Itsemurha kristinuskon kannalta

Missään moraalikysymyksessä ei ollut suurempaa eroa klassisten ja kristillisten oppien välillä kuin asenteessa itsemurhaan. Kreikkalaiset tragediain kirjoittajat tuovat usein ilmi käsityksen, että itsemurha on määrätyissä olosuhteissa sopiva jaloille sieluille. Platonin Sokrateen mukaan kuitenkin »saattaa olla järkevää sanoa, että ihmisen pitaisi odottaa eikä lopettaa elämäänsä ennen kuin jumala kutsuu hänet». Aristoteleen mielipide on, että se, joka tappaa itsensä kiihtyneessä mielentilassa, tekee vääryyttä valtiolle. Platon itse ei »Laeissaan» lausu moitteen sanaa siitä, joka väkivaltaisesti riistää itseltään osuutensa elämään jonkin tuskallisen ja väistämättömän onnettomuuden tai korjaamattoman ja sietämättömän häpeän takia.”‘ Epikuroksen mielestä meidän pitäisi harkita, »onko parempi, että kuolema tulee luoksemme vai menemmekö itse sen luokse».” Varsinkin stoalaiset puolustivat itsemurhaa vapautuksena kaikenlaisesta kurjuudesta: »Niin kuin valitsen laivan, jolla purjehdin, ja talon, jossa asun, niin minun on valittava siedettävin kuolema, kun aion kuolla … Inhimilliset asiat ovat niin onnellisella kannalla, ettei kenenkään tarvitse olla huolissaan muusta kuin valinnasta. Pidätkö siitä, että olet epätoivoinen? Elä. Etkö pidä siitä? Omassa vallassasi on palata sinne, mistä olet tullut.» Epiktetos vastustaa harkitsematonta itsemurhaa uskonnollisilla syillä: »Ystävät, odottakaa jumalaa; kun hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta, niin menkää hänen luokseen; mutta nykyhetki kestäkää ja pysykää sillä paikalla, mihin hän on teidät sijoittanut.» Sellaisen merkin saa kyllä usein: sitä voi olla parantumaton sairaus, sietämätön kärsimys tai kaikenlainen kurjuus. »Muistakaa tämä: ovi on avoinna, älkää enää arastelko kuin pikku lapset. Kuten lapset sanovat, kun asia ei enää miellytä heitä: ‘En halua leikkiä enää’; niin sanokaa tekin, kun asiat näyttävät teistä sellaisilta, ettette halua enää leikkiä, ja poistukaa. Mutta jos jäätte, älkää valittako.» Plinius sanoo, että valta kuolla, kun se näyttää teistä parhaalta, on asia jonka jumala on antanut ihmiselle keskellä kaikkia elämän kärsimyksiä.”

Rooman kansa näyttää suhtautuneen itsemurhaan ennen kristinuskön vaikutusta moraalisesti melko välinpitämättömästi. Koko pakanallisen Rooman historiassa ei esiinny lakia, joka lukisi tavalliselle kansalaiselle rikokseksi oman elämänsalopettamisen, vaikka se oli kielletty sotilailta. Itsemurhaajan oikeuksiin ei vaikuttanut millään tavalla hänen tekonsa; hänen muistoaan kunnioitettiin samalla tavalla kuin jos hän olisi kuollut luonnollisen kuoleman; laki tunnusti hänen testamenttinsa eikä tavallise’en perimysjäärjestykseen sekaannuttu. Toisaalta Roomassa näyttää olleen yleisenä käsityksenä, että itsemurha on määrätyissä oloissa sankarillinen ja kiitosta ansaitseva teko.

Varhaisemmat kristilliset kirkkoisät sallivat tai ainakin hyväksyivät myös itsemurhan määrätyissä tapauksissa, nimittäin kun se tehtiin marttyyriuden hankkimiseksi, uskostaluopumisen välttämiseksi tai neitsyyden kruunun säilyttämiseksi. Lactantius sanoo, että vapaaehtoiseen kuolemaan antautuminen on huono ja jumalaton kuolema, »mutta jos on pakko valita Jumalan kieltämisen, uskosta luopumisen tai kaikenlaisten kidutusten odotuksen ja kuoleman välillä, silloin me hengessä lannistumattomina uhmaamme tuota toisten pelkäämää kuolemaa ennakkouhkineen ja kauhuineen». Eusebius ja muut kirkolliset kirjailijat mainitsevat esimerkkejä kristityistä naisista, jotka lopettivat elämänsä heidän siveytensä joutuessa vaaraan, ja heidän teoistaan puhutaan hellästi tai suorastaan ihailevasti, jotkut heistä on jopa korotettu pyhimysten joukkoon. Tämä hyväksyminen johtui siitä äärimmäisestä kunnioituksesta, jota osoitettiin neitsyydelle. Hieronymus, joka kielsi luvan päättää itse pääivänsä vainon aikoina, teki poikkeuksen niissä tapauksissa, joissa siveys oli uhattu. Mutta Augustinus poisti tämänkin poikkeuksen. Hän myöntää, että väkivaltaisesti päivänsä päättävät neitsyet ansaitsevat sääliä, mutta selittää, ettei se ole välttämätöntä, koska siveys on sielun hyve, jota ei menetetä ruumiin ollessa toisen tahdon ja suuremman voiman vankina. Hän osoittaa, ettei kanonisissa pyhissä kirjoituksissa ole ainoatakaan kohtaa, joka sallisi meidän tuhota itsemme kuolemattomuuden saavuttamiseksi tai onnettomuuden välttämiseksi. Sitä vastoin itsemurha on kielletty käskyllä »Älä tapa», nimittäin »älä itseäsi äläkä toista»; sillä se joka tappaa itsensä, tappaa ihmisen. Tämä itsemurhan ja murhan samaistava oppi ei ilmeisesti ollut heprealaisten käsityskanta tästä asiasta, sillä niiden harvojen Vanhassa testamentissa mainittujen itsemurhatapausten yhteydessä ei lausuta minkäänlaista moitetta teon tekijästä, ja Ahitofelista sanotaan, että hänet haudattiin isänsä hautaan.

Itsdemurhan tuomitsemisesta tuli kuitenkin kirkon oppi. Itsemurha julistettiin pahimmanlaatuiseksi murhaksi, »kaikkein viheliäisimmäksi asiaksi». Jo pyhä Johannes Khrysostomos oli julistanut, että »jos on alhaista tuhota toisia, niin vielä alhaisempaa on itsensä tuhoaminen». Sanottiin jopa että Juudas teki suuremman synnin surmatessaan itsensä kuin kavaltaessaan mestarinsa Kristuksen kuolemaan. Itsemurhaajalta riistettiin kaikille muille rikollisille suodut oikeudet. 500 – luvulla Orleansin kirkolliskokous sääti, että »jonkin rikoksen takia surmattujen uhrilahjat voidaan vastaanottaa paitsi niiden jotka väkivaltaisesti lopettavat elämänsä».

Eräs myöhäisempi kirkolliskokous kielsi itsemurhaajien hautaamisen tavallisin kristillisin menoin.

Keskiajalla Tuomas Akvinolaisen muotoileman kristillisen opin mukaan itsemurha on ehdottoman laitonta kolmesta syystä.

1) Ensiksikin jokainen rakastaa luonnollisesti itseään ja pitää itsensä elossa; itsemurha on vastoin luonnollista taipumusta ja kristillistä rakkautta, jota ihmisen täytyy osoittaa itseään kohtaan, ja niin muodoin se on kuolemansynti.

2) Toiseksi ihminen tappamalla itsensä vahingoittaa sitä yhteisöä, jonka osa hän on.

3) Kolmanneksi »elämä on Jumalan ihmiselle antama lahja, ja se on Hänen, ‘tappavan ja eläväksi tekevän’ vallassa. Siksi itsemurhan tekevä tekee syntiä jumalaa vastaan, samoin kuin se, joka tappaa toisen miehen orjan, tekee syntiä orjan omistavaa isäntää vastaan, kuten myös se, joka anastaa itselleen tuomarin tehtävän asiassa, joka ei kuulu hänen ratkaistaviinsa; sillä Jumalalle yksin kuuluu elämästä ja kuolemasta päättäminen.» Toinen näistä kolmesta perustelusta on lainattu Aristoteleelta ja on täysin vieras varhaiskristinuskon hengelle. Tavallisesti se vastusti käsitystä isänmaallisuudesta moraalisena velvollisuutena, ja kuten totuudenmukaisesti on huomautettu, »oli mahdotonta esittää kansalaisperustelua itsemurhaa vastaan tuomitsematta samalla erakkoelämää, joka 200-luvulla tuli kirkon ihanteeksi». Muut perustelut pohjautuivatkin vankasti eräisiin kristinuskon perusoppeihin – ihmiselämän pyhyyteen, velvollisuuteen alistua ehdottomasti Jumalan tahtoon ja siihen suunnattomaan merkitykseen, joka annettiin kuolinhetkelle. Maallinen elämä on valmistautumista ikuisuutta varten; Jumalan lähettämiä kärsimyksiä ei ole kartettava vaan ne on kestettävä. Ihminen joka tahallaan riistää elämän, jonka Luoja on antanut hänelle, osoittaa äärimmäistä piittaamattomuutta hänen Mestarinsa tahtoa ja arvovaltaa kohtaan. Mikä pahinta, hän tekee sen juuri elämän viimeisellä hetkellä, jolloin hänen tuomionsa vahvistetaan ikuisiksi ajoiksi. Hänen tekonsa, kuten Akvinolainen sanoo, on »kaikkein vaarallisin asia, koska aikaa ei jää sen sovittamiseen katumuksella». Se joka surmaa lähimmäisensa, ei samassa määrin hylkää Jumalan suojelusta; hän tappaa vain ruumiin, kun taas itsemurhaaja tappaa sekä ruumiin että sielun. Kieltäessään viimeksi mainitulta kristillisen hautauksen kirkko tunnustaa, että hänen paikkansa on sen piirin ulkopuolella.

Kirkon tuomio vaikutti maalliseen lainsäädäntöön. Kirkolliskokousten säännökset siirtyivät lakikirjoihin ja sen mukaan alettiin kohdella itsemurhan tehneitä myös yhteiskunnan taholta.

Äärimmäisen ankaruuden rinnalla, jolla kristillinen kirkko suhtautui itsemurhaan, tapaamme kuitenkin keskiajaltakin esimerkkejä inhimillisemmistä tunteista teon tekijää kohtaan. Keskiajan kertomuksissa ja balladeissa todelliset rakastavaiset kuolevat yhdessä ja heidät haudataan samaan hautaan; kaksi ruusua kasvaa hautakummulle ja kietoutuu hellästi toisiinsa. Klassisen tietämyksen henkiin herääminen ja sen seurauksena antiikin ihailu ja pyrkimys sen suurmiesten jäljittelyyn ei vain lisännyt itsemurhain lukumäärää, vaan vaikutti yleisiin käsitystapoihin tässä asiassa. Myös katoliset kasuistikot, jotka sovelsivat yleisiä moraalinormeja ykstyistapauksiin alkoivat pitää itsemurhaa eräissä tapauksissa oikeutettuna. Niitä olivat esimerkiksi häpeän tai todennäköisen synnin välttämiseksi tehdyt itsemurhat. Oikeutettua oli myös tuomitun henkilön lopettaa itsensä pelastuakseen kidutuksilta ennen välttämätöntä kuolemaa tai uhrautua kuolemaan ystävän takia.

Kristillisen etiikan ja Kirkon opetuksen mukaan itsemurha on synti ei ainoastaan lähimmäisiä vaan myös Jumalaa ja itseään vastaan. Se ilmentää epäuskoa rakastavaa, anteeksiantavaa ja pitkämielistä Jumalaa kohtaan. Itsemurha on murhan kaltainen rikos, sillä siinä asetumme Jumalan asemaan, jolla yksin on valta ja oikeus antaa ja ottaa pois ihmisen henki. Jumala on kutsunut ihmisen olemattomuudesta olemiseen, ja uskomme mukaan ihminen jatkaa olemistaan myös kuoleman rajan takana. Itsemurhan tekeminen siirtää meidät tästä elämästä tulevaan, mutta se ei voi tehdä meitä olemattomiksi. Monet itsemurhaa suunnittelevat ajattelevat, että kuolema lopettaa heidän kärsimyksensä, mutta niin ei ehkä olekaan. Valmistautumattomina ja Jumalan armon ja avun hylkäävinä heitä saattaa odottaa kuoleman rajan takana uudenlaiset kärsimykset. Elämä on annettu ihmiselle mahdollisuudeksi oppia tuntemaan Jumala ja elää elämä niin, että tuleva maailma olisi hänelle levoksi ja autuudeksi.

Usein itsemurha tapahtuu oloissa, joissa ihminen ei hallitse itseään eikä pysty näkemään selvästi tekonsa seurauksia. Tällaisia tiloja ovat syvä depressio eli masennus tai mielisairaus. Silloin itsemurha voidaan nähdä sairautena, johon voi kuolla siinä missä fyysiseenkin sairauteen.

Useimmat itsemurhat tapahtuvat suuren toivottomuuden, epäuskon ja hyljätyksi joutumisen tunteen vallassa. Lähimmäinen, joka tässä tilanteessa suhtautuu epätoivoiseen ihmiseen torjuvasti, on osaltaan syyllinen itsemurhaan. Monet itsemurhat tapahtuvat tosin mielenhäiriössä, ja omaisen on hyvin vaikeata tunnistaa kriittinen tilanne. Tällaisissa tapauksissa meidän on jätettävä itsemurhan tehnyt Jumalan armon huomaan.

Ennen kirkko kieltäytyi siunaamasta itsemurhan tehnyttä ihmistä, mutta nykyisin kielto koskee vain niitä vainajia, joiden tiedetään tehneen itsemurhan vakaan harkinnan jälkeen ja Jumalan armon ja avun kieltäen. Tässä tapauksessa, samoin kuin harkitusti tehdyn kirkosta eroamisen jälkeen, ei hautaan siunaamista toimiteta, vaikka omaiset sitä pyytäisivätkin. Jokainen aikuinen on yksin vastuussa omasta uskostaan, ja Kirkko kunnioittaa vainajan omaa vapaata tahtoa tässä tilanteessa (Matt. 18:15 – 17)

Lyhentämällä elämäänsä ja varsinkin lopettamalla sen, itsemurhaaja riistää yhteiskunnalta, jota hän on velvollinen palvelemaan, sen hyödyllisen jäsenen. Jumala itse on antanut meille elämän. Meidän velvollisuutemme on on kokonaan pyhittää se hänen palvelukseensa. Siinä on meidän elämämme merkitys ja onnemme. “Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.” (Room:7-8) 10. “Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.” (Gal 6:10)

Kieltäytyessään elämästä ja siihen yhdistetyistä hyvistä teoista, itsemurhaaja osoittaa uskottomuutta Jumalaa ja hänen hyvyyttään ja viisauttaan kohtaan, vastustaa Jumalan tahtoa ja elämänsä kutsumusta sekä valmistaa itselleen ianakaikkisen kadotuksen. ” Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.” 1 Kor 3: 16-17)

Itsemurhan syyt ovat moninaiset: vastoinkäymiset elämässä, vaikkapa onneton rakkaus, omaisuuden menetys, kunnian tai puolison menettäminen, parantumaton sairaus, mielisairaus, alkoholismi ja huumeet, toisten esimerkki jne. esim. nuorison keskuudessa. Yleisimpänä ja perimmäisimpänä itsemurhaan johtavana syynä on pidettävä elämntarkoituksen puutetta, nautinnon tavoittelua, hillitsemättömiä haluja, kykenemättömyyttä niitä rajoittamaan ja hallitsemaan sekä tyytmään siihen, mikä on mahdollista. Suurin osa itsemurhaajista on tyytymätön elämään, joka ei anna heille sitä, mitä he olivat siltä odottaneet. Ihminen kadottaa sielun tasapainon ja elämän halun. Elämä alkaa tuntua hänestä tarkoituksettomalta. Yhä enemmän itsemurhien syynä ovat vaikeat elämän olosuhteet nykyisissä yhteiskunnallisissa olissa. Toisille elämä on alinomaista taistelua toimeentulosta ja puutetta vastaan esim. työttömyydestä johtuen. Vaikeudet lisääntyvät päivästä toiseen ja lopuksi ihminen kadottaa voimansa ja joutuu epätoivoon.

Tämän päivän ihmistä kuulee luonnehdittavan itselliseksi ja itseriittoiseksi. Hänestä saattaa tuntua, ettei tarvitse enää Jumalaa. Hän on täynnä hyvinvoivan ja sallivan yhteiskuntamme ideologioita. Kuitenkin hän on ahdistunut ja epatietoinen. Hengellinen tyhjyys täyttaä hänen sielunsa. Hän saattaa tuntea, että elämän rakenteen rajat käyvät yhä epämääräisemmiksi ja elämä ajelehtii oman kontrollin ulkopuolella. Selkeät rajat itsen ja ympäristön, mielikuvituksen ja todellisuuden valillä, hämärtyvät, samoin selkeä tieto siitä, mita olisi tehtävä, mita vältettävä. Tavallaan hän on nykyhetken vanki siinä mielessä, että hänellä ei ole mielekkäita yhteyksiä menneeseen eikä tulevaisuuteen, eikä hän tiedä, miksi elää ja miitä kohti on menossa. Kaikki on johtamassa apatiaan. Hän ymmärtää, että samat voimat, jotka tarjoavat ihmiselle kyvyn luoda uusia elämänmalleja, sisältävät myös itsetuhon mahdollisuuden. Hänen kuolemattomuutensa taju on uhattuna, eikä hän pysty kokemaan aitoina sellaisia vertauskuvia kuin taivas, ylösnousemus, paratiisi ja Jumalan valtakunta. Hengellinen tyhjyys näkyy lapsissakin. Heidän mielenkiintonsa suuntautuu kokonaan ulospäin maailman huvituksiin. Sisäinen maailma ei kiehdo millään tavoin.Vahitellen omaksutaan pintapuolinen elämänasenne. Halutaan vain ostaa ja omistaa. Ei ole halua pohtia, miten voisi kehittää sisäistä itseään, sieluaan.

Ortodoksisen kirkon kilvoittelijaisät varottelevat meitä tällaisesta tyhjiöstä: vääristä elämanarvoista ja vaärastä elämän laadusta. He kehottavat meitä kyselemään itseltämme,miksi elärnme? Mikä on elamän päämäära? Ovatko arvomme vain ajallisia? Missä olemme kulkeneet harhaan?Vai onko meidät johdettu harhaan? Meidan minuutemme on traagisesti eksyksissä ja olisi ratkaisevan tärkeää löytää jälleen itsemme. Jos pidämme itseämme todellisina kristittyinä, emme saa pysyä välinpitämättöminä kohdatessarnm hengellistä, sosiaalista tai moraalista sairautta. Meidän kuuluu kantaa siitä osamme. Jokainen meistä omalta osaltaan kykenee eheyttämään sekasortoista maailmaa. Tässä on meidän haasteemme pohdiskellessamme myös itsemurhaa ja niiden ihmisten kohtaloa, jotka ovat valinneet sen tien.