin. Kaitselmuksen kautta hän myös edistää kaikkea hyvää. Mutta sen pahuuden, jonka hyvyydestä poikkeamisen kautta syntyy, hän estää tai korjaa ja johtaa hyviin seurauksiin.
Jumalallinen Kaitselmus ilmenee maailman säilyttämisessä ja maailman ohjaamisessa. Jumala säilyttää koko maailman kaikkien voimineen ja lakineen, samoin maailman rakenteen ja järjestyksen, kaikkien luotujen olentojen olemuksen ja elämän. Erityisesti ihmisen olemuksen ja elämän. Jumala johtaa maailmaa ja sen luotujen, erityisesti ihmisen, elämää edeltä määrättyjen tarkoitusten saavuttamiseen. Tämä ilmenee siten, että Jumala auttaa ihmistä hyvään, ja estää, parantaa tai johtaa syviin seuraamuksiin sen pahuuden, joka johtuu ihmisen vapaan tahdon vääristymisestä.
Kaitselmus ihmisen elämässä ilmenee yhtämittaisena sarjana Jumalan rakkauden tekoja. Nuo teot ovat rangaistuksia tai armahduksia, suojelemista tapaturmilta ja onnettomuuksilta sekä lohdutusta ja vahvistamista. Jumala järjestää ja ohjaa elämän vaiheita.
Raamatusta käy ilmi todisteita maailman ylläpitämisestä ja siitä huolehtimisesta: ”… hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr. 1:3). ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!” (Matt.6:26). Näistä sanoista käy ilmi Jumalan huolenpito luoduistaan, ja erityinen huolenpito ihmisistä.
”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä” (Jes. 49: 15 -16). Psalmi 91 kokonaan on kuvausta Jumalan erityisestä ja moninaisesta ihmisen kaitsemisesta.  Samoin maailman ohjaamisesta: ”Gibeonissa Herra ilmestyi Salomolle yöllä unessa. Jumala sanoi: “Pyydä, mitä haluat, niin annan sen sinulle.” Salomo vastasi: “Sinä osoitit runsain mitoin suosiotasi palvelijallesi, isälleni Daavidille, kun hän vilpittömänä ja oikeamielisenä vaelsi teitäsi ja oli sinulle uskollinen. Sinun suosiosi säilyi runsaana loppuun saakka, sinä annoit hänelle pojan, joka tänään istuu hänen valtaistuimellaan. Herra, minun Jumalani, sinä olet tehnyt minusta kuninkaan isäni Daavidin jälkeen, vaikka olen vain nuori poika, joka ei tiedä minne mennä, mitä tehdä.  Palvelijasi on keskellä kansaa, jonka olet valinnut, keskellä ihmispaljoutta, jolla ei ole mittaa eikä määrää. Anna siksi minulle ymmärtäväinen sydän, jotta osaisin hallita ja tuomita kansaasi ja erottaisin hyvän pahasta. Muutoin en voi oikeamielisesti hallita tätä suurta kansaa.” Tämä pyyntö oli Herralle mieleen, ja hän sanoi Salomonille: “Koska esitit tällaisen pyynnön, koska et halunnut pitkää ikää, et rikkautta etkä vihollistesi kuolemaa, vaan pyysit ymmärrystä osataksesi hallita oikein, minä teen niin kuin pyysit. Minä annan sinulle niin viisaan ja ymmärtäväisen sydämen, ettei kaltaistasi ole ennen ollut eikä ole jälkeesikään tuleva” (1.Kun.3: 5-12).
Siitä, kuinka Jumala estää myös pahuuden, on esimerkkinä kertomus Sodoman ja Gomorran hävittämisestä (1. Moos. 18:20 – 19:25), samoin kertomus vedenpaisumuksesta (1. Moos. 6. ja 7. luku).
Hän johtaa myös pahan hyviin seuraamuksiin, niin kuin kertomus Joosefin vaiheista osoittaa (esimerkiksi  1. Moos. 37: 39 – 47).
 
21.Erilaisia filosofisia käsityksiä Jumalan olemassaolosta ja Kaitselmuksesta

Skeptisimi epäilee kaikkea, myös Jumalan olemassaoloa. Se vastaa kysymykseen Jumalasta ja absoluuttisesta totuudesta: ”Emme tiedä”.
Kristisismin mukaan absoluuttinen totuus on käsittämätön ja Jumala on käsittämätön. Niistä ei voi tietää tarkasti. Absoluuttista totuutta on tieteellisesti mahdotonta todistaa. Mahdotonta on myös todistaa, ettei Jumalaa ole. Kristityt eivät todista Jumalaa, he uskovat häneen. Kysymyksessä on uskon todistus.
Positivismi ajattelee, että ihmisen kehityksessä on ollut kolme vaihetta: teologinen, jolloin usko on vallalla, metafyysinen vaihe, jolloin spekulatiivinen filosofia vallitsee sekä positiivinen vaihe, jolloin vallitsee tieteeseen perustuva tieto. Positivismi ei haluakaan tietää Jumalan ja absoluuttisen totuuden olemassaolosta.
Ateismi väittää, että Jumalaa ei ole. Oikeastaan ateismi on uskoa, sillä on mahdotonta tietää, että Jumalaa ei ole. Ateismi on ei-uskoa Jumalaan.
Panteistisen käsityksen mukaan Jumala on Luonto. Tämän tietäminen ei onnistu, mutta siihen uskominen on mahdollista. Panteismista on seurauksena materialismi, joka johtaa ateismiin.
Deismisen käsityksen mukaan Jumala kyllä on maailman Luoja ja sen lakien synnyttäjä, mutta Jumala on vetäytynyt maailmasta ja jättänyt sen oman onnensa varaan.
Teistinen käsitys on, että Jumala on Luoja ja maailmankaikkeuden ylläpitäjä. Jumalaan voidaan olla yhteydessä sakramenttien ja rukouksen kautta. Teismin täydellisin muoto on kristinusko.
 
22. Jeesus Kristus, Jumalan Poika 

Jumalan Poika on Pyhän Kolminaisuuden toisen persoonan nimenä suhteessa jumaluuteen. Tätä samaa Jumalan Poikaa kutsuttiin nimellä Jeesus, kun hän sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi ihmiseksi maailmaan. Profeetat antoivat hänelle nimen Kristus silloin, kun he vielä odottivat hänen tuloaan maan päälle. Nimi Jeesus tarkoittaa Vapahtaja. Enkeli Gabriel ensimmäisenä ilmoitti nimen Jeesus. Tämä nimi annettiin Jeesukselle, koska hän syntyi maailmaan vapahtamaan ja pelastamaan ihmiset. Nimi Kristus tarkoittaa Voideltua. Nimi johtuu voitelusta pyhällä voiteella, jonka kautta annettaan Pyhän Hengen lahjat. Voidelluiksi kutsuttiin muinoin myös kuninkaita, ylipappeja ja profeettoja.
Jeesusta, Jumalan Poikaa, nimitetään Voidelluksi, koska hänen ihmisyyteensä oli suotu määrättömästi kaikki Pyhän Hengen lahjat. Siten hänessä oli mitä suurimmassa määrin profeettojen tieto, ylipapin pyhyys ja kuninkaan voima. Jeesusta nimitetään myös Herraksi siinä mielessä, että hän on tosi Jumala, sillä Herra on yksi Jumalan nimistä.
Jeesusta Kristusta nimitetään Jumalan Ainosyntyiseksi Pojaksi. Tällä halutaan ymmärrettävän, että ainoastaan hän on ainoa Jumalan Poika, syntynyt Isän Jumalan olemuksesta ja on siten yhtä olemusta Isän kanssa, ja siksi on ylempi pyhiä enkeleitä ja pyhiä ihmisiä, joita nimitetään Jumalan pojiksi ”armosta” (Joh. 1:12). Raamatussa tämä nimitys on myös käytössä. ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14). ”Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet” (Joh.1:18).
Uskontunnustuksessa sanotaan, että hän on syntynyt Isästä. Tällä ilmaistaan se hänen henkilökohtainen ominaisuutensa, jolla hän eroaa muista Pyhän Kolminaisuuden persoonista. Hänen sanotaan syntyneen myös ”ennen aikojen alkua”, ettei kukaan ajattelisi, että on olemassa aika, jolloin häntä ei ollut. Tällä halutaan sanoa, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on iankaikkisuudesta, samoin kuin Jumala, Isä, on iankaikkinen. Jeesuksen Kristuksen sanotaan olevan ”valo valosta”. Tällä kuvalla valosta halutaan selittää Jumalan Pojan käsittämätöntä syntymistä Isästä. Katsoessamme aurinkoa, näemme valon. Tästä valosta syntyy näkyvä valo kaikkialle maan päällä. Mutta sekä auringon valo, että näkyvä valo maan päällä ovat samaa valoa, jakautumatonta ja samaa olemusta. Samalla tavalla Jumala, Isä, on iankaikkinen valkeus (1 Joh.1:5). Jumalan Poika on syntynyt hänestä, ja on myös iankaikkinen valkeus. Mutta Jumala Isä ja Jumala Poika ovat yksi ja sama iankaikkinen Valkeus, jakaantumaton ja samaa olemusta.
Jeesuksen Kristuksen anotaan myös olevan ”tosi Jumala tosi Jumalasta”. Tällä tarkoitetaan sitä, että Jumalan Poikaa nimitetään Jumalaksi samassa mielessä kuin Jumalaa isää. Nämäkin sanat löytyvät Raamatusta, Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä: ”Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta  tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.  Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä” (1.Joh. 5:20).
Uskontunnustuksen sanat ”syntynyt, ei luotu” lisättiin pappi Areioksen vuoksi, joka opetti väärin, että Jumalan Poika oli luotu olento.
Sanat ” joka on samaa olemusta kuin Isä” korostavat sitä, että Jumalan Pojalla on sama jumalallinen olemus Isän kanssa. Jeesus Kristus itse sanoo tästä: ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh. 10:30).
Sanoilla, ” jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”, halutaan osoittaa, että Jumala Isä loi kaiken Pojassaan, joka on hänen iankaikkinen Viisautensa ja hänen iankaikkinen Sanansa, Logos. ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä” (Joh. 1:3).
Raamattu kertoo Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, Jumaluudesta: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala” (Joh.1:1). Jumaluus käy ilmi Vanhan Testamentin kuvauksista ja Messiaan nimityksiksi. Messiasta, Voideltua, nimitetään nimillä ”minun Poikani”, ”Elohim”, ”Adonai” (Herra), ”Jehovah” ja ”El Gibbor”.  Jumaluus käy ilmi myös Jeesuksen omasta opetuksesta: ”Kuinka te voitte väittää minun pilkkaavan Jumalaa, kun sanon olevani Jumalan Poika?” (Joh. 10:36).”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa” (Joh.3:16;  1.Joh. 4:9).  ”Ainoa Poika, joka itse on Jumala” (Joh.1:18), ja ” … joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan” Joh.3:18). Jeesus yksin tuntee taivaallisen Isän ja voi ilmoittaa hänen nimensä ihmisille (Matt. 11:27). Hänen olemisensa Isän kanssa ja Isässä on iankaikkinen: ”Ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä” (Joh. 17: 5).
Pietari tunnisti Filippuksen Kesareassa hänen jumaluutensa:” Simon Pietari vastasi: “Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika” (Matt.16:16). Jeesus parannettuaan sapattina sanoi: ” “Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä” (Joh. 5:17). Suuren neuvoston edessä Jeesus vastasi kun häneltä kysyttiin, onko hän Kristus: ”Itsepä sen sanoit” (Matt. 26:64).  
Jumaluus käy myös ilmi apostolien todistuksista. ”Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena” Room. 8:32). ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” (Joh.1:14). Jumalisuuden salaisuus on siinä, ”Hän ilmestyi ihmisruumiissa”(1. Tim. 3:16).  
Kristuksessa asui koko jumaluuden täyteys (Kol. 12:9). ”Kun Jumala jälleen tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: – Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä” (Hepr.1:6). Apostolit huusivat avuksensa Jeesuksen nimeä totisen Jumalan nimenä (Apt. 1:24; 7:59 – 60; 22:16; Room. 10: 13;  1.Kor. 1:2; 2. Kor. 12:8. ym).
Kirkon todistus Kristuksesta Jumalan Poikana käy ilmi lyhyistä uskontunnustuksista kasteen yhteydessä Kirkon alkuaikoina, ja erityisesti nikealais- konstantinopolilaisesta uskontunnustuksesta. Samoin paikalliskirkkojen uskontunnustukset ilmaisevat sen. Asia käy ilmi myös juhlapäivien pyhien toimitusten lyhyistä ylistysveisuista, samoin harhaoppisten, Jeesuksen jumaluuden kieltäneiden, erottaminen Kirkosta. Marttyyrit todistivat verellään uskostaan Kristukseen Jumalan Poikana.
Uskontunnustuksen mukaan Jeesus Kristus ”astui alas taivaista”. Jumalana hän on kaikkialla, aina taivaassa ja aina maan päällä. Mutta maan päällä hän oli ennen näkymättömänä, vasta myöhemmin hän ilmestyi maan päälle lihassa. Tässä mielessä sanotaan, että hän astui alasta taivaasta. Jeesus sanoo tästä itse: ” Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika” (Joh.2:13). Hän tuli maan päälle ” meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”.  ”Meidän ihmisten tähden” tarkoittaa sitä, ettei hän tullut vain jonkin kansan tai joidenkin tiettyjen ihmisten tähden, vaan meidän kaikkien ihmisten tähden universaalisti. ”Meidän pelastuksemme tähden” taas tarkoittaa, että hän tuli maan päälle pelastamaan meidät synnistä, kirouksesta ja kuolemasta.
 
23. Synti

Synti tarkoittaa Jumalan lain rikkomusta, niin kuin apostoli Johannes sanoo: ”Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen, sillä synti merkitsee Jumalan lain rikkomista” (1.Joh.3:4). Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, ja Jumala ei voi tehdä syntiä. Kuitenkin synti vaikuttaa ihmisissä. Synti on lähtöisin Paholaisesta: ” Joka tekee syntiä, on Paholaisesta, sillä Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti” (1. Joh. 3:8)
Sana “synti” (hamartia) tarkoittaa kirjaimellisesti “harhaan joutumista”, “olla osumatta maaliin” tai “menettää kiintopiste”. Kysymyksessä on epäonnistuminen siinä, mitä pitäisi olla ja sen tekemisessä, mitä pitäisi tehdä.
Alussa ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, elämään yhteydessä Jumalan elämään ja hallitsemaan koko luomakuntaa. Ihmisen epäonnistuminen tehtävänsä täyttämisessä on hänen syntinsä, ja sitä kutsutaan myös syntiinlankeemukseksi.
 

24. Syntiinlankeemus

Synti siirtyi ihmisiin Paholaisesta syntiinlankeemuksen  kautta. Paholainen  petti Aadamin ja Eevan ja sai heidät rikkomaan Jumalan käskyn. Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa Paratiisissa syömästä ”hyvän ja pahan tiedon puusta”, ja samalla kertoi heille heidän kuolemalla kuolevan, mikäli söisivät tuosta puusta. Hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen aiheuttaisi kuoleman, koska se kytkeytyi tottelemattomuuteen Jumalan käskyä kohtaan, ja siten erotti ihmisen Jumalasta ja hänen armostaan, ja vieraannutti hänet jumalallisesta elämästä.
Jumala ei luonut pahaa eikä pahuutta. Paha alkoi ilmetä maailmassa lankeemuksen seurauksena. Luomiskertomuksen mukaan lankeemus tapahtui ensin taivaassa ja vasta sen jälkeen lankesivat Aadam ja Eeva. Syntiinlankeemuskertomus ensiksikin kertoo “käärmeestä” (1.Moos.3:1), joka houkutteli ensimmäiset ihmiset lankeemukseen. Tuo käärme oli kiusaaja, ensimmäinen langenneista enkeleistä, jotka olivat kääntyneet pois Jumalasta. Näin siis jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut enkelien lankeemus.

Tästä lankeemuksesta Raamatussa kerrotaan vain viitteellisesti. Saatana, langennut enkeliruhtinas käärmeen hahmossa, viekoitteli ensimmäiset ihmiset tottelemattomuuteen Jumalan vastaan. He eivät seuranneet Jumalan, vaan pahan hengen viitoittamaa tietä.
Ihmistä luodessaan Jumala hyvyydessään antoi hänelle vapaan tahdon, joka luonnostaan on suuntautunut rakastamaan Jumalaa, mutta Aadam ja Eeva käyttivät tätä vapauttaan pahuuteen kuuntelemalla Paholaista vastoin Jumalan tahtoa. Eeva näki Paratiisissa käärmeen, joka vakuutti Eevalle, että syömällä hyvän ja pahan tiedon puusta hän tulisi tuntemaan sekä syvän että pahan, ja hänestä tulisi jumala. Tämä lupaus ja hedelmän houkuttelevuus saivat Eevan petetyksi, ja Eeva söi. Aadamkin söi hänen esimerkkinsä mukaisesti. Aadamin synnin seurauksena oli Jumalan kirous ja kuolema tuli ihmisten osaksi. Kirous tarkoittaa Jumalan oikeudenmukaista tuomiota synnistä ja pahasta, joka synnin seurauksena tuli maan päälle ihmisten rangaistukseksi. Jumala sanoi Aadamille: ”Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu” (1.Moos. 3:17).
Synnin seurauksena myös kuolema tuli ihmisen osaksi.  Se on kaksinainen. Ruumiillisessa kuolemassa ruumista elävöittävä sielu jättää ruumiin. Hengellisellä kuolemalla tarkoitetaan sitä, että sielu menettää Jumalan armon, joka elähdytti sitä korkeampaan ja hengelliseen elämään. Sielukin voi kuolla, mutta toisin kuin ruumis. Ruumis kuollessaan menettää aistit ja hajoaa. Sielu kuollessaan synnin vuoksi menettää hengellisen valon, ilon ja onnen, mutta ei hajaannu eikä häviä olemattomiin, vaan jää pimeyden, ahdistuksen ja kärsimyksen tilaan.
Kuolema tuli kaikkien osaksi, koska kaikki polveutuvat Aadamista, ja hänessä kaikki ovat tulleet osallisiksi hänen synnistään. Ja kuten turmeltuneesta lähteestä luonnollisesti lähtee turmeltunut virta, niin synnin turmelema isä, joka synnin seurauksena on kuolevainen, tuottaa itsensä kaltaisia synnin turmelemia ja kuolevaisia jälkeläisiä.

Raamattu sanoo tästä seuraavasti: ” Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä” (Room. 5:12). Syntiinlankeemuksen jälkeen Aadamille ja Eevalle ei ollut mitään hyötyä elämän puun hedelmistä, koska heidät karkotettiin Paratiisista, eivätkä he enää voineet syödä puun hedelmiä.
Luomiskertomus selvästi antaa ymmärtää, että vaikka lankeemus oli tapahtunutkin ensiksi enkelimaailmassa ja “käärme” viekoitteli Eevaa, tämä olisi ollut vapaa hylkäämään sen ehdotukset. Eevan ja Aadamin synti oli, että he täysin tietoisina olivat tottelemattomia ja hylkäsivät Jumalan rakkauden. Vapaan valinnan ratkaisuna he kääntyivät pois Jumalasta egosentriseen elämään.
Esivanhemmillamme jäi kuitenkin pelastuksen toivo, sillä heidän tunnustettua syntinsä Jumalan edessä, hän armostaan antoi heille toivon pelastuksesta.   Jumala lupasi, että ”vaimon siemen on iskevä käärmeen pään murskaksi” (1.Moos. 3:15). Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus tulisi voittamaan pahan, joka oli eksyttänyt ihmiset, ja vapauttaisi heidät synnistä, kirouksesta ja kuolemasta. Jeesusta nimitetään ”vaimon siemeneksi”, koska hän syntyi maan päälle ilman miestä, pyhimmästä Neitsyt Mariasta.  
Jumala uudisti lupauksensa useamman kerran. Esimerkiksi hän antoi lupauksen Aabrahamille: ” Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen” (Sananmukaisesti: Sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki maan kansat)(1. Moos.22:18). Saman lupauksen hän toisti Daavidille (LXX:  2. Kun.7:12 -13).
Tästä lupauksesta oli se hyöty, että lupauksen antamisesta asti ihmiset saattoivat pelastavaisesti uskoa tulevaan Vapahtajaan, kuten me uskomme Vapahtajaan, joka on jo tullut.
 
Jotkut ihmisistä muinaisuudessa uskoivat tulevaan Vapahtajaan, mutta suurin osa unohti Jumalan lupauksen Vapahtajasta.
“Lankeemus” tarkoittaa sitä, että ihminen laiminlyö Jumalan antaman kutsumuksen. Sitä tarkoittaa ensimmäisen Mooseksen kirjan 3. luvun kertomus. Ihminen uskoi pahan (käärmeen) viettelemänä, että hän voisi tulla “Jumalan kaltaiseksi” oman tahtonsa ja omien pyrkimystensä varassa. Ortodoksisessa perinteessä “hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen” yleensä selitetään todelliseksi pahan maistamiseksi, kirjaimelliseksi kokemukseksi pahasta sellaisenaan. Joskus tämä syöminen selitetään myös ihmisen yritykseksi mennä sen yli, mikä oli hänelle mahdollista, yritykseksi tehdä sellaista, joka ei vielä ollut hänen voimillaan mahdollista toteuttaa. Näin selittää mm. pyhä Gregorios Teologi.
Lankeemuksen seurauksena paha alkoi vaikuttaa maailmassa. On kuitenkin huomioitava, että sen pahuuden lisäksi, josta itse olemme vastuussa, maailmankaikkeudessa on paljon mahtavia voimia, “ilmavallan hallitsijoita”, kuten Paavali asian ilmaisee, joiden tahto on suuntautunut pahaan. Persoonallisina olentoina ne aiheuttavat maailmassa epäjärjestystä, julmuutta ja hävitystä. Vaikka ihminen lankesikin ja teki syntiä vapaasta tahdostaan, kun tottelemattomuudessaan poikkesi Jumalan käskystä. paha ei ole alkuisin alhaalta vaan ylhäältä, ei aineesta vaan hengestä. Pahuuden lähde on siis hengellisten olentojen vapaassa tahdossa. Heidät on varustettu tiedolla oikeasta ja väärästä ja heillä on valinnan vapaus. Pahuus on sitä, että nuo hengelliset olennot käyttävät moraalisen valinnan vapauttaan väärin.
Mitä tahansa yksityiskohtia luomiskertomuksen erilaisiin selityksiin kuuluukaan, ortodoksisen kirkon selkeä opetus on, että ihminen epäonnistui alkuperäisessä kutsumuksessaan. Ylpeydessään, kateudessaan ja siinä, että Saatanan viekoittelemana häneltä puuttui nöyrä kiitollisuus Jumalaa kohtaan, hän oli tottelematon Jumalan käskylle. Näin ihminen lankesi syntiin. Hän “joutui harhaan” kutsumuksestaan. Hän löi laimin Jumalan lain (kts. 1.Joh. 3: 4). Ja niin hän saattoi turmioon sekä itsensä että luomakunnan, jonka viljelijäksi ja varjelijaksi hänet oli asetettu. Synnillään ja synneillään ihminen saattoi itsensä ja luomakunnan pahan ja kuoleman valtaan.
Raamatussa ja ortodoksisessa teologiassa nämä ainekset liittyvät aina toisiinsa: synti, pahuus, Saatana, kärsimys ja kuolema. Koskaan mikään niistä ei ole ilman toista ja ne kaikki ovat yhteinen seuraus ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan ja yhteyden menettämisestä Häneen. Tämä on pääasiallisin syntiinlankeemuskertomuksen ja sitä seuraavien kappaleiden merkitys, aina Aabrahamin kutsumiseen saakka. Synti saa aikaan yhä enemmän syntiä ja vieläpä suurempaa pahaa. Se saa aikaan kosmisen epäsoinnun, jokaisen ja kaiken äärimmäisen turmeluksen ja kuoleman. Ihminen pysyy edelleenkin Jumalan luotuna kuvana – sitä ei voi muuttaa – mutta hän epäonnistuu kuvansa puhtaana pitämisessä, Jumalan kaltaisuuden säilyttämisessä. Hän tahraa ihmisyytensä pahalla, vääristää sen ja tekee sen muodottomaksi niin, ettei se voi olla puhdas Jumalan heijastus, jollaiseksi se oli tarkoitettu. Maailma pysyy hyvänä, todellakin “sangen hyvänä”, mutta se jakaa surulliset isäntänsä synnin seuraukset ja kärsii hänen kanssaan kuoleman hädässä ja turmeluksessa. Näin ihmisen synnin kautta koko maailma lankeaa Saatanan hallintaan ja pahan valtaan (1. Joh. 5: 19; kts. myös Room. 5: 12).

 
25. Syntiinlankeemuksen seuraukset ihmisessä ja maailmassa

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen sekä elämään Jumalan työtoverina ja kumppanina. Hänen päämääränään oli kasvaminen rakkaudessa Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Hänen todellinen olemuksensa oli elää läheisessä, jatkuvassa Jumalasuhteessa tehtävänään toimia pappina, välittäjänä ja yhdistäjänä taivaallisen ja maanpäällisen välillä. Hän kuitenkin kieltäytyi lankeemuksessaan tuosta tehtävästä. Hänet oli tarkoitettu yhdistäväksi keskukseksi, mutta hän aiheutti hajaantumisen ja jakautumisen sekä itsessään, toisten ihmisten välillä että myös ihmisen ja luomakunnan välillä. Käyttäen väärin vapauden valtaa ihminen epäsi vapauden lähimmäisiltään. Jumala oli antanut ihmiselle kyvyn siunata ja muokata ja uudistaa maailmaa, mutta hän alkoi tuottaa pahuutta, tuhoa ja rumuutta.
Ihmisen lankeemus ja synti oli siinä, että hän kääntyi Jumala-keskeisyydestä itsekeskeisyyteen. Ihminen ei enää ymmärtänyt itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä eukaristisesti. Hän ei enää nähnyt kaikkea Jumalan lahjana, joka olisi pitänyt palauttaa takaisin Jumalalle kiitollisuudella. Sen sijaan hän alkoi pitää kaikkea omana omaisuutenaan, jota oli käytettävä hyväksi. Hän menetti kyvyn nähdä toinen ihminen persoonana ja alkoi käyttää muita mielihyvän ja tyydytyksen lähteinä. Ihminen joutui himon valtaan, ja hänen tarpeensa kasvoivat sitä mukaa kuin hän tyydytti niitä.
Lankeemuksen vaikutukset olivat sekä fyysisiä että moraalisia. Jumalan kuva ihmisen sisimmässä vääristyi, hän menetti Jumalan armon ja hänen luontonsa turmeltui. Hän päämääränsä ihmisenä jäi toteutumatta, kyky jumaloitua, mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi, katosi. Jumalan suunnitelma ihmisen jumaloitumisesta ei kuitenkaan rauennut tyhjiin.
Lankeemuksen seuraukset alkoivat ilmetä fyysisellä tasolla sairauksina ja tuskana, ruumiin rappeutumisena ja vanhuuden heikkoutena. Naisen iloksi oli annettu elämän tuottaminen, mutta nyt hän joutui synnyttämään lapset tuskallisesti (1. Moos. 3:16). Myös ruumiillinen kuolema tuli ihmisen osaksi, mikä tarkoittaa sielun ja ruumiin eroamista kuoleman hetkellä. Kuolema ei kuitenkaan ole vain rangaistus, vaan se on myös Jumalan keino vapauttaa ihminen langenneen maailman noidankehästä. Kuolema on myös uudistumisen alku, ei vain elämän loppu. Uskontunnustuksemme mukaan odotamme ruumiin ja sielun ylösnousemusta viimeisenä päivänä.
Moraaliset vaikutukset näkyvät siinä, että ihminen turhautuu, masentuu ja ikävystyy. Työ muuttui hänelle taakaksi, jota hän joutuu tekemään “otsa hiessä” (1. Moos.3:19). Se ei enää ole ilon lähde ja mahdollisuus pysyä Jumalan yhteydessä. Ihminen vieraantui sisäisesti, hänen tahtonsa heikkeni ja hänen toimintansa alkoi suuntautua itseään vastaan. Ihmisen itsetuhoisuus alkoi. Eräänlainen halvaantuneisuus alkoi toimia hänessä. Kaikki, mitä ihminen teki, alkoi kääntyä pahaksi.
Aadamin synti vaikuttaa koko ihmiskunnassa ja seuraukset ulottuvat elämän kaikille tasoille sairauksina ja fyysisenä kuolemana sekä moraalisena heikkoutena ja elämän halvaantumisena. Synnymme maailmaan ja ympäristöön, jossa on helppoa tehdä pahaa, mutta vaikea tehdä hyvää. Alkuperäistä syntiä ei kuitenkaan tulisi ajatella pelkästään  juridisena eikä myöskään biologisena asiana, ikään kuin syyllisyyden periytymisenä, joka välittyy sukupuoliyhteyden kautta. Alkuperäinen synti tarkoittaa sitä, että “me kaikki ihmiset olemme sidoksissa ihmissuvun keskinäiseen yhteydentuntoon kaikessa siinä, mitä vääryyden tekoja, vääryyden ajattelemista ja näistä johtuvaa väärässä olemista siihen lieneekin kasautunut. Ja tähän vääryyden kasautumaan me itse olemme lisänneet ne synnit, jotka olemme tehneet tieten tahtoen. Kuilu laajenee jatkuvasta.” (Piispa Kallistos)
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan opeta, että ihminen olisi lankeemuksessa “turmeltunut täydellisesti”. Jumalan kuva ihmisessä tosin hämärtyi, mutta se ei kokonaan hävinnyt. Lankeemuksen jälkeenkin ihminen kykenee uhrautumaan ja osoittamaan rakkautta ja sääliä. Tästä ovat osoituksena monet Vanhan testamentin pyhät miehet ja naiset. Lankeemus sai kuitenkin aikaan syvän kuilun ihmisen ja Jumalan välille. Tuota kuilua ihminen ei voi omin voimin ylittää.
Toisinaan kysytään, miksi koko ihmissuku joutuu kärsimään Aadamin lankeemuksen tähden. Miksi kaikkia rangaistaan yhden ihmisen synnistä? Vastauksena tähän on se, että kaikki ihmiset ovat luodut Pyhän Kolminaisuuden kuviksi. Niin kuin Kolminaisuuden persoonat ovat yhteydessä toisiinsa, samoin ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Ihminen ei ole saari, vaan kunkin ihmisen teot vaikuttavat väistämättä muihinkin ihmissuvun jäseniin. Apostoli Paavali sanoo: “Me olemme toinen toistemme jäseniä” (Ef.4:25). Tällä hän tarkoittaa kristittyjen yhteyttä Kirkko-ruumiin jäseninä. Vaikka emme olekaan syyllisiä toisten ihmisten henkilökohtaisiin synteihin, ne kuitenkin koskettavat kaikkia ihmisiä jollakin tavalla.
Maailman pahuuden ja kärsimysten keskellä monet pohdiskelevat myös teodikean ongelmaa: miksi rakastava ja hyvä Jumala salli enkelien ja ihmisen tehdä syntiä? Miksi Hän sallii pahan ja kärsimyksen? Vastaus tähän vaikeaan kysymykseen on juuri Jumalan rakkaudessa. Rakkaus edellyttää vapautta ja omastaan antamista. Missä ei ole vapautta, siellä ei voi olla rakkauttakaan. Rakastava Jumala haluaa jakaa rakkautensa vapaan tahdon omaavien enkeleiden ja ihmisten kanssa, ei tahdottomien koneiden kaltaisten kanssa. Voidaan sanoa, että siinä Jumala ikään kuin ottaa riskin, sillä vapauden lahjaan sisältyy myös mahdollisuus tehdä syntiä, joka mahdollistaa pahan ja kärsimyksen. Syntiä ei olisi olemassa ilman vapautta. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi Jumalan kuva. Ilman vapautta ihminen ei voisi rakastaa Jumalaa.
Raamatussa syntiinlankeemuskertomus liittää lankeemuksen ruokaan. Ihminen söi kielletyn hedelmän, joka oli aivan erilainen kuin muut paratiisin hedelmät. Aleksander Schmemann sanoo teoksessaan Maailman elämän edestä: ” Juuri tuon puun hedelmä, mitä tahansa se merkinneekin, oli erilainen kuin kaikki muut paratiisin hedelmät. Sitä ei ollut annettu ihmiselle lahjaksi. Jumala ei sitä antanut eikä siunannut: se oli ruokaa, jonka syöminen oli tuomittu rajoittumaan itsetarkoitukseksi, ei koitumaan Jumala-yhteydeksi. Se kuvaa maailmaa, jota rakastetaan sen itsensä vuoksi, ja sen syöminen kuvaa elämää, joka ymmärretään itsetarkoitukseksi.”
Elämme maailmassa, joka on langennut tietoisuudesta, että Jumala on kaikki kaikessa. Lisääntyvä piittaamattomuus Jumalasta, joka tukahduttaa maailmaa, on se sama alkuperäinen synti, johon Aadamkin lankesi.
Lankeemuksessa Aadamin valitsema elämä johti ainoastaan näennäiseen elämään. Se leipä, jonka Aadam valitsi syötäväkseen, palautti Aadamin takaisin maahan, josta leipä oli otettu. “Ihminen menetti eukaristisen elämän, hän menetti itse elämän, voiman muuntaa se Elämäksi. Hän lakkasi olemasta maailman pappi, ja hänestä tuli sen orja.”(Schmemann: sama.)
Syntiinlankeemuksen synti ei ole ensisijaisesti siinä, että Aadam ei totellut Jumalaa, vaan siinä, että hän ei enää nähnyt maailmaa Jumala-yhteyden sakramenttina. Hän asetti Jumalan ikään kuin elämänsä vastakohdaksi, teki maailmasta aineellisen, vaikka hänen olisi pitänyt muuttaa se elämäksi Jumalassa.(Schmemann: sama)
Syntiinlankeemuskertomus on jumalallisesta innoituksesta syntynyt kertomus, joka symbolisin käsittein kuvaa ihmisen alkutilaa ja mahdollisuuksia ja epäonnistumista. Se paljastaa sen, että ihmisen kyky ikuiseen kasvuun ja kehitykseen Jumalassa kääntyi sen sijaan pahuuden lisääntymiseksi ja viljelemiseksi ja hänen luomakunnan uudistamisensa paholaisen ruhtinaskunnaksi, “tuskissaan huutavaksi” kosmiseksi hautausmaaksi, kunnes Jumala vielä kerran pelastaa (Room.8:19- 23) kaikki Aadamin lapset, ts. kaikki ihmisrotuun kuuluvat jakavat tämän traagisen kohtalon. Juuri tällä hetkelläkin pääasiallisesti hyvään maailmaan Jumalan kuvaksi syntyvät heitetään välittömästi kuolemaan sidottuun maailmankaikkeuteen, jota hallitsee Saatana ja joka on täynnä hänen pahojen palvelijoidensa sukukunnan huonoja hedelmiä
Tämä on perussanoma: ihminen ja maailmaa tarvitsevat pelastusta. Jumalaa lupaa pelastuksen aivan alusta saakka, lupauksen, jonka toteutuminen alkaa täyttyä Aabrahamin, Israelin isän, Kristuksen esi- isän, elämänvaiheissa.
Herra sanoi Abramille (myöhemmin nimeltään Aabraham): “Minä teen sinusta suuren kansan… ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille kansoille” (1. Moos.12: 3; 22: 15). Aabraham uskoi Jumalaa ja hänestä polveutui Israelin kansa, josta lihan mukaan syntyi luomakunnan Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus (kts. Lk. 1: 55,73; Room.4; Gal. 3).
Koko Vanhan Testamentin historia saa täyttymyksensä Jeesuksessa. Kaikki, mitä tapahtui Aabrahamin valitulle kansalle, tapahtui huomioonottaen Kristuksen kautta tapahtuva synnin ja kuoleman lopullinen voittaminen. Koko Jumalan valitun kansan Vanhan testamentin historia saa lopullisen tarkoituksensa ja merkityksensä Jumalan ainokaisen Pojan, Jeesus – Messiaan syntymässä, elämässä, kuolemassa, ylösnousemuksessa, taivaaseenastumisessa ja kirkastumisessa. Hän on se, joka tulee Isän luota pelastamaan ihmiset synneistään, avaamaan heidän hautansa ja antamaan iankaikkisen elämän koko luomakunnalle.
 
26. Inkarnaatio – Jumalan ihmiseksi tuleminen

Inkarnaatio tarkoittaa Jumalan ihmiseksi tulemista. Jumalan Poika omaksui ihmismuodon, syntyi ihmiseksi ilman syntiä ja lakkaamatta olemasta Jumala. Johanneksen evankeliumi toteaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Uskontunnustuksessa sanotaan ensiksi, että Jumalan Poika tuli lihaksi, ja sen jälkeen, että hän tuli ihmiseksi. Näin siksi, ettei kukaan kuvittelisi, että Jumalan Poika omaksui vain lihan tai ruumiin, vaan että myönnettäisiin hänen olevan täysin ihminen, jolla on ruumis ja sielu. Raamattu sanoo tästä: ”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus”(1.Tim.1:5). Hänessä kuitenkin oli kaksi luontoa erottumatta toisistaan ja sekoittumatta toisiinsa, jumalallinen ja inhimillinen, joita vastaavasti hänellä oli myös kaksi tahtoa. Kuitenkin hän oli vain yksi persoona, Jumala ja ihminen yhdessä, toisin sanoen Jumalihminen.

 

1.Enkelin ilmoitus Marialle
Raamattu kertoo Jumalan Pojan ihmiseksi tulosta Pyhän Hengen kautta Neitsyt Mariasta Luukkaan evankeliumissa. Kun enkeli ilmoitti Neitsyt Marialle, että tulisi synnyttämään Jeesuksen, hän kysyi enkeliltä:” “Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon” (Luuk. 1: 34), enkeli vastasi hänelle: ” “Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi” (Luuk.1: 35).
 
27. Neitsyt Maria – Jumalansynnyttäjä

Neitsyt Maria oli Aabrahamin ja Daavidin sukujuurta, josta Vapahtaja Jumalan lupauksen mukaan oli syntyvä. Hänet oli kihlattu Joosefille, samaa sukujuurta olevalle miehelle siinä tarkoituksessa, että hän olisi Neitsyt Marian suojelija, sillä tämä oli omistautunut Jumalalle antamalla neitseyslupauksen. Neitsyt Maria pysyikin neitsyenä ennen Vapahtajan synnyttämistä, synnyttämisen aikana ja synnyttämisen jälkeen. Siksi häntä nimitetään Ainaiseksi Neitseeksi.
Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Pyhintä Neitsyt Mariaa Jumalan Äitinä. Tämä nimitys perustuu pyhään Raamattuun: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme” (Jes. 6:9; Matt. 1:23). Samoin vanhurskas Elisabet nimittää pyhintä Neitsyttä Herran Äidiksi, mikä nimitys on myös yksi Jumalan Äidin nimityksistä: ” Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”  (Luuk.1: 43)
Vaikka Jeesus ei syntynyt hänestä jumaluutensa mukaan, joka on iankaikkinen, vaan ihmiseksi, silti Neitsyt Mariaa oikeutetusti nimitetään Jumalan Äidiksi. Koska se, joka hänestä syntyi, oli sekä hedelmöittyessään että syntyessään hänestä, niin kuin iankaikkisesti, tosi Jumala. Herran Äitinä hän Jumalan armossa ja läheisyydessä ja myös arvossa on ylempänä kaikkia luotuja, ja siksi ortodoksinen kirkko ylistää häntä ”kerubeja kunnioitettavammaksi ja serafeja verrattomasti jalommaksi”.
Jeesuksen syntymässä Neitseestä Mariasta on lisäksi huomattava, että koska syntymä oli täysin pyhä ja synnitön, se oli myös kivuton, sillä rangaistuksena synneistä Jumala ”määräsi Eevan synnyttämään surulla” *) .
Neitsyt Marian kunnioittaminen ei mitenkään heikennä tai vähennä Kristuksen merkitystä. Monia protestantteja varmaan askarruttaa Jumalansynnyttäjän asema kirkossamme. Kristus ja Jumalanäiti eivät kilpaile keskenään, vaan Jumalanäiti toimii yhdessä Poikansa kanssa ihmisten ja maailman pelastamiseksi. Jumalanäiti liittyy kiinteästi Kristuksen pelastustehtävään. Siksi ortodoksisuudessa vierastetaan sellaisia käsitteitä kuin mariologia tai Marian kultti. Ne ikään kuin eristävät Marian Pojastaan. Ortodoksisen Kirkon Maria-hurskauden on usein väitetty olevan peräisin idän pakanallisista äitijumalatar- myyteistä. Tämä johtuu siitä, että tunnetaan vähän tai ei lainkaan Neitsyt Mariaan liittyvän hurskauden merkitystä Kirkon traditiossa tai patristisessa ajattelussa.
Kirkkoisien teologiassa Jumalansynnyttäjä aina liitetään kiinteästi ihmiskunnan lunastamiseen synnin ja kuoleman orjuudesta. Neitsyt Maria on pitkän kehityskauden hedelmä. Kirkon opettaja, pyhä Nikolaos Kabasilas 1300- luvulta kirjoittaa: “Kristuksen lihaksituleminen ei ollut vain Isän, Hänen voimansa ja henkensä toimintaa, vaan myös Jumalansynnyttäjän vapaan tahdon ja uskon ilmaus. Ilman puhtaan Neitseen myötävaikutusta olisi pelastussuunnitelma ollut yhtä epätodellinen kuin ilman jumalallisten persoonien vaikutusta. 

* Johannes Damaskolainen: Teol.I  IV.14. § 6

 

1.Neitsyt Marian elämänvaiheet

Uuden Testamentin antamat tiedot Jeesuksen äidistä ovat varsin vähäiset. Jo ikääntyneet Neitsyt Marian vanhemmat Joakim ja Anna toivat kolmivuotiaan Marian Jerusalemin temppeliin Jumalalle pyhitettäväksi. Kirkon tradition mukaan Jumalansynnyttäjä eli yhteisössä, jonka johtajana oli pappi Sakarias, Johannes Kastajan isä. Pyhän Hengen johdatuksesta pappi Sakarias vei Neitsyt Marian kaikkein pyhimpään, siihen temppelin osaan, minne vain ylimmäinen pappi sai mennä kerran vuodessa (3. Moos. 16: 2; 29—34). Näin hän ennusti, että Neitsyt Mariasta tulisi kaikkein pyhin, ainainen neitsyt ja Jumalansynnyttäjä. Jaakobin evankeliumi kertoo, että Maria oli aikaisin kehittynyt – hän itse nousi temppeliin johtavat 15 korkeata porrasta
Ortodoksisen kirkon tradition mukaan Neitsyt Maria kasvoi Herran temppelissä, jonne hänet oli vanhempiensa lupauksen mukaisesti jätetty kasvatettavaksi kolmivuotiaana. Hän oli antanut Jumalalle lupauksen pysyä aina neitseenä. Kirkon isien ja opettajien mukaan Jumalansynnyttäjän pyhyys ja puhtaus on “hengellistä neitsyyttä”, johon häntä valmistettiin Jerusalemin temppelissä. Isien teksteissä tämä ilmaistaan sanomalla, että “Jumalan enkeli ravitsi häntä”.
Kun hän täytti 14 vuotta, olivat hänen, vanhempansa jo kuolleet. Silloin papit kihlasivat hänet Joosef- nimiselle sukulaiselle, joka oli myös Daavidin suvusta (Matt. 1: 1-17 ja Luuk. 3: 23 – 38). Joosefin piti olla pyhän Neitseen holhoojana ja hänen neitsyyslupauksensa suojelijana.  
Tapaamme Marian Luukkaan evankeliumin alkusivuilla enkelin ilmestyksen yhteydessä, jossa Marialle ilmoitetaan Jeesuksen syntymisestä. Marian sydän täyttyy ilosta, vaikkei hän ymmärräkään kaikkea, mitä hänelle puhutaan. Kun enkeli on saanut hänet uskomaan ilmoitukseen, Maria sanoo: “Katso, olen Herran orjatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan”. Maria osoittaa tässä mitä suurinta nöyryyttä, mikä jääkin pysyväiseksi Marian luonteenpiirteeksi evankeliumeissa. Muuten hän pysyttelee taka-alalla. Vain kerran, Kaanaan häissä, hän korottaa äänensä ja pyytää poikaansa auttamaan köyhää pariskuntaa. Jeesuksen ristin juurella Maria on yhdessä muitten naisten kanssa ja siellä Jeesus uskoo äitinsä opetuslapsensa Johanneksen hoiviin. Helluntain tapahtumassa Maria on mukana yhdessä muitten apostolien kanssa, vaikkei siitä ole nimenomaan mainittu apostolien teoissa.
Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen Jumalansynnyttäjä seurasi apostoli Johanneksen mukana Efesoon. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän Neitsyt Maria palasi takaisin Jerusalemiin, jonne myös opetuslapset kokoontuivat. Hän koki kuten Poikansakin ruumiillisen kuoleman, mutta hänen ruumiinsa nousi Kristuksen ruumiin tavoin kuolleista ja hänet otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaaseen. Tradition mukaan kahdentoista apostolin lisäksi läsnä olivat apostoli Paavali sekä piispat Dionysios, Hieroteos ja Timoteos. Kun he seisoivat hänen ympärillään, Jumalansynnyttäjä antoi  henkensä Pojalleen ja Jumalalleen: Kristus itse laskeutui alas taivaasta ja vei Äitinsä sielun käsivarsillaan ylös taivaaseen. Toisen vuosisadan lopulla kuollut Sardesin piispa Meliton mainitsee eräässä saarnassaan, että Jumalansynnyttäjän hauta sijaitsi Getsemanessa. Siellä on tänäkin päivänä kristinuskon alkuajoilta peräisin oleva kirkko, joka on vuosisatojen kuluessa rakennettu moneen kertaan uudelleen. Syyrialaisen ja etiopialaisen tradition mukaan Getsemanen puutarhaan hakattiin kolme hautaa, josta yhteen laskettiin puhtaimman Jumalan Äidin ruumis.
Tästä vähäisestä raamatullisesta ja tradition aineistosta on vuosisatojen kuluessa syntynyt kolme erilaista Marian kuvaa: protestanttinen, roomalaiskatolinen ja ortodoksinen. Ensiksi mainittu hylkää kaikenlaisen Marian kultin. Mariassa nähdään ensisijaisesti Kristuksen suuruuden edessä väistyvä hahmo, joka Kristuksen ristin juurella luopuu äidin asemasta ja tulee poikansa opetuslapseksi. Elämän kovassa koulussa Maria oppii näkemään Jeesuksessa Vapahtajansa.

Roomalaiskatolisessa kirkossa Marian kuva on aivan toisenlainen. Hänestä on ajan kuluessa tullut taivaan kuningatar, joka poikansa tavalla on syntynyt ilman perisyntiä, herännyt kuolleista kolmantena päivänä ja on nyt ruumiillisesti taivaassa. Maria-kultti on roomalaiskatolisessa kirkossa rikas ja monipuolinen, hänen nimeään kantavia pyhiinvaelluspaikkoja on Euroopassa useita kymmeniä, esim. kuuluisa Lourdes Etelä-Ranskassa ja Fatima Espanjassa.
 
2.Ortodoksinen oppi Jumalansynnyttäjästä

Ortodoksinen kirkon opin ainaisesta Neitseestä ja Jumalansynnyttäjästä Mariasta muodostavat kirkolliskokousten dogmaattiset päätökset, jotka ovat erottamattomassa yhteydessä kristologiaan ja soteriologiaan, pelastusoppiin. Kaksi keskeistä dogmia ovat Neitsyt Marian ainainen neitsyys ja se, että Maria on Jumalansynnyttäjä.

 

3.Ainainen neitseys

Evankelistat Matteus ja Markus antavat meille vain niukasti tietoja Jumalansynnyttäjästä. Sen sijaan Luukkaan ja Johanneksen Maria-kuva on rikkaampi ja selkeämpi. Apostolien oppilaat puhuvat Jumalansynnyttäjästä arvostavasti. Toisella vuosisadalla elänyt kristinuskon suuri kirjallinen puolustaja, Justinus Marttyyri asettaa Neitsyt Marian erityisasemaan naisten joukossa kutsumalla häntä “Eevan vastakohdaksi”. Jumalansynnyttäjän kunnioitus on isien opetuksessa aina kiinteässä yhteydessä Kristuksen lihaksitulemisen raamatulliseen totuuteen.
Ortodoksinen kirkko opettaa, että Maria oli neitsyt synnyttäessään Jeesuksen eikä hän myöhemminkään ottanut vastaan perheenäidin kutsumusta. Erityisesti täällä Suomessa asia on ortodokseille hankala, sillä valtaosalla maamme kristityistä on asiasta toisenlainen näkemys. He perustelevat kielteistä kantaansa seuraavilla Raamatun kohdilla: Matt. 1: 25;  Matt. 13: 55 – 56; Mark. 3: 31- 35; Luuk.8: 19 -21;  Joh. 7: 3 ja 5 sekä Apt. 1: 1- 4. Lisäksi voimme vielä tähän lisätä Matt. 1:18, johon myös tavallisesti vedotaan. Ortodoksit joutuvat usein selittelijän asemaan eikä heidän näkemyksilleen Mariasta välttämättä anneta paljoakaan arvoa. Totta on, että Matteuksen evankeliumissa nimeltä mainitaan Jeesuksen veljet: “ovathan Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas hänen veljiään” (Matt.13:55). Tällä Raamatun kohdalla voidaan todistella, että Marialle syntyi Jeesuksen jälkeen muitakin lapsia. Matteus kuitenkin mainitsee ilmeisesti samat miehet myös toisaalla. Jeesuksen ristin juurella oli muiden naisten mukana “Jaakobin ja Joosefin äiti Maria” (Matt. 27:56). Näiden miesten äiti oli Maria, mutta ei Herran Äiti Maria.  
Ortodoksinen kirkko on aina ymmärtänyt, että niin sanotut Herran veljet ja sisaret ovat Hänen läheisiä sukulaisiaan, eivätkä Neitsyt Marian lapsia. Toisten kirkkoisien ja kirkon opettajien mielipiteiden mukaan he olivat Joosefin lapsia hänen ensimmäisestä avioliitostaan, siis he olivat ihmisten silmissä Herran velipuolia. Tätä mielipidettä olivat pyhä Epifanios ja muut idän kirkkoisät. Pyhän Jeromen mukaan Jeesuksen veljet olivat Marian, Kloopaan vaimon, poikia. Maria, Kloopaan vaimo, oli Neitsyt Marian sisar. (Joh. 19:25). Tätä mielipidettä kannattivat myös Hieronymus, Augustinus ym. länsimaiset kirkkoisät. Myös Joh. 19: 26 – 27 näemme, että Kristus luovutti äitinsä opetuslapsen Johanneksen huomaan. Varmastikin, jos hänellä olisi ollut veljiä, hän olisi jättänyt Marian heidän huomaansa. Tietoisuus Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä on säilynyt kirkossamme siis apostolien ajoista asti. Siitä todistavat tunnetut ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät ja kirkon opettajat, esimerkiksi Ignatios Teoforos, Antiokian piispa, (k. 107), pyhä Justinos Marttyyri, (k. n. 165), Irenaeus, Lyonin piispa (k. 203), Ambrosius, Milanon piispa (k. 397), Metodios, Pataran piispa (k. 312), Eusebios, Kesarean piispa (k. 340), Amfilokios, Ikonian piispa (k. 394), Gregorios Teologi (k. 390), Johannes Krysostomos (k.407), Efraim Syyrialainen (k. 373), Leo Suuri, Rooman piispa (k.461), Augustinus, Hippon piispa (k. 430), Kyrillos, Aleksandrian piispa (k. 444) ym. Kaikki he puhuivat Neitsyt Marian neitsyydestä, käsitellen ensisijaisesti Kristuksen syntymän salaisuutta, mutta heidän suurta kunnioitusta osoittavasta suhtautumisestaan Neitseeseen käy ilmi, etteivät he voineet ajatellakaan, että hän ei olisi säilyttänyt neitsyyttänsä Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Eräät kirkkoisät suoraan nimittivät Neitsyt Mariaa Ainaiseksi Neitseeksi (Aeiparthenos), kuten esimerkiksi Hippolytos, Ostian piispa, Irenaeuksen oppilas (3. vs), Atanasios Suuri, Aleksandrian piispa (k. 373), Epifanios, Kypron piispa (k. 403), Kesarios, Gregorios Teologin veli (k. 369), ym.
Usko Neitsyt Marian ainaiseen neitsyyteen oli yleinen alkukirkossa. Tästä todistaa myös se, että paikalliset kirkolliskokoukset Roomassa ja Mediolanumissa vuonna 320 sekä yleiset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet opin siitä, että pyhä Maria on ainainen Neitsyt. V:n yleisen kirkolliskokouksen 2. ja. 6. säännössä sekä VI:n yleisen kirkolliskokouksen 1. säännössä tunnustetaan Jumalan Äidin ainainen neitsyys ja julistetaan kirkon yhteydestä erotetuksi ne, jotka hylkäävät tämän dogmin.
Kirkkoisät tukevat ajatusta Neitsyt Marian ainaisesta neitsyydestä. He sanovat ajatusta siitä, että Neitsyt olisi muka neitsyytensä kadottanut Kristuksen syntymisen jälkeen järjettömäksi, jumalanpilkaksi ja harhaoppiseksi ajatukseksi. He huomauttavat, ettei Jumalan Poika olisi voinut valita äidikseen naista, joka yliluonnollisella tavalla synnytettyään hänet maailmaan olisi sen jälkeen kadottanut neitseellisen puhtautensa. Mahdotonta on myös, että se, joka on tullut Jumalansynnyttäjäksi, ja itse oli ollut tuon suuren ihmeen armoitettuna välikappaleena, tämän jälkeen olisi antautunut tavalliseen avioelämään miehensä kanssa, jota hän ei enkelin edessä sellaiseksi miehekseen tunnustanut. Ei sellaista voida ajatella Joosefinkaan puolesta tapahtuneen, sillä hän oli hurskas” (Matt. 1: 19). Ei hänkään sen jälkeen, kun itse oli tullut Jumalan Pojan syntymisen salaisuuden todistajaksi, minkä välikappaleena oli hänen kihlattunsa, olisi voinut suhtautua Jumalansynnyttäjään tavallisena aviovaimona. Näin siis pyhä perimätieto  Jumalan sanan vahvistamana todistaa meille, että Jumalan Äiti (Luuk. 1: 43) on myös ainainen Neitsyt.
Dogmi Marian ainaisesta neitsyydestä vahvistettiin ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa v. 325. Tämä kirkon muuttumaton oppi toistetaan jumalanpalveluksissa luettavassa uskontunnustuksessa: “…tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitseestä Mariasta ja tuli ihmiseksi…” Efesossa v. 431 pidetty kolmas ekumeeninen kirkolliskokous tuomitsi nestoriolaisten harhaopin, joka kielsi Marialta Jumalansynnyttäjän nimen. Jumalansynnyttäjä- tai Jumalanäiti-nimitys merkitsee, että Maria synnytti Kristus – Jumalan eikä vain Kristus-ihmistä. Tämä dogmi tunnustettiin myös Kalkedonin v. 451 pidetyssä neljännessä sekä Konstantinopolin v. 553 pidetyssä viidennessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

 

4.Theotokos –  Jumalansynnyttäjä

Sana “Theotokos” kirjaimellisesti tarkoittaa “Jumalansynnyttäjää” tai “Jumalan Äiti”. Tällä nimellä kirkko vahvistaa uskonsa, että Jumalan Sana tuli todelliseksi ihmiseksi, ei vain pelkästään ihmisen näköiseksi; uskonsa siihen, että Jeesuksen Kristuksen persoonassa Jumala liittyi ihmiseen Kristuksen Neitsyt Marian kohdussa sikiämisen hetkellä, ja että Hän samalla ollen täydellinen ihminen oli myös täydellinen Jumala. Konstantinopolin arkkipiispa Nestorius ei hyväksynyt Teotokos- nimitystä, vaan kutsui häntä Kristuksensynnyttäjäksi. Nestorios opetti, että Kristuksessa oli kaksi erillistä persoonaa, Marian poika ja Jumalan poika, jotka olivat yhdistyneet ainoastaan moraalisesti. Hän myös opetti, että Kristusta ei pitäisi nimittää Jumalaksi, vaan “Jumalankantajaksi, “Teophoron”. Nestorios myös opetti, että ristiinnaulitsemisen hetkellä Kristuksen jumalallinen luonto erosi inhimillisestä. Nestorios tuomittiin Efesossa v. 431 kirkonkiroukseen ja nimitys “Teotokos” hyväksyttiin juhlallisesti.
 
 5.Neitsyt Maria – Uusi Eeva 

Kirkko nimittää Mariaa “kaiken elävän äidiksi”, “Uuden elämän äidiksi” ja “toiseksi Eevaksi”. Monia muitakin nimityksiä hänelle on annettu kirkon hymnologiassa. Eeva tottelemattomuudellaan Jumalaa kohtaan ei vain hankkinut kuolevaisuutta lapsilleen, vaan hänestä tuli kuoleman äiti. Hänen tyttärestään Mariasta uskonsa, kuuliaisuutensa ja nöyryytensä vuoksi Pyhän Hengen kautta tuli “elämän äiti”. Hän tarjosi Aadamin lapsille “elämän puun” syötäväksi, jotta he eläisivät ikuisesti. Pyhä Justinus Marttyyri on lausunut: “Jumalan Poika tuli Neitseen kautta ihmiseksi, jotta käärmeen aiheuttama tottelemattomuus kukistettaisiin samalla tavalla kuin se oli saanut alkunsakin”. Pyhä Irenaeos on sanonut, että niin kuin Eeva ollessaan Aadamin vaimona oli yhä neitsyt ja tottelemattomuutensa kautta tuli oman kuolemansa ja koko ihmiskunnan kuoleman aiheuttajaksi, niin Mariakin naitettuna neitseenä, kuuliaisuutensa kautta tuli sekä oman että koko ihmiskunnan pelastuksen aikaansaajaksi. Pyhä Ambrosius nimittää Eevaa ihmiskunnan Äidiksi, mutta Mariaa pelastuksen äidiksi. Jumalallisen lihaksitulon kautta Neitsyt Maria tuli “mystisen Ruumiin Pään äidiksi ja myös sen jäsenten äidiksi”, kuten Augustinus sanoo. Hän sai osakseen universaalisen äitiyden koskien kaikkia uskovia. Isät ovat sitä mieltä, että Neitsyt Marian pyhä kohtu on morsiuskammio, kohtauspaikka, jossa taivaallinen Ylkä yhtyy mystisesti morsiameen, ts. koko Kirkon kanssa. Paavi Gregorius Suuren mukaan Hän yhdisti koko Kirkon itseensä lihaksitulemisen salaisuuden kautta. Vaikka ortodoksisen kirkon teologiasta puuttuu varsinainen mariologia, oppi Neitsyt Mariasta, joka teoreettisesti vahvistaisi Neitsyt Marian aseman, on Jumalansynnyttäjän kunnioitus kuitenkin tunkeutunut läpi jumalanpalvelus- ja kaikessa muussakin kirkollisessa elämässä. Ortodoksisen kirkon elämää ei voisi kuvitella ilman Neitsyt Marian luomaa äidillistä lämpöä. Hänen kauttaan meidän on mahdollista kohdata Kristus, käydä Kristuksen yhteyteen, sillä hän on meille kirkon koko kuva.
 
6.Neitsyt Maria kirkon elämässä 

Kirkkomme ylistää Neitsyt Mariaa taivaallisia enkelijoukkoja korkeammaksi, vaikka hän oli tavallinen ihminen. Jumala on hänen kauttaan tahtonut tulla ihmiseksi. Näin korotettuna hän ei ole vain Herramme äiti vaan kaikkien uskovien, koko luomakunnan äiti ja suojelija, koko Jumalan valitun kansa kuva ja kirkon ikoni. Hän on myös uskovien hartaan kunnioituksen ja ylistyksen kohde. Mutta kun Mariaa kunnioitetaan ja ylistetään, hänet nähdään aina nimenomaan Jumalansynnyttäjänä, Theotokoksena, ja häntä ylistetään yhdessä Kristuksen kanssa. Tässä korostuu se, että Maria oli vain välikappale suuren asian palveluksessa. Hän oli Jaakobin unessa näkemät tikapuut, jotka yhdistivät taivaan ja maan. Hän oli temppelin portti, josta Herra itse kävi sisälle. Hän oli temppeli, jossa Jumala itse asui.
Ajatus Neitsyt Marian pyhyydestä on yhteydessä käsitykseemme siitä, että hän on Jumalan Äiti, hänen ainaiseen neitseyteensä, ja hänen asemaansa Pyhän Kirkon symbolina. Kirkko uskoo, että Neitsyt Marian pyhyys on ainutlaatuista, ja että se ylittää taivaalliset luodut, jopa kerubit ja serafit. Hän vietti koko elämänsä pyhyydessä, todellisena Liiton Arkkina, joka oli tehty turmeltumattomasta puusta ja päällystetty kullalla sisältä ja ulkoa.
Jumalansynnyttäjä on aina mitä läheisimmässä yhteydessä ihmiskuntaan. Lakkaamatta hän rukoilee ihmiskunnan Äitinä koko maailman puolesta. Puolustaessaan Marian ainaista neitsyyttä Kirkko ei ihannoi naimattomuutta eikä näe sitä Kristuksen henkilökuvaan liittyväksi eettiseksi tehokeinoksi, vaan julistaa Kristuksen syntymän ainutlaatuista lähtökohtaa. Hän on syntynyt Jumalan eikä ihmisen tahdosta. Jumalallisen ja inhimillisen luonnon ehyt ja täydellinen liitto toteutuu Marian kautta. Luottaen jumalalliseen rakkauteen, joka on kaikkea inhimillistä heikkoutta voimakkaampi, lausumme Neitsyt Marian kiitosvirren sanoin: “Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi” (Luuk. 1: 48).

28. Jeesuksen syntyminen ihmiseksi

Raamattu kertoo Jumalan lihaksitulosta eli inkarnaatiosta. Lunastajan syntymä ei voinutkaan olla tavanomainen. Syntisistä syntyy syntisiä lankeemuksen vaikutuksesta. Lunastajan eli Vapahtajan tuli olla vapaa kaikista synneistä. Sen vuoksi Jeesus syntyi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta. Syntymä oli yliluonnollinen.
Hän syntyi maan päälle pelastaakseen ihmiskunnan. Sen hän toteutti opetuksillaan, elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.
Vaikka Raamattu monessa kohtaa ennustaa Messiaan syntymästä, ihmiset eivät kuitenkaan tunnistaneet Jeesusta Messiaaksi. Monet ennustukset ovat tarkkoja. Esimerkiksi profeetta Jesaja ennustaa, että Vapahtaja tulisi syntymään neitseestä (Jes. 7:14). Profeetta Miika ennusti, että hän syntyisi Betlehemissä: ”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana” (Miika 5:1). Tämän ennustuksen juutalaiset ymmärsivät jo ennen sen toteutumista. Profeetta Malakia Jerusalemin toisen temppelin rakentamisen jälkeen ennusti, että Vapahtajan tuleminen oli lähellä, ja että hän tulisi tähän temppeliin, ja että sitä ennen hän lähettäisi profeetta Elian kaltaisen edelläkävijän, viitaten selvästi Johannes Kastajaan (Mal. 3:1; 4:5). Profeetta Sakarja ennustaa Vapahtajan ratsastuksesta Jerusalemiin (Sak.9:9). Profeetta Jesaja ihmeellisellä tarkkuudella kertoo Vapahtajan kärsimyksistä (Jes. 58). Daavid 22. psalmissa kuvailee Vapahtajan kärsimyksiä ristillä hämmästyttävällä tarkkuudella, ikään kuin hän olisi kirjoittanut ne ollen itse ristin juurella. Ja Daniel 490 vuotta aikaisemmin ennusti Vapahtajan ilmestymisestä, hänen kuolemastaan ristillä, myöhemmin tapahtuvasta temppelin sekä Jerusalemin hävittämisestä, ja Vanhan Testamentin uhrien lakkauttamisesta (Dan.9).
Jeesuksen yliluonnollista syntymää vastaan on esitetty, että evankeliumi esittää Jeesuksen Joosefin ja Marian pojaksi. Hänen aikalaisensa ja koko kansa tunsi hänet Joosefin ja Marian poikana. Hänen ” veljetkään eivät näet uskoneet häneen” (Joh. 7:5). Neitsyt Mariakin nimittää Joosefin isäksi: ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme” (Luuk. 2:48).
Tähän on sanottava, että juridisesti Jeesus ”oli Joosefin poika”, kuten juridisesti Joosef ”oli Marian mies”. Maria oli kihlattu Joosefille Mooseksen lain mukaan. Kihlauksella oli avioliiton voima (5. Moos. 22: 23 -24). Jeesus asui Joosefin talossa, ja Joosef huolehti kuin isä Joosefista. Joosefista käytettiin siis nimitystä ”isä”, niin kuin yleensä perheessä. Jeesuksen veljet, jotka eivät olleet Marian lapsia, eivät tunteneet Jeesuksen syntymän salaisuutta. Jumalan enkeli ilmoitti Joosefille jo ennen Jeesuksen syntymää, että Jeesus ei olisi hänen poikansa: ”Hän (Joosef) aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä”(Matt.1:20 -25). Myös sukuluettelot osoittavat, ettei Joosef ollut Jeesuksen isä: ”(… syntyi) Jaakobille Joosef, Marian mies. Maria synnytti Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi.(Matt.1:16) Tässä Joosefia sanotaan kyllä Marian mieheksi, mutta ei sanota, että Jeesus syntyi hänelle, kuten hänen esi-isiensä kohdalla, vaan että ”Maria synnytti Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi”. Luukkaan evankeliumista ilmenee, että Jeesuksen isän kyllä ajateltiin olevan Joosef: ” Hän oli – näin luultiin – Joosefin poika” (Luuk. 3:23).
Jeesus syntyi ihmiseksi synnittömänä. Hänen syntymisensä oli puhdas ja viaton.”Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi” (Luuk. 1:35). Jeesuksella ei ollut Aadamilta periytynyttä synnillistä tilaa, ja persoonallisestikin hän oli synnitön.

29. Jumalihminen

Jumalaihmisenä hänellä oli kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Hän oli kuitenkin vain yksi persoona. Hänen jumaluudestaan on todisteita. Jeesus itse sanoo: ” Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo” (Joh. 16:28), ja toisaalla: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin” (Joh. 8:58). Apostoli Pietari tunnisti ja tunnusti Jeesuksen Jumalihmiseksi: ” Pietari vastasi: “Sinä olet Kristus, Jumalan Voideltu” (Luuk. 9:20).
Ortodoksisen kirkon opin mukaan Kristuksessa on yhdistynyt kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, yhteen sulautumatta ja muuttumatta, jakautumatta ja eroamatta. Yhteen sulautumaton tarkoittaa sekoittumatonta ja muuttumaton sitä, että jumalallinen luonto ei ole muuttunut inhimilliseksi eikä päinvastoin. Jakaantumaton tarkoittaa, että jumaluus ja ihmisyys eivät muodosta kahta erillään olevaa persoonaa. Tämä yhdistyminen opn keskeytymätöntä.
Vaikka ihmiset pitivätkin Jeesusta Joosefin ja Marian poikana, monet tunnistivat hänet Jumalan Pojaksi eri tavoin. Idän viisaat miehet tunnistivat hänet tähdestä, joka ilmestyi Idässä ennen hänen syntymäänsä. Betlehemin paimenet tunsivat hänet, kun enkelit selvästi kertoivat heille, että Vapahtaja oli syntynyt Daavidin kaupungissa. Pyhän Hengen erityisestä ilmoituksesta Simeon ja Hanna tunsivat hänet, kun hänet neljänkymmenen päivän ikäisenä tuotiin temppeliin. Jordanilla, Johannes Kastajalle Herran kasteen yhteydessä, paljastui asia Pyhän Hengen laskeutuessa hänen ylleen kyyhkysen muodossa, ja Isän äänen todistaessa taivaasta: “Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt.3:17). Saman äänen kuulivat apostolit Pietari, Jaakob ja Johannes Kristuksen kirkastumisen yhteydessä Taaborin vuorella: “Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” (Mark. 9:7). Näiden lisäksi monet tunnistivat hänet hänen opetuksensa ylivertaisuudesta, ja erityisesti hänen tekemistään ihmeistä.

 

1.Jeesuksen ihmeteot

Jeesuksen ihmeteot myös todistivat hänen jumaluudestaan. Hän paransi vain katsomalla ihmisiin, pelkällä sanalla tai käden kosketuksellaan, jotka olivat pahojen henkien vallassa tai sairastivat parantumattomia sairauksia. Jotkut paranivat vain koskettamalla hänen vaatteitaan. Kerran hän ruokki viidellä leivällä, toisen kerran seitsemällä, useita tuhansia ihmisiä erämaassa. Hän kulki vetten päällä ja tyynnytti sanallaan myrskyn. Hän herätti kuolleita: Nainin lesken pojan, Jairuksen tyttären, ja Lasaruksen neljäntenä päivänä kuoleman jälkeen.

30. Ortodoksinen opetus lunastuksesta ja sovituksesta

Jeesuksen Kristuksen opetus sisälsi Jumalan valtakunnan evankeliumin, toisin sanoen opin pelastuksesta ja autuudesta. Saman, joka on nyt ortodoksisen kirkon oppi: “Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark.1:15). Kristuksen oppi pelastuksesta toteutuu meissä, kun otamme sen sydämeemme ja vaellamme sen mukaan. Sillä aivan kuten ensimmäisten ihmisten vastaanottamat paholaisen valheelliset sanat tulivat heissä synnin ja kuoleman siemeneksi, niin myös päinvastoin ihmisten sydämiinsä ottamat todelliset Kristuksen sanat tulevat heissä pyhän ja kuolemattoman elämän siemeneksi. Apostoli Pietarin sanojen mukaan: ”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta.” (1. Piet.1:23). Saavutamme Kristuksen elämän kautta pelastuksen häntä jäljittelemällä. Sillä hän sanoo: ” Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua”(Joh. 12:26).
Ihmiseksitulon merkitys on siinä, että ilman sitä Jumalaihminen ei olisi voinut elää maan päällä eikä kuolla ristinpuulla. Lihaksitulemisessa yhtyivät Jumaluus ja ihmisyys samassa persoonassa ikuisiksi ajoiksi. Näin välitystehtävä tuli mahdolliseksi. Jumalan ihmiseksi syntyminen on ihmisen ja Jumalan välisen liiton palauttamisen perusta ja alku. Jeesuksen persoonassa Jumala ja ihminen kohtaavat toisensa, sopivat keskenään ja tulivat yhdeksi. Se ohjasi ihmiset läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa, ei vain hengen, vaan ruumiinkin puolesta. Ihmisyys jumaloitui Jeesuksen persoonan kautta. Kaikki tulivat Jumalan yhteyteen hänen kauttaan, ja kaikki tulevat yhdeksi.
Kirkkoisä Irenaeus sanoo Jumalan ihmiseksi tulemisesta: ”Jumala tuli sanomattomasta hyvyydestään siksi, mitä mekin olemme, että hän myös meidät tekisi siksi, mitä hän on.”
Pyhä Atanasios ilmaisee saman ajatuksen sanomalla: ”Sana tuli ihmiseksi, että me jumaloituisimme.”
Pyhä Gregorios Suuri sanoi: ”Sinä, Kristus, olit Jumala iankaikkisuudessa, ihmiseksi tulit meille viimeisinä päivinä, jotta minä sen jälkeen, kun sinä itse tulit ihmiseksi, tulisin Jumalaksi. Jumala tuli ihmiseksi ja ihminen jumaloitui.”
Jeesus oli synnitön, eikä voinut kuolla lopullisesti, niin kuin ihminen, sillä ”kuolema on synnin palkka” (Room. 6:23). Jeesuksen maallinen elämä on sovintouhri ihmisten puolesta. Jeesuksen ristinkuolema on erityisesti sovintouhri. Siksi häntä nimitetään Vapahtajaksi ja Lunastajaksi.
Vanhassa Testamentissa uhrin esikuvana on karitsa (Jes. 53:7). Uudessa Testamentissa Jeesusta nimitetään Karitsaksi 29 kertaa. VT: ssa synnit siirrettiin uhrattaessa viattomiin eläimiin. Niiden veri korvasi syntisen kuolemaa, toisin sanoen se oli lunastusrangaistus, joka vapautti ihmisen syyllisyydestä. Jeesuksen uhrikuolemasta ennustaa profeetta Daniel (Dan.9:24). Johannes Kastaja näki Jeesuksen lunastajana: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”(Joh.1:29)
Jeesus itsekin viittaa  tähän: ”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta … Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta… Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä” (Joh.10:11, 15, 18). ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne”(Luuk.22:20).
Apostolit ymmärsivät Kristuksen kuoleman uhriluonteen: ”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä” (1. Piet.1: 18-19).
Kirkko opettaa, että Kristuksen kuolema on ihmisen lunastus- ja sovitusuhri. Liturgian veretön uhri perustuu tähän uhriin..
Elämällään Jeesus toteutti sen, mihin ihmiskunta oli kutsuttu, kuuliaisuuteen Jumalan edessä. Ihmisen synti on tottelemattomuus Jumalaa kohtaan. Jumalan vanhurskas tuomio tuomitsi synnin. Pelastustoiminnan tuli olla päinvastainen kuin ihmisen lankeemukseen johtanut. Aadam oli tottelematon, Kristus oli kuuliainen Jumalan käskylle. Jeesus otti palvelijan muodon ja osoitti täydellistä kuuliaisuutta Jumalalle kärsimällä kaikki Jumalan hänelle määräämät surut, kärsimykset ja kuoleman.
Jeesuksen risti oli itsensäkieltämisen ja kuuliaisuuden risti, kärsimysten ja murheiden risti, aina kuolemaan asti. Näistä Raamattu puhuu käyttäen ilmauksia ”Jeesuksen lihan päivät” (Hepr. 5:7; nykyinen käännös: ihmiselämänsä päivinä), ”Jeesuksen kärsimykset” (1.Piet.1:11) sekä ”nöyryytyksen ja tyhjentymisen tila”(Fil. 2:7).
Vapahtaja kielsi kokonaan oman tahtonsa, sovitti ihmisten tottelemattomuuden ja syyllisyyden. Näin hän ansaitsi elämän koko ihmiskunnalle. Hän tuli kiroukseksi meidän edestämme (Gal.3:13) ottamalla päällensä koko maailman synnit ja syyllisyyden vapaehtoisesti. Hän kärsi myös syntien rangaistuksen, kuoleman. Vapahtajamme koki myös täydellisen hylkäämisen ihmisten ja Jumalan taholta.
Kristuksen uhri on täydellinen hyvitys Jumalan edessä, sillä uhrin kantoi ihmiseksi tullut Jumalan poika. Kristus kärsi ja kuoli täyttääkseen Isänsä tahdon vapaehtoisesti, kenenkään pakottamatta. Kristuksen antama rakkauden uhri kohdistui koko maailmaan, kaikkeen Jumalan luomaan.
Hänen uhrinsa sisältää myös syntisenä olemisen päättymisen, kuten apostoli Paavali sanoo (1.Kor.1:30). Kristuksen veri puhdistaa omatuntomme kuolleista teoista. Uhri on iankaikkisesti voimassa ja koskee kaikkia syntejä syntiinlankeemuksesta maailmanloppuun asti. Uhri sovitti ihmiset Jumalan, ja Jumalan ihmisten kanssa.
Sovitus tarkoittaa, että Jumala poisti ihmiseen kohdistuneen vihan ja tuomion, jolloin ihmisen suhde Jumalaan muuttui. Kaikilla on nyt Kristuksen kautta anteeksianto synneistä. Kristuksen uhrilla on merkitys kaikkeen siihen, mitä synti saa aikaan. Kerran synti hävitetään kokonaan. Jo nyt uhri uudistaa ihmistä ja luomakuntaa. Viimeisenä myös kuolema hävitetään lopullisesti. Uhri on kaiken hyvän lähde. Sen kautta olemme Jumalan perillisiä.

31. Jeesuksen Kristuksen kärsimys ja kuolema

Juutalaisten vanhimmat ja kirjanoppineet vihasivat Jeesusta, koska hän moitti heidän väärää oppiaan ja huonoa elämäänsä. He kadehtivat häntä, koska ihmiset, jotka kuuntelivat hänen opetuksiaan ja näkivät hänen ihmetekojaan, kunnioittivat häntä enemmän kuin heitä. Tämän takia he syyttivät Jeesusta ja tuomitsivat hänet kuolemaan.
Uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, Jeesuksen kuoleman ajankohdan määrittämiseksi historiassa. Pontius Pilatus maaherrana Juudeassa, joka oli joutunut roomalaisten hallintaan. Ajankohta on tärkeä siksi, että siinä huomaamme Jaakobin ennustuksen toteutuneena: ”Ei siirry valtikka pois Juudalta, ei käskijän sauva hänen suvultaan. Hänen heimostaan on tuleva se, jolla on valta, häntä kansat tottelevat”(1. Moos. 49:10; LXX:n mukainen käännös: ”Ei siirry valtikka pois Juudalta, eikä lainantaja hänen jalkojensa välistä, kunnes Siilo tulee *) , ja Häntä tavoittelevat  kaikki  kansat”).

*)Sinne Joosua vei ilmestysmajan; Siilo oli vuosisatojen ajan koko maan uskonnollisen elämän keskus; siellä oli tapana viettää vuosittain “Herran juhlaa”.

 

Uskontunnustuksessa sanotaan sen lisäksi, että Jeesus ristiinnaulittiin, myös että hän kärsi. Näin sanotaan osoitukseksi, ettei kärsimys ja kuolema olleet vain näöltään sitä, kuten jotkut harhaoppiset väittivät, vaan todellinen kärsimys ja kuolema. Myös hautaaminen mainitaan samasta syystä. Varmistukseksi siitä, että hän todella kuoli ja nousi ylös kuolleista. Sillä hänen vihollisensa asettivat jopa vartijat hänen haudalleen ja sinetöivät sen.
Jeesus Kristus kärsi ja kuoli ihmisenä, ei Jumalana. Näin ei tapahtunut siksi, ettei hän olisi voinut välttää kuolemaa, vaan koska hän halusi kärsiä ja kuolla. Hän itse sanoi: ” “Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä” (Joh.10: 17 -18).
Uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus ”ristiinnaulittiin meidän puolestamme” siksi, että hän ristinkuolemallaan vapautti meidät synnistä, kirouksesta ja kuolemasta. Raamattu puhuu koskien synnistä vapautumista: ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden” (Ef. 1:7). Kirouksesta vapautumisesta: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: “Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun” (Gal. 3:13). Kuolemasta vapautumisesta: ” Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina” (Hepr.2: 14 -15).
Jotta voisimme helpommin ymmärtää tämän salaisuuden, Jumalan sana opettaa meille siitä, siinä määrin kuin kykenemme ymmärtämään, vertaamalla Jeesusta Aadamiin. Aadam on luonnoltaan koko ihmiskunnan päämies, ja on luonnoltaan yhtä jälkeläistensä kanssa. Jeesus Kristus, jossa jumaluus on yhdistynyt ihmiskuntaan, hyväntahtoisesti tuli  ihmiskunnan uudeksi, kaikkivaltiaaksi, päämieheksi, johon yhdistymme uskon kautta. Siksi, langettuamme Aadamissa, hänen kanssaan, syntiin, kiroukseen ja kuolemaan, vapaudumme niistä Jeesuksen Kristuksen kuolemassa. Hänen vapaehtoinen kärsimyksensä ja kuolemansa ristillä meidän puolestamme on mittaamaton arvoltaan ja ansioiltaan. Synnittömän Jumalihmisen kuolema yhdessä persoonassa on sekä täydellinen hyvitys Jumalan oikeamielisyydelle, joka olisi tuominnut meidät synnin vuoksi kuolemaan, että määrättömän ansion varasto, joka on hankkinut hänelle oikeuden ennakkoluulottomaksi tuomita, antaa anteeksi syntejä meille syntisille ja armon voittaa synti ja kuolema.  
Apostoli Paavali selittää tätä salaisuutta: ”… joka on ollut kätkössä aikojen alusta, sukupolvesta toiseen, mutta jonka Jumala nyt on paljastanut pyhilleen. Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo” (Kol.1:26 – 27).  
”Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen” (Room. 5: 17).
”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.  Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus” (Room. 8:1-4).

Jeesus uhrasi itsensä juuri meidän puolestamme ja hankki meille laupeuden ja pelastuksen. Mutta tämä hyödyttää vain niitä, jotka omalta osaltaan vapaasta tahdostaan ”osallistuvat hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa” (Fil. 3:10).
Voimme osallistua hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa elävällä sydämen uskolla sakramenttien kautta, joihin sisältyy hänen kärsimyksiensä ja kuolemansa voima, ja lopuksi ristiinnaulitsemalla lihamme sairauksineen ja himoineen.
Apostoli sanoo: ” Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal.2: 19 -20). ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa (Room. 6:3).” Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee”(1. Kor.11:26).” Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti (Fil. 2: 5 -8,11). ”Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen” (Gal. 5:24
Lihan ristiinnaulitseminen sairauksineen ja himoineen tapahtuu hillitsemällä himoja ja haluja tekemällä päinvastoin kuin ne. Toisin sanoen, kun viha yllyttää parjaamaan vihollista ja vahingoittamaan häntä, teemme vastarintaa halulle muistaen, kuinka Jeesus ristillä rukoili vihollistensa puolesta, ja teemme samoin omien vihamiestemme puolesta. Tällä tavoin ristiinnaulitsemme vihan tunteen.
Kristuksen kärsimykset ja kuolema todistavat kuuliaisuudesta Isälle ja osoittavat Jumalan ylitsevuotavaa jumalallista rakkautta luomakuntaansa kohtaan. Kun kaikki oli syntistä, kirouksenalaista ja kuollutta, Kristus tuli synniksi, kiroukseksi ja kuoleman omaksi meidän tähtemme, vaikkakaan hän ei koskaan lakannut olemasta itse Jumalan vanhurskaus ja autuus ja elämä. Kristus nöyryytti itsensä meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden niin alhaalle, ettei mitään alhaisempaa voi olla olemassa eikä kuviteltavissa. Sillä vaikka hän oli Jumala, hän tuli ihmiseksi; ihmisenä hän tuli orjaksi; orjana hän kuoli eikä kuollut vain tavallisessa mielessä, vaan ristillä. Tästä Jumalan syvimmästä alennuksesta syntyy ihmisen iankaikkinen korotus. Tämä on ortodoksisen kristinuskon tärkein oppi, joka on ilmaistu yhä uudelleen monella tavalla kautta ortodoksisen kirkon historian. Se on oppi Kristuksen sovintouhrista, joka antaa meille yhteyden Jumalaan. Se on lunastusoppi, sillä meidät on lunastettu, “…olemme kalliisti ostetut…”, Jumalan veren suurella hinnalla (Apt. 20:28; 1. Kor. 6:20).
 
32. Ylösnousemus

Jeesuksen antama ensimmäinen todiste siitä, että hänen kärsimyksensä ja kuolemansa toivat pelastuksen ihmiskunnalle, oli hänen ylösnousemuksensa, joka on perusta myös meidän omalle ylösnousemuksellemme. ”Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet” (1.Kor.15:20)
Sitä tilaa, jossa Jeesus oli kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisenä aikana, kuvaa seuraava ortodoksisen kirkon hymni: ”Sinä, Kristus, olit ruumiillisesti haudassa, mutta sielullasi Jumalana tuonelassa, paratiisissa sinä olit ryövärin ja valtaistuimella Isän ja Hengen kanssa kaikki täyttäen, oi, tutkimaton”.
Sanaa ”tuonela” vastaa kreikan kielessä ”Haades”. Se tarkoittaa valotonta paikkaa. Teologiassa tällä ymmärretään hengellistä vankilaa, toisin sanoen niiden henkien tilaa, jotka ovat synnin erottamina Jumalan kasvoista ja valosta sekä autuudesta, jotka ne tuottaa. *)  Jeesus laskeutui alas helvettiin päämääränään saarnata siellä kuoleman kukistamisesta, ja vapauttaa sielut, jotka uskoen odottivat hänen tuloaan. Raamattu

 

*)Juud. 1:6;  Oktoehos, 5. säv. 2.stikiira. 4

 

puhuu tästä: ”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille” (1. Piet.3:18 -19).
Sanat ”nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu”, liitettiin uskontunnustukseen seuraavasta korinttilaiskirjeen kohdasta: ” Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu” (1. Kor.15:3 – 4).
Sanat ”kirjoitusten mukaan” osoittavat, että Jeesus Kristus kuoli ja nousi ylös kuolleista aivan kuten profeetat olivat hänestä ennustaneet Vanhan Testamentin kirjoissa. Esimerkiksi profeetta Jesajan kirjan 53. luvussa kuvataan Jeesuksen Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa monin erityispiirtein: ”Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”(Jes. 53:5). Apostoli Pietari lainaa 16. psalmin sanoja: ”Sillä sinä et hylkää sieluani tuonelaan etkä salli pyhän palvelijasi ruumiin maatua” (Apt. 2:27).
Monista Vanhan Testamentin kohdista ilmenee, että jo tuolloin uskottiin ylösnousemukseen. Jeesus mm. opetuksessaan viittaa Moosekseen palavan pensaan edessä, jolloin hän kuulee Jumalan puhuvan: “Minä olen Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien…” (Mark.12: 26 – 27). Vanhurskas Job vakuuttaa: “Minä tiedän, että lunastajani elää…” (Job 19: 25 – 27). Psalmin kirjoittaja on vakuuttunut: “Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan” (Ps.16:10) ja toisaalla profeetta Jesaja julistaa: “Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa”(Jes. 26: 19). Myös Betanian Martta uskoi ylösnousemukseen, kun hän sanoi kuolleesta veljestään Lasaruksesta: “Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa” (Joh.11: 24).
Vanhan Testamentin kirjoituksissa ei suoraan sanota, että Jeesus nousisi ylös kuolleista kolmantena päivänä, mutta profeetallinen esikuva tästä on annettu profeetta Joonan kautta: ”Joona oli kalan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä” (Joona 1:16).
Kristus itse lupasi vaeltaessaan opetuslastensa kanssa: “Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä hänet herätän” (Joh.6:40). Apostoli Paavali mainitsee myös joidenkin epäilleen kuolleiden ylösnousemuksen todellisuutta: “Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole?” (1. Kor.15: 12)
Sotilaat, jotka vartioivat hänen hautaansa saivat peloissaan tietää Jeesuksen ylösnousseen. Enkeli vieritti haudan suulla olleen hautakiven pois, ja samalla tapahtui suuri maanjäristys. Enkeli myös ilmoitti Maria Magdalenalle ja muutamille muille Kristuksen ylösnousseen. Jeesus Kristus itse ilmestyi monille ylösnousemuksensa jälkeen, kahdelle opetuslapselle Emmauksen tiellä ja lopuksi kaikille opetuslapsille talossa ovien ollessa suljettuina. Myöhemmin hän neljänkymmenen päivän aikana ilmestyi usein, ja eräänä päivänä hänet näki kerralla yli viisisataa uskovaa (1. Kor.15:6).
Noiden neljänkymmenen päivänä aikana ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyessään jatkoi opetustaan opetuslapsille Jumalan valtakunnan salaisuuksista. ”Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta” (Apt. 1:3).

Koko kristillinen usko ja toivo perustuvat Kristuksen ylösnousemuksen varaan, niin kuin apostoli Paavali sanoo: ” Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne” (1.Kor.15:14). Se on Kirkon saarnan, jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän ydin. Ylösnousemus on todiste siitä, että Kristus oli todella luvattu Messias – Jumalaihminen (Joh.2:18 -19; Matt. 12:39). Ihmiselle ei ole mahdollista itsensä kuolleista herättäminen. Jeesuksella oli valta antaa elämänsä ja valta ottaa se jälleen takaisin: “Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä”(Joh. 10: 17 -18).  
Kun Raamattu painottaa, että Jumala herätti Jeesuksen, se ainoastaan korostaa toistamiseen, että Kristus antoi elämänsä, että hän antoi sen täydellisesti, että hän uhrasi sen kokonaan ja varauksettomasti Jumalaan nähden, joka sitten antoi sen takaisin hänen kuolleista  ylösnousemisessaan.
Ortodoksisen opetuksen mukaan ei Jumalan ja Jeesuksen välillä ole kilpailua “elämien välillä”, eikä “voimien välillä”. Jumalan voima ja Jeesuksen voima, Jumalan elämä ja Jeesuksen elämä ovat yksi ja sama voima ja elämä. Kun sanotaan, että Jumala herätti Kristuksen ja että Kristus nousi kuolleista omalla voimallaan, puhutaan olennaisesti samasta asiasta. “Sillä niin kuin Isällä on elämä itsessään”, sanoo Kristus, “on Hän tehnyt myös Pojasta elämän lähteen” (Joh.5: 26). “Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh.10: 30).
Ortodoksinen kirkko uskoo Kristuksen todelliseen kuolemaan ja hänen todelliseen ylösnousemukseensa. Ylösnousemus ei kuitenkaan tarkoita yksinomaan henkiinheräämistä. Ei evankeliumi eikä Kirkko opeta, että Jeesus makasi kuolleena ja sitten biologisesti heräsi henkiin ja kulki samalla tavalla kuin ennen surmatuksi tulemistaan. Ja tarkasti ottaen evankeliumi ei sano, että enkeli liikutti kiven haudan suulta päästääkseen Jeesuksen ulos. Enkeli siirsi kiven osoittaakseen, että Jeesus ei ollut siellä. (Mk. 16; Mt.28).
Ylösnousemuksessaan Jeesus on uudessa, kirkastetussa muodossa. Hän ilmestyy heti eri paikoissa. Häntä on vaikea tunnistaa (Luuk.24: 16; Joh.20:14). Hän syö ja juo osittaakseen ettei ole aave. (Luuk. 24: 30,39). Hän sallii itseään kosketeltavan. (Joh.20: 27; 21:9) ja ilmestyy opetuslastensa keskelle “ovien ollessa suljettuina” (Joh.20:19,26) ja “häviää heidän näkyvistään”(Luuk.24:31). Kristus nousi todellisesti kuolleista, mutta hänen ylösnoussut ihmisyytensä on täynnä elämää ja jumaluutta. Se on ihmisyyttä Jumalan valtakunnan iankaikkisen elämän uudessa muodossa.
Ylösnousemus on myös todiste Kristuksen suorittaman lunastustyön todellisuudesta (1.Kor.15:17). Niillä, jotka Kristuksessa ovat, ei ole kadotustuomiota (Room. 8:1). Kristus ei voi enää kuolla. Se on alku myös koko ihmiskunnan voitolle kuolemasta. Aadamin lankeemuksen kautta ihmisten yhteinen luonto turmeltui ja kuoleman laki pääsi valtaan. Kristuksen kautta taas ihmisten yhteinen luonto palautui alkuperäiseen arvoon. Ylösnousemuksen laki tuli voimaan.
“Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis…On kirjoitettu: “Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista, tuli elävä olento”. Mutta viimeisestä Aadamista (so. Kristus) tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen, vaan ajallinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen oli maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi” (1 Kor.15: 42 – 50).
Näin apostoli Paavali kuvaa Kristuksen tulemuksessa viimeisenä päivänä tapahtuvaa kuolleiden ylösnousemusta. Samalla myös vielä elossa olevat muuttuvat. Tuolloin Jumalan vaikutuksesta kuolleiden ruumiit jälleen yhdistyvät sielujensa kanssa ja tulevat eläviksi, hengellisiksi ja kuolemattomiksi. Kuolleiden persoonallisuus säilyy, eikä kysymyksessä ole pelkästään hengellinen ylösnousemus. Kuolleiden ruumiit ovat samat, jotka hautaan laskettiin. Heille ei luoda uusia ruumiita.
Jumalan kaitselmuksesta yleinen ylösnousemus on siirretty maailman loppuun. Aikojen lopussa tapahtuva kuolleiden ylösnousemus on samanaikainen ja kaikkia koskeva. Silloin kaikki, sekä hyvät että pahat, Kristukseen uskovat sekä uskottomat, vanhurskaat ja syntiset, nousevat kaikki samanaikaisesti Kristuksen tulemuksen päivänä ylös kuolleista.
Raamatun opetus on, että ylösnousemus on yleinen ilman poikkeusta tai rajoitusta, sillä Kristus on koko ihmiskunnan lunastaja ja hän on kukistanut viimeisen vihollisen, kuoleman. Juutalaiset uskoivat vain vanhurskaiden nousevan ylös ja pakanain sielujen jäävän helvetin ikuiseen vaivaan. Kristinuskon alkuaikoina ilmeni myös käsitys, että autuaiden elämään kutsumattomat ja kelvottomat kokonaan häviävät.  
Ilmestyskirjassa mainitaan “ensimmäinen ylösnousemus” (Ilm. 20: 5). Ortodoksisen opetuksen mukaan tällä tarkoitetaan ihmiskunnan kääntymistä synnistä ja sopimista Jumalan kanssa sekä ihmisen vapauttamista ja uudestisyntymistä, mikä toteutuu kasteen sakramentissa.
Kristuksen ylösnousemus on Vanhan testamentin täyttymys. Kristuksessa kaikki odotukset ja toiveet täyttyivät. “Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?” (1. Kor.15: 55).

33. Jeesuksen  Kristuksen taivaaseenastuminen

Raamattu kertoo taivaaseenastumisesta seuraavasti: ” Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan” (Ef.3:3). ”… Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle” (Hepr.8:1). Jeesus Kristus nousi ylös taivaaseen ihmisyydessään. Jumaluudessaan hän on aina ollut ja on taivaassa. Uskontunnustuksen sanat ”istuu Isän oikealla puolella” on ymmärrettävä hengellisesti, toisin sanoen Jeesuksella Kristuksella on yksi ja sama majesteettisuus ja kunnia Isän Jumalan kanssa. Sanalla “taivaat” kuvataan symbolisesti Jumalan luomatonta, aineetonta “taivaallista valtakuntaa”. Se, että Jeesus on “Jumalan oikean käden voimalla korotettu” (Apt. 2:33), kuten Pietari lausui ensimmäisessä kristillisessä saarnassa, merkitsee seuraavaa: Ihminen on saatettu takaisin Jumalan yhteyteen ja liittoon, joka on ortodoksisen kirkon mukaan paljon merkittävämpi ja b täydellisempi kuin se, joka solmittiin luomisessa (kts. Ef 1-2). Ihminen luotiin siten, että hänellä on mahdollisuus tulla osalliseksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet.1:4).Tämän osallisuuden jumaluuteen eli ortodoksisessa teologiassa theosiksen (jumalallistumisen, Jumalan kaltaisuuteen tulemisen) on Kristuksen taivaaseen astuminen toteuttanut ihmiskunnan puolesta. Symbolinen ilmaus “istua Jumalan oikealla puolella” tarkoittaa juuri samaa. Se ei tarkoita, että Jeesus istuu näkyvällä valtaistuimella ruumiillisessa muodossa jossakin luodun maailmankaikkeuden osassa.
Taivaaseen astuminen tapahtui näkyvästi, kirkastetussa ruumiissa (Luuk. 24: 50 – 51; Apt. 1:9 -11). On luonnollista, että hän joka tuli alas taivaasta, suoritettuaan lunastustyön palasi sinne, missä hän oli ennen, Isän luo (Joh. 6:62). Taivaaseen astumisessaan Jeesus Kristus saattaa päätökseen pelastustehtävänsä maan päällä. Jumalan Poika astuu alas taivaasta täyttääkseen Isän antaman tehtävän. Saatuaan kaiken päätökseen hän palaa Isän luokse ikuisesti säilyttäen omaksumansa haavoitetun ja kirkastetun ihmisyyden (kts. esim. Joh 17). Synnin ja kuoleman turmelema maa ei voinut olla sopiva paikka Jumalihmiselle kirkastetussa ruumiissa. Tällainen Kristuksen maallisen elämän päättyminen tyydyttää eettisyyden tunnettamme. Vapahtajan taivaaseen astuminen lihassa, kirkastetussa ruumiissa, on ihmisyyden puolesta Vapahtajan ansaitseman kirkastumisen jatkoa, joka alkoi ylösnousemuksessa.
Taivaaseen astuminen avasi Kristukseen uskoville vapaan tien taivaaseen, samoin kuin hänen ylösnousemuksensa merkitsi kuoleman voittamista ihmiskunnalle. Kristus astui taivaaseen meidän esikoisenamme ja edellä juoksijanamme (Hepr. 6:230) ja teki mahdolliseksi Pyhän Hengen kauden.  Kirkon aika alkoi Pyhän Hengen lähettämisen jälkeen.

34. Jeesuksen toinen tulemus

Raamatussa sanotaan Jeesuksen toisesta tulemuksesta: ” Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän”(Apt. 1:11). Näin enkelit sanoivat apostoleille juuri ennen kuin Jeesus nousi taivaaseen. Kristus itse sanoo toisesta tulemuksestaan: ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen” (Joh. 5: 28 -29). Raamattu puhuu myös hänen iankaikkisesta valtakunnastaan: ” Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua” (Luuk.1: 32 – 33). Nämä sanat enkeli lausui Marialle.
Toinen tuleminen on erilainen kuin ensimmäinen. Jeesus Kristus tuli ensimmäisen kerran nöyryydessä kärsimään meidän puolestamme, mutta toisen kerran hän tulee tuomitsemaan ”kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa” (Matt.25: 31). Tuomio koskee kaikkia ihmisiä poikkeuksetta. Tuomio tapahtuu siten, että jokaisen ihmisen omatunto paljastetaan hänen eteensä, eikä vain tekoja, vaan kaikki puhutut sanat, salaiset ajatukset ja toiveet paljastetaan: ”Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta” (1. Kor.4:5). Meidät tuomitaan pahoista ja sanoista ja ajatuksistakin, ellemme pyyhi niitä pois katumuksella, uskolla ja elämän parantamisella:” Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili” ´(Matt.12:36).
Emme tiedä Jeesuksen toisen tulemisen ajankohtaa. Siksi meidän tulee elää niin, että olemme valmiita, milloin tahansa tuo hetki koittaa. ”Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät. Herran päivä tulee kuin varas” (2. Piet.3: 9-10). ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä” (Matt.25:13).
Jumalan sanassa ilmoitetaan joitakin merkkejä hänen lähestyvästä tulemuksestaan. Sellaisia ovat ihmisten uskon ja rakkauden väheneminen, laittomuuden lisääntyminen, pahojen tekojen ja onnettomuuksien lisääntyminen, evankeliumin saarnaaminen kaikille kansoille, sekä antikristuksen tuleminen.  

35. Antikristus

Antikristus on Kristuksen vastustaja, joka pyrkii hävittämään kristinuskon, mutta onnistumatta siinä tulee itse hävitetyksi. Hän vainoaa kristinuskoa. ”Silloin ilmestyy tuo vääryyden ihminen, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemisensa kirkkaudella”(2.Tess. 2:8). Raamatun ja kirkon isien näkemys on, että jokainen, joka kieltää Jeesuksen olevan Kristus, joka ei tunnusta Jeesusta Kristukseksi, lihaan tulleeksi (Johannes Damaskolainen), toisin sanoen Jumalihmiseksi ja Jumalan Pojaksi, on antikristus.  On myös erilaisia käsityksiä, jotka eivät perustu Raamattuun. Antikristus ei ole vain tietty ”synnin ihminen”, vaan Jumalaa vihaava hengellinen voima, joka toimii maailmassa. Jumalattomuus ilmenee harhaopeissa ja jumalattomissa ihmisissä.

Uskonpudistuksen aikaan ajateltiin, että ”paavius on antikristus”. Varsinainen Antikristus on tietty henkilö, viimeisin ja julmin, joka ilmoittaa valheellisesti itsensä Kristukseksi.
Antikristusta nimitetään Raamatussa ”synnin ihmiseksi”, ”kadotuksen lapseksi” ja myös ”vastustajaksi”. Hän korottaa itsensä yli kaiken, asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Hänen tulemisensa tapahtuu maailman lopulla valheen voimin ja ihmein. Hän on määrätty persoona, joka polveutuu Juudan kansasta, Daanin sukukunnasta. Isien mukaan hän syntyy juutalaisesta, haureuteen langenneesta neitseestä. Hänet kasvatetaan salaa. Nostattamalla kapinan hän nousee valtaan. Ilmestyskirjassa mainitaan Antikristuksen nimen luku, joka on ns. pedon luku, 666. Antikristuksessa Perkele ei muutu ihmiseksi, vaan ihminen ottaa itselleen hänen tehtävänsä. Seuraamalla ajan merkkejä voi tunnistaa Antikristuksen. Raamatun mukaan erityisenä merkkinä Antikristuksen tulosta on, että ensin ”tulee poistetuksi se, mikä pidättää”. Emme tiedä, onko se jokin hyvää tekevä voima, vai joku persoona. Se, mikä pidättää, on toistaiseksi salaisuus. Jotkut arvelevat sen olevan uskonnollinen tai hengellinen voima, jotkut uskonnollisen henkilön. Mahdollisesti tuo voima on jokin poliittinen voima, tai tuon voiman edustaja.
Antikristus taistelee Kristusta, kirkkoa, kristinoppia, laitoksia, uskontoa ja jumalanpalvelemista vastaan, sekä pilkkaa jopa ihmisten ja kristittyjen uskonnollisia symboleita ja esineistöä. Näin hän toimii voidakseen itse tulla otetuksi vastaan messiaana. Hän asettaa itsensä yläpuolelle kaiken, jota Jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan. Hän kieltää Jumalan ja asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala. Kirkkoisä Johannes Krysostomos sanoo, ettei hän asetu vain Jerusalemin temppeliin, vaan kaikkiin temppeleihin. Piispa Feofan puolestaan sanoo, että ”päätemppeliin hän asettuu jumalana, ja samassa merkityksessä kaikkiin kirkkoihin”.  Myös ”pedon kuva” sanotaan asetettavan temppeleihin. Emme tiedä, asetetaanko se kaikkiin temppeleihin, vai tarkoittaako se, että kaikista kirkoista poistetaan kaikki ulkonaiset kristillisen jumalanpalveluksen välineet.

”Synnin ihminen” syntyy laittomasti, elää laittomasti, rikkoo lakia ja levittää laittomuutta. Historian aikana monien ihmisten on ajateltu olleen Antikristus. Tällaisia ovat olleet mm. Nebukadnessar, Nero, Caligula ja Hitler.
Antikristuksen sanotaan toimivan ”valheen voimalla”. Hän tekee suuria tunnustekoja ja ihmeitä, muun muassa ”parantaa pedon yhden haavoittuneista päistä” ja ”saa tulen lankeamaan taivaasta”. Hän myös tekeytyy ”valon enkeliksi”, ja toimii väkivallan keinoin. Hänen aikanaan maailmassa vallitsee suuri ahdistus. Profeetta Danielin kirjassa Antikristusta kuvataan kaiken tuhoavana valloittajana. Hänen ominaisuutensa on petomainen julmuus. Hän viettelee ensin juutalaiset, aloittaa sitten kristittyjen vainot ja Ilmestyskirjan mukaan Jerusalemissa tapetaan kaksi Kristuksen todistajaa.
Kristuksen omien sanojen mukaan hänen Kirkkoaan Antikristus ei kuitenkaan voita. ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita” (Matt. 16:18). Eukaristian toimittaminen ei lopu ennen Kristuksen toista tulemusta ja maailman loppua. Eukaristiaa toimitetaan myös Antikristuksen aikana. Antikristuksen ajan Raamatussa sanotaan kestävän 1260 päivää, noin kolme ja puoli vuotta.
Kristuksen valtakunnalla tarkoitetaan ensiksikin koko maailma, toiseksi kaikkia maailman uskovia ja kolmanneksi taivaan autuutta. Ensimmäistä nimitetään luonnon valtakunnaksi, toista armon valtakunnaksi ja kolmatta kirkkauden valtakunnaksi. Kun uskontunnustuksessa puhutaan valtakunnasta, ”jolle ei loppua ole”, tarkoitetaan kirkkauden valtakuntaa.
 
36. Pyhä Henki

Raamatussa Pyhää Henkeä kutsutaan Herraksi samassa mielessä kuin Jumalan Poikaakin: Hän on Jumalan Henki ja Kristuksen Henki.  Tämä käy ilmi apostoli Pietarin sanoista, kun hän nuhtelee Ananiasta: ”Ananias, miksi olet antanut sydämesi Saatanan valtaan? Miksi yritit pettää Pyhää Henkeä… Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle” (Apt.5: 3,4).
Pyhä Henki on iankaikkinen, luomaton ja jumalallinen. Hän on aina olemassa Isän ja Pojan kanssa. Hän on ollut olemassa jo ennen luomista. Hän on lähtenyt ja lähtee Isästä.
Pyhää Henkeä nimitetään ”eläväksi tekijäksi”, sillä hän yhdessä Isän Jumalan ja Pojan kanssa antaa elämän kaikille luoduille, erityisesti ihmisille hengellisen elämän. Jeesus sanoi: ” “Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5).
Pyhä Henki lähtee Isästä. Se ilmenee Jeesuksen sanoista: ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta” (Joh.15:26).
Tässä opetuksessa Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä ortodoksinen kirkko uskoo ensiksikin Jeesuksen Kristuksen omiin sanoihin. Hänen sanansa epäilemättä ovat tarkka ja täydellinen uskon ilmaus. Toiseksi toinen ekumeeninen kirkolliskokous, jonka koolle kutsumisen tärkein syy oli muodostaa oikea oppi koskien Pyhää Henkeä, on esittänyt saman ilman epäilystä uskontunnustuksessa. Ja katolinen, apostolinen, Kirkko on hyväksynyt tämän niin selvästi, että kolmas ekumeeninen kirkolliskokous 7. kanonissaan on kieltänyt muunlaisen uskontunnustuksen muodon. Tästä syystä Johannes Damaskolainen kirjoitti: ”Pyhästä Hengestä me sekä sanomme, että hän on Isästä, ja nimitämme häntä Isän Hengeksi, mutta emme sano, että hän on Pojasta, vaan sanomme häntä Pojan Hengeksi”(Theolog. I. 2.4). On myös tarpeen panna merkille, että sekä roomalaiskatolinen kirkko että protestanttiset kirkot edustavat uskontunnustuksessaan erilaista Jumala-käsitettä, kun ne lisäävät, että Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta (filioque). Tätä myöhempää lisäystä ei ortodoksinen kirkko voi hyväksyä, koska se ei ole raamatullinen eikä yhtäpitävä ortodoksisen Jumala-näkemyksen kanssa.
Uskontunnustuksen mukaan ”Häntä yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan”. Tämä ilmenee Jeesuksen sanoista: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 27:19). Pyhä Henki on yhtä olemusta Isän ja pojan kanssa. Hän on koko luomakunnan ja erityisesti ihmisen elämän henki.
Uskontunnustuksessa myös sanotaan, että Pyhä Henki ”puhui profeettojen kautta”, koska jotkut harhaoppisista väittivät, että Vanhan Testamentin kirjat eivät olleet Pyhästä hengestä. Raamattu todistaa siitä, että Pyhä Henki todella puhui profeettojen kautta. Apostoli Pietari kirjoittaa: ”Yksikään profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet” (2. Piet.1:21).  
Pyhä Henki laskeutui apostolien päälle helluntaina tulisten kielten muodossa ja tuulispään tavoin. Hän täydensi Kristuksen Messias- tehtävän maan päällä. Tuolloin kristillinen Kirkko sai alkunsa ja sen elämä Pyhässä Hengessä alkoi. Pyhä Henki on elämän Henki, totuuden henki ja Jumalan lapseuden Henki. Pyhässä hengessä ihmiselle on mahdollista ottaa vastaan kaikki Jumalan lahjat. Ihmiselle on mahdollista tulla osalliseksi jumalallisesta luonnosta ja elämästä (2. Piet. 1:4). Pyhässä hengessä ihminen voi rakastaa toinen toistaan, niin kuin Kristus teki.
Pyhän Hengen hedelmät apostoli Paavalin ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal.5:22).
Pyhä Henki puhui myös apostolien kautta. Apostoli Pietari sanoo: ”Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin” (1. Piet. 1:12).
Pyhä Henki innoittaa pyhiä puhumaan Jumalan sanaa ja toimimaan hänen tahtonsa mukaan. Pyhä henki voiteli Vanhan testamentin profeetat, papit ja kuninkaat. Hän laskeutui Jeesukseen, jäi häneen ja teki hänestä Messiaan kasteessa. Jeesus oli koko elämänsä ajan ”täynnä Pyhää Henkeä” (Luuk.1:15), saarnatessaan, opettaessaan, parantaessaan, karkottaessaan pahoja henkiä ja tehdessään tunnustekoja ja ihmeitä. Ristinuhrikin tapahtui ”iankaikkisen hengen kautta”. Pyhän Hengen kautta ja hänen mukanaan koko ihmiskunta on herätetty kuolleista (Hes. 37: 1- 4). Uskontunnustuksessa ei mainita apostoleja, koska uskontunnustus epäilemättä muodostui apostolien innoituksesta. Pyhä Henki ilmestyi ihmisille erityisellä tavalla. Hän tuli apostolien päälle tulisten kielten muodossa viidentenäkymmenentenä päivänä ylösnousemuksen jälkeen. Pyhä Henki on yhteydessä ihmisiin tänäkin päivänä todellisiin kristittyihin. ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?”(1.Kor.3:16)
Osallistumme Pyhään Henkeen hartaan rukouksen ja sakramenttien kautta. ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät” (Luuk. 11:13). ”Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tulivat näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Tiit. 3: 4 – 6).
Tärkeimmät ja yleisimmät Pyhän Hengen lahjat, joihin profeetta Jesaja viittaa, ovat: Jumalan pelon henki, tiedon henki, voiman henki, viisauden jakamisen henki, ymmärryksen henki, taidon ja, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki: ja hurskauden ja innoituksen lahja mitä suurimmassa määrin (Jes. 11:2).
Kristus on Kirkon kaiken elämän lähde. Uusi elämä leviää Kirkko-Ruumiiseen Puolustajan, Pyhän Hengen kautta. Hänen kauttaan Kristus yhdistää ruumiinsa eli Kirkon itseensä ja lahjoittaa eläväksi tekevät lahjat, vetää Kirkon jäsenet yhteyteensä oksastamalla heidät itseensä. Pyhän Hengen kautta Kristus rakentaa yhden kokonaisuuden, Kirkon ruumiin, läpäisemällä sen ja hallitsemalla sitä kaikilla liikkeillään, niin kuin sielu ihmisen ruumiissa. Pyhä henki on Kirkon välitön hallitsija ja elävöittäjä, mutta on kuitenkin eroamaton Kirkon Päästä, Vapahtajasta.
Pyhä Henki Jeesuksen Kristuksen sanan mukaan ”kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa” (Joh. 16: 14 -15). Kristus on ”elävän veden lähde”, ”armon lähde” (Joh. 1:14). Pyhä Henki synnyttää uudeksi veden ja hengen kautta. Pyhän Hengen kautta Kristus asuu meissä (Ef. 3:16 -17), ja ” kaikissa kaiken vaikuttaa” (1.Kor.12:6). Jakamalla monenlaisia armolahjoja hän luo rakkautta, pitkämielisyyttä sävyisyyttä jne. Pyhä Henki myös asettaa kaitsijoita paimentamaan Herran seurakuntaa, sekä tulee kaikkiin uskovaisiin sakramenteissa kirkollisen hierarkian, toisin sanoen Kristuksen palvelijain ja lähettiläiden kautta.
Kirkon isien näkemyksen mukaan Kolminaisuuden persoonat toimivat siten, että maailman luomisesta lunastukseen asti oli Isän valtakunta yhdessä Pojan ja Pyhän Hengen kanssa. Lunastuksen aikakautena vallitsi Pojan valtakunta Isän ja Pyhän Hengen kautta. Lunastuksen jälkeen alkoi Kirkon aikakausi, lopun aika, jolloin vallitsee Pyhän Hengen valtakunta yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Tätä aikaa me parhaillaan elämme.

37. Kirkko

Kirkko on Jumalan perustama inhimillinen yhteisö, jota yhdistää ortodoksinen usko, Jumalan laki, hierarkkinen pappeus ja sakramentit. Kun uskontunnustuksessa sanomme: ”Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon”, se tarkoittaa, että hartaasti uskoo pyhään Kristuksen Kirkkoon, ja on kuuliainen sen opille ja määräyksille vakuuttuneena siitä, että sen ainoan iankaikkisen Pään, Herran Jeesuksen armo aina asuu siinä, toimii ja opettaa ja ohjaa pelastukseen. Hän on ”täynnä armoa ja totuutta”(Joh. 1:17), ja hän myös täyttää Kirkon armolla ja totuudella. Hän myös lupasi opetuslapsilleen Pyhän Hengen, joka on heidän kanssaan ikuisesti (Joh. 14:16). ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää”(Ef. 1: 22- 23).  
Sana ”Kirkko” tulee sanasta ”ekklesia”, seurakunta, kokous, kutsuttujen seura. Pietari käyttää siitä myös nimitystä ”valittu suku”: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa (1.Piet.2:9).
Kirkko- sana merkitsee Kristukseen uskovien järjellisten ja vapaiden olentojen yhteyttä. Siihen kuuluvat kaikki maan päällä asuvat kristityt, myös kuolleet, jotka ovat eläneet missä tahansa, milloin tahansa, poikkeuksetta kaikki, myös ennen Kristuksen lihaksitulemista eläneet, ja myös enkelit.
Maan päällä asuvat jäsenet muodostavat taistelevan seurakunnan. Riemuitsevaan seurakuntaan kuuluvat enkelit, pyhät sekä uskossa ja katumuksessa kuolleet. Nämä kaksi Kirkon osaa ovat jatkuvasti yhteydessä rukousten kautta. Me rukoilemme näkymättömän seurakunnan puolesta, ja näkymätön seurakunta rukoilee meidän puolestamme.
Siitä, että Kirkko on sekä maan päällä että taivaassa, sanotaan heprealaiskirjeessä:”Te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri” (Hepr. 12: 22 -24).

 

1.Näkyvä Kirkko

Näkyvä Kirkko on Kristuksen perustama. Se muodostaa Kristuksen hengellisen Ruumiin, ja opettaa, pyhittää ja jatkaa pelastustyötä. Tämä toteutuu uskonopin, sakramenttien, pyhän Hengen vaikutuksen, Kristuksen johdon ja näkyvän hierarkian eli papiston kautta.
Raamattu käyttää näkyväisestä Kirkosta monia nimityksiä. Sitä sanotaan Jumalan valtakunnaksi, rakennukseksi (Matt.16:18), lammaslaumaksi (Joh.10:16), lammastarhaksi  (Joh.10:1), Jumalan huoneeksi (1. Piet. 4:17; 1. Tim. 3:15), morsiameksi (Ef.5:23; Ilm.19:7) ja Kristuksen Ruumiiksi (Room. 7:4; Room. 12:5;  1.Kor. 16:15; 1.Kor. 12:12; 1. Kor. 12:27; Ef. 1:23; Ef. 3:6; Ef. 4:12; Ef. 5:23; Ef. 5:29; Kol. 1:24; Kol. 2:19; Kol. 3:15).
Jeesus Kristus perusti Kirkon jumalallisella voimallaan ja tahdollaan asettumalla itse ”kulmakiveksi” (Matt. 21:42; Mark. 12:10;  Luuk. 20: 17; Apt. 4:11; Ef.2:20; 1. Piet.2:4; 1.Piet. 2:6; 1. Piet. 2:7).
Kirkon tarkoitus on olla Jumalan lapsia synnyttävä äiti. Se on Kristuksen Ruumis, jonka näkymättömänä päänä on Kristus ja jota Pyhä Henki pitää elävänä. Kirkkoon jäseneksi liittyminen tapahtuu kasteen kautta. Kirkolla on näkyväinen hierarkia, joka opettaa, toimittaa jumalanpalveluksia ja hallitsee seurakuntaa. Kifrkon piiretisiin kuuluu myös näkyvä, ulkonainen jumalanpalvelus.
Kirkon tehtävä on jatkaa Kristuksen työtä, pelastaa syntisiä ihmisiä ja uudesti synnyttää uuteen, pyhään elämään. Kirkko yhdistää syntisiä Kristukseen ja johtaa heitä Jumalan valtakuntaan.
Kristus itse on seurakunnan pää. Hän on Kirkon ja kristinuskon perustaja. Hän on lähde uudelle elämälle, joka virtaa hänestä uudestisyntymisen kautta. Kristus on ”viinipuu” ja uskovat ovat ”oksat” (Joh. 15:5). Jeesus sanoi: ” Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh. 15:5). Hän myös sanoi: ” “Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Liitto Kristuksen kanssa pysyy voimassa pyhän Ehtoollisen kautta: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal. 2:20). 

2. Kirkon ominaisuudet

”Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon”. Uskontunnustus määrittelee Kirkon olemuksen ja ne ominaisuudet, jotka ovat oleellisia, toisin sanoen, joita ilman Kirkko ei olisi Kirkko.
 
38. Kirkko on yksi

Kirkko on yksi. Jeesus puhuu yhdestä laumasta, yhdestä lammaskatraasta, yhdestä Jumalan valtakunnasta, ja yhdestä Kirkon peruskivestä. Jeesus määräsi saarnata ja opettaa yhtä oppia, yhden kasteen ja yhden Ehtoollisen. Jeesus myös rukoili, että ”kaikki olisivat yhtä” (Joh. 17:11; Joh. 17:21- 23). Apostolit opettivat kaikkien yhteydestä Kristuksessa ja yhdestä Ruumiista.
Kirkon sisäinen yhteys ilmenee siinä, että sillä on yksi pää, Kristus, ja sitä elävöittävä Pyhä Henki on yksi. Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovat Kristuksessa, ja se tapahtuu erityisesti pyhässä Ehtoollisessa.
Kirkon ulkoinen yhteys ilmenee yksimielisenä uskon tunnustamisena, jumalanpalvelusten ja sakramenttien yhteydessä, piispuudessa ja Kirkon rakenteessa. Tuo yhteys velvoittaa Jokaista Kirkon jäsentä: ” Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef.4:3).
Vaikka maailmassa on olemassa riippumattomia kirkkoja, kuten Jerusalemin, Antiokian. Aleksandrian, Konstantinopolin ja Venäjän, Kirkon ykseys kuitenkin säilyy, sillä ne ovat katolisen Kirkon osakirkkoja. Niiden näkyvän järjestelmän erillisyys ei estä niitä hengellisesti olemassa saman universaalin Kirkko – Ruumiin jäseniä, joilla on yksi Pää, Jeesus Kristus, ja yksi uskon ja armon henki. Tämä ykseys ilmenee ulospäin samana uskontunnustuksena, sekä rukous- ja sakramenttiyhteytenä.
Kirkon yhteyttä ja ykseyttä ei poista myöskään se, että on ollut ja on paljon kristillisiä uskontokuntia, jotka ovat eronneet ekumeenisen Kirkon liitosta tai eivät ole siihen päässeet.  Ei voi olla kahdenlaista totuutta, eikä voi olla kahden- tai useammanlaista keskenään erilaista Jumalan valtakuntaa. Kirkko ei voi jakautua tai hajota. Apostoli Paavali kysyykin: ” Onko Kristus jaettu?” (1. Kor. 1:13).
Kirkko ei ole vain yksi, vaan se on ainoa. Kristillinen uskontokunta, joka ei kuulu ainoaan Kirkkoon, on kristillinen yhdyskunta, ja perustuu muulle kuin Kristus-kallioon. Nämä yhdyskunnat useimmiten eroavat *)  yksittäisten, omien mielipiteiden perusteella lahkolaisuuteen ja eriseuraisuuteen.
 
*)Basileios Suuren 1.sääntö

39. Pyhien esirukoukset

Samanlainen yhteys vallitsee myös maanpäällisen ja taivaallisen Kirkon välillä. Kirkon taivaallinen ja maanpäällinen yhteys tarkoittaa rukousta uskossa ja rakkaudessa. Uskovat, jotka kuuluvat taistelevaan Kirkkoon maan päällä kantaessaan rukouksia pyytävät samalla taivaalliseen Kirkkoon kuuluvien pyhien esirukouksia. He puolestaan lähestyvät Jumalaa esirukouksineen pyytäen puhdistamaan, vahvistamaan maan päällä asuvia uskovia, että he Jumalan armosta toimisivat hänen tahtonsa mukaisesti.
Kirkon sääntö pyytää pyhien esirukouksia perustuu pyhään traditioon ja Raamattuun. Esimerkiksi kun profeetta Daavid rukoilee: ”Herra, isiemme Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala”(1.Aikak. 29:18), hän mainitsee pyhät rukoustensa apuna, aivan kuten nykyäänkin ortodoksinen kirkko pyytää ”Kristusta, totista Jumalaamme, puhtaimman Äitinsä ja kaikkien pyhiensä esirukousten tähden”.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoo jumalallisen liturgian selityksessään: ”Me mainitsemme myös ne, jotka ovat jo kuolleet, ensiksi patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit, että heidän hartaiden anomisiensa ja esirukoustensa tähden Jumala kuulisi rukouksemme” *).
Pyhä Basileios Suuri saarnassaan 40 marttyyrin päivänä sanoo: ”Jokaisella, joka uskoo, on turvanaan 40, ja jokainen iloitseva pyrkii samaan; ainoaan, toinen saadakseen avun suruunsa ja toinen pysyäkseen onnellisena. Joku hurskas vaimo rukoilee lastensa puolesta, toinen pyytää poissaolevaa puolisoaan palaamaan, joku taas sairaan parantumista. Totta kai. Osoittakaa pyyntönne marttyyreille”.
Raamatussa mainitaan pyhien esirukoukset. Evankelista Johannes Ilmestyksessään kertoo: ”Vielä tuli yksi enkeli, joka asettui alttarin ääreen kädessään kultainen suitsutusastia. Hänelle annettiin paljon suitsuketta, jotta hän valtaistuimen edessä olevalla kultaisella alttarilla liittäisi suitsutusuhrin kaikkien pyhien rukouksiin. Niin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa” (Ilm. 8: 3-4).
Joskus pyhät myös ilmestyvät ihmisille. Tästä evankelista Matteus kertoo, että Herramme Jeesuksen Kristuksen kuoleman jälkeen ” haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille” (Matt. 27: 52- 53). Todisteita siitä, että pyhät kuolemansa jälkeen tekevät ihmeitä tiettyjen maallisten keinojen avulla löytyy Raamatustakin.  Neljännessä  Kuningasten kirjassa (LXX) kerrotaan, että kuollut mies heräsi henkiin koskettamalla profeetta Elisan luita (4.Kun. 13: 21 LXX; 2. Kun. 13: 21).

*) Kyrill. Jerusal.:  Catech. Myst. V:9

 

Apostoli Paavali teki myös ihmeitä ja paransi, ei vain omassa persoonassaan, vaan niin tapahtui myös hänen poissa ollessaan Paavalin pääliinojen ja vaatekappaleiden välityksellä (Apt. 19: 12). Näistä esimerkeistä voimme ymmärtää, että pyhät voivat toimia kuolemansa jälkeenkin samalla tavoin hyödyksi maallisin keinoin, joiden kautta heidän voimansa välittyy.
Gregorios Teologi ensimmäisessä puheessaan Julianusta vastaan sanoo: ”Sinä et ole osoittanut kunnioitusta Kristukselle uhratuille uhreille, etkä osoittanut pelkoa suuria kilvoittelijoita, Johannesta, Pietaria, Paavalia, Jaakobia, Stefanusta, Luukasta, Andreasta, Teklaa ja muita kohtaan, jotka näitä ennen ja niiden jälkeen kärsivät totuuden puolesta. Jotka kokivat tulen ja miekan ja kaikenlaisia kidutuksia ja kaikkia esiintyneitä uhkailuja, ikään kuin heidän ruumiinsa eivät olisi heidän omiaan tai että heillä ei olisi ollut ollenkaan ruumista. Mitä varten? Jotta he eivät sanallakaan pettäisi uskoaan. Joille osoitetaan suurta kunnioitusta ja järjestetään voitonjuhlia täydellä syyllä, noille, joiden kautta pahat henget karkottuvat ja sairaat paranevat. Jotka ilmestyvät näkyinä ja ennustuksina. Joiden ruumiilla, eri paikoissa olevina, kosketettaessa tai niitä kunnioitettaessa, on samanlainen voima kuin heidän pyhillä sieluillaan, ja joiden veripisaroilla, pienimmilläkin, jotka ovat osituksia heidän kärsimyksistään, on samanlainen voima kuin heidän ruumiillaan”.
Johannes Damaskolainen kirjoittaa: ”Herra Kristus on antanut pyhien reliikit meille parantumisen lähteiksi, joista virtaa moninaiset siunaukset”.  Ja aivan kuin tälle selityksenä hän huomauttaa, että ”hengen kautta heidän ruumiinsa myös ovat Jumalassa” **) . 
                                                           
**)Joh. Damask.: Teolog. IV. 15: 3

 
40. Kirkon pyhyys
Kirkko on pyhä, toisin sanoen puhdas ja uskonopissaan erehtymätön.  Kirkon pyhyys perustuu Kristukseen, joka on Kirkon pää, ja näkymättömään ohjaajaan, joka on Pyhä Henki. Jeesus Kristus pyhittää Kirkon kärsimyksiensä, oppinsa, rukouksien ja sakramenttien kautta Pyhä Henki on aina läsnä seurakunnassa pyhittävine armolahjoineen, vaikuttaen ihmisissä kehottamalla heitä itsekieltäymyksiin ja pyhyyden kilvoituksiin. ”Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef. 5: 25- 27). Jeesus Kristus rukoillessaan Jumalaa, Isää, uskovien puolesta, sanoi muun muassa: ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus … Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden   pyhittämiä (Joh. 17: 17,19).  
Kirkko on pyhä myös hedelmiensä mukaan. Kirkossa on ollut ja on edelleenkin pyhiä marttyyreja, neitseellisiä askeetteja, pyhittäjiä, hurskaita esipaimenia, autuaita, jne. Kirkko on myös aina vastustanut jumalattomuutta ja vääryyttä.
Kirkkoon kuuluu sekä vanhurskaita että syntisiä. Ihmiset, jotka puhdistautuvat todellisella katumuksella, eivät poista Kirkon pyhyyttä. Mutta katumattomat syntiset joko Kirkon näkyvällä arvovallalla tai Jumalan näkymättömällä tuomiolla poistetaan Kirkon ruumiista. Ja niin se myös näissä suhteissa pysyy pyhänä.” “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha” (1. Kor. 5:13). ”Mutta Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat: “Herra tuntee omansa” ja “Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen” (2. Tim.2:19).  Varhaiskirkon aikana novatiaanit, donatistit ja kataarit olivat sitä mieltä, että ”seurakunnan muodostavat vain vanhurskaat ja pyhät”. Tämä on selvästi ristiriidassa Kristuksen ja apostolien opin kanssa.
Kirkko on pelto, jossa kasvaa sekä vehnää että valhevehnää (Matt. 13:24). Se on myöskin nuotta, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja (Matt. 13: 47), tai häät, johon ottaa osaa myös arvottomia vieraita (Matt. 22: 3-13).
Kirkossa on hyviä että huonoja palvelijoita (Matt. 18:23), sekä viisaita että tyhmiä neitsyitä (Matt. 25:1), että lampaita ja vuohia (Matt. 25:33).
Kirkko on erehtymätön, sillä se on pyhä. Kristus, joka on totuus ja Kirkon pää, ei salli Kirkon poiketa totuudesta. Kirkko suojelee Kristuksen totuutta kaikelta valheellisuudelta, vääryydeltä ja yksipuolisuudelta, jotta voisimme uskoa ”oikein ja pelastavasti” ja kunnioittaa ”kelvollisesti”. Erehtymättömyys koskee vain jumalallisen ilmoituksen totuuksia, ja Kirkko ilmaisee erehtymättömyytensä yleisten kirkolliskokousten kautta.
 
41. Kirkon katolisuus

Kirkko on katolinen. Se ei rajoitu mihinkään paikkaan, aikaan tai kansaan ja se sisältää kaikki uskovaiset kaikista paikoista, kaikilta ajoilta ja kaikista kansoista. Apostoli Paavali sano: ” Kun evankeliumi tuli teidän luoksenne… se on teidänkin keskuudessanne kantanut hedelmää” (Kol. 1:6), ja että kristillisessä Kirkossa ”ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol. 3:11). ”Ne, joilla on usko, saavat siunauksen yhdessä Abrahamin kanssa, joka uskoi” (Gal. 3:9). Apostoli Paavalin mukaan Kristus on Kirkon Pää ja ruumiin Vapahtaja.  Siksi osallistuaksemme  pelastuksesta meidän on välttämätöntä olla hänen Rumiinsa jäseniä, toisin sanone katolisen Kirkon jäseniä (Ef. 5:23).
Apostoli Pietari kirjoittaa, että kaste pelastaa meidät Nooan arkin esikuvan mukaan (1.Piet.3:20). Kaikki, jotka pelastuivat vedenpaisumukselta, pelastuivat vain arkissa. Niinpä kaikki, jotka saavuttavat iankaikkisen pelastuksen, saavuttavat sen vain yhdessä ainoassa katolisessa Kirkossa.

Nimitys Idän Kirkko tuo mieleen Paratiisin, joka oli istutettu ”itään” (1. Moos. 2:8). Sinne perustettiin esivanhempiemme ensimmäinen kirkko viattomuudessa, ja itään pantiin lankeemuksen jälkeen lunastettujen uuden kirkon perustukset Vapahtajan lupauksen mukaan. Idässä, Juudean maassa, Herramme Jeesus Kristus päätettyään pelastustyönsä, perusti oman kristillisen Kirkkonsa. Sieltä Kirkko levittäytyi käsittämään koko maailmankaikkeuden. Tähän päivään asti seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen vahvistama ortodoksinen, ekumeeninen, katolinen usko, on säilynyt muuttumattomana alkuperäisessä puhtaudessaan Idän ortodoksisissa kirkoissa.
Kirkko käsittää taivaan ja maan, maan päällä elävät ihmiset ja myös ”kaikki oikeassa uskossa ja pyhyydessä nukkuneet”. Kirkko ei ole vain maallinen, vaan myös taivaallinen seurakunta. Apostolit lähetettiin aina ”maailman ääriin”, toisin sanoen kaikkia maita, heimoja ja kaikkia kansoja edustavien ihmisten luo. Apostoleille annettiin kielilläpuhumisen lahja, että he voisivat saarnata pelastuksesta kaikille kansoille.
Kirkko ei rajoitu aikaan, vaan ulottuu menneisyydessä siihen aikaan asti, kun enkelit ja ihmiset saivat alkunsa. Tulevaisuudessa Kirkko tulee olemaan iankaikkinen. On mahdotonta, että Kirkko lakkaisi olemasta maan päällä. Tosin sanoen, on mahdotonta, että Jumalan armo loppuisi, että Kirkko kadottaisi oikean uskon, ja että siinä katkeaisi ja lakkaisi piispuus ja pappeus sekä sakramentit ja jumalanpalveluselämä. Kirkko on ehtymätön ja voittamaton. Herran tulemiseen asti on oleva Kirkko, jossa pyhä Ehtoollisen sakramenttia toimitetaan.
Katolisella Kirkolla on suuri etuoikeus. Ainoastaan sillä on lupaus, ”että tuonelan portit eivät sitä voita” ja että ”Herra on sen kanssa aina maailman loppuun asti”. Jumalan kunnia on siinä asuva Jeesuksessa Kristuksessa sukupolvesta toiseen iankaikkisesti, ja sen seurauksena se ei koskaan tule luopumaan uskosta, eikä tee syntiä uskon totuutta vastaan tai erehdy.
”Me epäröimättä tunnustamme varmana uskona, että katolinen Kirkko ei voi erehtyä tai eksyä, eikä ilmaista mitään väärää totuuden asemesta. Sillä Pyhä Henki toimii uskovaisten palvelijoidensa, Kirkon isien ja opettajien, kautta varjellen sen kaikilta erehdyksiltä” (Idän  patriarkkojen  kirjelmä ortodoksisesta  uskosta, Art. 12).
 
42. Kirkko on apostolinen

Kirkko on apostolinen, koska sillä on apostoleilta, katkeamattomana tai muuttumattomana, sekä oppi, että Pyhän Hengen lahjojen seuraanto (apostolinen sukkessio) kätten päällepanemisen kautta. Samasta syystä kirkkoa sanotaan myös ”ortodoksiseksi” tai ”oikeauskoiseksi”. ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2: 19 – 20).
Kristus lähetti opetuslapsensa, jotka hän nimitti ”apostoleiksi” saarnaamaan. Kirkko perustettiin maailmaan ja se lähetti omat apostolinsa käännyttämään maailmaa Kristukselle. Kirkon tulee aina olla olemukseltaan sellainen kuin apostolien aikana.
Kirkko on rakennettu ”apostolien perustukselle”. Kirkko ja seurakunta, joka ei perustu apostoleihin, ei ole Kirkko.
Uskontunnustus opettaa meitä, nimittäessään Kirkkoa apostoliseksi, pitämään kiinni apostolisesta opista ja traditiosta, karttamaan sellaisia oppeja ja opettajia, joilla ei ole vakuuksia apostolisesta opetuksesta. Apostoli Paavali sanoo: ” Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille” (2. Tess. 2:15). ”Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti” (Tiit.1:12).”Varsinkin juutalaisuudesta kääntyneiden joukossa on monia kurittomia, tyhjänpuhujia, jotka johtavat toisia harhaan. Heidän suunsa on tukittava, sillä he villitsevät kokonaisia perheitä esittämällä oman voiton toivossa vääriä oppejaan” (Tiit. 1:10 -11).” Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita Kirkolle. Ja jos hän ei tottele Kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin” (Matt. 8:17).
Kirkossa apostolinen seuraanto on säilynyt kirkollisen hierarkian kautta. Ortodoksisen kirkon pappeus on alkuisin itseltään Jeesukselta Kristukselta ja Pyhän Hengen laskeutumisesta apostoleille. Noista ajoista se on jatkunut katkeamattomana kätten päällepanemisen kautta pappeuden sakramentissa.”Hän antoi Kirkolle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki Kirkon jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4: 11- 12).
Ekumeenisella kirkolliskokouksella on valta laajentaa toimintapiiriään koko katoliseen Kirkkoon. Ortodoksisilla patriarkoilla ja pyhillä synodeilla on valta Kirkon eri osissa. Maakunnat ja suurkaupungit ovat metropoliittojen, arkkipiispojen ja piispojen vallan alaisia.
 
43. Sakramentit

Uskontunnustuksessa mainitaan kaste sen vuoksi, että kaste ja muut mysteeriot eli sakramentit ovat uskon sinettejä. Mysteerio eli sakramentti on pyhä toimitus, jonka kautta armo, toisin sanoen Jumalan pelastava voima, toimii salaisesti ihmisessä. Se on näkymättömän Jumalan armon näkyvä merkki. Sakramenttien kautta Jumalan armo ja pyhitys tulevat ihmisen omaksuttaviksi.
Sakramentit ovat Kirkon näkyvät välikappaleet ihmisten pyhittämistä varten. Sakramentti eli mysteerio tarkoittaa salaista, peitettyä, toiselle saavuttamatonta. Raamatussa puhutaan salaisuuksista eli mysteeerioista eri merkityksessä kuin sakramentti, esimerkiksi ”taivasten valtakunnan salaisuus” (Matt. 13:11), ”uskon salaisuus” (1.Tim. 3:9; 1.Kor. 13:2), ”jumalaisuuden salaisuus” (1.Tim.3:16) ja ”lunastuksen salaisuus” (Kol. 1:26; Ef. 3:9).

 

Ortodoksisen kirkon käsitys
Ortodoksisen käsityksen mukaan sakramentit ovat itsensä Kristuksen asettamat, laillisen hierarkian toimittamat pyhät toimitukset, jotka näkyväisessä sisältävät ja näkyväisten merkkien alla välittävät Jumalan näkymättömän armon.
Ortodoksisen kirkon mukaan sakramentti on todellinen, eikä se ole vain toimitus. Näkyvässä muodossa se sisältää ja johdattaa Jumalan armon ihmiseen. Sakramentti vaikuttaa pelastukseksi tai tuomioksi. Sakramentti on todellinen, jos se oikein toimitetaan ja jos toimitettaessa täytetään Kirkon säätämät vaatimukset koskien toimittajaa ja toimitustapaa. sakramentin voi toimittaa vain oikealla tavalla valittu ja laillisesti vihitty piispa tai pappi. Sakramentin vaikutus ei ole riippuvainen sakramentin toimittajan hengellisestä tasosta. Armo vaikuttaa sakramentin vastaanottajassa riippumatta hänen uskonnollis-siveellisestä tilastaan. Se, onko armon vaikutus pelastava vai tuomitseva, riippuu sakramentin vastaanottajan sisäisestä mielentilasta. Välttämätön ehto pelastavalle vaikutukselle on uskon sakramenttiin ja vilpitön halu tulla siitä osalliseksi.

 

Roomalainen sakramenttikäsitys on sama kuin ortodoksisella kirkolla.

 

Protestanttisen käsityksen mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi yksinomaan uskosta, joten pelastava armo annetaan Jumalan välittömänä vaikutuksena ihmisen sydämeen. Armon vastaanottaminen sakramenteissa on kokonaan riippuvainen ihmisen sielullisesta mielentilasta.
Lutherin mukaan sakramentit ovat todistuksia eli muistutuksia, näkyväisiä sinettejä kuulumisesta Kristuksen seurakuntaan. Ne ovat myös merkkejä yhteydestä Kristukseen. Ne on annettu vahvistukseksi, ja ne kasvattavat uskoa, mutta eivät itsessään sisällä vanhurskauttamisen armoa. Armoa ei anneta ihmisille sakramenttien kautta, vaan uskon kautta ja vain jos uskoo; Jumalan välittömästä vaikutuksesta ihmisen sydämeen. Lutherin mukaan vanhurskauttaa, ”ei sakramentti, vaan usko sakramentissa”. Sakramentti on itsessään pyhä ja sisältää pyhittävän voiman riippumatta vastaanottajan tilasta. Sakramentti vaikuttaa yhdessä Jumalan Sanan kanssa, ja se sisältää lupauksen armosta, syntien anteeksiantamisen lupauksen. Sakramenteilla ei ole merkitystä itsessään, vaan ainoastaan Sanan kanssa. Sakramenteissa syntien anteeksiantamus ei tule kaikille yleensä, kuten sanassa, vaan jokaiselle erikseen. Sakramentti siis vahvistaa uskoa ihmisen omaan pelastukseen, vanhurskauttavan armon saamiseen. Jos ei omista persoonallista uskoa, sakramentti on vain ulkonainen merkki, joka ei välitä armoa.

 

Reformeerattujen käsitys  sakramenteista
Zwinglin mukaan sakramenteilla ei ole uskon vahvistamisen välikappaleena merkitystä. Sakramentit ovat vain sovittuja merkkejä ihmisten liitosta keskenään. Sakramentin vastaanottaessaan ihminen antaa ulkonaisen todistuksen kristillisestä uskostaan.
Calvinin mukaan ”sakramentti välittää armon vain niille ihmisille, jotka Jumala on edeltä määrännyt pelastukseen”. Armo ei vaikuta sakramenteissa. Sakramentit ovat Jumalan armon mwerkkejä ja sinettejä.

 

Anglikaanisen kirkon käsitys
Sakramentti on Kristuksen asettama sisäisen ja hengellisen armon ulkonainen ja näkyvä merkki, sekä välikappale, jonka kautta ihminen saa armon. Se on myös takuu, joka vakuuttaa ihmisen Jumalan armosta.

 

1.Sakramenttien lukumäärä
Sakramenttien lukumäärästä on kaksi käsityskantaa. Erityisesti katolisessa kirkossa katsotaan, että sakramentteja seitsemän. Toinen käsityskanta on, että lukumäärää ei voi täsmällisesti määritellä, koska Jumalan armoa ei voi rajata. Tämä korostuu ortodoksisessa teologiassa. Joskus hautaus ja munkkilaisuus on luettu sakramentteihin. Joskus taas avioliittoa ei ole pidetty sakramenttina. Teodoros Studiteksen käsityksen mukaan sakramentteja oli kuusi: kaste, Eukaristia, voitelu, pappeus, munkkeus ja hautaus.

Eroa sakramenttien ja sakramentalioiden eli pyhien toimitusten välillä ei ole korostettu. Luku seitsemän esiintyy ortodoksisessa kirkossa ensimmäisen kerran vuonna 1267 keisari Mikael VIII Paleologoksen uskontunnustuksessa. Keisari Mikael VIII tunnusti käytännössä roomalaiskatolisen kirkon. Lukua seitsemän on selitetty Jesajan kirjan perusteella: ” Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki” (Jes.11:2).
Luettelo ei aina ole ollut yhtenäinen. Munkki Job (134.vs.) mainitsee sakramenttiluettelossaan munkiksivihkimisen, katumuksen ja sairaanvoitelun yhtenä sakramenttina.
Simeon Tessalonikalainen (15.vs.) katsoo, että munkiksivihkiminen ja katumus ovat samaa sakramenttia.  
Efeson metropoliitta Joasaf (15.vs.) sanoo sakramentteja olevan enemmän kuin seitsemän. Lisänä seitsenlukuun hän mainitsee kirkonvihkimisen, hautauksen ja munkkeuden.
Gregorios Palamas (14.vs.) puhuu oikeastaan vain kasteesta ja Eukaristisasta, joihin pelastuksemme perustuu. Nikolaos Kavasilas (14. vs.) korostaa kastetta, mirhavoitelua ja Ehtoollista.   

 

2. Ortodoksisen kirkon sakramentit
Ortodoksisessa kirkossa sakramenteiksi katsotaan seuraavat seitsemän: kaste, mirhavoitelu, Pyhä Ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu.
Kasteessa ihminen selittämättömästi syntyy uuteen elämään.
Mirhavoitelussa hän saa armon kasvaa ja vahvistua hengellisesti.  
Pyhässä Ehtoollisessa häntä ruokitaan hengellisesti.
Katumuksessa hän parantuu hengellisistä sairauksista, toisin sanoen synnistä.
Pappeudessa ihminen saa armon hengellisesti uudesti synnyttää, ruokkia ja kasvattaa muita opetuksella ja sakramenteilla.
Avioliitossa hän saa armon pyhittää avioelämä, luonnollinen synnyttäminen ja lasten kasvattaminen.
Sairaanvoitelussa hänellä on lääke jopa ruumiillisiin sairauksiin, siinä hän parantuu hengellisesti.
Uskontunnustus ei mainitse kaikkia sakramentteja, ainoastaan kasteen, koska noihin aikoihin oli kysymys siitä, pitääkö jotkut ihmiset, kuten harhaoppiset, kastaa uudelleen. Tämä vaati päätöksen ja siksi se pantiin uskontunnustukseen.

 

3.Elämän liturginen kierto
Elän liturginen kierto alkaa rukouksilla lapsivuoteessa olevan äidin puolesta, ja päättyy panihidaan. Jumalanpalvelukset voidaan jakaa kahteen ryhmään, yleiset jumalanpalvelukset ja yksityiset jumalanpalvelukset. Tällainen jako ei itse asiassa ole hyväksyttävä, sillä olemme yksi Kirkko ja seurakunta. Se, mikä koskee yksilöä, koskee koko Kirkkoa, ja toisaalta se, mikä Kirkkoa, koskee jokaista yksilöä.
Sakramentaalisen elämän keskus on Eukaristia. Se on tavalla tai toisella yhteydessä myös muihin sakramentteihin. Ortodoksisessa kirkossa vallitsee niin sanottu eukaristinen ekklesiologia, joka tarkoittaa ehtoolliskeskeistä seurakuntaelämää. Apostolit korostivat Ehtoollisen merkitystä. Kuitenkaan Eukaristiaa ei tulisi korostaa muiden sakramenttien kustannuksella.
 
44. Kaste

Kaste on sakramentti, jossa uskova upotetaan kolme kertaa veteen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja hän kuolee ruumiin synnillisestä elämästä ja syntyy uudelleen Pyhästä Hengestä hengelliseen ja pyhään elämään. Jeesus sanoi: ” Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3: 5).
Kaste sai alkunsa Johannes Kastajan toiminnasta.”Johannes tosin kastoi vedellä parannukseen, mutta hän kehotti ihmisiä uskomaan toiseen, joka oli tuleva hänen jälkeensä, Jeesukseen”(Apt. 19:4). Myöhemmin Jeesus Kristus omalla esimerkillään asetti kasteen, kun hän vastaanotti sen Johannekselta. Sitten ylösnousemuksensa jälkeen hän antoi apostoleilleen tämän juhlallisen käskyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19).
Johannes Kastaja oli essealainen ja hänen kasteensa tarkoituksena puhdistuminen, ja sen kautta moraalinen uudistuminen katumuksen ja parannuksen teon hedelmänä.  
Kristillisellä kasteella oli merkityksiä, joita muissa uskonnoissa ei ollut. Kaste oli ovena kirkkoon liittymiseen. Se merkitsi syntien anteeksisaamista ja vapautumista syntiinlankeemuksen synnillisestä tilasta sekä henkilökohtaisista synneistä.  Kaste on myös uudestisyntyminen ja Pyhän Hengen saaminen näkymättömästi. Kaste tarkoittaa  pelastustapahtuman henkilökohtaista omistamista. Se on pelastus kuolemasta sekä ylösnouseminen Kristuksen kanssa. Kaikki kristityt pitävät kastetta hyvin oleellisena asiana.
Kasteen toimittamisessa on olennaista kolminkertainen veteen upottaminen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kasteelle tulijalta edellytetään katumusta ja uskoa, minkä vuoksi ennen kastetta luetaan uskontunnustus. Apostolien teoissa sanotaan: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen”(Apt. 2:38). Markus evankeliumissaan sanoo: ” Joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16).
Myös lapset kastetaan heidän vanhempiensa ja kummiensa uskon perusteella, jotka sitoutuvat myös opettamaan heille uskosta, kun he tulevat oppimisikään. Lapsien kastaminen perustuu raamatulliseen käytäntöön. Vanhan Testamentin aikana lapset ympärileikattiin kahdeksan päivän ikäisinä. Uudessa Testamentissa kaste tuli ympärileikkauksen sijaan, minkä seurauksena myös lapset tulee kastaa. Tämä ilmenee seuraavista apostolien sanoista uskoville: ”Häneen teidät on yhdistänyt ympärileikkaus, jota ei ole ihmiskäsin tehty, Kristuksen ympärileikkaus, jossa syntinen luonto riisutaan pois. Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista” (Kol. 2: 11 -12).
Kasteessa ovat kummit kastetun uskon takaajina Kirkon edessä, ja kasteen jälkeen he voivat ottaa kastetut ohjaukseensa uskon vahvistumiseksi heissä.(Dionys. Areopag. Eccl. Hier. II).
Ennen kastetta luetaan eksorkismit paholaisen pois ajamiseksi. Aadamin lankeemuksen jälkeen paholaisella on pääsy ihmisiin, ja valtaa heihin orjinaan ja vankeinaan. Apostoli Paavali sanoo, että ilman armoa kaikki ihmiset elivät ”tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä” (Ef. 2:2). Eksorkismin voima on Jeesuksen Kristuksen nimessä uskolla ja rukouksella avuksi huudettaessa. Jeesus antoi uskoville lupauksen: ”Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä” (Mark.16:17).
Ristinmerkillä on tässä ja muissa tapauksissa sama voima kuin ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen nimellä ääneen lausuttuna, kun se tehdään käden liikkeillä uskossa tai merkitään millä muulla tavalla tahansa.
Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen kirjoittaa: ”Älkäämme hävetkö tunnustaa Ristiinnaulittua. Rohkeasti tehkäämme ristinmerkki otsaan ja kaikkeen, syötävään leipään, astiaan, josta juomme. Tehkäämme se lähtiessämme ulos ja tullessamme sisään, kun menemme nukkumaan tai kun nousemme ylös, kun olemme matkalla tai kun  lepäämme. Se on suurenmoinen köyhille ilman maksua ja heikoille ilman vaivaa annettu suojakeino. Sillä tämä on Jumalan armoa, merkkinä uskoville ja kauhuna pahoille hengille”(Catech. 13:36).
Ristinmerkkiä on käytetty apostolien ajoista asti *).
Kasteen jälkeen kastettu puetaan valkoiseen vaatteeseen. Se on näkyvä ilmaus ja jatkuva muisto Kristuksen käskystä: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24)   
Saatto kynttilän kanssa kasteastian ympäri kuvaa hengellistä iloa liittyneenä hengelliseen valaistumiseen.
 
*)Dionys. Areopag. Eccl.Hier. 2;  Tertull. De Coron. 3;  De Resurrec. 8

 

Uskontunnustuksessa tunnustamme ainoastaan yhden kasteen. Kastetta ei siis voi uusia, koska kaste on hengellinen syntymä. Ihminen syntyy vain kerran, siksi hänet kastetaankin vain kerran.
Ne, jotka tekevät syntiä kasteen jälkeen, ovat synneissään enemmän syyllisiä kuin kastamattomat. Kastetut ovat saaneet Jumalalta erityisen armon olla syntiä tekemättä, mutta ovat hyljänneet sen. ”Jos he ovat päässeet eroon maailman saastasta tullessaan tuntemaan meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, mutta sitten taas vajoavat siihen ja joutuvat sen valtaan, heidän tilansa on lopussa pahempi kuin alussa” (Piet. 2:20).
Kasteen jälkeen tehtyjen syntien anteeksisaamiseksi on katumuksen sakramentti.

46. Mirhavoitelu

Mirhavoitelu on sakramentti, jossa kastetun kehon tietyt osat voidellaan pyhällä mirhavoiteella Pyhän Hengen nimeen, jolloin kastettu saa Pyhän Hengen lahjat hengellistä kasvua ja elämää varten. Pyhän hengen lahjat antavat voimaa asteittain täydellistyä hengellisessä elämässä ja säilyttää ja tunnustaa usko Jeesukseen Kristukseen.  
Raamatussa kerrotaan Pyhän Hengen saamisesta. ” “Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ‘hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu”(Joh. 7: 37- 39). Tämä sisältää lupauksen Pyhästä Hengestä.  
Apostolien teoissa kerrotaan Pyhän Hengen johdattamisen kastettuihin tapahtuneen kätten päällepanemisen kautta: ”Perille tultuaan nämä rukoilivat Samarian uskovien puolesta, että he saisivat Pyhän Hengen. Henki näet ei ollut vielä laskeutunut kehenkään heistä; heidät oli ainoastaan kastettu Herran Jeesuksen nimeen. Pietari ja Johannes panivat kätensä heidän päälleen, ja he saivat Pyhän Hengen” (Apt. 8:15 -17).   ”… ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat” (Apt. 19:6).
Pyhän Hengen johdattamisen sakramentti oli kasteesta erillinen. Apostolit toimittivat sitä heti helluntain jälkeen. Tämä ei tapahtunut heidän oman tahtonsa, vaan Herran käskyn mukaan. Jeesus asetti voitelun sakramentin ilmestyessään opetuslapsilleen ylösnousemuksensa jälkeen, jolloin hän puhui heille Jumalan valtakunnan salaisuuksista.
Toisaalla kerrotaan Pyhän Hengen johdattamisen kastettuihin tapahtuneen voitelun kautta. ”Te taas olette Pyhältä saaneet Hengen voitelun, ja kaikilla teillä on tieto” (1.Joh. 2:20). Teissä kyllä pysyy se voitelu, jonka olette Pyhältä saaneet, ettekä te tarvitse kenenkään opetusta” (1.Joh. 2:27). ”Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa” (2.Kor.1:21). ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten” (Ef. 4:17); ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet”(Ef. 1:17)
Apostoli Johanneksen sanat Raamatussa luultavasti viittaavat sekä ulkonaiseen että sisäiseen voiteluun. Apostolien seuraajat kuitenkin kätten päällepanemisen sijasta ottivat käyttöön voitelun mirhavoiteella, luultavasti esikuvanaan Vanhassa Testamentissa käytetty voitelu (2. Moos. 30:25; LXX 3.Kun. 1:39; 1. Kun. 1:39). *) 
Pyhän mirhavoiteen vihkii apostolien seuraajina autokefaalisten kirkkojen päämiehet, patriarkat.

*) Dionys. Areopag. Eccl. Hier. IV

 

Voitelun käyttöönotto ortodoksisessa kirkossa perustuu apostolisiin sääntöihin (Apostoliset säännöt III, 16 -17), Dionysios Areopagitan teokseen ”Kirkollisesta hierarkiasta” (IV:1) sekä  apostoliseen käytäntöön: Apt. 8: 15 -17.
Mirhavoitelun sakramentissa pappi rukouksessa pyytää, että Jumala lahjoittaisi kastetulle pyhän Hengen lahjan sinetin ja ”Kristuksen pyhän Ruumiin ja kalliin Veren osallisuuden”, ja että Jumala säilyttäisi kastetun hänelle annetussa pyhityksessä ja vahvistaisi oikeassa uskossa.
Mirhavoitelu tapahtuu ristinmuotoisesti ruumiin jäseniin, jolloin samalla lausutaan: ”Pyhän Hengen lahjan sinetti. Aamen.”
Otsan voiteleminen tarkoittaa mielen ja ajatusten pyhittämistä, rinnan voiteleminen sydämen ja halujen pyhittämistä. Silmien, korvien ja huulien voiteleminen tarkoittaa aistien pyhittämistä. Käsien ja jalkojen voiteleminen tarkoittaa tekojen ja koko kristityn elämän pyhittämistä.
Näkymättömästi kastettu saa Pyhän Hengen armolahjoineen. Hengen saaminen ilmeni alkukirkossa erityisinä armolahjoina, esimerkiksi ennustaminen, kielilläpuhuminen jne.
Voitelun sakramentin jälkeen kastettu, pieni vauvakin, on Kirkon täysvaltainen jäsen, ja hän voi osallistua pyhään Ehtoolliseen.

 

1.Erilaisia käsityksiä voitelusta

 

Roomalaiskatolisessa kirkossa voitelu on sakramentti. Voitelun toimittaa piispa. Ainoastaan piispan valtuuttamana pappi poikkeustapauksessa voi toimittaa voitelun.  Apostolien säännöissä kuitenkin sanotaan, että myös papit saavat toimittaa voitelun sakramentin (7.apostol.sääntö:22,43,44). Piispa toimittaa voitelun kätten päällepanemisella kutsuen Pyhän hengen voideltavaan. Piispa voitelee vain otsan, tehden ristinmerkin peukalolla ja sanoen: ”Minä merkitsen sinut N.N. ristinmerkillä…”. Sitten hän lyö voideltua kevyesti poskelle lausuen: ”Rauha olkoon kanssasi”! Sakramenttia ei toimiteta kasteen yhteydessä, vaan 7 – 12- vuotiaana.

 

Protestanttinen käsitys
Protestantit eivät hyväksy voitelua sakramentiksi. Se ymmärretään vain kastetta täydentävänä ulkonaisena toimituksena, konfirmaationa. Myöskään ei käytetä voidetta, vaan konfirmaatio tapahtuu kätten päällepanemisena. Konfirmaatio on ikään kuin vanhempien ja kummien antamien lupausten vahvistaminen.
 
46. Pyhä Ehtoollinen

Voidaan sanoa, että Kirkon keskeisin sakramentti on epäilemättä Pyhä Ehtoollinen. Se on sakramenttien sakramentti. Itse Kristus asetti sen. Matteuksen evankeliumi kertoo siitä seuraavasti: “Illan tultua Jeesus kävi aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa. Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsilleen sanoen: “Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: “Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi”. Ja Kristus lisäsi vielä: “Tehkää tämä minun muistokseni!” (Matt.26: 26 -28).
Näistä Kristuksen sanoista ymmärrämme, että Pyhä Ehtoollinen on todellinen Kristuksen Ruumis ja Veri. Se ei ole vain symboli. Kristus ei sanonut, että tämä vertauskuvallisesti esittää Ruumistani tai vertani, vaan “tämä on minun ruumiini ja vereni”. On tietenkin totta, että Ehtoolliseen osallistuessamme näemme inhimillisillä silmillämme leivän ja viinin ja kielellämme maistamme leivän ja viinin. Mutta todellisuudessa se mitä näemme ja maistamme on todellinen Kristuksen ruumis ja veri. Kuinka tämä tapahtuu, sitä ei kukaan osaa sanoa. Kaikki tapahtuu salaisella tavalla Pyhän Hengen vaikutuksesta papin sanoessa: “Tee tämä leipä Sinun Kristuksesi kalliiksi Ruumiiksi ja mitä tässä maljassa on Sinun Kristuksesi kalliiksi vereksi”.
Kristuksen sanoista käy myös ilmi, että Kristus asetti tämän sakramentin “syntien anteeksi antamiseksi”. Sakramentin päätarkoitus on ihmisten syntien anteeksiantaminen, ja anteeksiantamisen ohella siihen liittyy myös pyhittyminen, kunnia ja iankaikkinen elämä. Siksi ehtoollisen jakaja sanoo jokaiselle osallistujalle: “osallistuu Kristuksen Ruumiista ja verestä syntien anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi”.  
Kristuksen sanoista edelleen ilmenee, että Pyhän Ehtoollisen sakramentti on Jumalan ja ihmisen välisen uuden, ystävyyden ja sovinnon liiton, sinetti. Edellä mainituista asettamissanoista ilmenee myös, että tämä sakramentti tulee aina toimittaa myös Kristuksen “muistoksi”, Hänen ihmiseksi tulemisensa, ristinuhrinsa, hautaamisensa ja ylösnousemisensa muistoksi, sekä taivaaseen astumisensa ja Isän oikealla puolella istumisensa muistoksi, ja vielä Hänen toisen, kunniakkaan tulemisensa muistoksi.
Toisaalla Raamatussa Kristus vakuuttaa, että Hänen ruumiinsa on “todellinen ruoka “ja “todellinen juoma”. Ja vielä Hän sanoo nuo pelottavalta tuntuvat sanat, että “sillä, joka ei syö hänen ruumistaan ja juo hänen vertansa ei ole iankaikkista elämää itsessään”. Tästä ymmärrämme, että Pyhä Ehtoollinen on ihmisen hengellinen ravinto. Kuten ihminen ei voi elää ilman luonnollista ravintoa, ei hän voi myöskään elää ilman hengellistä ravintoa – ilman Pyhää Ehtoollista. Tämän Kristus tekee meille täysin selväksi sanoessaan, “ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertansa, teillä ei ole elämää itsessänne; ja se joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä”.
Pyhä Ehtoollinen on ihmisen ja Jumalan välinen yhteys. Se jumalallistaa hänet. Koska ihminen yhdistyy Jumalan kanssa, hän yhdistyy myös toisten ihmisten kanssa. Kuten apostoli Paavali sanoo: “Koska leipä on yksi, niin mekin olemme yksi Ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.”
Tämä ihmisten yhdistyminen yhdeksi ruumiiksi on kuten Pyhän Kolminaisuuden kolmen Persoonan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, yhteys.
Pyhä Ehtoollinen on sakramentti, jossa uskova Leivän ja Viinin muodossa osallistuu Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen, ja iankaikkiseen elämään.
Jeesus Kristus itse vähän ennen kärsimyksiään toimitti sen ensimmäisen kerran, esittäen siinä ennakointina elävän kuvan omista kärsimyksistään meidän pelastuksemme tähden. Toimitettuaan sen apostoleilleen hän antoi samalla heille käskyn siitä lähtien säilyttää ja jatkaa sakramentin toimittamista. Pyhän Ehtoollisen sakramentti muodostaa jumalallisen liturgian keskeisimmän ja tärkeimmän osan.
Sana ”liturgia” tarkoittaa ”yhteistä palvelusta”, mutta nimitys ”liturgia” tarkoittaa erityisesti jumalanpalvelusta, jossa pyhä Ehtoollisen sakramentti toimitetaan. Liturgia toimitetaan aina vihityssä temppelissä alttaripöydällä, tai jos sellaista ei ole, antiminssi-liinalla, jonka on oltava piispan siunaama. Temppeliä nimitetään kirkoksi, koska Kirkon muodostavat uskovat kokoontuvat siinä rukoilemaan ja sakramentteja varten.
Alttaripöytää, jolla pyhä Ehtoollisen sakramentti toimitetaan, nimitetään valtaistuimeksi, koska sillä Jeesus Kristus on näkymättömästi läsnä. Liturgiassa on tietty järjestys. Ensin valmistetaan ainekset sakramenttia varten, sitten uskovaiset valmistautuvat sakramenttiin ja lopuksi toimitetaan itse sakramentti. Liturgian osa, jossa leipä ja viini sakramentti varten valmistetaan, on proskomidi. Sana tarkoittaa uhrilahjaa. Varhaiskirkossa kristityillä oli tapana tuoda uhrattavaksi kirkkoon leipää ja viiniä sakramentin toimittamiseen. Samasta syystä tätä leipää nimitetään prosforaksi, mikä tarkoittaa esilletuotua uhria.
Proskomidissa pappi ottaa leivästä osan, jota nimitetään Karitsaksi, toistaen muistellen profeettojen ennustuksia ja esikuvia, ja osin myös itse tapahtumia, jotka ovat yhteydessä Jeesuksen Kristuksen syntymään. Samoin hän kaataa vedellä sekoitettua viiniä  ehtoolliskalkkiin. Palvelusta toimittava pappi muistelee proskomidissa koko Kirkkoa, kunnioittaa kirkastettuja pyhiä, rukoilee elävien ja edesmenneiden puolesta, esivallan puolesta sekä niiden puolesta, jotka ovat tuoneet muistelukirjan, joka sisältää niiden nimiä, joiden puolesta he haluavat rukoiltavan.
Leipä, jota Ehtoollisen pyhyys, Jeesuksen Kristuksen esimerkki ja apostolit edellyttävät, on hapatettu, puhdas vehnäleipä. Kreikkalaisessa perinteessä käytetään yhtä suurta prosforaa, kirkkoleipää, venäläisessä traditiossa viittä pientä. Apostoli selittää: ” Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä”(1.Kor.10:17).
Ehtoollista varten valmistettavaa Leipää sanotaan Karitsaksi sen vuoksi, että se on Jeesuksen Kristuksen kärsimysten kuva, kuten Vanhassa Testamentissa oli Pääsiäislammas. Israelissa Pääsiäislammas teurastettiin Jumalan käskystä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi.
Pyhässä Ehtoollisessa käytettävä viini on vedellä sekoitettua. Koko sakramentin toimittaminen on Kristuksen kärsimysten kuvausta. Kun hän kärsi ristillä, hänen kyljestään vuoti keihäällä lävistettynä verta ja vettä.
Se osa liturgiaa, jossa uskovaiset valmistautuvat sakramenttiin, on nimeltään opetettavien liturgia, koska kastettujen osallistujien lisäksi myös kasteeseen valmistautuvat, katekumeenit, sekä katujat, jotka eivät saa osallistua Pyhään Ehtoolliseen, voivat olla siinä mukana.
Tämä osa liturgiaa alkaa siunauksella tai kaikkein Pyhimmän Kolminaisuuden ylistämisellä. Opetettavien liturgia koostuu laulamisesta ja apostolien tekojen tai kirjeiden lukemisesta, sekä evankeliumin lukemisesta, ja päättyy kehotukseen opetettaville poistua kirkosta. 
Sitä osaa liturgia, jossa itse sakramentti toimitetaan ja pyhitetään, sanotaan uskovien liturgiaksi. Tämän liturgian keskeisin kohta on niiden sanojen lausuminen, jotka Jeesus sanoi asettaessaan Ehtoollisen: ”Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: “Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: “Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26: 26-28), ja tämän jälkeen esiintuotujen Lahjojen siunaaminen, toisin sanoen Leivän ja Viinin, papin kutsuessa Pyhää Henkeä siunaamaan ja pyhittämään ne.
Tämä hetki on liturgian keskeisin, koska tässä tapahtuu Leivän ja Viinin muuttuminen Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi.
Sanalla ”muuttuminen” eli transsubstantiaatio Idän patriarkkojen selityksen mukaan ei ole tarkoitus määritellä tapaa, millä Leipä ja Viini muuttuvat Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi, sillä sitä ei voi ymmärtää kukaan muu kuin Jumala. Mutta vain se on tärkeää, että Leipä todella, todellisesti ja olemuksellisesti tulee Herran Ruumiiksi ja Viini Herran Vereksi.  
Johannes Damaskolainen samoin käsitellessään Pyhiä ja Tahrattomia Herran Salaisuuksia kirjoittaa: ”On totta, että Ruumis on yhdistynyt jumaluuteen, joka on alkuisin pyhästä Neitseestä, ei siten ikään kuin tuo ruumis, joka nousi taivaaseen, tulisi alas taivaasta, vaan koska itse leipä ja viini muuttuvat Jumalan Ruumiiksi ja Vereksi. Mutta jos haluat tietää tavan, kuinka näin tapahtuu, riittäköön sinulle, kun sanotaan, että se tapahtuu Pyhän Hengen kautta. Samalla tavoin kuin samasta Pyhästä Hengestä Herra muodosti lihan itselleen ja itsessään Jumalan Äidistä; enkä tiedä enempää kuin tämän, että Jumalan sana on tosi, voimallinen ja kaikkivaltias, mutta sen toimintatapa on tutkimaton” (I. 4. XIII.7). 
Joka haluaa lähestyä Ehtoollisen sakramenttia, hänen tulee tutkistella omatuntoaan Jumalan edessä ja puhdistaa synnistä katumuksella, tässä auttaa paasto ja rukous. ”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion” (1. Kor. 11: 28 -29).
Osallistuminen Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen on mitä läheisin tapa yhdistyä häneen itseensä, ja tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä. Jeesus sanoi: ” Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä” (Joh.6:56), ja vielä: ”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh.6:54).
Varhaiskristityt osallistuivat pyhään Ehtoolliseen jokaisena Herran päivänä, sunnuntaina. Mutta nykyisin harvalla on sellaista elämän puhtautta, että voisi aina olla valmis lähestymään niin suurta Salaisuutta. Kirkko-äitimme kutsuu kaikkia, jotka haluavat elää uskonnollista elämää, tunnustamaan hengellisen Isänsä edessä, ja osallistumaan Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen säännöllisesti.
Evankeliumin kanssa tehdyn saaton aikana liturgiassa tulee muistaa Jeesusta aloittamassa evankeliumin julistusta. Ja kun kuuntelemme evankeliumia, meillä tulisi kuunnella samalla kunnioituksella ja tarkkaavaisuudella, kuin näkisimme ja kuulisimme itse Jeesuksen.  
Suuressa saatossa kannettaessa Pyhiä Lahjoja uhripöydältä alttaripöydälle Jeesus Kristus kulkee vapaehtoisesti kärsimään, ikään kuin teurasuhri, samalla kun hänen ympärillään on enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä vartioimassa häntä Kuninkaanaan. Suuren lauantain kerubiveisussa lauletaan: ”Kuningasten Kuningas ja herrain Herra tulee teurastettavaksi ja annettavaksi uskovaisille ruuaksi”.
Pyhien Lahjojen pyhittämisen aikana ja papiston Ehtoolliseen osallistumisen aikana muistamme Jeesuksen Kristuksen salaista Ehtoollista opetuslastensa kanssa, hänen kärsimyksiään, kuolemaansa ja hautaamistaan.
Ihminen ei voi kohdata Kristusta ilman valmistautumista. Paastoaminen pyhän Ehtoollisen edellä on valmistautumista ja Herran tulemisen odotusta. Ehtoollisella käyminen ei saa olla ensisijaisesti tunnekysymys. Osallistuminen on Kristuksen käskyn täyttämistä, hänen kuolemansa tunnustamista ja ylösnousemisensa juhlimista. Liturgiaa toimitetaan, jotta Kirkon jäsenet voisivat täyttää Kristuksen käskyt ja julistaa hänen ylösnousmustaan.
Yhteenvetona voimme sanoa, että Pyhän Ehtoollisen hedelmät ovat: syntien anteeksisaaminen, puhdistuminen, pyhittyminen vanhurskauttaminen, yhteys Jumalan ja toinen toistemme kanssa, hengellisyys, iankaikkinen elämä, kunnia ja jumaloituminen eli jumalankaltaisuuteen kasvaminen.
Saadakseen kaikki Pyhän Ehtoollisen hedelmät ja kaiken hyödyn, ihmisen tarvitsee ensinnäkin osallistua siihen usein. Kuinka usein, voimme kysyä? Joka kerran, kun hän osallistuu liturgiaan. Toiseksi: meidän tulee lähestyä “Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa”. Toisin sanoen, lähestyä arvollisesti, kunnioituksella ja uskossa Jumalaan, kokosydämisesti rakastaen Jumalaa ja  ihmisiä.
Pyhä Ehtoollinen toimitetaan kirkossa, mutta se voidaan tehdä myös ulkona tai missä tahansa, jos tarve vaatii, tilanteen mukaan. Se voidaan toimittaa kerran päivässä ja se siis tapahtuu Pyhässä Liturgiassa. Aineelliset leipä ja viini muuttuvat Pyhän Hengen vaikutuksesta hengellisiksi asioiksi – Kristuksen ruumiiksi ja vereksi
Liturgian lopussa pappi sanoo: ”Lähtekäämme pois rauhassa”, johon vastataan: ”Herran nimessä!”  Kristus on rauha. Lähtörukous on samalla lähetyskäsky. Sanoma lunastuksesta on vietävä maailmaan. Jokainen kristitty on apostoli omalla paikallaan arkisessa työssään. Kristityn elämä on liturgiaa liturgian jälkeen. Kristuksen rakkaus on vietävä sinne, missä sitä ei vielä tunneta.
 
47. Katumuksen sakramentti

Katumus on sakramentti, jossa katuva tunnustettuaan syntinsä papille, saa sisäisesti anteeksi syntinsä itse Jeesukselta Kristukselta. Pappi on täällä maan päällä vain Jumalan armon välikappale, joka päästää synneistä, ei omalla vallallaan, vaan Pyhän Kolminaisuuden nimeen.
Ennen Herran kastetta ihmiset tulivat Johannes Kastajan luo. ”Johannes Kastaja julisti autiomaassa, että ihmisten tuli kääntyä ja ottaa kaste, jotta synnit annettaisiin heille anteeksi. Hänen luokseen tuli paljon väkeä Jerusalemista ja joka puolelta Juudeaa. He tunnustivat syntinsä, ja Johannes kastoi heidät Jordanissa” (Mark.1: 4-5). Jeesus Kristus lupasi apostoleilleen vallan antaa anteeksi syntejä sanoessaan: ” Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu” (Matt. 18:18). Lisäksi Kristus tätä ennenkin kahdesti puhui tästä sakramentista. Ensimmäisellä kerralla Hän sanoi apostoli Pietarille, kun tämä yhdessä kaikkien muiden apostolien kanssa oli tunnustanut Hänet Jumalan Pojaksi: ” Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu”. (Mt. 16: 19)
Jeesus asetti katumuksen sakramentin ylösnousemuksensa jälkeen, kun Hän ilmestyttyään opetuslapsilleen, jotka olivat kokoontuneet yhteen, paitsi Tuomas, sanoi heille juhlallisesti: ” Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi” (Joh. 20: 22- 23).
Varhaiskirkossa oli aluksi käytäntönä tunnustaa synnit julkisesti seurakunnan edessä. Vähitellen siitä kuitenkin luovuttiin ja alettiin ripittäytyä papeille.
Katuvalta edellytetään synnintuntoa ja rikkomuksiensa katumusta, tarkoituksenaan täydellisesti uudistaa elämänsä, uskoa Kristukseen ja toivoa hänen armostaan. ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen” (2. Kor. 7:10). ”Ja jos jumalaton luopuu jumalattomuudestaan ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, hän saa sen vuoksi elää” (Hes. 33:19). ”Hänestä (Kristuksesta) kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Apt.10:43).  
Katumuksen sakramenttiin tulevien tulee valmistautua rukouksella, paastolla ja syvällisesti itseään tutkimalla tarkoituksena paljastaa syntinsä ja tulla tietoiseksi syntisyydestään.Näiden lisäksi Kirkko käyttää joskus katuvan omantunnon puhdistamiseen ja rauhan saamiseksi epitimioita, tietynlaisia kirkkorangaistuksia. Kysymyksessä ei ole välttämättä ole Ehtoollisyhteydestä erottaminen. Sitä käytetään melko vähän, ja on vähitellen jäämässä pois. Epitimiat koskevat nykyisin käytännössä vain pappeuden asteessa olevia. Sana epitimia tarkoittaa rangaistusta (kts. 2.Kor.2:6). Katuvalle määrätään tarpeen mukaan useita erilaisia hurskauden harjoituksen muotoja, pidättäytymistä tai kieltäytymistä, jotka palvelevat synnin vääryyden poispyyhkimiseksi ja synnillisen tavan voittamiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi paastoaminen suuremmassa määrin kuin yleensä on määrätty tai raskaammissa rikkomuksissa erottaminen Ehtoollisyhteydestä tietyksi ajaksi.  
Katumuksen sakramentissa hoidetaan ihmisen murheita ja sielun epäpuhtauksia, ja kristitty saatuaan syntien anteeksiannon jälleen vapautuu syyllisyydestä ja pyhitetään aivan samoin kuin silloin, kun hänet kastettiin. Siksi katumuksen sakramenttia myös joskus kutsutaan “hengelliseksi lääkkeeksi”. Ihmisen synnit, jotka painavat häntä kohti maata, jotka tylsistävät hänen mielensä ja järkensä, sydämensä ja omatuntonsa, jotka hämärtävät hänen hengellisen näkökykynsä ja tekevät voimattomaksi hänen kristillisen tahtonsa, hävitetään, ja hänen yhteytensä kirkkoon ja Herraan Jumalaan saatetaan entiselleen.
Koska teemme syntiä kasteemme jälkeen, katumuksen sakramentti on meille välttämätön sisäisen, hengellisen ihmisemme puhdistamiseksi. Tästä syystä sitä kutsutaan joskus toiseksi kasteeksi.
Katumuksen sakramentti muodostuu kahdesta osasta: 1.) syntien tunnustaminen kirkon papin edessä tulemalla sakramenttiin, ja 2.) papin lausuma päästörukous ja Jumalan suoma syntien anteeksianto. Sakramenttia kutsutaan myös synnintunnustuksen sakramentiksi, vaikka syntien tunnustaminen käsittääkin vain ensimmäisen ja alkuosan siitä, ja tämä viittaa sielun syntien vilpittömän tunnustamisen tärkeyteen ja merkitykseen.
Tunnustus, ts. syntien ja rikkomusten ääneen lausuminen, on sisäisen katumuksen ilmaus, sen tulos ja osoittaja. Katumus ei ole vain tietoisuutta omista synneistä tai vain oman arvottomuutensa tuntemista, eikä se ole synnintuntoakaan tai murhetta, vaikka näiden puolten tulee kuuluakin katumukseen. Paremminkin katumus on tahdon ilmaus parannukseen, halu ja vakaa aikomus, päätös taistella pahoja taipumuksia vastaan. Tähän sielun tilaan yhdistyy pyyntö Jumalan avusta taistelussa pahoja taipumuksiaan vastaan. Tällainen sydämestä tuleva ja vilpitön katumus on välttämätöntä, jotta tämän sakramentin voima ulottuisi ei vain syntien poistamiseen, vaan myös niin, että avautuneeseen sieluun tulisi armon tuova parantuminen, joka ei enää sallisi sielun joutua synnin saastan  likaamaksi.
Papin edessä tapahtuva syntien tunnustaminen, omien murheiden ja lankeemusten ilmaiseminen, merkitsee voittoa ylpeydestä, joka on tärkein syntien aiheuttaja, ja toivottomuudesta ja syntien vallasta, jotka estävät parantumista ja pelastusta.
Katumus tarkoittaa mielen, ajatusten, asenteiden ja tunteiden muutosta. Se on omista synneistään ja myös ihmisen syntisestä luonnosta tietoiseksi tulemista, vastuun ja syyllisyyden tunnustamista. Katumus tarkoittaa mielen, ajatusten, asenteiden ja tunteiden muutosta. Tätä tunnustamista täytyy seurata halukkuus muuttaa tapojansa, eikä sekään vielä riitä. Tämä asenne vaatii jatkuvaa pyrkimystä kiivetä hengellisen elämän portaita, jotka eivät koskaan pääty. Siksi katumus ei ole hetken tapa, vaan se on elämän tie.
Katumuksen sakramentti ja synnintunnustus eivät ole oikeussali tai tuomioistuin. Se on suoja ja sairaala syntisille. Katuvaa ei tuomita, vaan hänet ympäröidään rakkaudella, lohdutuksella ja hänestä ollaan vilpittömästi kiinnostuneita. Hänestä pidetään huolta, hoidetaan, autetaan ja häntä kohdellaan niin kuin lääkäri tekee, neuvotaan ja annetaan anteeksi. Jumalan armo kohtaa katuvan ja vahvistaa hengellisen isän suun kautta sen, ettei Taivaallinen Isä hylkää sitä, joka tulee Hänen luokseen, niin kuin Hän ei hyljännyt tuhlaajapoikaakaan eikä katuvaa publikaania. Tämä vahvistaminen tapahtuu erityisellä rukouksella ja päästösanoilla, jotka pappi lausuu.
Jumalan armon näkymätön vaikutus katumuksen sakramentissa koskee ulottuvuudessaan ja voimassaan kaikkia ihmisen laittomia tekoja, eikä ole syntiä, jota ihmisille ei annettaisi anteeksi, mikäli he vain vilpittömästi katuvat sitä ja tunnustavat sen uskossa Herraan Jeesukseen ja anoen Häneltä armoa. “En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (Matt. 9:13), Vapahtaja sanoi, ja niin suuri kuin apostoli Pietarin synti olikin (Jeesuksen kieltäminen), hän sai sen anteeksi vilpittömästi kaduttuaan. Tiedämme, että apostoli Pietari kehotti katumukseen jopa juutalaisia, jotka ristiinnaulitsivat Messiaan. Toisaalta on tärkeää muistaa, että syntien anteeksiantaminen sakramentissa on armon toimintaa eikä järjenvastaista myötätuntoa. Se annetaan ihmisen hengelliseksi hyödyksi, mielenylennykseksi eikä tuhoksi(2. Kor.10:8). Tämä asettaa suuren vastuun sakramentin toimittajalle.
Evankeliumin sanoista käy selvästi ilmi lupa ja suoranainen kehotus toistaa katumuksen sakramenttia: “… Näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa” (Luuk.15: 7).
 
48. Pappeus

Pappeus on sakramentti, jossa Pyhä Henki piispan kätten päällepanemisen kautta asettaa ne, jotka on oikein valittu, toimittamaan sakramentteja ja huolehtimaan Kristuksen laumasta. ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet” (1.Kor.4:1). ”Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut” (Apt. 20:28).
Voitelun sakramentin kautta, jonka ymmärrämme helluntain jatkeena, jokaisesta kirkon jäsenestä tulee osallinen Kristuksen kuninkaallisesta pappeudesta. Kaikkia kristittyjä kutsutaan toimimaan tietoisesti totuuden puolesta. Luomisjärjestykseen kuuluu erityinen pappeus, ryhmä uskovia Kirkko – ruumiissa, jotka toimivat kaikkien hyväksi Kirkon nimissä kaikkien pelastukseksi. Heidät on erityisesti valittu palvelemaan Kirkkoa, saarnaamaan, opettamaan ja kaitsemaan Jumalan kansaa, toimittamaan pyhiä sakramentteja, säilyttämään puhtaana oikean opin ja pitämään Kristuksen Ruumiin yhtenä. Kristus perusti pappeuden, kun apostoleille annettu Pyhän Hengen lahja ja toiminta välitettiin kätten päällepanemisen (vihkimisen) kautta. Pappeuteen vihkimisen sakramentti on lähtemätön merkki, joka pysyy vihityssä; jopa silloinkin, kun häneltä on otettu pois papin oikeudet tai hän joutuu harhaan oikeasta uskosta häntä ei vihitä uudelleen, jos hän vielä palaa Kirkon yhteyteen. 
Kirkosta huolehtiminen tarkoittaa ihmisten kasvattamista uskossa, jumalisuudessa ja hyvissä teoissa. Pappeudessa on kolme välttämätöntä astetta: piispa, pappi ja diakoni.
Diakoni auttaa sakramentin toimittamisessa ja pappi toimittaa sakramentit piispasta riippuvaisena. Piispa ei vain toimita itse sakramentteja, vaan hänellä on suotu valta kätten päällepanemisella armo ja lahja vihkiä muita ja pyhittää heidät.
Piispallisesta vallasta apostoli Paavali kirjoittaa Tiitukselle: ” Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle” (Tiit. 1:5). Hän myös kirjoittaa Timoteukselle: ”Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin. Säilytä itsesi puhtaana” (1.Tim.5:22).
Kirkon ainoa ja todellinen pappi on Kristus, joka on ortodoksisen kirkon kaikkien papillisten virkojen lähde. Hän antaa täydellisesti itsensä yhdistääkseen langenneen ihmiskunnan Jumalan kanssa. Jumalan pappeus muodostuu kaikkien uskovien kuninkaallisesta pappeudesta sekä erityiseksi tehtäväksi asetetusta pappeudesta.
Kristus itse asetti tehtäväänsä kaksitoista apostolia vakuuttaen heille: “Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy”(Joh.15:16). Sekä Uusi testamentti että kirkkoisät tunnustavat nuo kaksitoista ensimmäisiksi piispoiksi ja valvojiksi kirkossa. Kun Juudas oli langennut pois ja opetuslapset harkitsivat hänelle seuraajaa, Pietari sanoi: “Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä” (kr. episkopen) (Apt.1:20). Kaitsijantehtävä annettiin Mattiaalle (Apt.1:26). Apostolit – nämä ensimmäiset kaitsijat eli piispat – puolestaan vihkivät pappeja ja diakoneja.
Piispat ovat apostolien seuraajia, tärkeimpinä Kirkon kaitsijoina ja palvelijoina, he ovat myös oikean uskon opettajia ja varjelijoita. Piispan ortodoksinen nimike on episkopos, joka kirjaimellisesti tarkoittaa kaitsijaa, päällekatsojaa. Näyttää siltä, että ensimmäiseksi nimityksiä episkopos ja presbyteeri käytettiin samassa merkityksessä kuin Apostolien teoissa. Kuitenkin toisella vuosisadalla erotettiin kolme pappeuden astetta.  
Piispa on myös Kirkon ykseyden edustaja. Piispat valittiin kuudennelta vuosisadalta lähtien naimattomasta papistosta. Oikeus valita, kenestä tulee piispa, kuuluu papistolle ja koko kansalle. Piispan vihkii kolme piispaa. Kaikissa muissa pappeuden asteissa vihkimisen suorittaa yksi piispa.  
Presbyteerit (papit) osallistuivat piispan palvelutehtävään omissa, heille nimetyissä tehtävissä. Uskon asioissa ja seurakunnan hallinnossa pappi on pelastusta koskevien asioiden edustaja. Pappi toimittaa myös sakramentteja sekä sielunhoidollisia tehtäviä seurakunnassa piispan apuna. Papilla on valta hoitaa kaikkia muita tehtäviä ja opettaa sekä hoitaa myös kaikkia muita piispan tehtäviä paitsi vihkiä pappeja ja kirkkoja. Pappeuden sisällä on monia palvelutehtäviä, jotka eivät ole pappivihkimyksen osana.
Diakonit auttavat piispoja ja pappeja sielunhoitotyössä, jumalanpalvelusten toimittamisessa ja kasvatustehtävissä. Apostolien teoissa mainitaan, että Kirkko valitsi ensimmäiset seitsemän diakonia auttamaan pöytäpalveluksessa, ts. eukaristian toimittamiseen. Diakonin palvelutehtävä on selvästi määritelty kirkon sisällä. Diakoni ei ole “puolipappi”, vaan oikealla tavalla ymmärrettynä diakonien palvelutehtävä on Jumalan kansan pelastukseksi asetettu aivan ainutlaatuinen ja olennainen tehtävä.
Diakonius on nykyaikana askel pappeuteen, ja varsinaisissa diakonin tehtävissä palvelevat harvat. Samoin diakonin palvelutehtävää seurakunnissa voisi nykyaikana monipuolistaa. Papit ja diakonit voivat joko mennä avioliittoon tai pysyä naimattomina. He eivät saa mennä avioliittoon vihkimyksen jälkeen.

Ortodoksinen pappeus on miesten tehtävä. Kristus ilmaisee itseään piispojen ja pappien kautta. Kristuksen pappeus jätettiin apostoleille ja se jatkuu apostolisen sukkession kautta vihittävissä. Vihityt piispat ja papit ovat hänen ikonejaan.
Alempiin pappeuden asteisiin kuuluvat alidiakonit, lukijat, veisaajat ja alttaripalvelijat. Vihkiminen tapahtuu alttarin ulkopuolella liturgian yhteydessä. Siunaaminen näihin tehtäviin tapahtuu siten, että piispa ennen liturgian alkamista tai pienessä saatossa kolmesti siunaa vihittävää, panee kätensä hänen päänsä päälle ja lausuu rukouksen. Sitten hän leikkaa ristinmuotoisesti hiuksia vihittävän päästä sen merkiksi, että hänet erotetaan maallikoista pyhään palvelukseen, ja vihittävä puetaan stikariin. Alidiakonin olkapäille piispa panee sen lisäksi orarin. Näitä alempia vihkimyksiä kutsutaan keirotesiaksi ja ylempiä keirotoniaksi.
Kaikkiin asteisiin vihkiminen tapahtuu liturgiassa. Vihkimykseen tarvitaan koko kansan suostumus. Jokaisessa vihkimyksessä seurakunta ja läsnä oleva papisto antavat suostumuksensa piispa mukaan lukien huutamalla: Aksios! (=otollinen).
 
49. Avioliitto

Avioliitto on sakramentti, jossa mies ja nainen vapaasta tahdostaan lupaavat papin ja Kirkon edessä olla uskollisia toisilleen, ja heidän avioliittonsa siunataan kuvana Kristuksen yhteydestä seurakuntaan, sekä pyydetään heille armoa elää yhdessä jumalallisessa rakkaudessa ja rehellisyydessä lasten synnyttämistä ja kristillistä kasvattamista varten.
Avioliitto on sakramentti. Se käy ilmi apostoli Paavalin sanoista: ” “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:31- 32).
Avioliitto ei ole kaikkien velvollisuus. Neitseellisyys on parempi kuin avioliitto, mikäli pystyy pysymään puhtaana. Tästä Jeesus sanoi selvästi: ” Mutta hän sanoi heille: “Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu… Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon” (Matt.19: 11- 12). Ja apostoli sanoo: ” Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. Mutta elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa… Toivoisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi. Naimisissa oleva taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi vaimolleen mieliksi… Se, joka menee morsiamensa kanssa naimisiin, tekee siis oikein, mutta se, joka ei mene, tekee vielä paremmin” (1.Kor. 7:8 – 9,32-33, 38).
Dionysios Areopagita, Teodoros Studites ja Gregorios Palamas muiden muassa eivät sisällytä avioliittoa sakramenttiluetteloonsa. Avioliitto saa sakramentaalisen merkityksen yhteydestään pyhään Ehtoolliseen. Sakramentaalisuus käsittää koko avioelämän, ei ainoastaan avioliittoon vihkimistä. Ortodoksinen perinne painottaa avoliiton ainutkertaisuutta.
Avioliitto ei ole Kirkon keksimä eikä käyttöönottama elämänmuoto. Kaikissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa avioliitolla on keskeinen sija. Sillä on usein tarkat perinteet ja yksityiskohtaiset säädökset, jotka saattavat paljonkin vaihdella. Useimmissa kulttuureissa avioliitto solmitaan uskonnollisin menoin. Avioliittoa voidaan pitää ensi sijassa maallisena instituutiona, koska avioliittoja solmitaan, uskoivatpa ihmiset Jumalaan tai ei.
Alkukirkko hyväksyi vallitsevat yhteiskunnalliset käytännöt. Pakanallisuudessa ja juutalaisuudessa solmitut avioliitot hyväksyttiin sellaisinaan kristityiksi tulon jälkeenkin. Moniavioisuutta kristinuskossa ei ole alusta alkaenkaan hyväksytty. Kristinuskoon vaikutti sekä hellenistinen että juutalainen kulttuuri, juutalainen kulttuuri Uuden Testamentin välityksellä.  Usein se oli vastavaikutusta.
Juutalaisen avioliittonäkemyksen mukaan merkitys oli suvun jatkumisessa. Usko ylösnousemukseen oli epämääräistä, sen sijaan usko elämän jatkumiseen jälkeläisissä oli selvä. Lapset olivat avioliiton tarkoitus, ja lapsettomuus katsottiin häpeäksi.
Rooman lainsäädännössä ja alkukirkossa avioliitto oli ennen kaikkea juridinen sopimus. Suvun jatkaminen ei ole ensisijalla, vaan ydin on vapaassa sopimuksessa. Molempien sukupuolten tasa-arvoa ja vapautta painotettiin. Avioliitosta tuli virallinen,
kun se rekisteröitiin. Yhteiskunta ei ollut sen pitemmälle kiinnostunut asiasta. Kristinusko ei halunnut asettaa maallista lakia kyseenalaiseksi, vaan hyväksyi sen. Kristinusko toi sopimukseen sakramentaalisen puolen, jolloin kihlaus merkitsee sopimusta ja sen jälkeen voidaan avioliittoon tuoda sakramentaalinen puoli.
Kristillisen avioliittonäkemyksen perustana on Kristuksen ylösnousemus. Ihmisen persoonallinen elämä jatkuu ylösnousemuksessa, jolloin ei ole tarpeen huolehtia elämän jatkumisesta jälkeläisten kautta. lapsetonkaan avioliitto ei ole tarkoitukseton, eikä lapsettomuus ole häpeä. Leskeksi jääneitä e rohkaista avioitumaan uudestaan, joskin se hyväksytään. Kirkko omaksui roomalaisen juridisen näkemyksen.  
Avioliiton sakramentin lähtökohta on kuvattu seuraavassa efesolaiskirjeen kohdassa: ”Kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään” (Ef. 5: 20 -33). Avioliitto ei ole pelkästään maallisia tarpeita tai suvunjatkamista varten, vaan oleellista on ennen kaikkea sakramentaalinen puoli.
Kristillinen avioliittoperinne painottaa avioliiton ainutkertaisuutta. Kirkko vaatii vain yhden avioliiton. Myönnytyksenä inhimilliselle heikkoudelle on hyväksytty toinen ja kolmaskin avioliitto, joilla ei kuitenkaan ole sellaista sakramentaalista merkitystä kuin ensimmäisellä.

50. Sairaanvoitelu

Sairaanvoitelua kutustaan myös rukousöljypalvelukseksi. Sairaanvoitelu on sakramentti, jossa sairaan kehoa voidellaan öljyllä ja samalla rukoillaan Jumalan armoa parantamaan sairas hänen hengellisistä ja ruumiillisista heikkouksistaan. Sakramentti on peräisin apostoleilta, jotka saivat Jeesukselta Kristukselta tämän vallan: ” He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät” (Mark.6:13).
Apostolit jättivät perintönä tämä sakramentin Kirkon papeille, josta todisteena ovat apostoli Jaakobin sanat: ” Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan” (Jaak. 5:14 -16).
Sakramentissa ei ole kysymys vain sairauden parantamisesta, vaan kysymyksessä on hengellinen sanoma. Sairaanvoitelu ei myöskään liity vain kuoleman läheisyyteen, niin kuin esimerkiksi roomalaiskatolisten viimeinen voitelu. Sairaanvoitelussa jatkuu Kristuksen työ sairaiden parantajana ja syntien anteeksiantajana. Sakramentin tarkoitus osoittaa, että ihminen loppujen lopuksi poisväistyvä. Siksi sairauksista paranemisella on toissijainen merkitys. Täydellinen parantuminen ei tässä maailmassa ole edes mahdollista. Sairaanvoitelu on luonteeltaan kollektiivinen, koko Kirkkoa koskeva. Sakramentin tarkoitus on tuoda sairaus ja mahdollinen kuolema Jumalan eteen ja liittää se Kristuksen kärsimyksiin.
Sairaanvoitelussa luku seitsemän on keskeinen. Raamatussa luku edustaa Jumalaa ja täydellisyyttä. Sakramenttia toimittamaan pyritään saamaan seitsemän pappia, mikäli mahdollista. Siinä luetaan seitsemän epistolalukua, seitsemän evankeliumin kohtaa, seitsemän rukousta ja suoritetaan voitelu seitsemän kertaa. Öljy on ilon ja armon vertauskuva.
Kun papit ovat koolla, toimituspöydälle asetetaan Kristus- ikoni tai jokin muu ikoni, viinillä ja öljyllä täytetty lampukka ja vehnänjyviä.  
Voiteleminen tapahtuu otsaan, rintaan ja käsiin. Lopuksi pannaan evankeliumi avonaisena sairaan päälle.
Rukoukset kuvaavat sakramentin luonnetta. Niistä käy selvästi ilmi, että sielunvaivat asetetaan ensisijalle. Vanhin pappi lukee rukouksen seitsemännen voitelun jälkeen muiden laulaessa hiljaa ”Herra, armahda”. Viimeinen rukouksista kuvaa Kristuksen läsnäoloa tässä sakramentissa.
Katumus ja sairaanvoitelu ovat Kirkossa parannuksen sakramentteja.
 
51. Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä

Pyhä Antonios Suuri sanoo kuolemasta: ”Kuten ihminen tulee äitinsä kohdusta alastomana, niin sielukin alastomana lähtee ruumiista. Joku lähtee puhtaana ja valoisana, toisessa on näkyvissä hairahdusten tahroja, joku taas on aivan musta monien rikkomustensa takia. Sen tähden järkevä ja Jumalaa rakastava sielu elää hurskaasti ja pitää kuolemanjälkeiset rangaistukset mielessään, ettei sitä tuomittaisi niihin. Sillä vain mielettömät epäuskoiset elävät jumalattomasti, tekevät syntiä ja halveksivat tuonpuoleisia asioita.
Kuten ruumiin on välttämättä synnyttävä silloin, kun se on päättänyt kehityksensä kohdussa, niin on sielunkin, joka on saavuttanut Jumalan sille säätämät rajat ruumiissa, lähdettävä pois ruumiista.
Jos sikiö tulee äidin kohdusta kesken kehityksensä, se ei voi kasvaa normaalisti. Samoin ei sielukaan voi pelastua eikä liittyä Jumalaan, jos se poistuu ruumiista ennen kuin on ehtinyt hyvän elämänvaelluksen avulla edetä Jumalan tuntemisessa”*).
                                                
*)Antonios Suuri: Opetuksia ihmisen luonteesta: Filokalia I: s.38, kohdat 111,114,116

 

Kuolema on sielun eroamista ruumiista. Ruumis, joka on luotu maasta, palaa sielun siitä erottua jälleen maahan, josta se otettiin, se tuhoutuu ja hajoaa. Mutta kuolematon sielu vaeltaa sinne, minne Luoja käskee, tai paremminkin siihen paikkaan, jonka se itse itselleen valmisti, kun se oli vielä ruumiissa. Sillä sen mukaan kuin ihminen elää täällä, sen mukaan hän on saava siellä.(Joh. Damaskol.: Barlaam ja Joasaf. VIII: 63)
Kuolemanjälkeisessä elämässä on kaksi ajanjaksoa: 1) Haudantakainen elämä ennen kuolleitten ylösnousemista eli varsinaisesti sielun elämä ja 2) haudantakainen elämä ylösnousemuksen jälkeen eli sielun elämä ruumiin yhteydessä.
Sielu, erottuaan ruumiista, jatkaa yksin, poissa ruumiista, olemassaoloaan haudan takana tänä ensimmäisenä ajanjaksona eli yksityisen tuomion ja yleisen tuomion välisenä aikana. Henki siirtyy joko autuuteen tai vaivan tilaan, josta viimemainitusta voi vielä pelastua pyhän kirkon esirukouksien kautta. Ensimmäiseen ajanjaksoon haudantakaista elämää sisältyy siis vielä mahdollisuus pelastua vaivan tilasta. Herra Jeesus Kristus esitti opetuksesta haudantakaisesta elämästä saddukeuksille seuraavasti: “Hän ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien, sillä kaikki Hänelle elävät” (Luuk. 20: 38). Se on todistus sielun persoonallisesta elämästä haudan takana. Sielun haudantakainen elämä on tietoista elämää. Sielut ovat toimivia, kuten ortodoksinen kirkko opettaakin, eivätkä tiedottomassa unitilassa, kuten jotkut ajattelevat. Opetus sielun unitilasta, tiedottomasta tilasta ja siis myös toimettomuudesta haudan takana ennen yleistä ylösnousemusta on ristiriidassa sekä Vanhan että Uuden Testamentin ilmoituksen kanssa jaon myös järjen vastainen. Niin Vanhan kuin Uuden Testamentin ilmoitus esittää sielun haudantakaisen olotilan persoonallisena, itsenäisenä, tietoisena ja toimivana.

Sielun voimat, jotka vaikuttavat sielun ollessa ruumiissa, toimivat edelleen sen poistuttua ruumiista ja siirryttyä haudantakaiseen elämään. Jeesuksen vertauksessa mainittu rikas mies (Luuk. 16: 22 -25) kuolemansa jälkeen joutuu sielullaan tuonelaan. Jeesus kuvaa tässä koko laajuudessaan sen, kuinka rikkaan miehen sielu tuonelan vaivoissa toimii. Kaikki sielun voimat toimivat: tajunta tietää onnettoman tilansa ja syyn siihen, tunne on iloton ja kuvastaa sekä sisäistä että ulkonaista kärsimystä, tahto tuloksettomasti pyrkii huojentamaan sielun tilaa, muisti tuo kuvan maan päällä elävistä veljistä ja huomio kohdistuu heidän tulevaan haudantakaiseen kohtaloonsa.
Kuolemanjälkeisen maailman pelastettujen sekä tuonelan vaivoissa olevien sielujen toiminta perustuu yhteiseen lakiin, joka yhdistää kaikki hengellissiveelliset olennot Luojaansa ja Jumalaansa sekä toinen toiseensa, kuolemattomuuden lakiin, jonka pohjana on ikuinen rakkaus. Molemmissa haudantakaisissa tiloissa, niin pelastettujen joukossa kuin myös tuonelan vaivoissa olevien keskuudessa, sielut, erikoisesti ne, jotka maan päällä yhdisti toisiinsa sydämellinen rakkaus ja läheinen sukulaisuus, ystävyys tai tuttavuus, rakastavat jatkuvasti toisiaan myös haudan takana vilpittömästi, puhtaalla sydämellä ja vielä enemmän kuin maallisen elämän aikana. Ja jos he kerran toisiaan rakastavat, niin he muistavat myös vielä tänne maan päälle jääneitä omiaan ja myös ajattelevat heitä. Tuntien elossa olevien elämän haudantakaiset olennot ottavat osaa heidän elämäänsä, murehtien ja iloiten yhdessä heidän kanssaan. Jumalassa he ovat yhtä. Haudantakaiseen maailmaan muuttaneet toivovat elossa olevien rukousta ja myös heidän pelastustaan odottaen heitä joka hetki luoksensa lepoon haudantakaiseen isänmaahan. He odottavat joka hetki, sillä he tuntevat kaikkien maan päällä elävien velvollisuuden olla joka hetki valmiina muuttamaan haudantakaiseen maailmaan.
Toinen ajanjakso, viimeisen tuomion jälkeinen ikuisuus on kullekin ihmiselle vain joko autuuden tai vaivan olotila. Ennen yleistä tuomiota haudantakainen elämä on kehitystä uuteen, lopulliseen olemiseen, joka vastaa niitä sielun ominaisuuksia, jotka se on omaksunut eläessään maan päällä. Sielun haudantakaisen elämän ensimmäinen ajanjakso on sen tila ruumiista erottua ja sen olotila haudan takana siksi, kunnes se jälleen yhtyy ylösnousseeseen ruumiiseensa, jolloin ihminen saa lopullisen palkkansa maanpäällisestä elämästään.
Ortodoksinen kirkko uskoo, että nukkuneitten sielut ovat joko levossa tai tuskassa, sen mukaan, mitä kukin on tehnyt. Ruumiista erotessaan ne menevät heti joko iloon tai suruun ja huokaukseen, vaikka emme tunnustakaan, että palkkio tai tuomio olisi lopullinen. Sillä yleisen ylösnousemuksen jälkeen, jolloin sielu yhdistyy siihen ruumiiseen, jonka kanssa on vaeltanut hyvin tai pahoin, jokainen saa lopullisen palkan tai tuomion.
Pyhä, katolinen ja apostolinen Kristuksen Kirkko uskoo kuoleman jälkeiseen puhdistumiseen, joka tapahtuu uskovaisten poismenneitten puolesta toimittamien pelottavien uhrien ja muitten pyhien rukousten, anomusten, laupeudentekojen ja muitten Jumalan mieleisten töitten kautta. Mutta emme opeta puhdistavista rangaistuksista, puhdistumisesta kiirastulessa tai muustakaan rankaisevasta tai puhdistavasta tulesta, joka vaivaisi ruumiitonta sielua, ennen sitä palkanmaksua, joka tapahtuu Kristuksen tullessa toisen kerran ja josta päätetään tulevalla tuomiolla elämämme mukaan.
 
52. Kuolleiden ylösnousemus

Viimeisenä päivänä tapahtuu kuolleiden ylösnousemus sekä kaikkien elossa olevien muuttuminen. Jumalan vaikutuksesta kuolleiden ruumiit yhtyvät jälleen sielujensa kanssa ja tulevat eläviksi, hengellisiksi ja kuolemattomiksi.” Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1.Kor.15:44)… Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen” (1.Kor.15:53).
Kuolleet, kukin omassa ruumiissaan, nousevat ylös. Kysymyksessä ei siis ole pelkästään hengellinen ylösnousemus. Myöskään ei tapahdu uusien ruumiiden luomista.
Jo Vanhasta Testamentista löytyy viittauksia ylösnousemukseen. ”Ja kun nyt puhumme kuolleiden herättämisestä – ettekö ole Mooseksen kirjasta lukeneet kertomusta palavasta pensaasta? Siinä Jumala puhuu Moosekselle ja sanoo: ‘Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.’ Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien”(Mark. 12: 26 -27;  2.Moos.3:6). Job on vakuuttunut asiasta: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa” (Job 19: 25 -27). Psalminkirjoittaja on samoin varma: ”Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan” (Ps. 16:10.  Myös profeetta Jesaja ennustaa: ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös” (Jes.26:19).
Uudessa Testamentissa on myös viittauksia ylösnousemukseen: ” Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Joh.6:40). Apostoli Paavali kysyy: ” Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole?” (1.Kor. 15: 13). ”Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala on Jeesuksen tullessa myös tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan” (1.Tess. 4:13 -14).
Vaikka ruumiit ovat maatuneet ja hajonneet maahan, ne nousevat kuitenkin ylös, koska Jumala teki ensiksi ihmisen maasta. Hän voi tehdä saman uudelleenkin maahan hajonneelle ruumiille. Apostoli Paavali kuvaa tätä vastaavuudella siemeneen, joka maatuu, mutta siitä nousee myöhemmin kasvi: ”Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole” (1.Kor. 15:36).
Ylösnousemus koskee kaikkia poikkeuksetta. Se on yleinen, mikä tarkoittaa, että kaikki, sekä hyvät että pahat, Kristukseen uskovat sekä uskomattomat, vanhurskaat ja syntiset nousevat ylös. Kaikki nousevat samalla hetkellä Kristuksen tulemuksen päivänä. Mutta ne, jotka ylösnousemuksen hetkellä ovat vielä elossa, kokevat uutoksen. Niistä tulee silmänräpäyksessä hengellisiä ja kuolemattomia. ”Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme” (1.Kor.15: 51 – 52).
Juutalainen käsitys ylösnousemuksesta on, että vain vanhurskaat nousevat ylös, pakanain sielut jäävät helvettiin ikuiseen vaivaan. Kristinuskon alkuaikoina esiintyi joillakin kristityillä kirjoittajilla käsitys, että autuaiden elämään kutsumattomat ja
kelvottomat kokonaan häviävät. Raamatun opin mukaan ylösnousemus on yleinen ilman poikkeusta tai rajoitusta. Kristus on koko ihmiskunnan lunastaja. Hän kukisti viimeisen vihollisen, kuoleman.
Ilmestyskirjassa puhutaan ensimmäisestä ja toisesta ylösnousemuksesta: ” Muut kuolleet eivät heränneet eloon, ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he ovat Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta”(Ilm. 20: 5-6).
Ortodoksisen käsityksen mukaan ensimmäisellä ylösnousemuksella tarkoitetaan ihmiskunnan kääntymistä synnistä ja sopimista Jumalan kanssa sekä ihmisen vapauttamista ja ylösnousemusta. Toisella tarkoitetaan tulevaa kuolleiden ylösnousemusta.
Ylösnousemus tapahtuu tämän näkyvän maailman lopussa, jolloin turmeltunut maailma saa loppunsa ja muuttuu turmeltumattomaksi. ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen” (Room. 8:21).”Mutta meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee” (2.Piet. 3:13).
Ylösnoussut ruumis on ominaisuuksiltaan ja olemukseltaan sama kuin maallisessa elämässä. Sukupuoli- ja ikäerot säilyvät (Ilm. 20:12 – 13). Ylösnousemusruumiit ovat katoamattomia. Niiden on mahdotonta kuolla. Niissä ei ole sairauksia eivätkä ne tarvitse ruokaa eivätkä juomaa. Avioliittoon nähden ne ovat enkelien kaltaisia. Ruumiit ovat täynnä voimaa ja tarmoa. 
Ylösnousemusruumiit ovat hengellisiä. Nykyinen ruumis on intohimoinen, tuleva taas hengellinen, himoton.  Ruumis ei kuitenkaan tule ilmamaiseksi eli eteeriseksi.  Ne ovat kirkastetut kunnialla omaten kaikki ruumiin täyteydet. Ne eivät koe  katoavaisuutta, puutteellisuutta, heikkoutta eikä sielullisuutta. ”Mutta Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko” (Matt. 13:43). Tämän mukaan ylösnousseilla on valoa levittävä ruumis.
Maailma muuttuu tulen kautta. ”Ja sen saman sanan (Jumalan sanan) varassa ovat nykyiset taivaat ja nykyinen maa tulen tuhoa odottamassa. Niitä säilytetään sitä päivää varten, jona tuomio tulee ja jumalattomat tuhotaan” (2.Piet. 3:7).
Ylösnousemukseen asti vanhurskaiden sielut ovat valossa ja rauhassa, esimakuna iankaikkisesta autuudesta, mutta syntisten sielut päinvastaisessa tilassa. Välittömästi kuoleman jälkeen eivät vanhurskaiden sielut ole täydellisen autuuden tilassa, koska on niin järjestetty, että moitteeton ihminen saa tekojensa mukaisen palkkion ruumiin ylösnousemuksen ja Jumalan tuomion jälkeen. Apostoli Paavali sanoo: ” Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään” (2.Tim. 4:8). Ja toisaalla: ” Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa” (2.Kor.5:10).
Jeesus itse todistaa, että vanhurskaiden sielut kokevat autuutta ennen viimeistä tuomiota vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jossa kerrotaan, että Lasarus heti kuolemansa jälkeen vietiin Aabrahamin helmaan (Luuk.16:22). Tähän autuuden esimakuun liittyy Kristuksen kasvojen näkeminen, varsinkin pyhien kohdalla. Näin apostoli Paavali antaa meidän ymmärtää:” Olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta”(Fil.1:23).
Niitä, jotka ovat uskossa kuolleita, mutta joilla ei ole ollut aikaa katumukseen, auttavat pääsemään autuaaseen ylösnousemukseen heidän puolestaan kannetut esirukoukset, erityisesti Kristuksen Ruumiin ja Veren verettömän uhrin yhteydessä kannetut, sekä uskossa heidän muistokseen tehdyt hyvät työt. Tämä opetus perustuu katolisen Kirkon pysyvään opetukseen, jonka alkuperä on löydettävissä Vanhan Testamentin kirkosta. Juudas Makkabealainen kantoi uhrin kuolleiden miestensä puolesta: ” Ja kun hän oli miehistöltä kerännyt noin kaksituhatta hopeadrakmaa, lähetti hän ne Jerusalemiin syntiuhrin uhraamista varten. Ja siinä hän teki erittäin hyvin ja kauniisti. Hän ajatteli näet ylösnousemusta” (2.Makk.12: 43). Esirukoukset kuolleiden puolesta ovat aina kuuluneet kiinteänä osana jumalalliseen liturgiaan, ensimmäisestä apostoli Jaakobin liturgiasta alkaen. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoo: ”Erittäin suuri hyöty on oleva niille sieluille, joiden puolesta rukoillaan sillä hetkellä, jolloin pyhä ja pelättävä uhri on nähtävillä”(Myst. catech.5:9).
Pyhä Basileios Suuri sanoo helluntairukouksissaan, että Herra suvaitsee ottaa meiltä vastaan lepytysrukouksia ja –uhreja ”niiden puolesta, jotka ovat Haadeksessa”, ja sallii meille toivon tuottaa heille rauhaa, huojennusta ja vapautta.
 
53. Tulevan maailman elämä

Jumalaa ja hyvää rakastavien elämä ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion jälkeen on oleva täynnä onnellisuutta, jota emme voi edes käsittää. ”Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala.   Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor. 12:2-3).
Tämä onnellisuus ja autuus johtuvat Jumalan mietiskelystä ja näkemisestä valossa ja kirkkaudessaan, ja yhteydestä häneen. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1.Kor.13:12). ”Mutta Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko” (Matt. 13:43). ”Niin Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea” (1.Kor. 15:28).
Autuus koskee sielun ohella myös ruumista. Sekin kirkastetaan Jumalan valolla, niin kuin Jeesuksen Kristuksen kirkastumisessa Taaborin vuorella. ”Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana” (1.Kor.15:43)… ” Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi ” (1.Kor. 15:49).
Autuuden asteissa on eroja riippuen itse kunkin uskosta, rakkaudesta ja hyvistä teoista. ”Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa” (1.Kor.15: 41 – 42).  
Uskottomien ja syntisten tila on toisenlainen. Heidän osanaan on iankaikkinen kuolema, toisin sanoen iankaikkinen tuli, ja piina, pahojen henkien kanssa. ”Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen” (Ilm. 20:15). ”Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi”(Ilm.20: 14). ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt.25:41). ”Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään” (Matt. 25:46). ”Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, missä ‘mato ei kuole eikä tuli sammu’ ” (Mark.9: 47 -48).
Syntisiä kohdellaan tällaisella ankaruudella, ei siksi, että Jumala tahtoisi heidän joutuvan kadotukseen, vaan heidän oman tahtonsa mukaan.  He ” joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät” (2. Tess. 2:10).
On hyödyllistä ajatella kuolemaa, ylösnousemusta, viimeistä tuomiota, iankaikkista autuutta ja iankaikkista piinaa. Nämä mietiskelyt auttavat ihmistä välttämään syntiä ja vieroksumaan mieltymystä maallisiin asioihin. Ne lujittavat meitä, kun meiltä puuttuu maallista hyvää, tai kun menetämme sen, kannustavat pitämään sielumme ja ruumiimme puhtaina, elämään Jumalaa ja iankaikkisuutta varten, ja niin saavuttamaan iankaikkinen pelastus.
 
54. Maailmanloppu ja historian päätös

Ylösnousemuksen jälkeen seuraa maailmanloppu. Raamatun ilmoituksen ja Kirkon opetuksen mukaan maailma ei tuhoudu tai häviä täydellisesti, vaan se muodostuu uudestaan ja uudistuu. Se tulee vastaamaan maanpiirin ”kirkastettujen asukkaiden” tilaa.
Vanhan Testamentin mukaan nykyinen taivas ja maa katoavat: ”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset”(Jes.51:6). ”Ne katoavat, mutta sinä pysyt. Ne kaikki kuluvat kuin vaate, sinä käärit ne kokoon kuin päällysviitan, ne vaihdetaan niin kuin vaate. (Ps. 102:27). ”Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan” (Jes.65:17).
Maailmanlopulla ahdistuksen ajan jälkeen pimenee aurinko eikä kuu anna valoansa. Evankelista Matteus kuvaa noita tapahtumia: ”Mutta kohta noiden päivien ahdingon jälkeen aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät. Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan”(Matt.24:29). Evankelista Luukas lisää: “Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät”(Luuk.21: 25 -26). Taivasten voimien järkkyessä kosmiset voimat joutuvat muutosten alaisiksi. Luonnonlait menettävät tehonsa.
Apostolien opetuksen mukaan maailman muuttuminen tapahtuu ”Herran päivänä”, jumalattomien ihmisten tuomion ja kadotuksen päivänä, jolloin syntisten ihmisten kohtalo lopullisesti määrätään. Muutos kohtaa kaikkea, paitsi ihmistä: alkuaineita, maata, luontoa, eläimiä, kasveja jne. Muutoksen aiheuttaa tuli. Tuli ei hävitä kokonaan, vaan uudistaa, niin kuin vedenpaisumuskin uudisti maailman. Muutos merkitsee vapautumista turmeltuneisuudesta ja turhuuden orjuudesta. Muutoksessa ei katoa tämän maailman muoto, vaan sen olemus eli luonne.

 

1.Viimeinen tuomio

Tuona päivänä Ihmisen Poika tule enkeliensä kanssa toteuttamaan tuomion. Jumala on säätänyt tuon päivän ajankohdan.  Tuomion toimeenpanijana on Herra, Jeesus Kristus, Ihmisen Poika. Tuomitessaan hän istuu kirkkauden valtaistuimella enkelien ympäröimänä. Enkelit panevat täytäntöön tuomion jumalattomista. Myös pyhät ihmiset ja apostolit ovat tuomitsemassa: ” Ettekö tiedä, että pyhät tulevat kerran olemaan maailman tuomareina?” (1.Kor. 6:2).
Tuomiolle kootaan joka ainoa kaikista kansoista kaikkina aikoina, myös langenneet enkelit. Tuomion perustana ovat hyvät tai pahat teot, ajatukset ja sanat sekä siveellinen tila, usko tai epäusko.
Jokainen tuomitaan ottaen huomioon kunkin voimat ja kyvyt. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan”(Luuk.12: 48). Tuomion kriteerinä on rakkaus ja sen toteuttaminen Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Tuomiolla otetaan huomioon myös ulkoiset olosuhteet siveellisen kehityksen kannalta. Merkitsevää on, tunsivatko ihmiset Jumalan ilmoituksen vain eivät.
Luonnollisen lain ohjaamina eläneet tuomitaan kunkin sydämeen kirjoitetun lain mukaan. Kirjoitetun lain mukaan eläneet tuomitaan lain mukaan.

 

2.Armon valtakunnan loppu ja kirkkauden valtakunnan alku

Armon valtakunta eli Kirkko toimii, kunnes ” kaikki pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13). Kristuksen tulemukseen mennessä evankeliumi tulee saarnatuksi kaikkialla maailmassa. Kaikki, jotka ovat edeltä määrätyt Jumalan valtakuntaan, pääsevät sinne, mutta valtakunnan viholliset ja kuolema voitetaan. Ohdakkeet, jotka estävät vehnän kasvun, erotetaan (Matt. 13:7, 22). Vanhan maailman olemassaolo päättyy, samoin Kirkon olemassaolo maan päällä. Kristus alkaa hallita ”Jumalan valtakuntaa, Isän kotia, jossa on monta asuinsijaa”. Herran kanssa tulevat hallitsemaan myös häneen uskovat. Tällä valtakunnalla ”ei ole loppua oleva”.  
 
 
 
 
Kirjallisuus

Arkkimandriitta Cleopa Ilie. Ortodoksisesta uskosta. Ohjaajavanhuksen vastauksia Kirkon perinnettä koskeviin kysymyksiin. Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestön  julkaisuja 6. Otava 2005

 

Chrestou, Panagiotes K. An Introduction to the Study of the Chuch Fathers. Orthodox Research Institute 20 Silver Lane. Rollinsford, NH 03869.  2005.

 

Christiansen and Wittung. Partakers of the Divine Nature. The History and Development of Deification in the Christian Traditions. Baker Academic. Grand Rapids, Michigan. 2007

 

Cryssavgis, John. The Way of the fathers. Exploring the Patristig Mind. Tessaloniki 1998.

 

Damaskolainen, Johannes [pyhä].  Ortodoksisen uskon tarkka esitys I – IV. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu. 1980 – 1989.

 

Filokalia I – V. Valamon Ystävät . r. y. 1981 – 1998.

 

Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos. The Mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Birth of the Theokos Monastery. 200, 2005

 

Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos. Orthodox Psychotherapy. The Science of the fathers. Translated by Esther Williams. Birth of the Teheotokos Moanstery. 2006.

 

Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos. Life after death. Translated  by Esther Williams. Birth of the Theotokos  Monastaery. 2002.

 

Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos. The Person in the Orthodox Tradition. Translated by Esther Williams. Birth of the Theotokos Monastery. 2002

Hierotheos, Metropolitan of Nafpaktos. The Illness and Cure of the  Soul in the Orthodox Tradition. Translated by Effie Mavromichali. Birth of the Theotokos Monastery. 2004.

 

Justinos Marttyyri.  Apologiat ja Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski ja  Outi Lehtipuu. Toimittanut  Matti Myllykoski. Gaudeamus. Helsinki University Press. Helsinki. 2008.

 

Kavarnos, Konstantinos.  Bysanttilainen ajattelu. Pyhien  isien opetuksia. Suomentanut Petri Piiroinen. Ortokirja. 1986.

 

Kavarnos, Konstantinos.  Ortodoksinen   opetus kuolemanjälkeisestä elämästä. Pyhien  isien opetuksia. Suomentanut Petri Piiroinen. Ortokirja. 1990.

 

Lossky, Vladimir.  The  Mystical Theology of the Eastern Church. St.Valdimir´s Seminary press. New York. 1976.

 

Lossky, Vladimir. Orthodox Theology: An Introduction. Translated by  Ian and Ihita Kesarcodi-Witson. St.Vladimir´s Press. New York. 1978.

 

Lossky, Vladimir.  The Vision of  God. Crestwood: St. Vladimir’s Seminary Press, 1983.

 

Metropoliitta, Johannes.  Kirkkoisien perintö.  Ortodoksisen Kirjallisuuden Julkaisuneuvosto. Pieksämäki. 1984.

 

Meyendorff, John.  St. Gregory Palamas and Orthodox Spirituality. St. Vladimir´s Seminary Press. New York. 1974.

 

Meyendorff, John.  Christ in Eastern Christian Thought. St. Vladimir´s Seminary Press. New York. 1975.

 

Meyendorff, John.  Bysantin teologia. Opillisia kysymyksiä. Valamon Luostari. 1987.

 

Pappismunkki Ilarion. Uskon mysteeri. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2002

 

Piiroinen, Petri. Heterodoksit ja ortodoksit. Harhaoppeja, dogmihistoriaa, kirkkoisien teologiaa ja uskon ilmenemismuotoja aabeliineista vanhauskoisiin. Ortodoksisen  kirjallisuuden julkaisuneuvosto.  1983.

 

Puolimatka, Tapio. Usko, tieto ja myytit. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2005.

 

Puolimatka, Tapio.  Usko, tiede ja Raamattu. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2008.

 

Puolimatka, Tapio. Tiedekeskustelun avoimuuskoe. Kustannus  Oy Uusi Tie. Helsinki 2010.

 

Romanides, J.  Original sin according to St. Paul, in St. Vladimir´s Seminary Quaterly, Vol. IV, Nos. 1-2, 1955-1956, ss. 5-28.

 

Romanides,J.  An Outline of Orthodox Patristic Dogmatics. Orthodox  Theological Library 1.  Edited and Translated with an Introduction and Bipliography by Protopresbyter

 

Romanides John S. Patristic Theology. Uncut Mountain Press. 2008.

 

George Dion. Dragas. Published by Orthodox Research Institute. 20 Silver Lane. Rollinsford, NH 03869. 2004

 

Stauropoulos, Kristoforos [arkkimandriitta]. Jumalallisesta luonnosta osalliseksi. Suomentanut  Sisar Kristoduli. Ortodoksisen Kirjallisuuden Julkaisuneuvosto. 1990.

 

Stavropoulos, Christoforos.  Partakers  of Divine Nature. Tranlated by Stanley Harakas. Light and Life Publishing Company. Minneapolis. Minnesota. 1976.

 

Tertullianus.  Apologeticum. Kristinuskon puolustus. Latinan kielestä suomentanut ja selittänyt  Juha Pihkala. Kirjapaja. Helsinki 2010.

 

The Catechetical Lectures of Cyril, Archbishop of Jerusalem. Translated  With Notes and Indices. Oxford. John Henry Parker. J.G.F. and J. Rivington, London. MDCCCXXXIX.

 

Walsh, Michael.  Kristinuskon syntyhistoria. Suomentanut Taisto Nieminen. Englannin  kielinen alkuteos Roots of Christianity, ilm. 1986.Weilin+Göös.1988.

 

Ware Kallistos[piispa]. Sisäinen valtakunta. Suom. Ari Koponen. Valamon luostarin julkaisuja 104. Gummerus kirjapaino Oy 2006

 

Voutilainen, Martti.  Johannes Damaskolaisen ´Ortodoksisen uskon tarkka esitys´. ss.86 – 101. Ortodoksia 30. Ortodoksisten Pappien Liitto ja Helsingin Yliopiston Ortodoksian laitos. 1981.