Hengellinen paasto

Paaston päämäärä ja tarkoitus ilmenevät selvästi sovintosunnuntain ehtoopalveluksen paastostikiirasta: “Aloittakaamme riemukkaasti paaston aika antautuen hengellisiin kilvoituksiin. Puhdistakaamme sielu ja liha. Kuten ruuasta paastotkaamme kaikesta himostakin ja eläkäämme Hengen hyveiden runsaudessa ja niissä kaikki halulla pysyen kasvakaamme arvollisiksi näkemään hengellisessä riemussa Jumalan Kristuksen ylen kunniallinen kärsimys ja pyhä pääsiäinen.”

Päämääränä on siis pääsiäisen merkityksen ymmärtäminen mahdollisimman täydellisesti ja Kristuksen kärsimyksen salaisuuden tajuaminen. Kristus kärsi ristillä Jumalihmisenä. Hän ei noussut ylös haudasta vain hengellisesti, vaan myös ruumiillisesti.

Luomiskertomuksessa sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen tekemällä ihmisen maan tomusta ja puhaltamalla hänen sieraimiinsa elämän hengen. Niin ihmisestä tuli elävä sielu. Ihminen on siis aineellisen ruumiin ja jumalallisen hengen koostumus, yksi kokonaisuus, josta kumpikin puoli, sekä ruumis että henki ovat tärkeitä. Ylösnousemus ei tarkoita vain hengen ja sielun ylösnousemusta, vaan myös ruumiin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen menetti alkuperäisen kutsumuksensa: olla ja elää Jumalan kuvana välittömässä Jumala-yhteydessä ja vähitellen kehittyä Jumalan kaltaisuuteen, joka on päämäärä. Elämä oli vapaata ja lähes täydellistä. Ainoa Jumalan asettama rajoitus oli kuuliaisuuskäsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta. Tuosta puusta syöminen merkitsisi kuolemalla kuolemista.

Jo ennen ihmisen lankeemusta oli tapahtunut lankeemus enkelimaailmassa. Lusifer, enkeliruhtinas, oli ihastunut omaan kauneuteensa ja täydellisyyteensä ja alkanut pitää itseään Luojansa veroisena, jopa täydellisempänäkin. Tästä ylpeydestä johtuen hänet syöstiin taivaasta alas maan päälle. Ensimmäinen lankeemus siis tapahtui enkelimaailmassa. Katkeroituneena ja vihassaan langennut Lusifer-kiusaaja halusi saattaa lankeemukseen myös ihmisen. Kateellisena siitä, että ihminen oli luotu kaikkea luotua ylemmäksi, se alkoi johdatella ihmistä tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan. Tiedämme tuloksen: Eeva söi kielletyn puun hedelmän ja sai Aadaminkin syömään. Jumalan säätämä rangaistus, “sinä olet kuolemalla kuoleva”, tuli ihmisen osaksi. Hänen sielunsa ja ruumiinsa menettivät alkuperäisen kauneutensa ja turmeltuivat. Niin synti tuli maailmaan. Synnin vallassa vaellamme ja elämme kuin israelilaiset Egyptin orjuudessa.

Sielu ja ruumis ovat yhtäläisellä tavalla synnin alamaisuudessa. Sen tähden paasto koskee yhtälailla koko ihmistä. “Puhdistakaamme sielu ja liha”, lauletaan paastostikiirassa. Sielu mainitaan ensin ja vasta sitten liha, sillä lankeemus tapahtui ensin hengellisellä tasolla ja vasta sitten ruumiillisella tasolla. Ensin kiusaaja herätti Eevassa ajatuksen syödä ja vasta sitten Eeva söi. Ensiksi oli himo, joka johti synnintekoon.

Hengellinen paastoaminen on tärkeämpää kuin ruumiillinen paasto, mutta ilman ruumiillista paastoa ei voi olla oikeaa hengellistä paastoa, niin kuin ihminen ilman ruumista ei ole ihminen.

Paastoaminen on pyrkimystä nousta ylös lankeemuksesta, Jumalan armovoiman turvin ponnistelua pois himojen ja synnin orjuudesta, suuntautumista kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta. Jotta pääsisimme sinne asti Kristus kuoli puolestamme ja nousi ylös, lahjoittaen meille ylösnousemuksen kuolleista ja synnin vallasta.

Hengellinen paasto on siis taistelua syntiä vastaan ja omia pahoja taipumuksiamme vastaan. Jeesus kehotti paastoamaan niin, etteivät toiset ihmiset sitä näkisi. “Vaan kun sinä paastoat, mene kammioosi, sulje ovesi. Ja Jumala, joka salassa näkee, maksaa salassa sinulle.” Todellinen paasto tapahtuu ihmisen sisimmässä ja se on lakkaamatonta taistelua omia himojamme vastaan.

Kirkon hengellisten isien mukaan synti ei niinkään ole paha teko, johon lankeamme, vaan se on ihmisen sisäisessä olemuksessa. Synti piilee ihmisen sisimmässä paheiden alkujuurena kypsyen ja etsien sopivaa ajan kohtaa, saattaen kauankin olla ilmitulematta. Ihminen herää vasta sitten, kun synti on jo tehty ja alkaa katua tekoaan vasta silloin. Tulisi tehdä työtä jo etukäteen, ettei synti kehittyisi teon asteelle. Näin kysymyksessä on taistelu sielussa olevia synnin juuria vastaan, joista pahe ja paha teko johtuvat.

Ihmiselle on ominaista luokitella syntejä raskaisiin ja vähemmän raskaisiin. Ei kuitenkaan tulisi niinkään jaotella syntejä kuin paneutua syvälle totuuteen, etsiä sisimmässään olevaa syntien alkuitua.

Isät pohjaavat opetuksensa Raamatun näkemykseen synnistä ja heidän mukaansa ihmisen synninteon alku on himo, joka on sielussamme, sisäisessä olemuksessamme. Isät ovat yksimielisiä siitä, missä järjestyksessä synti kehittyy ihmisessä. Ensiksi on vatsanpalvonta. Se on kaikkein luonnollisin ihmisen tarpeista. Usein kuitenkin ruuan käytössä ylitetään normaalit rajat, langetaan ylensyömiseen ja -juomiseen. Näin lihalliset himot saavat valtaa ja ihminen lankeaa helposti haureuteen, joka voi olla ajatuksellista tai teoissa tapahtuvaa ja ilmetä esimerkiksi rahanhimona ja ahneutena. Jos rahaa ei saada, ei myöskään haureuden himo tule tyydytetyksi. Se synnyttää vihaa, joka on johtamassa jatkuvaan murheeseen. Murheen kautta ihminen voi langeta epätoivoon. Jatkuva epätoivon tila saattaa synnyttää hermostollisia häiriöitä. Ihminen ei pysty hillitsemään itseään eikä sanojaan, vaan katkeruus ilmenee koko olemuksessa. Jos taas rahanpyynnissä onnistutaan ja haureus saa täyttymyksensä, se johtaa kunnianhimoon ja se puolestaan ylpeyteen.

Synnin kasvu siis tapahtuu järjestyksessä: vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo ja ahneus, viha, murhe, epätoivo, kunnianhimo ja ylpeys. Juuri ylpeyden takia enkeliruhtinas heitettiin alas taivaasta. Ylpeys on tottelemattomuutta Jumalaa vastaan. Siihen lankesivat Aadam ja Eeva ja me heidän kanssaan. Tämä lankeemus ilmenee meissä perisyntinä. Näin kaikki, mikä on Jumalan tahdon vastustamista, on syntiä. Siksi Jeesus sanoi kiusaajalle erämaassa: “Sinun pitää kumartamaan Herraa, sinun Jumalaasi, ja Häntä ainoata palveleman.”

Edellä mainittuja nimitetään joskus kuolemansynneiksi, sillä niiden valtaan joutuminen johtaa Pyhän Hengen pilkkaan, paatumuksen tilaan, ts. eroon Jumalasta, mikä merkitseekin, kuolemaa, hengellistä kuolemaa.

Paheet ovat yhteydessä tosiinsa. Ne ovat kuin ketju. Toinen johtaa toiseen. Lihallisia ovat kaikki ruumiin himot, jotka kasvavat ruumiin luonnollisista tarpeista. Hengellinen himo on sielullinen tila: ylpeys, epätoivo ja kunnianhimo. Useimmat isät suhtautuvat lihan himoihin ymmärtävästi, koska ne johtuvat luonnollisuudesta. Sen sijaan hengellisiä himoja kohtaan isät ovat ankaria. Epätoivoa he pitävät erittäin vaarallisena, koska se on syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja jumalan voiman aliarvioimista.

Himon lähtökohta saattaa joskus olla näennäisesti hyvässä. Itserakkaus, kunnianhimo ja ylpeys johtavat siihen, että asioita aletaan rinnastaa toisiinsa. Se taas johtaa oman arvon tuntemiseen ja toisten aliarvioimiseen. Haureus, viha, ylensyöminen ja vatsanpalvonta ovat julkisia himoja, joita ei pysty salaamaan. Salaisia paheita taas ovat murhe, epätoivo, kunnianhimo ja ylpeys. Niitä saattaa joskus olla vaikea havaita.

Himon vaarallisuus ei ole siinä, että ne ovat ihmisessä, vaan siinä, että ne vallitsevat ihmistä. Ihminen hyväksyy tietoisesti tai tiedostamattomasti synnin. Ajatuksia emme voi estää, ne tulevat meihin jatkuvana virtana, mutta voimme estää niiden jäämisen sisimpäämme. Isät kehottavat kuolettamaan pahat ajatukset heti niiden ilmaannuttua. Olemme jokaisessa himossa itse mukana ja osallisena. Ruumiilliset himot menettävät isän myötä merkitystään, mutta sisälliset himot häiritsevät ihmistä kuolemaan saakka ja kuolemaan asti niitä vastaan on taisteltava. Hengelliset himot voidaan parantaa vain sydämen lämmityksellä, rukouskilvoituksella, niin kuin isät sanovat. Ruumiilliset himot voidaan voittaa vain omalla rukouselämällä, joka tapahtuu sisäisesti ja pidättäytymällä himosta, mikä tapahtuu ulkonaisesti.

Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous ohjaa meitä syvällisesti juuri hengelliseen paastoon. Rukouksessa pyydetään Jumalaa vapauttamaan meidät hengellisestä laiskuudesta ja velttoudesta, vallanhimosta ja turhanpuhumisesta, sekä anotaan voimaa puhdistua sydämeltään, ja nöyryyttä ja kärsivällisyyttä tässä kilvoituksessa. Jumalaan turvaaminen, nöyryys ja kärsivällisyys ovatkin syntiä vastaan taistellessa oikeat keinot. Erityisesti pyydetään Jumalalta apua, ettemme tuomitsisi, sillä tuomitsemisen lähtökohtana ovat kateus, ylpeys, kunnianhimo ja itserakkaus, nuo paheet, jotka johtavat hengelliseen kuolemaan.

Turhanpuhumisella, josta vapautumista rukoillaan paastorukouksessa, tarkoitetaan valhetta ja kerskailua. Valheesta tulee helposti toinen luonto ja valehteleminen alkaa käydä luonnollisesti. Valhe on totuuden vääristämistä, sen totuuden, johon lähimmäisten tulisi uskoa. Totuuden vääristelijä uskoo itsekin vääristämäänsä totuuteen. Tällä tavoin valehtelija joutuu ikään kuin hämähäkin verkkoon. Valhe alkaa usein varsin vähäisistä asioista. Ensiksi alkaa totuuden muuntelu. Tarkoituksena on johonkin hyötytavoitteeseen pyrkiminen. Muunneltu totuus muuttuu vähitellen vääristellyksi totuudeksi. Raamatussa sanotaan, että valheen isä on saatana. Valhetta ei voi koskaan puolustaa, sillä se on aina totuuden vääristämistä, sillä sanojen sisältö menettää niissä merkityksensä.

Velttous ja laiskuus hengellisessä elämässä johtuvat siitä, että olemme aineellisuuden vallassa. Yksi hengellisen paaston pyrkimys on vapautua aineellisuuden kahleista. Aineellinen sinänsä ei ole pahasta. Se muuttuu synniksi vasta käyttämisen kautta. Helposti ihminen lankeaa haluun saada lisää. Ahneuden myötä ilmenevät saituus ja kateus. Jos menestyy aineellisessa hyvässä, ahneus saa sijaa, jos taas ei saa haluamaansa, syntyy tyytymättömyyttä, joka johtaa vihaan. Tyytymättömyys perustuu kateuteen. Yhteiskunnallinen tyytymättömyys johtuu siitä, että aineellinen ei ole tasaisesti jakautunut ihmisten kesken. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus synnyttää sotia ja vallankumouksia. Yksilötasolla tyytymättömyys johtaa vihaan ja toisten tuomitsemiseen. Kateuden lieveilmiöitä ovat kunnianhimo ja oikeudenmukaisuuden hakeminen. Evankeliumin mukaan tulee kuitenkin etsiä Jumalan valtakuntaa ja totuutta, joka on Kristus.

Hengellisessä paastossa pyritään vapautumaan myös vihasta. Vihaa ihmisen ei ole helppo tunnistaa itsessään. Useinkaan emme ymmärrä olevamme vihan vallassa. Viha on salatun himon esiin tulemista ihmisessä ja ilmenee sisäisenä rauhattomuutena ja epäilyksinä. Vihan tarkoitus on hajottaa ihmistä ja siihen kiusaaja erityisesti pyrkii. Isien mukaan viha on suunnattava omiin puutteisiin ja tunteisiin lähimmäisen sijasta. Meidän sallitaan vihastua, mutta pelastuaksemme. Vihan voi voittaa vain nöyryydellä, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. Jeesus sanoi, että “joka sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeänsä, valehtelee.”

Paastorukouksessa rukoilemme, että Jumala auttaisi meitä näkemään omat vikamme ja ettemme tuomitsisi toisia. Tuomitseminen on hyvin yleistä ja se tulee ihmisessä helposti esiin. Tuomitseminen on ikään kuin toinen luonto ihmisessä. Useinkaan tuomitsemista ei nähdä rikkomuksena eikä syntinä, vaan vähäpätöisenä heikkoutena. Tuomitseminenkin johtuu siitä, että pidämme itseämme parempana, viisaampana, rehellisempänä, oikeudenmukaisempana, järkevämpänä tai kunniallisempana muita. Näin olemme itserakkauden vallassa ja ylpeyden vallassa. Jos vapaudumme niistä, poistuu meistä myös halu tuomita toista ihmistä. Evankeliumin mukaan tuomiovalta kuuluu vain Jumalalle ja tuomitsija ottaa tämän vallan Jumalalta itselleen. Tuomitseminen pohjautuu melkein aina tunnepohjaiseen arvioon tai johtuu satunnaisesta mielijohteesta tai rajallisuudesta. Toista tuomitessamme tuomitsemme omia puutteellisuuksiamme. Tuomitsemisen yksi perussyistä on kateus toisten elämän saavutuksista. Kritikoiminen on kuitenkin sallittua. Meille on annettu järki sitä varten, että oppisimme ajattelemaan. Kuitenkin arvosteluunkin saattaa kätkeytyä kateutta, itserakkautta ja ylpeyttä.

Hengellinen paasto on siis pyrkimystä himojemme ja heikkouksiemme voittamiseen, langenneen sielumme saattamista alituiseen Jumalan uudistavan armovoiman vaikutuspiiriin. Se tapahtuu rukouksessa ja sakramenteissa. Niiden kautta sielussa syntyy pyrkimys hyvään ja hyviin töihin. Sellainen sielun tila on Jumalan mielen mukaista. Tuo pyrkimys on jumaloitumista, Jumalan kuvan kaltaisuuteen kohoamista, paluuta takaisin paratiisin tilaan.

Jeesus sanoi: “Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Hengellinen paasto on pyrkimystä toteuttamaan tätä käskyä. Emme voi rakastaa lähimmäisiämme, emmekä itseämme, ellei meissä ole Jumalan rakkautta. Vasta kun näemme itsemme oikeassa valossa, näemme myös lähimmäisemme oikealla tavalla. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin ilmenee anteeksipyytämisenä ja anteeksiantamisena. Siksi sovintosunnuntain iltana, paaston alkaessa, pyydämme anteeksi toinen toisiltamme, merkiksi siitä, että todella katuen haluamme uudistua alkavan paaston aikana. Synninkatumuksemme aitouden merkkinä on myös, että tunnustamme syntimme Jumalan edessä katumuksen sakramentissa. Katumus vaatii rohkeutta, ennen kaikkea rohkeutta tunnustaa ja nähdä omat vikansa ja heikkoutensa.

Katumus on uudistumisen alku. Se on Jumalan mielen mukaista murhetta ja sitä, että joka päivä yritämme uudistaa suhteemme muihin ihmisiin osoittaen myötätuntoa ja sääliä ja luopumista omasta tahdosta.

Katumus ja hengellinen paasto ei tarkoita itsesääliä ja tunnontuskia, vaan muuttumista, koko elämän uudelleen keskittämistä Jumalaan, niin kuin piispa Kallistos on sanonut. Se ei ole surren taaksepäin katsomista, vaan toivon täyttämää eteenpäin suuntautumista. Se ei ole puutteisiin ja heikkouksiin tuijottamista, vaan Jumalan rakkauteen ja uudistavaan armovoimaan luottamista. Katumus on jatkuvaa sydämen puhdistamista. Isien mukaan se on jatkuvaa valveillaoloa. Jeesus sanoikin: “Valvokaa, sillä ette tiedä aikaa ettekä hetkeä.”

Hengellinen paasto ja valveillaolo toteutuvat jatkuvassa rukouksessa, joka tapahtuu ihmisen sisimmässä jokapäiväisen työn touhussa. Rukouksessa ajatus on kohdistettu Jumalaan, eikä mahdu enää muita ajatuksia, vaan ne palavat rukouksen tulessa. Emme onnistu siinä omin voimin, vaan tarvitsemme Kristusta estämään pahoja ajatuksia. Kaikki tuo tuntuu vaikealta toteuttaa, mutta se ei silti ole mahdotonta. Se juuri on kristillistä kilvoittelua, kristittynä olemista. Se on juuri Jumalan tahdon mukaista uutta elämää, jokapäiväistä ristin kantamista, itsensä kieltämistä, Kristuksen esikuvana pitämistä ja seuraamista.

Isä Aleksander Schmemann on sanonut, että hengellinen paasto ja katumus eivät ole laiminlyöntiemme katselemista, vaan sitä, että ymmärrämme, miksi Jumalan armosta voimme tulla. Se on pyrkimistä siihen, minkä näemme olevan edessäpäin. Katumus ja uusi elämä on silmiemme avaamista valolle ja tuo valo loistaa pääsiäisen kirkkaudessa ja valkeudessa.

Edellä mainitun pohjalta katumus ei pysähdy vain määrättyihin paastoaikoihin. Se ei ole vain jokin askel kääntymykseen Jumalan puoleen, vaan se on jatkuva tila, sellainen sydämen ja tahdon asenne, että on tarpeen uudistua lakkaamatta aina elämämme päätökseen saakka.

Sovintosunnuntain paastostikiira kehottaa elämään Hengen hyveiden täyteydessä. Hengellinen kilvoittelu johtaa Jumalan uudistavan voiman avulla sydämen puhdistumiseen. “Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, Jeesus opetti. Jumalan näkeminen on Kristuksen jumaluuden katselemista, Hänen askeleissaan kulkemista ja Hänen antamansa esimerkin toteuttamista käytännössä.

Hengen hyveiden täyteydessä eläminen tarkoittaa, että elämässämme ilmenevät apostoli Paavalin mainitsemat Hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen. Näin Jumalan avulla hengellisen paaston, kilvoituksen ja katumuksen kautta saavutettujen hyveiden ohella emme uudistu vain itse, vaan uudistamme koko luomakuntaa kohti sitä tilaa, johon olemme matkalla, iankaikkista elämää, pääsiäisen kirkkautta, Kristuksen valkeutta, vapautumista turmeluksen orjuudesta.