Henkilökohtainen kilvoittelu nykypäivänä

1.Kristuksen seuraaminen

“Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua”, sanoi Herra. (Joh. 12:26) Jokainen kristitty on pyhässä kasteessa tehtyjen lupausten kautta omaksunut velvollisuuden olla Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelija. Herraa Jeesusta Kristusta tulee jokaisen kristityn välttämättä seurata.

Jotta voisi seurata Kristusta, on tunnettava Hänen äänensä. Siksi tulee tutkia Evankeliumia, jotta kykenisi elämässä seuraamaan Kristusta. Voidaksemme seurata Kristusta meidän on ensin kieltäydyttävä maailmasta. Kristuksen seuraaminen ei ole mahdollista sielulle, ellei tämä kieltäytyminen ole ennen sitä tapahtunut. Monet kääntyvät Herran puoleen, mutta harvat päättävät Häntä seurata. Monet lukevat Evankeliumia nauttien ja haltioituen sen sisältämän opetuksen ylevyydestä ja pyhyydestä, mutta harvat päättävät suunnata elämäntapansa Evankeliumin asettamien säännösten mukaiseksi.

Kristusta seurataksemme luovumme ensiksi järjestämme ja tahdostamme. Langenneessa ihmisluonnossamme sekä järki että tahto ovat täysin synnin turmelemat. Ne eivät mitenkään voi sopeutua Jumalan ymmärrykseen ja tahtoon. Joka hylkää oman järkensä, tulee kykeneväksi omaksumaan itselleen jumalallisen ymmärryksen, ja joka kieltäytyy oman tahtonsa täyttämisestä, tulee kykeneväksi täyttämään Jumalan tahdon.

Kristusta seurataksemme otamme henkilökohtaisen ristimme. Ristin ottamiseksi nimitetään vapaaehtoista, harrasta alistumista Jumalan päätökseen kaikista Jumalan kaitselmuksen lähettämistä ja sallimista murheista huolimatta.

Ne, jotka eivät vapaaehtoisesti päätä kieltää itseään ja luopua maailmasta pakotetaan vastoin tahtoaan luopumaan näistä molemmista. Kun säälimätön ja väistämätön kuolema saapuu, on heidän erottava kaikesta, mihin he olivat kiintyneet. Itserakkaus ja kiintymys maalliseen ja turhaan ovat itsepetoksen, sokaistuneisuuden ja hengellisen kuoleman hedelmiä. Itserakkaus on vääristeltyä rakkautta itseään kohtaan.

Ihmisen sielu hankkii itselleen toimintaansa vastaavia ominaisuuksia. Samoin kuin peilissä kuvastuvat esineet, joiden eteen se on asetettu, siten myös sieluun painavat leimansa vaikutelmat, jotka vastaavat sielun harrastuksia ja tekoja, sen tilaa.

2. Taistelu himoja vastaan

Eräs suuri kilvoittelija sanoo: “Meidän tulee suhtautua ymmärtäväisesti sielumme heikkouksiin ja epätäydellisyyksiin sekä kärsiä omat puutteellisuutemme, kuten me kärsimme lähimmäistemme puutteellisuudet. Kuitenkaan emme saa heittäytyä toimettomiksi, vaan meidän tulee lakkaamatta kehottaa ja pakottaa itseämme parempaan sekä huolehtia parannuksenteostamme ja täydellistymisestämme.”

“Älä hämmenny äläkä ole neuvoton silloin, kun huomaat jonkin himon itsessäsi vaikuttavan”, sanoo eräs pyhä isä. “Kun himo syttyy, niin taistele sitä vastaan ja koeta kahlehtia se ja kitkeä juurineen nöyryydellä ja rukouksella.”

Levottomuus ja hämminki, mikä himollisen sielun liikkeen ilmetessä ihmisessä syntyy, on todistuksena siitä, ettei ihminen ole vielä oppinut tuntemaan itseään.

Ihminen saa alkunsa laittomuudessa ja syntyy synnissä. Siitä johtuu, että himot, ts. sielussa ja ruumiissa ilmenevät synnin sairaudet, ovat luonteenomaisia meidän langenneelle ihmisluonnollemme.

Himot eivät kuuluneet synnittömäksi luotuun ihmisluontoomme. Myös uudistetulle ihmisluonnolle ne ovat luonnottomia. Luonnollisia ne ovat vain langenneelle luonnolle. Himot on sama kuin “synti” tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kristitty vapautuu pyhässä kasteessa himojen ikeen alta. Hän saa voimia ja mahdollisuuden vastustaa himoja ja voittaa ne. Oman valintansa mukaan hän voi joko vastustaa himojaan ja voittaa ne Herran avulla tai olla vastustamatta niitä ja joutua niiden orjaksi. Jokainen himon vaatimusten vastustaminen heikentää himoa. Yhtämittainen vastustaminen kukistaa sen.

Jokainen myöntyminen himoon vahvistaa sitä ja alinomainen myöntyminen tekee himon orjaksi sen, joka myöntyväisesti suostuu siihen.

Kilvoittelu on kristitylle välttämätön, mutta se ei vapauta kristittyä himojen vallasta, vaan, Pyhän Hengen armovoima.

Kilvoittelun olemus on käskyjen täyttämisessä. Se, joka ei kahlehdi ruumistaan ja rasita sitä työllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella, vaan sallii lihan viisauden hallita itseään sekä yllä pitää itsessään olevia himoja, ei ole tarpeeksi voimakas täyttääkseen evankeliumikäskyt.

Yksin kuolema vapauttaa ihmisen synnin vaikutuksesta, vaikka hän olisi saavuttanut pyhyydenkin. Himot eivät häikäile, vaan saattavat herätä jopa kuolinvuoteella makaavassa ihmisessä. Senpä vuoksi ihminen ei kuolinvuoteellansakaan saa lakata valvomasta itseään. Vasta sitten kun olet hautakirstussa, voit jo uskoa, että ruumiisi on himoton.

Kristityssä vaikuttavat himot pakottavat hänet lakkaamatta valvomaan ja synnyttäessään jatkuvan taistelun hänen mielessään ne edistävät hänen kypsymistään hengellisessä elämässä. Ihmiselle paljastuu kokemuksen kautta hänen oma tilansa, jolloin hän tahtomattaankin tajuaa lunastuksen välttämättömyyden. Hänestä häviää kaikki luottamus itseensä, ja hän kohdistaa kaiken toivonsa Lunastajaansa.

Meidän täytyy uskoa, että perisyntiin sisältyy kaikkien himojen siemeniä ja että syntymästä saakka meissä on taipumus kaikkiin synnin eri muotoihin. Siksipä me emme saa ihmetellä minkään himon ilmenemistä tai heräämistä meissä, niin kuin se olisi jotain tavatonta ja kummallista.

Sielullisten ja ruumiillisten ominaisuuksien sekä olosuhteitten vaikutuksen mukaan eri ihmisissä kehittyvät erilaiset himot: toisilla on taipumusta rahanhimoon, toisilla taas on himona vaatteet; toista vetää lihan hekuma, toinen taas janoaa kunnianosoituksia. Jos joku ei tunne jonkin himon ilmenemistä itsessään, niin hän ei saa luulla, ettei hänessä tätä himoa olekaan; ei ole vain ollut sopivaa tilaisuutta sen paljastumiseen.

Meidän tulee olla aina valmiina tekemään vastarintaa jokaiselle himolle. Erityisesti meidän täytyy olla varuillamme hallitsevaan himoomme nähden, joka muita himoja useammin ilmenee meissä ja joka eniten meitä vaivaa.

Langenneelle luonnollemme ominaiset himot eroavat suuresti niistä himoista, joita kukin meistä vapaaehtoisesti on itselleen hankkinut. Jälkimmäisten voima on verrattomasti suurempi kuin edellisten. Mutta katumus, kaikkivoipa parannuskeino, jonka kaikki voimallinen parantaja – Jumala – tarjoaa, parantaa kaikista synnin sairauksista sen, joka vapaaehtoisesti haluaa käyttää tätä parannuskeinoa oikein.

Eräät himot ovat alkuna ja syynä toisiin himoihin. Sellaisia ovat ylensyöminen, itsensä hemmottelu, huvittelu, komeileminen, rahanhimo, kunnianhimo ja epäusko. Niitten seurauksena esiintyvät hekumallisuus, alakuloisuus, viha, pitkävihaisuus, kateus, ylpeys, Jumala n unohtaminen sekä hyveellisen elämäntavan hylkääminen.

Hengellisessä kilvoittelussaan ihmisen täytyy ryhtyä vastustamaan etupäässä alkuhimoja, jolloin niitten seurauksena olevat himot häviävät itsestään. Ensimmäisenä himoista esiintyy epäusko. Se aukaisee sielun ovet ja päästää siihen rahanhimon, kunnianhimon, saastaiset halut, vihan, alakuloisuuden sekä paheitten lopun – epätoivon.

Ensimmäinen hyveistä ja kaikkien kristillisten tosihyveitten lähde on usko

Himot viihtyvät salaisesti niissä, jotka eivät tarkkaa elämäänsä, vaan elävät suruttomasti.

Vain todellinen kristitty, joka alinomaa tarkkaa itseään, tutkii Herran lakia päivät ja yöt koettaen kaikella huolella täyttää Evankeliumin käskyt, saattaa huomata itsessään olevat himot. Mitä enemmän ihminen puhdistuu ja kehittyy, sitä enemmän himot paljastuvat hänelle.

Himojen vaikutus paljastuu ajatuksissa, haaveilussa ja synnillisissä tunteissa ja aistimuksissa. Toisinaan himolliset ajatukset ja mielikuvat ilmestyvät äkkiarvaamatta, kun taas toisinaan ne hiipivät mieleen salakavalasti; samalla tavalla myös tunteet ja aistimukset ilmenevät sydämessä tai ruumiissa. Synnilliset ajatukset, mielikuvat ja tunteet vetävät syntiin itse teossa tai ainakin panevat nauttimaan synnillisistä ajatuksista, mielikuvista, tunneaistimuksista ja orjuuttavat niillä sekä näin saattavat tekemään synnin mielikuvituksessa ja tunteissa.

Kristuksessa kilvoittelijan täytyy kieltäytyä tekemästä syntiä ei vain itse teossa, mutta myös mielikuvituksessaan ja tunteillaan. On mahdotonta, etteivät ihmisessä olevat himot ilmenisi hänen ajatuksissaan, sanoissaan ja toiminnassaan Tällainen himojen paljastuminen on täydellisyyteen pyrkivän kristillisen kilvoittelun kentällä lankeemusta, jonka vain viipymätön katumus voi parantaa.

Varsinkin kilvoittelijana vasta-alkaja ei voi olla tuntematta mieltymystä synnillisiin ajatuksiin, mielikuviin ja tunneaistimuksiin Hän ei voi olla tekemättä syntiä synnillisten ajatusten, haaveilun ja tunteitten kautta; hän ei voi olla tekemättä syntiä sanoin ja teoinkin. Viipymätön katumus lääkitsee nämäkin synnit

Kun tarkkaamme itseämme ja huomaamme itsessämme himojen vaikutusta, emme saa hämmentyä, emme masentua emmekä joutua ymmälle, vaan meidän täytyy säilyttää sielumme rauha.

Ennen hautaa emme vapaudu himojen hyökkäyksistä! Meidän tuleekin valmistautua vastustamaan niitä koko elämämme ajaksi. Luonnollisen välttämättömyyden pakosta me tahtomattammekin lankeamme, mutta lankeemukset edistävät kypsymistämme hengellisessä elämässä ylläpitäessään ja vahvistaessaan meissä katumuksen tunnetta ja siitä syntyvää nöyryyttä.

Pelastuksemme on Jumalassa, ei teoissamme. Uskon mukaisella elämällä, evankeliumikäskyjen täyttämisellä me ainoastaan todistamme uskomme todellisuuden ja uskollisuutemme Jumalaa kohtaan.

Päämääränä on sydämen ja ruumiin puhtaus! Sen avulla nähdään Jumala. (Mt. 5:8) Tämä puhtaus saavutetaan vain pitkäaikaisen ja vaikean taistelun kautta epäpuhtautta vastaan.

On sangen suuri ero siinä, jos ihminen tekee syntiä tieten tahtoen tai jos hän tekee sitä heikkoudesta ja hetkellisestä innostuksesta mielen ollessa kuitenkin Jumalan palvelemiseen suunnattu. Aivan toista on viettää synnillistä elämää tyydyttäen kaikki synnilliset halut ja kaikki himot kuin kulkea Jumalan tiellä langeten tai kompastellen heikkouden, epätäydellisyyden ja synnillisen sairauden lähden.

Koska pyhät isät näkivät, että taistelu himoja vastaan kehittää hengen hedelmiä, he eivät halunneet tämän taistelun loppuvan, vaan he halusivat kestää sen jalosti ja masentumatta. He olivat autuaita, koska eivät etsineet täydellisyyttä muussa kuin nöyryydessä. He eivät etsineet pelastukselleen toivon perustaa itsestään, omista teoistaan, vaan Kristuksesta.

Missä ei ole nöyryyttä, siellä ei ole lainkaan kristillisiä hyveitä. Mutta missä on todellinen nöyryys, siellä ovat myös kaikki hyveet.

3. Nöyryyden merkitys

Ilman nöyryyttä ja rakkautta ei ole ei ole myöskään mitään hengellistä. Niiden syntyessä ja kehittyessä syntyy ja kehittyy hengellisyyskin. Niiden merkitys sielulle on sama kuin lihan hillitsemisellä ruumiille. Nöyryyden teoilla me saavutamme nöyryyden, rakkauden teoilla rakkauden.

Tässä suhteessa tulee olla tarkkana. Mittapuu on nimittäin seuraava: joka on nöyrä, ei huomaa, että joku kohtelisi häntä hänen arvoaan alentavasti, sillä hän pitää itseään niin alhaisena ettei kukaan voi häntä sen alhaisempana kohdella. Ja juuri siinä on viisaus.

Toisinaan Herraa jättää meihin siveellisiä heikkouksia siinä tarkoituksessa, että me nöyrtyisimme. Jos ei niitä meillä olisi, niin me heti kohoaisimme pilviä korkeammalle ja asettaisimme sinne valtaistuimemme. Mutta siinä olisi turmiomme.

Nöyryys on voittamaton ase vihollisiamme vastan. Nöyryyttä on kuitenkin vaikea saavuttaa Me saatamme pitää itseämme nöyrinä omaamatta varjoakaan nöyryydestä. Pelkän ajattelun avulla emme näet itseämme nöyryytä. Paras tai oikeammin sanoen ainoa tie nöyryyteen on kuuliaisuus ja omasta tahdosta luopuminen. Ilman näitä ominaisuuksia voi meissä kehittyä saatanallinen ylpeys huolimatta siitä, että sanoissa ja ruumiimme liikkeissä esiinnymme nöyrinä.

Itsemme nöyryyttäminen ei ole vielä nöyryyttä, vaan ainoastaan sen halajamista ja etsimistä. On olemassa eksytyksen henki, joka jollain tavoin kietoo sielumme kavaluudellaan ja sotkee ajatuksemme niin, että me luulemme olevamme nöyriä, vaikka kätkemmekin sieluumme ylpeän luulon itsestämme.

Jos loukkaannumme jostakin huomaamattomuudesta, se on merkki siitä, että pidämme itseämme huomiota ansaitsevina ja arvioimme itsemme sangen korkealle sydämessämme, ts. olemme ylpeäsydämisiä.

Sitten vielä tuomitseminen. Miksi tuomitsemme toisiamme? Siksi, ettemme yritä oppia tuntemaan itseämme. Sillä, joka ahkeroi oman itsensä tuntemisessa, ei ole aikaa tarkata toisia. Tuomitse itseäsi, niin lakkaat tuomitsemasta lähimmäisiäsi. Pidä jokaista ihmistä parempana itseäsi. Ilman tällaista mielialaa on jokainen kaukana Jumalasta, vaikka hän suorittaisi ihmeenkin.”

Pyhä Henki antaa meille todellisen nöyryyden. Jos ihmisellä, olipa hän miten älykäs tahansa, ei ole Pyhää Henkeä itsessään, hänellä ei voi olla oikeata itsetuntemusta, sillä ilman Jumalan apua hän ei kykene näkemään sielunsa sisintä.

Rauhattomuus ja himot ovat vahingollisia terveydelle. Paasto ja yleensä paastoelämä on paras keino terveyden säilyttämiseksi. Rukous johdattaa hengen Jumalan piiriin, jossa on elämän perusta, ja hengen kautta ruumiskin tulee samasta elämästä osalliseksi. Murheellinen henki, katumuksen tunne ja kyynelet eivät heikennä voimia, vaan lisäävät niitä, sillä silloin sielu joutuu autuaalliseen tilaan. Te haluatte, etteivät synnin murhe ja kyynelet koskaan jättäisi teitä, mutta halutkaa mieluummin, että syvä nöyryyden henki aina hallitsisi teitä. Siitä sitten seuraavat kyynelet ja synnin murhe

Hengellisen elämän kehittymisen merkkinä on jatkuvasti lisääntyvä oman kelvottomuuden tajuaminen sanan täydessä merkityksessä ilman mitään poikkeuksia. Näin ollen niin pian kuin alamme antaa itsellemme arvoa jossakin suhteessa, on tilanteemme huono. Ja tämä on vaarallista. Vihollisemme tulee, kääntää silmämme, heittää eteemme kiven ja me kompastumme. Sielu, joka tuntee oman arvonsa, on juuri sen variksen kaltainen, joka ketun houkuttelemana avasi suunsa ja pudotti silloin juustopalan maahan.

4. Hengellinen taistelu

Olemme silti velvolliset kaikin voimin ponnistelemaan tehdäksemme kaiken, mikä on vallassamme. Piispa Ignatios Brjantsaninov sanoo: “On neljä keinoa, joilla voi Jumalan avulla karsia itsestä uskon omiin voimiinsa, toisin sanoen saavuttaa se, ettei milloinkaan missään suhteessa luota itseensä.

a) Tajua mitättömyytesi ja pidä lakkaamatta mielessäsi, ettet sinä itsestäsi voi tehdä mitään hyvää, joka tekisi sinut ansiolliseksi Taivasten Valtakuntaan. Kuule, mitä sanovat viisaat isät. Pietari Damaskolainen vakuuttaa: “Ei ole mitään parempaa kuin se, että ihminen oppii tuntemaan oman heikkoutensa ja tietämättömyytensä, eikä ole mitään pahempaa kuin se, ettei hän sitä tajua.” Pyhä Maksimos Tunnustaja opettaa: “Inhimillisen heikkouden tunteminen on kaiken hyveen perusta.” Pyhä Krysostomos vakuuttaa: “Se tuntee itsensä parhaiten, joka ei pidä itseään minään.”

b) Etsi Jumalalta apua lämpimän ja nöyrän rukouksen kautta, sillä sellainen mieliala on Hänen lahjansa. Sinun tulee ennen kaikkea ymmärtää, että et kykene tajuamaan omaa mitättömyyttäsi. Asetu rohkeasti Jumalan suuruuden eteen ja usko horjumatta, että Hän – ja vain Hän – lahjoittaa sinulle tämän oivalluksen milloin ja miten sopivaksi katsoo. Älä salli enää minkään epäilyn horjuttaa tätä uskoa.

c) Totu aina olemaan varuillasi ja pelkäämään lukemattomia vihollisiasi, joita et kykene vastustamaan lyhyttäkään hetkeä. Pelkää heidän suurta kokemustaan meitä vastustaessaan, heidän suurta viekkauttaan ja ansojaan, heidän muuttumistaan valon enkelin kaltaisiksi, heidän lukemattomia juoniaan ja verkkojaan, joita he salaa virittelevät hyveellisen elämäsi tielle.

d)Jos lankeat johonkin syntiin, käänny mahdollisimman pian näkemään heikkoutesi ja tunnusta se. Sitä varten Jumala salliikin sinun langeta, että Sinä paremmin oppisit tuntemaan heikkoutesi. Todellisen nöyryyden perustus ja alku on siinä kokemuksessa, että omiin voimiimme emme voi luottaa. .

Ken haluaa tulla taivaallisesta valosta osalliseksi, hänen on välttämätöntä oppia tuntemaan itsensä. Jumalan armo johdattaa ylpeitä ja itseensä luottavia useinkin lankeemuksien kautta. Jumala sallii heidän langeta juuri siihen syntiin, jota välttämään he pitävät itseään tarpeeksi voimakkaina, jotta he huomaisivat heikkoutensa eivätkä enää rohkenisi luottaa itseensä missään muussakaan suhteessa.

5. Rukous ja sakramentaalinen elämä

Rukous

Vaikka hengen maailma onkin suurimmalle osalle ihmisiä vain käsittämätön arvoitus, niin kaikille on kuitenkin annettu mahdollisuus tunkeutua siihen, niin kuin Kristus sanoo: ‘Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Mt. 11: 12) Joskaan suuret kilvoittelijat eivät ole voineet ilmaista hengellisiä kokemuksiaan kaikessa laajuudessaan toisille, he ovat kuitenkin ilmoittaneet aseen, jolla jokainen omakohtaisesti voi tunkeutua taivasten valtakuntaan, toiseen maailmaan. Tämä ase on rukous. Yhteys kahden vastakkaisen maailman välillä on mahdollinen vain rukouksen kautta. Missä määrin ihminen kehittyy rukouksessa, siinä määrin hengen maailma lähestyy häntä ja hän sitä, ja se muuttuu vähitellen arvoituksesta eläväksi todellisuudeksi.

Rukous on keino, mutta samalla myös päämäärä, sillä hengellinen elämä on yhtämittaista rukouselämää. Hengellisen elämän olemuksena ja hengen maailman ilmiönä rukouskin kuuluu siis niitten ilmiöitten joukkoon, jotka selviävät täydellisesti vain omakohtaisen kokemuksen kautta.

Janoava sielu alkaa tutkia rukousta. Paljon löytyy tietoja rukouksesta: se on ihmiselle tärkeä, se on voiman lähde, sitä tulee harjoittaa ahkerasti, oikea rukous vaatii tarkkaavaisuutta, sydämen lämpöä, hengellistä nöyryyttä jne. Mikä on rukouksen olemus, ja miten se voidaan oppia? Tämä on salaisuus. Monet tyytyvät yllämainittuihin tietoihin rukouksesta, ja heille rukous on kirkossa käymistä, silmien ristimistä, kumarruksien tekoa, polvilleen lankeamista, psalmien, kaanonien, akatistosten ja muitten rukousten lukemista. Mutta etsivää sielua ei tämä tyydytä. Hän tahtoo päästä selville itse rukouksen olemuksesta. Kirkkoisien ja suurten askeettien teoksista hänelle selviää rukouksen olemus semmoisena kuin inhimillinen olento sen voi tajuta ja toiselle kuvata. Rukous on järjen lakkaamatonta Jumalaan kohdistamista. Se on mieliala, jossa ihminen lakkaamatta tuntee Jumalan läsnäolon. Se on rakkauden korkein muoto, mikä kehittyy lakkaamattomasta Jumalan muistelemisesta. Rukous on hengen lakkaamatonta elämää, kuten hengitys tai sydämen sykintä on ruumiin elämää. Se on lakkaamattoman rukouksen, ns. Jeesuksen rukouksen, harjoittamista.

Rukous on oikea, kun se kannetaan puhtaasta sydämestä, palavuudella, kaikella tarkkaavaisuudella. Mutta tässä ihminen osoittautuu jälleen heikoksi, sillä hän ei kykene rukoilemaan oikein. Miten siis ihminen pelastuu, kun uskoa ei voi, hyvää ei voi tehdä, eikä edes rukoillakaan oikein? Onko hänet täydellisesti jätetty Jumalan armoille? Tähän vastaa Johannes Krysostomos: “Vaikkakin suurin osa ja melkeinpä kaikki riippuu Jumalasta, Hän on kumminkin antanut vähäisen osan meillekin, jotta olisi hyvä syy meidän kruunaamiseemme.” Mikä on tämä “vähäinen osa”, mikä meiltä vaaditaan? Se on, että lakkaamatta tahdomme pelastua. Se ei ole tahtomista vain sanoilla, vaan todellista tahtomista, mikä ilmenee siten, että me herkeämättä pakotamme itseämme hyvään. Koska pelastus on lähinnä rukouksessa, niin siihen sovitettuna tämä “vähäinen osa” sisältyy apostoli Paavalin käskyyn: “Rukoilkaa lakkaamatta.” (1. Tessal. 5:17)

Kaikella muulla on määrätty aikansa, mutta rukoilla tulee aina. Se onkin luonnollista, jos ottaa huomioon, että rukous on hengen elämä. Ruumis ei voi elää ilman yhtämittaista hengittämistä, myös henki kuihtuu, jos se ei saa elää rukouksen kautta. Mutta kuinka heikko ihminen, joka ei voi lyhyttäkään tuokiota rukoilla oikealla rukouksella, saattaa lakkaamatta rukoilla? Pääasia ei olekaan siinä, että rukoilemme oikealla sydämen rukouksella, vaan tärkeintä on, että toteutamme käskyn: rukoilkaa lakkaamatta. Ihmisen osalle on jätetty rukouksen lakkaamattomuus, kun taas sen palavuus on Jumalan annettavissa. Rukouksen määrä on ihmisestä riippuva, mutta laatu on Pyhän Hengen lahja. Makarios Suuri sanoo: “Rukoilla joten kuten, mutta lakkaamatta, se on vallassamme, mutta rukoilla todellisella rukouksella on Jumalan lahja.” Tämä ei tarkoita, että rukous on koneellista toimintaa; päinvastoin lakkaamattoman rukouksen harjoittajan tulee kohdistaa kaikki voimansa siihen, että rukous tulee lausutuksi tarkkaavaisesti ja että sydän ottaa siihen osaa. Mutta varsinaisen pysyvän tarkkaavaisuuden ja sydämen lämmön rukoilija saa vain Jumalan erikoisena armolahjana. Lakkaamaton rukous pelastaa siten, että se muuttuu vähitellen tottumukseksi, ihmisen luonnolliseksi ominaisuudeksi; se valtaa järjen ja sydämen ja aikaansaa ainaisen Jumalan muistamisen ja pysyvän rakkauden mielialan.

Pelastus on lapsellisen yksinkertainen, Jeesuksen Kristuksen nimen lakkaamattomassa avuksihuutamisessa. Tällainen pelastuksen analyysi on syntynyt kilvoittelijain kokemuksien pohjalla, kilvoittelijain, jotka juuri lakkaamattoman rukouksen kautta olivat kohonneet korkealle hengellisen elämän tasolle.

Jo kristillisyyden alkuajoista lähtien on koetettu ratkaista kysymystä, miten ihminen voi olla Jumalan kanssa yhtämittaisessa rukousyhteydessä. Kirkkorukoukset, laulut ja psalmit, vaikka ovatkin sisällöltään pyhiä, ovat kuitenkin monisanaisia ja siitä syystä hajottavat huomion. Tästä syystä on alettu käyttää lyhyitä rukouksia, joita toistettaessa huomio pysyy vain Jumalassa. Jo sangen varhain lyhyistä rukouksista alettiin eniten käyttää ns. Jeesuksen rukousta, joka kuuluu: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. ” Vähitellen se tuli yleiseen käytäntöön ja otettiin kirkkosääntöihin. Jumalanpalveluksessamme eniten käytetty rukous: “Herra armahda! ” on lyhennys Jeesuksen rukouksesta.

Jeesuksen rukouksen käyttäjät lausuvat sen eri tavoin. Nämä eroavuudet ilmenevät siinä, että joku painottaa sanaa ‘Herra”, joku toinen sanoja ‘Jeesus Kristus” tai ‘Jumalan Poika” tai “armahda minua”. Voitaisiin tietysti selittää, että tämä johtuu tottumuksesta tai esimerkistä tai uskonnollisista katsantokannoista, mutta oikeampaa on huomata siinä Pyhän Hengen eri armolahjoja. “Henki itse esiintyy puolestamme rukoillen sanomattomin huokauksin”, kirjoittaa apostoli Paavali. Niinpä hän, joka painottaa sanaa “Herra”, on saanut jumalanpelon armolahjan. Jolla on rakkauden lahja, hän lausuu sanat ‘Jeesus Kristus” suuremmalla painolla. ‘Jumalan Poika” -sanojen korostaja omaa erikoisen uskon, ja “armahda minua syntistä” -sanoilla nöyryyden lahjan saanut tunnustaa mitättömyytensä ja heikkoutensa Jumalan edessä. Niin kukin saa oman armolahjansa kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Jeesuksen rukouksen harjoittamisessa, kuten yleensäkin rukouksessa, on kolme astetta: sanallinen rukous, järjen rukous ja sydämen rukous. Vasta-alkaja sijoittaa Jeesuksen rukouksen jokapäiväiseen rukoussääntöönsä: sen alkuun ja loppuun tai eri rukouksien väliin. Jeesuksen rukouksien lukumäärän hän määrää joko oman tai rippi-isänsä harkinnan mukaan. Jeesuksen rukous ei olisi lakkaamaton, jos se sisältyisi vain aamu- ja iltarukouksiin. Sen tähden tämän rukouksen käyttäjä pyrkii toistamaan tätä rukousta koko ajan, vapaa-aikoina ja työskentelyn aikana, jos ei ääneen, niin ainakin ajatuksissaan. Alussa lakkaamaton rukous tuntuu vaikealta ja raskaalta, ja vasta-alkajan täytyy pakottaa itsensä siihen. Mutta jos hänellä on harras halu oppia rukoilemaan aina ja jos hän oppii voittamaan rukousta estävät himot, niin vähitellen rukous alkaa tulla helpommaksi ja miellyttävämmäksi.

Järjen rukouksesta siirrytään pian sydämen rukouksen asteelle, jolloin lakkaamaton Jumalan läsnäolon muistaminen säilyy ei vain ajatuksissa, vaan myös sydämessä. Tätä ilmiötä pyhät isät nimittävät järjen yhtymiseksi sydämeen. Tällä asteella kaikki ikään kuin siirtyy päästä sydämeen, ja kaikki ajatukset ja teot tulevat valaistuiksi sisäisellä valolla. Ihminen huomaa tällöin, millaiset ajatukset hänessä vallitsevat ja millaisia haluja syntyy. Tuolla sisäisellä valollaan, joka syntyy lakkaamattomasta sydämen rukousyhteydestä Jumalan kanssa, hän voi alistaa kaikki ajatuksensa, tunteensa ja halunsa kuuliaisiksi Jumalan tahdolle. Mutta jos hän jotenkin poikkeaa Jumalan tahdon täyttämisestä, ja syvän katumuksen ja nöyryyden tuntein anoo apua heikkoudelleen, niin Jumalan armovoima vahvistaa ja puhdistaa hänet hänen suuren nöyryytensä tähden.

Kehitys lakkaamattomassa rukouksessa tapahtuu toisilla nopeasti, toisilla taas se saattaa kestää useita vuosia. Rukous on erilainen silloin, kun ihminen taistelee himojensa kanssa, jolloin se on taisteluaseena, ja erilainen taas silloin, kun hän on voittanut himonsa: se on hänelle tällöin tulevan autuuden esimakua. Rukousyhteys Jumalan kanssa tulee silloin todella lakkaamattomaksi, ja sydän tottuu tähän yhteyteen niin, että se kestää silloinkin, kun ihminen ruumiillisesti nukkuu. Syystä on sanottu: minä nukun, mutta sydämeni valvoo. Täydellisimmällä ainaisen rukouksen asteella rukoilija ei enää tarvitse sanoja, vaan sydän itse muodostaa sanansa lakkaamattomasti tuntien Jumalan läsnäolon.

Paasto

Paasto pidättää monisanaisuutta, sanoo pyhä Johannes Klimakos. Se on säälin ovi ja se vartioi kuuliaisuutta, se tuhoaa pahoja ajatuksia ja hävittää sydämen tunteettomuuden. Paasto on paratiisin portti: kun vatsa kärsii puutetta, niin sydän nöyrtyy; paastoava rukoilee raittiin mielin, mutta pidättymättömän mieli on täynnä epäpuhtaita mielikuvia ja ajatuksia.

Paasto on rakkauden ja antaumuksen ilmaus: haluamme uhrata maallisen kestityksen lähestyäksemme taivaallista. Aivan liian paljon askarruttavat ajatuksiamme elatushuolet ja makuaistin houkutukset: haluamme vapautua niistä. Näin on paasto nivel vapautustapahtumassa ja välttämätön tuki taistelussa itsekkäitä haluja vastaan. Yhdistyneenä rukoukseen paasto on eräs ihmiskunnan suuria lahjoja, jota huolellisesti vaalivat ne, jotka kerran ovat päässeet siitä osallisiksi.

Paastotessa kasvaa kiitollisuus Häntä kohtaan joka on antanut ihmiselle mahdollisuuden paastota. Paasto avaa pääsytiet alueille, jotka olet nähnyt vilahdukselta vain aavistuksen omaisesti: elämänilmaukset ja kaikki ilmiöt ympärilläsi ja itsessäsi saavat uuden valaistuksen, ohikiitävät hetket uuden hämmästyttävän ja rikkaan sisällön. Mietiskellen valvomisen korvaa selvyydessä valvominen; levoton etsintä vaihtuu levolliseen vastaanottamiseen mieli kiitollisena ja nöyränä. Näennäisesti ratkaisemattomat, vaivaavat ongelmat avaavat sisimpänsä kuin kypsät kukanterät: rukouksella. Paastotessa kasvaa kiitollisuus Häntä kohtaan joka on antanut ihmiselle mahdollisuuden paastota. Paasto avaa pääsytiet alueille, jotka olet nähnyt vilahdukselta vain aavistuksen omaisesti: elämän ilmaukset ja kaikki ilmiöt ympärilläsi ja itsessäsi saavat uuden valaistuksen, ohi kiitävät hetken uuden hämmästyttävän ja rikkaan sisällön. Mietiskellen valvomisen korvaa selvyydessä valvominen, levoton etsintä vaihtuu levolliseen vastaanottamiseen mieli kiitollisena ja nöyränä. Näennäiset, ratkaisemattomat, vaivaavat ongelmat avaavat sisimpänsä kuin kypsät kukanterät: rukouksella, paastolla ja valvomisella, näillä yhteisesti, tulee meidän kolkuttaa sitä porttia, jonka soisimme näkevämme avattuna.

Tästä löydämme myös syyn siihen, että paastoa usein käytetään pyhien isien mittapuuna: paljon paastoava on paljon rakastava, ja se joka rakasti paljon, saa paljon anteeksi (Luuk. 7: 47). Se, joka paastoaa paljon, saa myöskin paljon anteeksi.

Pyhät isät suosittelevat »kohtuullista» paastoa: ei pidä antaa ruumiin heikentyä liikaa, silloin myös sielu kärsii vaurion. Ei myöskään pidä siirtyä paastoon liian äkkiä: kaikki vaatii harjoitusta, ja jokaisen on kokeilemalla päästävä päämäärään, huomioonottaen oma luontonsa ja työnsä. Erilaisten ravintoaineiden valikointi on hyljättävää: kaikki ravinto on Jumalan antamaa, mutta viisasta on välttää sellaisia aineita, jotka lisäävät ruumiin painoa ja sen haluja: voimakkaita mausteita, lihaa, väkijuomia ja sellaista, mikä vain hivelee makuaistia. Muuten voi syödä mitä vain, mikä on halpaa ja lähinnä saatavissa, he sanovat. Mutta »kohtuullisella» he tarkoittavat yhtä ateriaa päivässä, ja niin kevyttä, ettei se täytä vatsaa kylläiseksi asti.

Eukaristia

Osallistuessamme Kristuksen ruumiista ja verestä me otamme vastaan osallisuuden myös Pyhästä Hengestä. Vähän ennen Bysantin keisarikunnan kukistumista, noin vuonna 1440, jotkut papit ottivat Konstantinopolissa käyttöön tavan sanoa kullekin ehtoolliselle tulijalle tavallisten ehtoollisella lausuttavien sanojen jälkeen: “Ota vastaan Pyhä Henki.” Kun pyhältä Markus Efesolaiselta (n. 1394 – 1445) kysyttiin hänen mielipidettään tästä liturgisesta uudistuksesta, hän vastasi, että se oli teologisesti puolusteltavissa: “Osallistuessamme Herran pyhästä ruumiista ja kalliista verestä me osallistumme myös Pyhästä Hengestä.”

Tulla siksi mitä on. Eukaristiassa, kuten Kirkon jäsenyyden antavassa kasteessa, meistä tulee Hengen kantajia: Ja koko hengellisen elämämme päämäärä voidaan lyhyesti tiivistää sanonnassa: Tule siksi mitä olet. Kasteen ja pyhän ehtoollisen välityksellä Henki yhdessä Kristuksen kanssa asustaa jo sydämemme sisimmässä temppelissä. Vaikka me sanommekin Hengelle: “Tule”, Hän on jopa tälläkin hetkellä sisimmässämme. Mutta oman huolimattomuutemme ja syntisyytemme vuoksi me olemme suureksi osaksi tietämättömiä tästä sisäisestä läsnäolosta. Meidän on “tultava siksi mitä olemme” siinä mielessä, että meidän on löydettävä Hänet, joka jo on läsnä, toimittava tietoisesti yhdessä Hänen toimintansa kanssa, joka sydämessämme jatkuu joka hetki, ja kuunneltava Hänen ääntään, joka jatkuvasti ja nytkin puhuu sisimmässämme (vrt. Room 8: 26; Gal 4:6).

Näin me ymmärrämme, että kaikkeen kristilliseen kokemukseemme kuuluu elävöittävä keskustelu sen välillä, mikä “jo” on olemassa, ja sen, mikä “ei vielä” ole. Meillä jo on Henki kasteen ja ehtoollisen välityksellä – mutta ei vielä tietoisen osallisuuden täyteydellä. Markus Askeetti (5.vs.) on osunut asian ytimeen. Hänen opetuksensa liittyy kasteeseen, mutta hänen perusteluaan voitaisiin helposti laajentaa käsittämään myös eukaristia.

Edistyypä ihminen uskossa kuinka pitkälle tahansa, saavuttakoonpa hän miten suuria armolahjoja tahansa – , hän ei koskaan löydä eikä voi koskaan löytääkään mitään enempää kuin sen, minkä hän jo on salaisesti vastaanottanut kasteessa. Täydellisenä Jumalana Kristus suo kastetuille Hengen täydellisen armon. Omasta puolestamme me emme voi lisätä tätä armoa, mutta se paljastuu ja ilmaisee itsensä meille asteettain siinä määrin kuin me täytämme käskyt. Mitä tahansa me siis Hänelle osoitammekin uudestisyntymisemme jälkeen, se on jo ollut meissä kätkettynä ja on alkujaan tullut Häneltä.

Jatkossa Markus siteeraa roomalaiskirjeen kohdan 11: 34 -36. Näin hän ymmärtää koko askeettisen ja mystisen elämän sen kasteen armon alati kasvavana “paljastumisena”, joka suotiin meille alussa: alussa on päämäärämme. Lähtemällä liikkeelle siitä vaiheesta, jossa Henki vaikuttaa meissä salaisesti” ja peitellyllä tavalla, meitä kutsutaan etenemään tietoisen tiedostamisen tilaan, jossa me tunnemme Hengen läsnäolon sydämessämme “aktiivisesti”, suoraan, täydellä “varmuudella” ja “sisäisellä ymmärryksellä”. Tämä on hengellisen elämämme päämäärä.