Marttyyrien merkitys ortodoksisessa kirkossa

Marttyyreilla, kaikilla niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat todistaneet Kristuksesta, ei vain sanoillaan, vaan ennen kaikkea elämällään ja verellään, on ortodoksisen kirkon hurskaus- ja jumalanpalveluselämässä keskeinen asema.

Vainojen kausi kesti vuodesta 60 vuoteen 313. Tuon ajan perinteet ovat säilyneet ortodoksisessa kirkossa meidän aikaamme saakka. Aikakirjoissa mainitut ja kanonisoidut marttyyrit on tallennettu mm. kirkkokalenteriin. Marttyyrin muistopäivää vietetään yleensä hänen syntymäpäivänänsä iankaikkiseen elämään.

Kirkon suuret runoilijat sepittivät 300 – 700- luvuilla heidän kunniakseen tropareja, kontakkeja, stikiiroita ja kanoneja. Näitä veisuja lauletaan ja luetaan marttyyrien muistopäivien jumalanpalveluksissa.

Marttyyrien muistolle on pyhitetty temppeleitä. Heidän nimensä mukaan annetaan usein lapselle kasteen yhteydessä nimi. Marttyyrin mukaan nimensä saanut pitää kodissaan tuon marttyyrin ikonia ja pyytää hänen esirukouksiaan.

Marttyyriuden aate ilmenee monin tavoin myös ortodoksisessa kirkkorakennuksessa. Kirkon sisusta on ymmärrettävissä taivaan, johon varhaiskirkko uskoi marttyyrien pääsevän välittömästi kuoleman jälkeen. Heitä kunnioitetaan kirkon koossapitävinä ja kannattavina pylväinä. Kirkko on itse asiassa rakennettu marttyyrien kärsimyksille ja verelle.

Kirkkorakennus uuden liiton temppelinä on Jumalan läsnäolon paikka, jossa Jumala ja ihminen yhdistyvät. Se on kuva Kristuksessa jumaloituneesta ihmiskunnasta, kuva Kristuksen ruumiista. Kirkko on ikään kuin ikoni, Kristuksen mystisen ruumiin kuva. Joskus kirkkoa on sanottu taivaaksi maan päällä. Tätä maan päälle laskeutunutta taivasta, Kristuksen kirkkoa, ovat profeetat ja apostolit saarnassaan julistaneet, piispat koristaneet ja pyhät marttyyrit kaunistaneet kärsimyksillään ja kuolemallaan.

Tärkein osa kirkkorakennuksessa on alttari. Sen pyhyys ja keskeisyys johtuvat Eukaristiasta, ehtoollisen sakramentista, joka toimitetaan sen päällä. Alttarihuoneen ja kirkkosalin on joskus sanottu kuvaavan Kristuksen kahta luontoa, jumalallista ja inhimillistä. Alttari on Jumalan läsnäolon keskus, Kristuksen hauta ja Hänen kirkkautensa asuinsija.

Kolmannella vuosisadalla alettiin idän kirkossa rakentaa kiinteitä kivialttareita ja 5. vuosisadalta lähtien myös lännessä. Vanhimpia tapoja on Ehtoollisen vietto marttyyrien haudoilla. Siksi nykyisinkin Pyhällä Pöydällä pidettävään antiminssiliinaan on sijoitettu aina jonkin marttyyrin reliikki, samoin alttaripöydän alle on piispa kirkon vihkimisen yhteydessä sijoittanut juhlallisesti marttyyrin jäännökset.

Kirjallisuudesta ilmenee, että marttyyrit jaetaan eri arvoryhmiin riippuen siitä, missä asemassa ollessaan he ovat kohdanneet marttyyrikuoleman. Tavallisesti erotetaan pappismarttyyrit, marttyyrit ja pyhittäjämarttyyrit. Viimeksi mainitut ovat erakkokilvoittelijoita, munkkeja tai nunnia. 400-luvulla ja viimeksi 700-luvulla määrättiin ne Raamatun kohdat, jotka luetaan marttyyrien muistopäivän jumalanpalveluksissa.

Jo varhaisessa vaiheessa ymmärrettiin marttyyreille taivaassa uskotuksi kutsumustehtäväksi esirukoukset maan päälle jääneiden puolesta. Marttyyreiden uskottiin heti kuoleman jälkeen päässeen suoraan taivaaseen. Heistä on sanottu, että he toimivat “Jumalan käsinä”, jotka ovat ojennettu taivaasta palvelemaan maan päällä olevia ja suorittamaan rakkauden tekoja heidän parhaakseen.

Jumalanpalvelusten teksteissä ja rukouksissa mainitaan useinkin “suurmarttyyri Georgios Voittaja ja muut pyhät voitolliset marttyyrit”. Marttyyrius ymmärretään ennen kaikkea voittona turmiovalloista ja demoneista.

Vainajien muistopalveluksissa lauletaan marttyyreille suitsutuksen aikana veisu:

“Oi, pyhät marttyyrit, jotka olette Jumalan karitsasta saarnanneet ja niin kuin lampaat olette itsekin teurastetut ja muuttaneet vanhenemattomaan, ikuiseen elämään, hartaasti rukoilkaa, että Hän armostansa meidät syntiveloistamme päästäisi”.

Johannes Krysostomoksen ja Basileios Suuren liturgiat niin ikään sisältävät runsaasti viittauksia marttyyreihin. Erityisesti proskomidissa mainittu Johannes Kastaja kuuluu suuriin marttyyrihahmoihin. Liturgiaa toimittaessaan pappi monissa salaisissa rukouksissa muistelee heitä.

Marttyyreja kunnioittamalla Kirkko julistaa, että marttyyrius kuuluu jokaiseen aikakauteen eikä se koskaan käy tarpeettomaksi. Se on kristittyjen jatkuvaa kärsimystietä, eikä ole vain menneisyyttä, vaan se on myös nykyhetken ja tulevaisuuden tosiasia.

Siksi Kirkko opetuksellaan ja jumalanpalveluksellaan kasvattaa jäseniään näkemään marttyyriuden kuuluvaksi Kristuksen seuraamiseen: on oltava valmiit ilolla kärsimään pilkkaa, vainoa, vaivaa, jopa kuolemaankin Kristuksen nimen sekä oikean uskon tähden.

Siksi Kirkko rukoilee:

“Me rukoilemme Sinua, oi ihmisiä rakastava, paranna meidän vaivamme niiden vaivojen hellyttämänä, jotka pyhäsi kärsivät Sinun tähtesi, oi Herra.

Te jumalalliset marttyyrit ilmestyitte kirkkaiksi valoiksi, jotka valaisette koko luomakunnan ihmeittenne valolla. Te päästätte vaivoista ja hajotatte syvän pimeyden rukoillen lakkaamatta Kristusta meidän kaikkien puolesta.”