Valoon puetut Pyhän Efraim Syyrialaisen epifaniahymnien opetus kasteesta

Kristinusko levisi ensiksi Jerusalemin ulkopuolelle Syyrian Antiokiaan, jonne syntyi lähetystyön keskus. Kristinuskon juurtuminen Syyriaan ei ole aivan yksiselitteinen, vaan siitä on useita teorioita. Parhaiten teoria juutalaiskristillisestä taustasta selittää monet syyrialaisen tradition ja hurskauselämän erityispiirteet.

Syyrian kristillisyyden tyypillisin piirre oli asketismin korostuminen, mikä ilmeni köyhyyden ihannoimisena. Myös neitsyyttä ihannoitiin. Samoin liittotietoisuus oli selvästi korostuva piirre. Kristinusko nähtiin uutena liittona Jumalan kanssa ja näin ymmärretty liitto oli määräävä tekijä arvioitaessa muita tekijöitä. Oli kahdenlaisia kristittyjä, joista täydellisemmän tien valinneita kutsuttiin nimellä “liiton pojat” ja “liiton tyttäret”. Omaisuus, avioliitto ja kaikki sidokset maailmaan tuli uhrata Jumalan liiton hyväksi. Lapsikasteen yleistyessä liiton pojat ja tyttäret alkoivat merkitä eräänlaista munkkilaisuuden muotoa seurakunnassa, ei erakkoja eikä kenobiitteja, vaan askeetteja, jotka elivät muiden uskovien joukossa. Heitä koskivat ankarammat vaatimukset kuin tavallisia kristittyjä. Kysymyksessä oli eräänlainen munkkiaskeesin esimuoto, joka kehittyi nimenomaan Syyriassa.

Syyrian kirkon tunnetuimpia hahmoja on pyhä Efraim Syyrialainen. Hän syntyi kristillisistä vanhemmista noin v. 306. Efraim oli varhaisen kirkon suurin opettaja ja edustaa jakamatonta seemiläistä kristillisyyttä. Efraim on ilmeisesti elänyt Nisibiksessa vanhakirkollisen askeesin hengessä, ei niinkään munkkilaisuuden. Persialaisten otettua valtaansa Nisibiksen Efraim muutti Edessaan v. 363. Siellä hän toimi saarnaajana. Elämänsä loppupuolella hän asui todennäköisesti Edessan lähellä vuorella keljassaan, josta käsin hän oli yhteydessä ympäröivään maailmaan.

Useimpien tutkijoiden mukaan hän kuoli 9. 7. 373. Syyrialaiset kutsuivat Efraimia “kaunopuheiseksi suuksi”, “maailman opettajaksi” ja ” kirkon pylvääksi”. Häntä kutsuttiin myös “Pyhän Hengen soittimeksi”. Paavi Benedictus XV myönsi vuonna 1920 hänelle arvonimen Doctor ecclesiae, kirkon opettaja. Efraimin muistopäivää vietetään ortodoksisessa kirkossa 28. tammikuuta ja roomalaiskatolisessa 6. kesäkuuta.

Efraimin tuotanto on erittäin laaja ja säilynyt suurimmaksi osaksi meidän ajallemme. Hän on teologi, hymnirunoilija ja kirkon opettaja. Hänen kirjoituksensa voidaan jakaa kolmeen ryhmään: Raamatun kommentaarit, hymnit ja proosakirjoitukset. Lisäksi on myös poleemisia kirjoituksia, katumussaarnoja, kehotus – ja ylistyspuheita. Sozomenoksen mukaan Efraim kirjoitti enemmän kuin 1000 kirjoitusta käsittäen yhteensä 3 000 000 riviä. Hänen suosituin kirjallinen muotonsa on runomuoto, jolla hän laati tutkielmia, kirjoitti saarnoja ja hymnejä, jotka ovat täynnä metaforia ja allegorioita. Monet hymneistä ovat suunnatut ajan harhaoppeja ja harhaoppisia vastaan, varsinkin Markionia ja Bardesanesta. Jotkut hymnit ylistävät kirkkoa Kristuksen työn jatkajana. Hän käsittelee myös uskon teologiaa ja neitseellisyyden etuja. Saarnat uskosta ilmentävät Efraimin huomattavaa tietoutta filosofiasta, astronomiasta ja muista maallisista tieteistä. Efraim kirjoitti paljon hymnejä kirkkovuoden juhlia varten, erityisesti pääsiäistä ja paastoa varten. Tällaisia ovat myös Epifaniahymnit.

Epifaniahymnit ovat tarkoitetut seurakunnan käyttöön ja niitä käytettiin jumalanpalveluksissa, jolloin seurakunta yhtyi jokaiseen hymniin kuuluvaan kertosäkeeseen. Epifaniahymnit tulivat päivänvaloon Brittiläisen museon Nitria-kokoelmasta. Professori Lamy painatti ne kokoelmaansa St. Ephraim vv. 1882 – 1889.

Erityisesti hymnit käsittelevät kastetta, joka nähdään Kristuksen epifanian valossa. Juhlaa vietetään ortodoksisessa perinteessä tammikuun 6. päivänä. Juhlassa muistellaan Johanneksen suorittamaa Herran kastetta Jordanin vesissä ja laajemmin ymmärrettynä inkarnoituneen Sanan julkista ilmoitusta maailmalle. Hän kastautui, jotta Hän sen kautta opettaisi, kuinka tärkeä kaste on ihmisille. “Taivas julisti, että Kristus on Jumala ja Pyhä Kolminaisuus ilmestyi”, kuten Efraim selostaa juhlan merkitystä. Juhlassa kirkko juhlii maailman valaisemista Kristuksen valon kautta.

Epifaniahymnit muodostuvat 15 hymnistä. Ne sisältävät epifaniajuhlan ylistystä ja runsaasti Vanhan Testamentin esikuvia kasteesta ja voitelusta sekä monin kohdin viittaavat Johannes Kastajan persoonaan Kristuksen edelläkävijänä ja ilmoittajana. Hymneissä ylistetään Kristuksen toimintaa ja Hänen opetustensa asteettaista kirkastumista, käsitellään voitelua ja sen merkitystä, kasteen esikuvia ja Kristuksen kasteen merkitystä. Pyhä Efraim käyttää kasteesta nimityksiä “elämän lähde”, “puhdistuminen”, “pesu”, “kylpy”, “kasteen povi”, “tuli” ja “kohtu”. Hän puhuu myös “Jeesuksen mysteeriosta”.

Varhaiskristillisyydessä kaste seurasi heti kääntymyksen jälkeen yksinkertaisena toimituksena. Erityisesti valittua kasteen toimittajaa ei tarvittu. Ainoa tärkeä elementti oli vesi. Varsinaista katekumeeniaikaa ei ollut eikä edellytetty. Paasto kuitenkin kuului asiaan. Kaste tuli toimittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Upotuskaste oli vallitsevana ja valelukaste hyväksyttiin vain erityisolosuhteissa. Varsinainen kaste tapahtui pääsiäisen vastaisena yönä kolminkertaisen uskontunnustuksen ja voitelemisen jälkeen upotuskasteena baptisteriossa. Kastetta seurasi välittömästi mirhavoitelun sakramentti, joka alkuaikoina tapahtui kätten päälle panemisena, myöhemmin mirhalla voitelemalla. Sen jälkeen kastetut osallistuivat Ehtoolliseen.

Varhaisen Syyrian kirkon kastekäytäntö oli aikoinaan kuitenkin hieman erilainen. Tunnettiin vain yksi voitelu, joka suoritettiin ennen kastetta. Järjestys siis oli: voitelu – varsinainen kaste – Ehtoollinen. Kastetta edeltävä voitelu on peräisin vanhasta syyrialaisesta käytännöstä. Vanhin kirjallinen todiste tästä käytännöstä on Johanneksen Sebedeuksen pojan Teot. Siitä mainitaan myös Tuomaan Teoissa. Myös Kahdentoista Patriarkan Testamentissa ilmenee varhaisin syyrialainen käytäntö. Todennäköisesti koko vartalo voideltiin. Syyrialaisessa Didascalia Apostolorumissa sanotaan:

Mutta jos on saatavilla nainen, varsinkin diakonissa, ei ole oikein, että miehet näkevät naiset, vaan käden päälle panemisella voitele vain pää…ja jälkeenpäin…voidelkoon naisdiakoni naiset, kuten edellä sanoimme.

Edellisestä käy myös ilmi, että pään voiteleminen tapahtui yhden käden päälle panemisena. Kastettavan naisen voiteli diakonissa öljyllä. Jos naista ei ollut saatavilla, voideltiin vain pää, kuten tapahtui Israelin pappeja ja kuninkaita voideltaessa. Naisten osalta diakonissa täydensi voitelun kasteen jälkeen.

Tämän käytännön tuntee myös pyhä Efraim. Hymneissään hän useassa kohdin mainitsee tästä, esimerkiksi IV hymnissä hän kirjoittaa:

Laskeutukaa, sinetöidyt veljeni, pukeutukaa Herraamme…

samoin VI hymnissä:

… sinetöidyt, kun he laskeutuvat alas…

sekä myös VIII hymnissä:

… siinä (tulessa) teidät on voideltu voitelulla; Häneen te olette pukeutuneet vedessä…

Voitelusta käytettiin nimityksiä “pyhä öljy”, “sinetöiminen”, “sinetti” ja vain pelkkä “öljy”.

Voitelun esikuvina pyhä Efraim mainitsee muun muassa Jaakobin voitelemassa öljyllä kiveä, öljypuun oksan vedenpaisumuksen jälkeen kyyhkysen nokassa, Israelin kansan ympärileikkauksen ja monia muita. Efraim pitää voitelua välttämättömänä. Ilman Kristusta ei ole voitelua eikä ilman voitelua ole osallisuutta Kristukseen. Se on merkki salaisesta Kristuksen suorittamasta sinetöinnistä, joka sisältää totuuden. Se tekee voidellut Kristuksen kaltaisiksi ja yhdistää kastetut yhdeksi laumaksi, joka saa ravintonsa Kristuksen Ruumiista. Pyhä Kolminaisuus tulee asumaan voideltuun. Voitelua ei ole mahdollista uudistaa.

Epifaniahymnit sisältävät runsaasti Vanhan Testamentin esikuvia myös varsinaisesta kasteesta. Sellaisia ovat muiden muassa israelilaisten kulku Punaisen meren läpi, israelilaisten vaeltaminen “pilven alla”, Naemanin puhdistuminen spitaalistaan profeetta Elisan kautta, Jaakob juottamassa lammaslaumaansa vesilähteellä, kolme miestä tulisessa pätsissä, Jaakobin näkemät tikapuut ja lukuisat muut esikuvat.

Pyhän Efraimin mukaan Jeesus pani alulle kastekäytännön ja Hänen kasteensa on kirkon suorittaman kasteen esikuva. Jeesus otti vastaan kasteen Johannekselta “täyttääkseen vanhurskauden”. Jeesuksen kaste on ihmisten kannalta välttämätön. Aadamin lankeemuksen kautta koko maailma tuli syylliseksi. Ilman Jeesuksen kastetta ei ihminen eikä luomakunta voi saavuttaa alkuperäistä suhdetta Jumalaan. Kasteen tuli tapahtua ihmisten edessä, jotta Jumala voisi ilmoittaa Jeesuksen Pojakseen. Jeesuksen kasteen ansiosta ihmiset voivat saavuttaa täydellisyyden ja maailma valaistiin. Kristuksen kaste tapahtui kaikkien ihmisten syntien ja koko kosmisen järjestyksen takia. Se on alkuna rauhalle, joka on leviävä maailmaan..

Johannes Kastaja on viimeinen Vanhan Liiton ja ensimmäinen Uuden Liiton profeetta. Hän oli “suuri naisista syntyneiden joukossa”. Jeesus kutsui Johanneksen tehtäväänsä jo äitinsä kohdussa. Johanneksen työ oli profeetta Elian tehtävän jatkoa ja tehtävänä oli valmistaa tietä Valtakunnan Pojalle. Efraimin mukaan Johannes nöyrästi tunnustaa: “Minä olen Ääni, mutta en sana, minä olen Soihtu, mutta en Valo”. Johanneksen tehtävä oli saada ihmiset vakuuttuneiksi, että Kristus on myös ruumiillinen Jumala, ei vain Henki. Johanneksen kastamat kastettaisiin apostolien kasteella, joka on Kristuksen kasteen esikuvan mukainen.

Kasteelle valmistautuvilta edellytettiin Syyrian kirkossa sydämen puhtautta ja valmiutta luopua omaisuudesta sekä köyhyyden omaksumista, niin sanotuilta “liiton pojilta ja tyttäriltä” lisäksi myös selibaattiin sitoutumista. Kasteelle tulijalta vaadittiin myös paastoa ja antaumusta sekä valmiutta antaa ruumiinsa uhriksi Jumalalle. Tarvittiin itsetutkistelua ja sisäistä heräämistä sekä halua luopua synnistä ja tieto siitä, ettei voi itse vanhurskauttaa itseään. Tärkeintä oli ymmärtää kasteeseen sisältyvän lahjan suuruus.

Pyhä Efraim näkee kasteen ylhäältä annettuna sovituksena, joka johtaa syntien anteeksisaamisen kautta ylösnousemukseen, Pyhän Hengen ja valtakunnan lapseuteen sekä Kristuksen Ruumiin jäsenyyteen. Efraim hyväksyy vain yhden kasteen. Kaste merkitsee uutta elämää, vanhan ihmisen kuolettamista. Kaste on Eedeniin johtava polku ja kahden valon yhteys, joka karkottaa pimeyden. Pyhän Kolminaisuuden tekona se on täydellinen aarre, mutta merkityksetön, ellei ymmärrä sen suuruutta. Kaste johtaa kirkon todelliseen elämään, mikä merkitsee theoosiksen alkua ja vapautumista pahasta. Passiivinen elämä ei riitä. Tarvitaan uskoa, jonka avulla tulee kuolettaa kaikki maalliset elementit sisimmässä sekä toteuttaa epäitsekästä rakkautta. Kaste on tie täydellisyyteen. Kastetut ovat loistossaan enkelien kaltaisia.

Kaste on universaalinen ja kosminen tapahtuma. Kristuksen kaste puhdisti ja täydellisti luomakunnan. Kaste on varustus kuolemaa vastaan. Kastettu saa valon, sielu nousee taivaaseen ja ruumiillisista tulee hengellisiä. Aadamin tottelemattomuudestaan saama tuomio on kumottu. Kaste merkitsee paratiisin kadotetun kunnian uudelleen löytämistä sekä Aadamin ruumiin uudistamista. Aadam ja Eeva saavat takaisin kruununsa, jotka käärme varasti.

Kastettujen tulee säilyttää kasteen armo ja luopua synnistä, eikä turmelukselle saa antaa valtaa. Kastettujen ruumiit on pyhitetty Jumalan temppeleiksi, joissa Häntä tulee palvella uhrein. Kristittyjen uhri on ruumiin ja sielun pyhittäminen. Kasteessa saadusta puhtaudesta on pidettävä huolta kuin kallisarvoisesta helmestä. Vanhasta ihmisyydestä on luovuttava ja välinpitämättömyyttä tulee välttää. Efraim kehottaa jatkuvaan Jumalan ylistämiseen. Kristittyjen tulee ymmärtää kasteen arvo ja sen kastetuille antaman aseman korkeus.

Langenneille on katumus mahdollinen ja välttämätön. Jos on saastuttanut itsensä, on kyettävä kyynelin puhdistamaan itsensä. Myös yhdyskunnan rukous voi tuoda anteeksiannon katuvalle.

Kaste merkitsee maailman pimeyden hylkäämistä ja kristittynä eläminen Kristuksen valkeuden esillä pitämistä. Kristittyjen kutsumus on loistaa tuota valoa, sillä he ovat kasteen kautta valoon puetut.

 

KIRJALLISUUTTA:

 

Ephrem the Syrian: Fifteen Hymns for the Feast of the Epiphany. ss. 265 – 289 teoksessa: Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church.Second Series.Vol. XIII,Part II, Reprinted September 1979, WM. B. Berdmans Publishing Company, Grand rapids, Michigan.

Heiler,Friedrich: Die Ostkirchen. Neubearbeitung von “Urkirche und Ostkirche”. Ernst Reinhard Verlag. Muencehen/Basel 1971

Koch, Hugo: Taufe und Askese in der alten ostsyrischen Kirche. ZntW XII. 1911

Schaefer, Paula: Die Firmung im Urchristentum. Jaksossa:Das sakrament der Firmung, teoksessa Eine Heilige Kirche, hsg.Friedrich Heiler,Muenchen 1934 – 42

Vööbus,Arthur: History of Ascetism in the Syrian Orient. A contribution to the History of Culture in the Near East II. Early Monasticism in Mesopotamia and Syria. CSCO .Tomus 17.Louvain 1960

Vööbus,Arthur: Literary Critical and Historical Studies in Ephrem the Syrian. ETSE.Stockholm. 1958

Vööbus,Arthur: The Didascalia Apostolorum in Syriac I – II. Translated by Arthur Vööbus.CSCO.Subs.Tomus 176 ja 180.Louvain 1979.